Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja miten et ole lähtenyt omien vanhempiesi luokse pidemmäksi aikaa jos asuvat kaukana ja miehesi on reissuhommissa? Sen kun lähdet, anoppi saa luvan pärjätä ilman vauvaasi muutaman viikon ja miehesi voi varmaan tulla osaksi aikaa mukaan sitten kun on vapaalla. .
Kaikilla ei ole lämpimiä rakastavia ja elämässä tukevia vanhempia joiden luokse voisi mennä, itselläkään ei ole. Jos hädässä pyytäisin apua vanhemmilta niin saisin vartumaiset ivalliset pilkkanaurut ja saatesanat siitäs sait, ihan oikein sulle.
Mulla on ihan sama tilanne kuin aplla eli hirviö appivanhemmat, ja omat vanhemmat eivät tue eikä välitä mitenkään, käytännössä välejä ei ole lainkaan. Mullakaan ei olis turvapaikkaa mihin paeta, ei ole koskaan ollutkaan.
Ap ei ole sanonut ettei olisi väleissä vanhempiensa kanssa. Valitteli vain, että asuvat niin kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on APlle vain erittäin suuri siunaus kaikin puolin; vastaan tulee erittäin haastava tilanne elämässä ja hän saa kasvaa ihmisenä entistä vahvemmaksi ja itsetuntemus ja varmuus lisääntyy! :)
Omat rajat, osaa olla topakka ja sanoa ei yms.
Asiat voi nähdä monella eri tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Ja miten et ole lähtenyt omien vanhempiesi luokse pidemmäksi aikaa jos asuvat kaukana ja miehesi on reissuhommissa? Sen kun lähdet, anoppi saa luvan pärjätä ilman vauvaasi muutaman viikon ja miehesi voi varmaan tulla osaksi aikaa mukaan sitten kun on vapaalla. .
Minun vanhempieni luokse on täältä 14 tunnin ajomatka/suunta. Minulla on myös kaksi koiraa. Niitä en voi jättää tänne. Vauvaa ei voi pitää ilman yöpymistä noin pitkää matkaa turvakaukalossa eivätkä koirat ole tervetulleita vanhemmilleni. En ole myöskään ajanut ikinä itse tuota matkaa joten vaikea arvioida kuinka raskasta se olisi ja vielä vauva kyydissä. Eivätkä minun vanhempani ole sellaisia että ottavat avosylin vastaan kotiinsa päiväkausiksi, koirien kanssa varsinkaan. Auttaisivat satunnaisesti arjessa kyllä muutoin jos siellä päin asuisin ja ehkä minulla olisi jonkinlainen perusturvan tunne. (Eivät jättäisi pulaan oikeasti hätätilanteessa)
Meillä tilannetta rauhoitti vähän se, kun anoppi löysi miesystävän. Tosin nyt on valjastanut tämänkin käskyttämään meidän perhettämme, enemmän poikaansa. En tosin ymmärrä miksi. Minä olen aina vetänyt rajat hänelle, mutta niin on poikansakin. Poikansa on lisäksi todella paha suustaan, jos ei usko. Kai se on helpompi silti hänelle koittaa, kun on omaa sukua. Kyseenalaistaa tietysti aina kaikki sanomiseni ja päätökseni ja menee miehelleni itkemään, miten sanoin niin ja näin. Ja toinen asia mitä menee itkemään, kyllä sinä annat luvan tehdä näin, kun vaimosi kielsi. Mieheni vastaa aina tyyliin "voi voi, kyynel. Jos vaimo sanoi asian x, silloin se on niin". Olemme molemmat niin kyllästyneitä anopin touhuun, emme näekään kuin pari kertaa vuodessa.
Vierailija kirjoitti:
En tajua ollenkaan, että ap ajaa 100km päivässä anoppilaan lähes joka viikko. Miksi ihmeessä? Mun veli ei ole käynyt kahteen vuoteen mun luona 10km päässä kun lapsensa ei viihdy autossa. Tai tulevat julkisilla mieluummin vaikka matka on tosi paljon hankalampi, koska lapsi ei ihan oikeasti viihdy autossa yhtään. Saat lainata selitystä.
En tajua enää minäkään, miksi ajan. Miksi olen ylipäätään ruvennut siihen, Toisaalta vauvan syntymästä asti on ollut jonkinlainen ääneenlausumaton automaatio että siellä kyläillään, syynä mm. "että ukkikin näkee vauvan". Ukin ja mummin olisi 100 kertaa helpompi ajaa tänne, kuin minun sinne vauvan kanssa. Pakkaamiset, ajomatka, päivärytmin muuttuminen, itse kyläilystä puhumattakaan. Mutta täällä he eivät voi ravata vauva sylissä karkuun (mikä on lähinnä anopin bravuuri) ja ovat selvästi tarkempia käytöksestään. Ehkä ajatus "oma tupa, oma lupa" ulottuu heidän mielessään myös vauvan kanssa toimimiseen, kun siellä käydään?
Myös näitä "vauvan pitää tottua mummolaan" - juttuja on ollut.
Ja provon huutelijat - minulle on täysin yhdentekevää pidättekö provona vai ette. Tämä ketju on ollut suureksi avuksi. Todella toivoisin että tämä olisi provoa, kaikki kertomani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Milläs appivanhemmat imettäisi?
En usko, että kukaan esim. kuukauden ikäistä on hoitoon ottamassa, kun täysimetyksellä mennään ainakin puoli vuotta ja sitten vielä pari vuotta hiukan vähemmän imettäen. Eihän se on mitenkään mahdollista antaa vauvaa kenellekään.
Koko ajan rohkaistu imetyksen lopettamiseen. Pitää kuulemma osata juoda pullosta että muutkin voi syöttää. Ja maidon laatu kuulemma heikkenee koko ajan mitä pidempään imettää, anopin suusta tämä. Kun vauva oli 1kk, istuttivat appivanhemmat minut ja mieheni pöydän ääreen ja appi sanoi ilmoitusluontoisena asiana: Vauva jää tänään yöksi hoitoon, mummo tuo kun menee aamulla töihin. Kysyin ilmeettömänä että kumpi heistä ajatteli imettää vauvan. "Juo vauva pullostakin kun opetetaan". Keskustelun ajan anoppi käveli kiihtyneenä edestakaisin ja väänteli käsiään, ei ilmeisesti pysynyt nahoissaan kun odotti meiltä "no hyvä on"-vastausta, Vauva ei tietenkään jäänyt yöksi. Mutta mies oli koko keskustelun ajan täysin hiljaa.
Eihän tämä enää voi olla totta!
Suoraan kauhuelokuvasta.
Pitäisin lapsen kaukana ja vaihtaisin lukot.
Appivanhempien mielenterveys on järkynyt ja pahasti.
Anoppi ikäinen ei anoppi.
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, tosiaan, näytä tämä viestiketju miehellesi. Ja nyt ryhti suoraksi ja sisäinen varmuus tästä: sinä olet lapsesi ainoa ja paras äiti. Soita anopillesi vaikka ja sano ystävällisesti mutta järkkymättä ja jämäkästi miten koet asiat. Kirjoita ne vaikka ylös puhelua varten: kerro, että he eivät sanele MITÄÄN vauvaanne liittyvää. Eivät pientä eikä isoa asiaa. Kerro, että he varmasti tulevat olemaan lapselle tosi tärkeitä, mutta te teette päätökset. Kerro, että todellakaan noin pientä vauvaa ei aleta opettaa olemaan erossa äidistä ja yökyläilystä on turha puhua aikakausiin. Ja tosiaan: lopettakaa pakkokyläilyt! Kyläilyn kuuluu olla vastavuoroista ja silloin kun molemmille osapuolille aidosti sopii.
Vedä rajat ja ota nyt aikaa siihen että saat keskittyä lapseesi. Jos isovanhemmat aiheuttavat tuollaisen olon äidille niin näen että velvollisuutesi on viheltää peli poikki! Se on parasta mitä voit antaa lapsellesi. Ota siis aikalisä. Sinä ja sinun hyvinvointisi on vauvalle elinehto, ei isovanhempien tarpeet. Ei heitä toki lopullisesti pidä pitää etäällä!
Keskity rauhassa lapseesi ja itseesi <3
Kiitos :) Oikeasti. Asia kerrottava juuri tuolla tavoin mutta ei puhelimitse. Viestisi toi hyvän olon. - ap
Toivottavasti onnistuu.
Minulla ei äitini kanssa mennyt kovin sujuvasti. Ehkä siksi että hän on kasvattanut minut omaksi pikku kynnysmatokseen ja tiskirätikseen, eikä niistä suosiolla halunnut luopua.
Silmät pyöreinä hän ihmetteli, että saahan hän mielipeensä sanoa ja esittää vaihtoehtoja. Ne mielipiteet ja vaihtoehdot vaan tulivat ulos suustaan vihaisina uhkauksina, tiuskimisina, vaatimuksina ja haukkumisina. Tyyliin "näin on sitten pakko tehdä, ei kukaan ole niin hullu että tekisi toisin, koko suvulta menee maine jos nyt et tottele, miksi sinä olet noin vaikea, joudut hirveisiin vaikeuksiin jos et, jne jne".
Usein riidan kohteena oli niinkin tärkeä asia kuin verhojen tai tapetin kuosi. Tai sohvan sijoituspaikka. Tai pussilakanan väri. Minun omassa kodissani.
Kyllähän siinä nyt koko suvulla menee maine jos minun vuoteessani on minua miellyttävä pussilakana, eikä äidin maun mukainen.
Koko homma päättyi siihen, että minä olen vaikea ja ikävä ihminen, joka loukkaantuu aina kaikesta, ja kenelle ei uskalla koskaan mitään sanoa. On kuin munankuorilla kävelisi.
Sen jälkeen tuli sellaisia hassuja juttuja, että äitini tiesi remonteista joista ei oltu edes kerrottu kenellekään. Hänellä oli vara-avaimet ja kävi niillä sitten meillä kun ei oltu kotona.
Lopulta kun huusin hänelle pää punaisena, että en hän on pitänyt minua koko ikäni kynnysmattonaan ja se loppuu nyt, veti äiti herneet nenään ja palautti vara-avaimet oikein kunnon marttyyrina. Ilmoitti että häntä ei sillä tavalla saa kohdella ja mökötti joitakin viikkoja. Kyllähän se tietysti suututtaa kun hyvä kynnysmatto alkaa ryppyilemään.
Sitten kun leppyi, niin ihmetteli, että "Ihan kuin sinä olisit vihainen". Ei helvetti. Mitä ihmettä hän oikein ajattelin. Ja miksi olin itse kuvitellut että äidin kanssa voisi selvitellä yhtään mitään.
Nyt on kuitenkin kohtuullisen rauhallista, sillä olen rajannut yhteydenpidon minimiin.
Kannattaa AP varautua henkisesti siihen, että anoppi kääntää kaiken päälaelleen ja saa sinut kuulostamaan sekopäiseltä.
Tsempit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on ollut samaa omien vanhempieni kanssa.
Vauvaa ei annettu takaisin kauniisti pyytämällä. Usein piti kiihtyä. Saatettiin jopa todeta, että kyllä minä osaan tämän hoitaa. Kaikki omasta lapsuudesta muuttuneet säännöt piti perustella huolellisesti. Kovasti haluttiin lapsia kylään. Valitettiin, että vauva ei opi tuntemaan/alkaa vierastaa kun niin harvoin näkevät. Ja äitini kutsui usein itseään vahingossa äidiksi vauvalle (ennenkuin mummi-nimestä tuli rutiinia).
Mutta koska vauva oli todella huonosti nukkuva ja hurjan itkuinen, koin suurta helpostusta avusta (vaikkakin usein joutui puremaan hampaita). Jotenkin ymmärsin myös sen isovanhemman pelon joutua ulkopuoliseksi lapsen elämästä ja tarpeen todistella sekä itselleen että lapsen vanhemmille pärjäävänsä ja saavansa lapsen rauhoittumaan ilman äidin apua. Ja rehellisesti sanottuna ainakin minun on helpompi sietää omien vanhempieni rajattomuutta kuin vieraampien.
Tärkeintä varmasti siinä, että meillä on pysyneet välit hyvinä (molemminpuolisesta äksyilystä huolimatta), on ollut se, että he tietävät ja näyttävät minun olevan paras vanhempi lapsilleni ja minä näytän sen, että luotan heihin isovanhempina.
Vierailija kirjoitti:
En katselisi sekuntiakaan. Puhu asiasta neuvolassa, varaa sinne ylimääräinen aika. Varaa aika myös perheneuvolaan.
Sano miehellesi ettei näin homma jatku.
Voitko mennä esim omille vanhemmillesi esim viikoksi, jotta miehesi näkee, että olet tosissasi.
Muuten asiaa, mutta ihan turha noita asioita on neuvolaan viedä tai varsinkaan aloittaa asiakkuutta perheneuvolaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ollut samaa omien vanhempieni kanssa.
Vauvaa ei annettu takaisin kauniisti pyytämällä. Usein piti kiihtyä. Saatettiin jopa todeta, että kyllä minä osaan tämän hoitaa. Kaikki omasta lapsuudesta muuttuneet säännöt piti perustella huolellisesti. Kovasti haluttiin lapsia kylään. Valitettiin, että vauva ei opi tuntemaan/alkaa vierastaa kun niin harvoin näkevät. Ja äitini kutsui usein itseään vahingossa äidiksi vauvalle (ennenkuin mummi-nimestä tuli rutiinia).
Mutta koska vauva oli todella huonosti nukkuva ja hurjan itkuinen, koin suurta helpostusta avusta (vaikkakin usein joutui puremaan hampaita). Jotenkin ymmärsin myös sen isovanhemman pelon joutua ulkopuoliseksi lapsen elämästä ja tarpeen todistella sekä itselleen että lapsen vanhemmille pärjäävänsä ja saavansa lapsen rauhoittumaan ilman äidin apua. Ja rehellisesti sanottuna ainakin minun on helpompi sietää omien vanhempieni rajattomuutta kuin vieraampien.
Tärkeintä varmasti siinä, että meillä on pysyneet välit hyvinä (molemminpuolisesta äksyilystä huolimatta), on ollut se, että he tietävät ja näyttävät minun olevan paras vanhempi lapsilleni ja minä näytän sen, että luotan heihin isovanhempina.
Tilanne olisi epäilemättä paljon helpompi mikäli rajaton osapuoli olisi minun vanhemmat. Heille voisin sanoa että "mitä sinä teet, juoksetko oikeasti vauvan kanssa minua karkuun?" Mutta appivanhempien ja minun välit ovat olleet aina hymistelevän kohteliaat. Odotin itsestäänselvänä asiana että saan olla äiti vauvalle ja he ovat isovanhemmat ja kaikki on normaalia. Kyläillään, ihmetellään yhdessä vauvan kasvua yms.
Anoppi tekee juuri tuota, "on sitä kuule vauvoja ennenkin hoidettu". Tilanteen ollessa pahimmillaan, minun ollessa aivan avuton ja hämmentynyt, vauva otettiin heidän ovella jo minulta pois ja sain vauvan takaisin kun teimme lähtöä, silloinkin pitkin hampain. Kun esimerkiksi huomautin että nyt pitää imettää, meni anoppi vähän kuin paniikkiin ja hoki kaikkea että "tutti kelpaa, kyllä tutti kelpaa, vielä ei voi olla nälkä" ja imetyksen jälkeen kun röyhtäytin vauvaa hän kulki aivan kiinni minussa ja jankutti "anna minä, anna minä" ja appi säesti! :(
Meillä anoppi piti minua tyhmänä, siis oikeasti. Kun tuli katsomaan vauvaa n. viikon ikäisenä, näytti kun piteli vauvaa "Katsos vauvaa voi sitten näin taputtaa pyllystä." Lisäksi ohjeita sateli "Vauva pitää pukea lämpimästi, pitää antaa maitoa, maito pitää lämmittää, pitää vaihtaa vaippa kun tulee pissa, vaippaa ei saa laittaa liian kireälle" jne. Kerran jopa kun seurasi vaipanvaihtoa vierestä, kysyi ettei kai vaippa mennyt liian kireälle. Sanoin ettei mennyt. Katsoi minua hetken aikaa, nappasi vauvan alustalta, kun en ollut vaatteita vielä ehtinyt pukea takaisin, kipitti mieheni luo ja käski katsoa, menikö vaippa liian kireälle. Onneksi osaan olla paha suustani kun tarvitsee, uskoi anoppikin.
Sitten on aina sitä mieltä, että lapsen jäi nälkä, pitää antaa lisää ruokaa jne. Kun vauvalla oli paha vierastus, yritti väkisin syöttää tämän. Olin syöttämässä vauvaa ja anoppi istui vastapäätä minua. Nappasi vain yhtäkkiä sosepurkin kädestäni ja yritti alkaa syöttää vauvaa; "Kyllä mummin täytyy nyt saada syöttää." En ymmärrä, kuinka monta kertaa ja kuinka pahasti pitää sanoa, että lopettaa. Joka kerta kuitenkin, kun sanon hänelle pahasti tai vähemmän pahasti, alkaa pillittää ja juoksee mieheni luokse itkemään mitä taas tein ja sanoin. Joka kerta myös saa hyvin kylmän vastauksen mieheltäni. Silti joka kerta kun näemme, tekee jotakin josta on pakko sanoa. Lapsi kuitenkin täyttää jo 3v, joten luulisi oppineen kolmessa vuodessa, mutta ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Milläs appivanhemmat imettäisi?
En usko, että kukaan esim. kuukauden ikäistä on hoitoon ottamassa, kun täysimetyksellä mennään ainakin puoli vuotta ja sitten vielä pari vuotta hiukan vähemmän imettäen. Eihän se on mitenkään mahdollista antaa vauvaa kenellekään.
Koko ajan rohkaistu imetyksen lopettamiseen. Pitää kuulemma osata juoda pullosta että muutkin voi syöttää. Ja maidon laatu kuulemma heikkenee koko ajan mitä pidempään imettää, anopin suusta tämä. Kun vauva oli 1kk, istuttivat appivanhemmat minut ja mieheni pöydän ääreen ja appi sanoi ilmoitusluontoisena asiana: Vauva jää tänään yöksi hoitoon, mummo tuo kun menee aamulla töihin. Kysyin ilmeettömänä että kumpi heistä ajatteli imettää vauvan. "Juo vauva pullostakin kun opetetaan". Keskustelun ajan anoppi käveli kiihtyneenä edestakaisin ja väänteli käsiään, ei ilmeisesti pysynyt nahoissaan kun odotti meiltä "no hyvä on"-vastausta, Vauva ei tietenkään jäänyt yöksi. Mutta mies oli koko keskustelun ajan täysin hiljaa.
Uskomatonta!! Varsin röyhkeää käytöstä mummolta ja ukilta!
Vauvaa ei ole mikään pakko pulloon opettaa. Omat vauvani ovat siirtyneet rinnasta suoraan juomaan normaali lasista. Pullot oli meillä turhia, eikä vauvaa pidä rinnasta vierottaakaan muiden mieliksi.
Aivan kauhea tilanne! Haluan nyt vain toivottaa sulle paljon voimia ja tsemppiä ennen kuin kello tulee 23.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja miten et ole lähtenyt omien vanhempiesi luokse pidemmäksi aikaa jos asuvat kaukana ja miehesi on reissuhommissa? Sen kun lähdet, anoppi saa luvan pärjätä ilman vauvaasi muutaman viikon ja miehesi voi varmaan tulla osaksi aikaa mukaan sitten kun on vapaalla. .
Kaikilla ei ole lämpimiä rakastavia ja elämässä tukevia vanhempia joiden luokse voisi mennä, itselläkään ei ole. Jos hädässä pyytäisin apua vanhemmilta niin saisin vartumaiset ivalliset pilkkanaurut ja saatesanat siitäs sait, ihan oikein sulle.
Mulla on ihan sama tilanne kuin aplla eli hirviö appivanhemmat, ja omat vanhemmat eivät tue eikä välitä mitenkään, käytännössä välejä ei ole lainkaan. Mullakaan ei olis turvapaikkaa mihin paeta, ei ole koskaan ollutkaan.
Mulla on vanhempien luona oma huonekkin vielä olemassa sitä varten, että jos tahdon tulla kotiin yöksi, samoin veljelläni.
Ja on avainkin vanhempien luokse, että jos he eivät ole kotona.
Harmi, ettei kaikilla ole tälläisiä vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja miten et ole lähtenyt omien vanhempiesi luokse pidemmäksi aikaa jos asuvat kaukana ja miehesi on reissuhommissa? Sen kun lähdet, anoppi saa luvan pärjätä ilman vauvaasi muutaman viikon ja miehesi voi varmaan tulla osaksi aikaa mukaan sitten kun on vapaalla. .
Kaikilla ei ole lämpimiä rakastavia ja elämässä tukevia vanhempia joiden luokse voisi mennä, itselläkään ei ole. Jos hädässä pyytäisin apua vanhemmilta niin saisin vartumaiset ivalliset pilkkanaurut ja saatesanat siitäs sait, ihan oikein sulle.
Mulla on ihan sama tilanne kuin aplla eli hirviö appivanhemmat, ja omat vanhemmat eivät tue eikä välitä mitenkään, käytännössä välejä ei ole lainkaan. Mullakaan ei olis turvapaikkaa mihin paeta, ei ole koskaan ollutkaan.
Mulla on vanhempien luona oma huonekkin vielä olemassa sitä varten, että jos tahdon tulla kotiin yöksi, samoin veljelläni.
Ja on avainkin vanhempien luokse, että jos he eivät ole kotona.
Harmi, ettei kaikilla ole tälläisiä vanhempia.
Niin. Kun kaikilla ei ole. Minun isäni kuoli kun olin 14, äiti jakeli kaikki tavarani pois jopoa ja barbieta myöten ja 16-vuotiaana sanottiin ihan suoraan, että olen liikaa.
Nyt sitten itketään kun lapsenlapsiin (ainoisiin) ei ole yhteyttä.
Tsemppiä tilanteeseenne.
Minulla on melko samanlaiset kokemukset ja sama homma meinasi(onneksi pistin heti
järjestelmällisillä pienillä teoilla ja sanoilla appivanhemmat ruotuun) alkaa alusta melkein kymmenen vuoden päästä toisen lapsen kohdalla!
Jos et pidä varasi he todella omivat lasta vain enemmän ja enemmän,eivätkä koskaan muutu koska "ei tarvitse"
Puolustaudu,jos miehesi ei osaa.
Ole heille kova ja tiukka.
Vierailee paljon vähemmän,lyhemmän aikaa,ja sinun säännöilläsi..
Jos lasta koitetaan tulla omimaan,keksi jotain muuta itse lapsen kansaäsa. Laita leikkimatolle viereesi leikkimään,lähde katselemaan vauva sylissä kirjahyllyn tavaraa tai ikkunasta ulos,osoita että meillä on nyt tässä oma juttu kesken..
Jos yritetään tulla vaanottamaan sylistä,yksinkertainen ''ei nyt" riittää tuollaisille ihmisille.
Opettele rajummat otteet. Kun sinä,ÄITI,haluat ja koet tarvetta ottaa lapsen syliisi,imetykselle tai mitä vaan,opettele tyyli että otat vaan. Otat sen sen omivan tärkeämmäksi itseään luulevan mummon tai papan sylistä. Älä kainostele enää yhtään. Muuten tuo vain pahenee,tiedän sen ja muistelet minun laillani vielä vuosien jälkeen noita aikoja rinnan kouraisun kanssa. Minua harmittaa että en ollut tarpeeksi kova esikoisen kohdalla.o Lin nuori,ujo ja ihan liian tossu.
Vähensin sentään vierailuja ensi hätään.
Sama show tuosta karies-asiasta on varmasti monessa perheessä. Pusuttelua ei tapahtunut mutta omalla lusikalla tai samasta kupista koitettiin kovasti juottaa.
Meille naureskeltiin ihan samalla lailla,voi että miten turhauttavaa ja raivostuttavaa se on kun kävellään vanhemman kannan ja nykytiedon yli noin.
Älä välitä siitäkään. Jos tämä on heidän perheensä vitsi,se on todellakin heidän häpeänsä.
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä tilanteeseenne.
Minulla on melko samanlaiset kokemukset ja sama homma meinasi(onneksi pistin heti
järjestelmällisillä pienillä teoilla ja sanoilla appivanhemmat ruotuun) alkaa alusta melkein kymmenen vuoden päästä toisen lapsen kohdalla!Jos et pidä varasi he todella omivat lasta vain enemmän ja enemmän,eivätkä koskaan muutu koska "ei tarvitse"
Puolustaudu,jos miehesi ei osaa.
Ole heille kova ja tiukka.
Vierailee paljon vähemmän,lyhemmän aikaa,ja sinun säännöilläsi..
Jos lasta koitetaan tulla omimaan,keksi jotain muuta itse lapsen kansaäsa. Laita leikkimatolle viereesi leikkimään,lähde katselemaan vauva sylissä kirjahyllyn tavaraa tai ikkunasta ulos,osoita että meillä on nyt tässä oma juttu kesken..
Jos yritetään tulla vaanottamaan sylistä,yksinkertainen ''ei nyt" riittää tuollaisille ihmisille.Opettele rajummat otteet. Kun sinä,ÄITI,haluat ja koet tarvetta ottaa lapsen syliisi,imetykselle tai mitä vaan,opettele tyyli että otat vaan. Otat sen sen omivan tärkeämmäksi itseään luulevan mummon tai papan sylistä. Älä kainostele enää yhtään. Muuten tuo vain pahenee,tiedän sen ja muistelet minun laillani vielä vuosien jälkeen noita aikoja rinnan kouraisun kanssa. Minua harmittaa että en ollut tarpeeksi kova esikoisen kohdalla.o Lin nuori,ujo ja ihan liian tossu.
Vähensin sentään vierailuja ensi hätään.Sama show tuosta karies-asiasta on varmasti monessa perheessä. Pusuttelua ei tapahtunut mutta omalla lusikalla tai samasta kupista koitettiin kovasti juottaa.
Meille naureskeltiin ihan samalla lailla,voi että miten turhauttavaa ja raivostuttavaa se on kun kävellään vanhemman kannan ja nykytiedon yli noin.
Älä välitä siitäkään. Jos tämä on heidän perheensä vitsi,se on todellakin heidän häpeänsä.
Hyviä, konkreettisia neuvoja. Napakka ja "itsestäänselvä" ote täytyy opetella nyt. Minun on tiedettävä että voin koska tahansa ottaa oman vauvani syliini ilman pelkoa konfliktista tai kissa-hiiri leikistä jossa jahtaan karkuun kipittävää anoppia. Se tieto itsessään helpottaisi oloani paljon. Koko tilanne on päässyt vääristymään niin että tunnen saavani vauvan vain hetkittäin lainaan itselleni siellä käydessä.
Muistan elävästi tilanteen vauvan ollessa noin kahden viikon ikäinen. Olimme käymässä "mummolassa", mummo istui vauva sylissään sohvalla - kukaan muu ei saanut pidellä vauvaa ja hän usutti meitä, vauvan vanhempia koko ajan "vaikka päiväunille". No, me menimme päiväunille. Siinä sängyllä maatessani, ahdistuksen jäytäessä rintaa, totesin miehelleni: Kai sinä ymmärrät, että tuo vauva on SINUN? Sinä voit ottaa sen syliisi jos haluat.
Mies oli hetken hiljaa. Nousi, meni olohuoneeseen, otti vauvan syliinsä. Anoppi meni täysin tolaltaan. "Näittekö, näittekö miten otti vauvan?" Minun teki mieli sanoa että hänenhän se on, miksei saisi ottaa, mutten sanonut ja sitä sanomatta jättämistä olen saanut katua. Tuolloin kun olisi osannut rajan vetää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
### kirjoitti:
Aloittaja hyvä, sä olet ihan jäätävän paha tossukka! Turha on miestäsi syyttää, jos et ITSE saa pidettyä omaa puoltasi! Suuta auki. Jos ei kuunnella, niin sanot kovemmin. Etkä lähde sinne anoppilaan kyläilemään, jos siellä ei käyttäydytä asiallisesti. Mies voi käydä siellä yksin, tai lapsen kanssa kahdestaan.
Mikä tuossa on perheneuvolan asia? Ei mikään. Ihan normaalia kommunikointia ja rajan vetoa vaativa tilanne.
Taitaa tosiaan olla totta se, että äideiltä valahtaa aivot lapsiveden mukana. Luehan aloittaja oma kirjoituksesi ajatuksella, ja mieti, että mitä itse voisit tehdä toisin. Ole nainen, älä kynnysmatto.
Ja muut vaan jeesustelee mukana, että ompa kamalaa...
Me muut osataan samaistua.
Osa ollut samassa tilanteessa.
Ei se rajaton anoppi oo ongelma mikä lakastaan maton alle, pahimmassa tapauksessa kun puolustautuu niin mies voi suuttua.
Oma mieheni antoi paljon anteeksi äidilleen siitä miten tämä kohteli minua ja lopulta kun sain suuni auki kahden vuoden jälkeen, tuli ero, koska anoppi heittäytyi marttyyriksi ja teki minusta huonon ihmisen kun hän oli niin syytön kaikkeen.
Mies mietti muutaman viikon, katkaisi välit äitiinsä ja palasimme yhteen.
Näin se äidin edessä oleva vaaleanpunainen lasi meni rikki ja poika tajusi millainen äiti oikeasti on.
Olen koittanut saada miehen puheväleihin äitinsä kanssa (äiti on aina äiti), mutta mies kieltäytyy, koska ei tahdo äitiään enää elämäänsä mukaan.
Mies kertoi sitten, ettei ole koskaan saanut elää itsenäisesti omaa elämää kun äiti on aina pyörinyt mukana kontrolloimassa ja kiristänyt taloudellisesti.
Nyt mies on huomannut, ettei tarvitsekkaan äitiään oikeasti.
Meidän parisuhteemme ei ole koskaan voinut näin hyvin (olemme olleet yhdessä jo 5vuotta).Kuulostaa tutulta. Me sanoimme useaan otteeseen rajoista, ja ei mennyt kuuleviin korviin. Kun sitten otimme etäisyyttä ja luulimme kaiken jo rauhoittuneen, siellä olikin sillä aikaa kehitetty varsinainen marttyyriyssota. Appi lähetettiin paikalle vaatimaan ja komentamaan tuhmaa miniää(vaikka anoppi ja appi eivät olleet tekemisissä edes juhlissa yhdessä, mutta anopilla oli säilynyt valta appeen ja sitähän hän käytti). Miniä haukuttiin maanrakoon lasten kuullen. Kuulemma miniän pitää mennä huoneeseen sillä aikaa, kun anoppi ilmestyy kysymättä paikalle.
Selitin rauhallisesti ja sisälläni kuohui epäusko, että minä en mene kodistani mihinkään ja kukaan muu ei niitä rajoja meille aseta kuin me itse.
Appi tietysti uskoi kaiken potaskan, mitä anoppi oli sille itkenyt. Valhetta kaikki tyynni ja lopulta koituikin sitten apen omaksi murheeksi.
Huusipa appi jopa, että poikansa pitäisi erota minusta, kun anopilla on niin paha mieli. Poikansa oli aivan sanaton järkytyksestä.
Oi, noita muistoja.
Ainiin, kyllähän siellä kävi vielä miehen velikin haukkumassa meidät kummatkin(lopulta, eikä vain minua) ja tuo kaikki sitten oli meille ikään kuin piste i:n päälle. Kävimme noita asioita läpi perheneuvolassa ja sieltä saimme tukea, että jaksoimme tuota ruljanssia. Mies on vieläkin vihainen vanhemmilleen ja veljelleen. Mies on nähnyt kaiken ja tietää totuuden, toisin kuin nämä lähetit, jotka anoppi on valheillaan kietonut verkkoihinsa ja lähettänyt herjaamaan, jotta saisi krokotiilinkyyneleillään valtansa.
Sanonpahan vain, että välien katkaisu oli pitkällinen ja ainut ratkaisu. Tilanteessa, jossa anoppi on mielenvikainen ei ole voittajaa. Perheemme voi nyt hyvin ja meitä ympäröi ihania, täyspäisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat hyvää hyvyyttään läsnä, ei päsmäröimässä ja rikkomassa rajoja.
Olisi vain pitänyt tajuta kauan sitten heivata tuollaiset ihmiset lähipiiristä, sitä vain haluaa uskoa ihmisistä hyvää ja katsoa viimeiseen asti, josko tajuaisivat. Anopin valta on joskus niin suuri, että harva sitä anoppia kyseenalaistaa. Helpompi kyseenalaistaa sukuun uutena tullut. Siinähän se itse pahuus onkin.
Olemme mieheni kanssa vahvempia noiden koitosten takia, mutta vauva-aikaan nuo ulkopuoliset sen sijaan saivat katkeruuden aikaan. Olen heille katkera siitä, että yrittivät pilata niin ainutlaatuista aikaa elämässämme. En koskaan voisi tehdä kelleen samanlailla. Varsinaisia vatipäitä koko porukka.
Täällä monet ovat antaneet todella hyviä neuvoja sulle Ap, joskus vain se kaikki on koettava itse. Minä olin ollut jo lapsesta kynnysmatto, joten se kaikki vei minultakin aikaa. Mutta, lopulta se kaikki eskaloitui siihen tunteeseen, että vaaka oli jo kallistunut pelkästään toiseen suuntaan.
Jotenkin oudosti helpottavaa tietää, ettei ole ainut joka käynyt läpi tälläistä.
Alue: Aihe vapaa
Kaikilla ei ole lämpimiä rakastavia ja elämässä tukevia vanhempia joiden luokse voisi mennä, itselläkään ei ole. Jos hädässä pyytäisin apua vanhemmilta niin saisin vartumaiset ivalliset pilkkanaurut ja saatesanat siitäs sait, ihan oikein sulle.
Mulla on ihan sama tilanne kuin aplla eli hirviö appivanhemmat, ja omat vanhemmat eivät tue eikä välitä mitenkään, käytännössä välejä ei ole lainkaan. Mullakaan ei olis turvapaikkaa mihin paeta, ei ole koskaan ollutkaan.