Tilanteita missä lääkärit onkin ollut väärässä?

Ykköstyypin diabetestani pidettiin kuukausikaupalla flunssana ja anemiana. Verensokeria ei suostuttu ottamaan vanhempieni pyynnöistä huolimatta. Olin kuolemaisillani, kun lopulta pääsin sairaalaan, ja sairaalan lääkäri oli aivan kauhuissaan. Vietin sairaalassa kolme viikkoa, joista viikon teho-osastolla. Sellaista se oli 70-luvulla. 

Vierailija kirjoitti:

EI EI EI kirjoitti:

Suurin osa vakuutusläkäreistä tekee virhediagnooseja päivästä toiseen kun eivät edes tapaa potilaitaan

Väärin, valuutuslääkrit eivät tee diagnooseja

Kyllä tekevät - yleensä jonkin aivan muun kuin muut lääkärit. 

No oliham se vähn ihmeellistä kun maallikko tunnisti selvät keuhkokuumeen oireet 1.5-vuotiaalla ja TK-lääkäri ei vaivautunut edes "pikacerppiin" vaan tuhahti jotain kevätflunssasta.

Paria tuntia myöhemmin sovitettiin verkkopipoa ja otsakanyylia yliopistollisen sairaalan osastolla, kun antibioottia piti pistää suoraan suoneen. Sinne tosin piti mennä yksityisen kautta mikä sairaalan lääkärin mukaan oli aivan turha reissu koska "kuka tahansa vähänkin alalla työskentelevä olisi tunnistanut oireet parin minuutin pintapuolisenkin tutkimisen jälkeen".

Meitä oltiin lähettämässä synnäriltä kotiin, kun synnytys ei muka ollut vielä alkanut. Kyllä oli, mutta vauvalla oli napanuora kaulan ympäri. Onneksi ei lähdetty ja pian tehtiinkin hätäsektio. Poika meni nyt yläasteelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasketteluonnettomuus. Reisi oli todella kipeäja tuntui että rikk. Lääkäriin pikana.

Otettiin kaikki magneettikuvat jne. Taisi neljä eri lääkäriä niitä katsella. Päätös: leikataan.

Heräsin nukutuksen jälkeen shokkiuutiseen: mikään ei ollutkaan reiden sisällä rikki leikkausta vaativalla tavalla.

Lääkäri siis avasi reiden ja sulki. Muistona 20cm arpi.

Vein asian kuluttajansuojaan mutta päättivät minua vastaan. Usko meni...

Miksi alapeukut? Tuo on tositarina..

En usko, että kukaan epäili tositarinaa. Ikävää, että sait arven. Onneksi jalka kuitenkin leikattiin, jotta tilanne selvisi.

Lääkäritkin ovat ihmisiä ja he halusivat varmistaa, ettei mitään hälyttävää ollut jalassa.

Vierailija kirjoitti:

Työterveyslääkäri ei millään uskonut että olen tosissani poskiontelotulehduksesta. Päätti kuitenkin ottaa kuvat (mikäpä ettei, kun saattoi rahastaa työnantajaa ns. turhista kuvista). Kuvat saatuaan katsoi niitä kauhuissaan ja käski lähteä välittömästi keskussairaalaan punkteeraukseen, koska nestepinta löytyi jo otsaontelostakin. Hämmästeli vain tilannetta ”Mä en oikeesti uskonut että sä voit olla kipeä, kun sä olit niin iloinen ja hyväntuulinen!”

Aikoinaan, kun olin hirveän pitkään ja vaikeasti selästäni sairas - iskias-tyyppinen - luin lääkärin sairaalalähetteestä, että "on vaikea mieltää potilasta sairaaksi, kun saapuu vastaanotolle iloisena ja hyväntuulisena". - Haloo - kun en ole perusluonteeltani varsinaisesti synkkämielinen, ja lapsia oli neljä, joista 2 alle kouluiän, ei ollut oikein varaa masentua pitkäksi aikaa. - Joskus itkin iltaisin miehen kainalossa.

- No, parannus seurasi aikanaan, ja maksoi paljon myös rahallisesti, mutta opin myös pitämään fysiikastani huolen ja lääkärikammon sain vuosikausiksi. Menen nytkin lääkäriin vain pakon edessä, enkä nytkään hevin sorru itkuun ja valituksiin, josta on ainakin kerran ollut lääkärille haittaa diagnoosin teossa myöhemmässäkin elämänvaiheessa.

Lääkäreiltä odottaisin avarakatseisuutta tilanteissa, joissa vaivan vakavuus ei päälle näy. Kaikki tosissaan kipeät eivät siinä vastaanottotuolissa istuessaan halua romahtaa (tai tuolin reunalla "istuessa", iskiakseni kynsissä en kyennyt istumaan). Asiallinen oireiden selvitys pitäisi riittää, kun on kuitenkin ne kokeet ym. testit tehtynä tai tekeillä.

En minä, mutta vierestä olen seurannut parhaan ystäväni ja lapseni kummitädin taistelua selkävaivojensa kanssa. Alkoivat kun oli 16, mutta aina oltiin ettei nuorella ihmisellä voi olla  mitään vakavampaa ! Röngen otettiin, mutta eihän se näytä juuri mitään magneettikuviin verrattuna.

Nyt on 31v. ja  tappelee Kelan kanssa koska siellä ollaan sitä mieltä että on täysin työkykyinen vaikka ei pärjää ilman kipulääkkeitä eikä pysty esim. seisomaan pitkiä aikoja tai kumartumaan. Neljä raskautta pahensivat tilannetta, jo  yksikin olisi ollut kamala rasitus selälle. Selkänikamissa on nivelrikkoa, kulumaa ja alentumista sekä parantunut murtuma, välilevy pahoin rappeutunut. Selkokielellä sanottuna selkä on pas ka na. 7 - 11 v lapset käyvät kaupassa, kun äiti ei siihen pysty. Ystävälläni on ajokortti, mutta ei ole pystynyt istumaan kuskin penkillä vuosiin.

Luokkakaverin luusyöpä 15v.

"Kasvukipuja"

Jalka amputoitiin polven yläpuolelta

Lääkäri oli sitä mieltä että olen liian sairas että olisin voinut käydä koulua. Kävin kouluni loppuun ajallaan erinomaisin arvosanoin.

Jos olisin kuunnellut lääkäriä niin olisin sitten jäänyt sairaseläkkeelle.

Jännityspään-särkyni olikin migreeni, olin  teini-ikäinen ja äiti taisteli puolestani vieden minut lopulta yksityiselle, kun tk:ssa  tarjottiin aina vain samaa selitystä ja samat Buranat. Yksityisellä lääkäri, ihan yleislääkäri, kuunteli minuutin ja kysyi "onko suvussanne migreeniä?" 

Miten lääkäri voi olla edes väärässä?

Ei kait kukaan ajattele, lääkärin katsovan jostakin kristallipallosta, vaan oikean diagnoosin saamiseen tarvitaan monia tutkimuksia ja kokeita, jotka tukevat tiettyjä sairauksia ja vammoja ja toiset putoavat pois.

Minusta lääkärin diagnoosi on kuin etsisi neulaa heinäkasasta, joskus se löytyy nopeasti ja joskus ei millään, vaikka kuinka etsisi, kun on miljoonia sairauksia ja oireet saattavat olla samankaltaisia.

Teini-iän masennus olikin keliakia. Huomioikaa tämä, isät ja äidit, jos lapsenne yhtäkkiä masentuu. Keliakia aiheuttaa myös mielialaoireita kun B-vitamiinit ja muut ravinteet eivät imeydy.

Vuosien selkäkivut sivuutettiin niin, että "kaikilla nyt joskus selkää särkee". Käskettiin venytellä ja määrättiin lääkkeitä.

Itsekin sitä kuvitteli (ja lehdistä luki) että selkäkivut ovat hyvin yleisiä. Särki päivin ja öin. Koko ajan. Kyky kävellä kipujen kanssa meni pariin otteeseen. Tätä kesti viitisen vuotta.

Sitten tuli vastaan lääkäri, joka kysyi onko kipujen syytä koskaan selvitetty? No eipä ollut. En ollut osannut edes vaatia tarkempia tutkimuksia - kun melkein jokaisellahan joskus sitä selkää särkee. Tämä lääkäri oli sitä mieltä, että nuori, hoikka ja liikkuva ihminen ei pitäisi kärsiä vuosien hermokivuista. Määräsi magneettikuvat.

Löytyi iso pullistuma. Seuraavan kipujakson edessä (meni pari viikkoa kuvauksesta) laitettiin hermojuuripuudutus. Auttoi hetkeksi. Kunnes pullistuma kasvoi massiiviseksi, repesi ja halvautti pohjehermon. Vaarassa oli, että toinenkin jalka menisi. Akuuttina leikkaukseen ja siitä hiljalleen kuntoutumaan.

Leikkauksesta nyt aikaa reipas 2,5v. Selkä parempi kuin vuosiin. Toki vielä joskus hieman jomottaa, mutta se on ihan pientä aiempaan verrattuna.

Tämä lääkäri ei ihan henkeäni pelastanut, mutta oli ensimmäinen joka osasi ottaa kipuni vakavasti ja hänen ansiostaan elämänlaatuni parani potenssiin sata.

-  Rannekanavaoireyhtymä. Tavarat tippuivat käsistä, vasen käsi puutui, tunto puuttui sormista, peukaloissa ei ollut voimaa. Työterveyslääkäri naputteli kynälllä ranteisiin ja väitti, että ei voi olla rannekanava, koska ei kopise. Epäiltiin sydäntä. Kaikki oli kunnossa. Epäiltiin niskoja. Sain hierontaa. Epäiltiin lihaskireyttä muualla. Sain akupunktiota. Lopulta paloi hermot, kun ei kynää voinut pitää kädessä. Otatin toisaalla enmg-tutkimuksen ja tulos oli selvä. Leikkautin molemmat kädet huippukirurgilla omaan piikkiin. Työterveyslääkäri varmaan halusi välttää diagnoosin tekemistä siksi, että rannekanavaoireyhtymän perusteella voisi saada ammattitautidiagnoosin.

- Todella kipeät polvet. Ensin syynä oli ylipaino, sitten tutkittiin onko kulumia ja kun syytä ei löytynyt, annettiin lopulta Tramal Retardeja parin vuoden resepti. Syy oli reaktiivinen artriitti ja kipu meni ohitse karppaamalla muutamassa kuukaudessa, painon pysyessä samana.

- IBS. Letkua persiiseen ja röörin tarkastus. Kun mitään ihmeellistä ei löytynyt, annettiin Librax-lääkitys, jossa on kolmio. Lääkärin mukaan suurin osa taksikuskeistakin ajaa pilleripäissään, eli minun ei tarvitse kantaa huolta siitä, että en voisi ajaa autolla Libraxia syödessäni. IBS meni ohitse karppaamalla ja stressin vähentämisellä.

- Refluksitauti. Letkua kurkusta sisään ja pakin tarkistus. Hieman löysät sulkijat, ei mitään muuta ihmeempää. Perusvalitus painosta ja hoidoksi happosalpaajia kahta erilaista. Tämäkin lähti karppaamalla ilman painonpudostusa.

Väsytti, heikotti, pyörrytti, paleli ja vielä kerran väsytti. Lääkäri sanoi stressiä ja kehoityi tarkkailemaan unirytmiä. Jaha. Ei labroja tms. Soitin seuraavana päivänä ja kerroin sairaanhoitajalle että ihan oikeasti joku on vialla ja hoitaja teki sitten itse lähetteen verikokeisiin. No hemoglobiini oli jostain syystä 65 ja kaksi yötä sairaalassa.

Mutta ei haitannut koska jälkeenpäin uskon että sössötin myös ehkä epäselvästi eikä sitä asiaa ehkä saanut irti.

Puolison spontaani ilmarinta oli päivystyksessä flunssaa, lääkkeeksi Ventoline. Parin päivän päästä olon pahetessa toinen kierros, sillä kertaa työterveyslääkäri-rtg-ambulanssi-ensiapu-leikkaussali. Meidän molempien kanssa on erehdytty useamman kerran, mutta hengissä ollaan.

Todella kovia rinta/selkä/vatsakipukohtauksia ei tutkittu, vaan nopeasti oireiden perusteella tehtiin diagnoosi. Ensimmäinen diagnoosi oli Tietzen syndrooma, siihen lihasrelaksantteja ja tulehduskipulääkettä. Muutaman vuoden kuluttua minusta alkoi tuntua, että se ei ehkä pidä paikkaansa. Menin seuraavan kipukohtauksen tullessa päivystykseen, josta poistuin happosalpaajareseptin kanssa, minulla oli nyt refluksitauti. Muutama vuosi meni näin.

Tässä ongelmana oli se, että kipukohtaus kesti aluksi 5 minuutista pariinkymmeneen minuuttiin, ja niitä tuli täysin satunnaisesti, joten kuvittelin saamieni lääkkeitten auttavan kohtauksiin. Lopulta kipukohtukset alkoivat kestää kauemmin ja niitä tuli tiheämmin, eikä happosalpaajilla tuntunut olevan mitään vaikutusta. Kerran sain töissä kohtauksen, ja minulle tilattiin ambulanssi. Vietiin lääkäriin, joka arveli oireiden olevan psykosomaattisia.

Toisen kerran jouduin tilaamaan ambulanssin kotiin kovan kivun ja oksentelun vuoksi. Ambulanssimiehet ottivat sydänfilmin ja katsoivat tulehdusarvon (normaalit), joiden jälkeen antoivat minulle yöpöydältäni närästyslääkkeen ja lähtivät pois; selvästikään eivät oikein uskoneet että olen niin kipeä kuin olen, eivät myös uskoneet sitä etten oikein pysty kävelemään, ja että pahoinvoinnin vuoksi minun on ihan turha niellä mitään. Loppuyön oksensin taukoamatta ja iltapäivällä pystyin raahautumaan päivystykseen. Nyt lääkäri epäili heti sappikohtausta.

Ultraäänessä näkyi, että sappirakko oli täynnä kiviä. Jos minulle olisi heti alkuun tehty ultraäänitutkimus, olisin kenties säästynyt kymmeniltä kovilta kipukohtauksilta, turhilta lääkkeiltä, ja työntekijänä olisin voinut olla luotettavampi. Kun sappirako poistettiin, näkyi, että se on joskus ollut tulehtunut. Varmasti kipu on ollut silloin sellainen, että olen mennyt päivystykseen. Millähän sitä on lääkitty, lihasrelaksantilla vai happosalpaajalla? Päivystykseen mennessä otettiin aina sydänfilmi ja sanottiin, että täällä näkyy, että sulla on ollut tällaista aiemminkin, ota niitä lääkkeitä joita sulle on kirjoitettu. Näin ensimmäinen, nopeasti ja tutkimatta tehty diagnoosi seuraa aina mukana ja haittaa sairauden selvittämistä.

Suolistotulehduksen diagnoosista sain oikeasti _tapella_. Verenvuoto johtui kuulemma, kun en syönyt leipää ja lima taas pellavansiemenistä, joita käytin ”väärin”.

Minulla tuli totaalistoppi eräs päivä vatsantoimintaan. Ei vaan enää toiminut edes ulostuslääkkeillä. Tätä kesti monta kuukautta ja sitten alkoi veri ja lima.

Yleensä Crohnin taudissa on ripuli ja minulla taas on ummetuspainotteinen, joten lääkärit ei vain ottanut tosissaan.

Pääsin puolen vuoden päästä vasta kolonoskopiaan ja diagnoosi vihdoinkin..

Hei kaikki. Lääkiksen pääsykokeet on kerran vuodessa. Ihan kuka tahansa voi niihin osallistua. Normaali lukion oppimäärä riittää. Senjälkeen 6 vuotta perusopintoja ja siihen 6 vuotta erikoistumista päälle. Senjälkeen voi kuka tahansa teistä tulla osoittamaan oman erehtymättömyytensä.

Käsi pystyyn kenestä on lääkäriksi, joka ei tee virheitä eikä erehdy koskaan.

Jaa, edellinen kommenttini meni hyväksyntään.

Olin psyk osastolla, minua oltiin kotiuttamassa. Kerroin, etten ole valmis ja todennäköisesti teen itselleni jotain peruuttamatonta jos kotiudun. Lääkäri kirjasi tilanteen parantuneen, kotiuduin. Tulin illalla päivystyksen kautta takaisin.