Onko muita kateellisia, joita ahdistaa toisten täydellinen elämä, täydelliset kauniit lapset ja menestys

Olen miettinyt tätä paljon ja tullut siihen tulokseen, että kateelliset eivät vain tiedä mistä he itse pitävät. Nyt kipinkopin tutkiskelemaan mikä olet miehiäsi tai naisiasi.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti juuri tämä pilaa monet monet parisuhteet. Itsekkin saanut kokea kuinka mukavaa ja palkitsevaa on olla mies tuollaisessa perheessä. On mielenterveys koetuksella. Olkaa kateelliset naiset ystävällisiä ja älkää näytelkö normaalia siihen asti kun saatte lapsen.

Otan osaa..

Kai ymmärrtte, vaikka saisitte kaiken mitä toivotte, niin ette olisi onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrtte, vaikka saisitte kaiken mitä toivotte, niin ette olisi onnellisia.

Tämä! Onni on asenne.

Itse olet miehesi valinnut. Jos ei ole hyvä olla yhdessä, pistä mies kiertoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrtte, vaikka saisitte kaiken mitä toivotte, niin ette olisi onnellisia.

Tämä! Onni on asenne.

Itse olet miehesi valinnut. Jos ei ole hyvä olla yhdessä, pistä mies kiertoon.

Kovin ristiriitainen kommentti. En ymmärrä mitä tarkoitat.

Vierailija kirjoitti:

Hah mitä luusereita tässä ketjussa. Hankkikaa elämä. Vielä ei ole liian myöhäistä.

Kysymys: mitä sinä teet tässä ketjussa? Vauvalla? Ns. Elämäsi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti juuri tämä pilaa monet monet parisuhteet. Itsekkin saanut kokea kuinka mukavaa ja palkitsevaa on olla mies tuollaisessa perheessä. On mielenterveys koetuksella. Olkaa kateelliset naiset ystävällisiä ja älkää näytelkö normaalia siihen asti kun saatte lapsen.

Sehän siinä usein on, et nää kateelliset odottaa kaikilta muilta hirveesti panostusta siihen, että se elämä muuttuis parempaan. Itse synkistellään ja valitetaan ja ihmetellään kun mikään ei muutu. Hirveä taakka perheelle sellainen kateellinen ja katkera valittaja!

Aina löytyy joku jolla on asiat paremmin. Voit ajatella, että sulla on perhe ja lapsia, joku joka kaipaa sinua. Olette saman katon alala. Mulla ei ole edes sitä perhettä, nyt minulla on etäsuhde, mutta ei meinaa löytyä töitä samasta kaupingista. Olen kyllä opiskellut mutta alalla on kova kilpailu. Ikävöin jatkuvasti, en ole varsinaisesti kateellinen mutta huomaan että väkisinkin tekee kipeää katsoa muiden koteja ja elämää. Alleviivaa omaa onnettomuutta.

Sitten kun ymmärtää mistä itse todella pitää, niin lakkaa olemasta ainakin sairaalloisen kateellinen. Minä olen tämän oppinut ja olen jopa ylpeä omasta elämästäni, joka on minun näköistäni. Ei todellakaan ole mitään hienouksia, päinvastoin. Jollain tavalla sitä kokee olevansa etuoikeutettu, koska todellakin nautin joka päivästä. Jos en jaksa tehdä jotain, en tee ja nautin siitäkin :)

Joskus olin kateellinen kaikille kaikesta. Muutaman vuoden aikana se on kadonnut, ikää ja itsetuntoa on tullut lisää, ja olen tyytyväinen elämääni.

Mulla on talo, mies, lapset, työpaikka. Koskaan ei tarvitse laskea senttejä kaupassa käydessä ja säästöönkin saa kivasti rahaa, vaikka sitä ei ovista ja ikkunoista tursuakaan. Elän ihan tavallista keskiluokkaisen perheellisen elämää ilman sen suurempaa luksusta, enkä toivokaan yhtään enempää. Tää elämä on hyvä näin :)

Vierailija kirjoitti:

Joskus olin kateellinen kaikille kaikesta. Muutaman vuoden aikana se on kadonnut, ikää ja itsetuntoa on tullut lisää, ja olen tyytyväinen elämääni.

Mulla on talo, mies, lapset, työpaikka. Koskaan ei tarvitse laskea senttejä kaupassa käydessä ja säästöönkin saa kivasti rahaa, vaikka sitä ei ovista ja ikkunoista tursuakaan. Elän ihan tavallista keskiluokkaisen perheellisen elämää ilman sen suurempaa luksusta, enkä toivokaan yhtään enempää. Tää elämä on hyvä näin :)

Tässä ketjussa saa alapeukuttaa kateudesta.

Totuus on usein toisenlainen. Tämä on klisee, mutta niin totta. Tietäisittepä miten asiat usein on näillä täydellisillä ihmisillä.

Keskittykää toisten kadehtimisen sijaan niihin itselle mieluisiin asioihin. Kaikki ei ole läheskään aina niin täydellistä kuin minkä vaikutelman somesta saa.

Sinulle 8, et ole yksin. Kirjoituksesi on tismalleen kuin omasta elämästäni, ymmärrän täysin!

Enpä ole juuri muiden elämisiä kadehtinut. Kun ei sitä koskaan voi tietää, mitä siellä taustalla todellisuudessa piilee. Esimerkiksi eräs tuttuni kertoi, että aina kun Minttu Räikkösen kuva on lehdessä niin hänellä on päivä pilalla. Mintulla kun on hänen mukaansa kaikki. Noooh; en tiedä, mutta minä ainakin olen aivan tosi tyytyväinen, että sain olla raskaana ihan rauhassa, saan mennä verkkarit päällä lähikauppaan tukka pystyssä jos siltä tuntuu ja ei kukaan ollut kiinnostunut siitä miten nopeasti palasin lasten synnyttyä omiin mittoihini.

Ihmetellyt toki olen erästä tuttavaparia. Mies tekee keikkatöitä dj:nä ja nainen pääosin töissä pikaruokaravintolassa. Silti on laitettu iso talo, lapselle mönkijät jne. Joskus rouva mainitsi, että ottaneet lyhennysvapaan vuoden asuntolainaan äitiysloma-aikana ja mistäpä tiedän jos vaikka perintönä rahaa saatu.

Olen tyytyväinen omaan elämääni. Mukavaa elämää tämä on.

Yllätyin kerran kun serkkuni (eron partaalla olleessaan) kertoi miten on ollut kateellinen minulle; Hänen silmissään minun kotini on aina tiptop, mies joka osallistuu aktiivisesti jne. Itse en ollut tätä ihan näin auvoisena nähnyt.

Miksi onni ylipäätään riippuu työstä, varallisuudesta yms. eniten kateutta aiheuttavista asioista, jos nuo kateutta aiheuttavat seikat ovat kuitenkin ajatuksia niistä? Miksi ajatukset ovat niin tärkeässä roolissa olevinaan? Miksi ihminen uskoo ikään kuin taivaalla oleviin pilviin antaen niiden tehdä itsensä onnelliseksi tai onnettomaksi, jos käytetään tälläistä pilvi -vertauskuvaa ajatuksista? Onko ihminen sitten ajatuksensa?

Some-teatteria esitetään ja some-kilpailua ylläpidetään yhä suuremmissa määrin pankista hankitulla lainalla tai sitten pikavipeillä. (Some on sellainen asia, että en tiedä toista yhtä haitallista ilmiötä ihmisille viimeiseltä 100 vuodelta. Se saa ihmiset vertailemaan itseään, se saa aikaan ihmisiä, jotka töllöttävät koko ajan kännykkää. Se saa aikaan pinnallisia ihmisiä. Ei ihme, että Facebookin vanhat johtajat ovat FB aikojensa jälkeen katuneet sitä, että ovat olleet osana sen kehitystä. He ovat myös kieltäneet kaiken sos.median lapsiltaan.)

Toisaalta kadehdin, koska vertaan siihen miten omassa elämässäni en ole sinänsä saavuttanut mitään. Toisaalta taas koetan olla iloinen toisten puolesta, sillä eihän se minulta ole pois että he ovat saaneet elämänsä siihen kuosiin kuin ovat.

Kadehdin tietyllä tavalla melko pitkään erästä kaveriani ja hänen elämäänsä. En siis ollut kateellinen sillä tavalla, että se olisi herättänyt mussa jotain katkeruutta häntä kohtaan, mutta se masensi mua entisestään oman itseni ja elämäni suhteen. Tuli välillä niin surullinen olo ja mietin, miksen vaan voisi olla puoliksikaan samassa tilanteessa kuin hän. Kadehdin siis sitä, että hän matkustelee usein ympäri maailmaa niinkuin mäkin haluaisin, mutta en uskalla paniikkihäiriöni takia kuvitellakaan astuvani lentokoneeseen. Sitä, että hänellä on hyvännäköinen, mukava ja hauska poikaystävä, jonka kanssa asuu yhdessä ja suhde tuntuu olevan romanttinen ja onnellinen, mutta mä olen sinkku enkä tunnu löytävän hyvää miestä millään. Sitä, että hän on niin rohkea ja sosiaalinen ja että hänellä aina itsevarmuutta riittää samalla, kun mä painiskelen epävarmuuteni, ulkonäköpaineideni, ujouteni ja paniikkikohtausteni kanssa. Ja sitä, että hän on saanut tosi kivan vakituisen työpaikan, mä kun taas saan aina vaan jotain lyhytaikaisia töitä jos niitäkään ja sairauteni myös rajoittaa sitä millaiseen työpaikkaan pystyn edes hakemaan.

Noh, viime syksynä kulissit romahti. Yhtäkkiä hän jäi sairaslomalle töistä ja meni porukoidensa luokse asumaan. Selvisi, että hänellä oli ensinnäkin työuupumus. Se mun mielestä niin kadehdittavan kiva työpaikka oli vaatinut aivan liikaa ja jotkut työkaverit olivat vielä kohdelleet siellä tosi inhottavasti. Selvisi myös, että meni kotikotiinsa sairaslomaa viettämään, koska hänen onnellinen parisuhteensa olikin kaikkea muuta kuin onnellinen - mies oli pettänyt ja ollut henkisesti väkivaltainen ja riitelyä oli vähän väliä. Kaikki se romanttinen ja siirappinen hehkutus oli vaan feikkiä, kai sillä koitettiin vakuutella muille ja myös itselle jotakin. Useampi niistä lomamatkoistakin oli kuulemma ollut melko epäonnistuneita sinänsä, että nekin meni pitkälti riidellessä poikaystävän kanssa. Lisäksi hänen nuoruudessaan sairastamansa syömishäiriö oli alkanut nostaa päätään uudestaan kaiken tämän seurauksena ja se kuvitelma, että hän on niin ihailtavan itsevarma ja tyytyväinen itseensä oli aivan väärä - hänellä oli kauheat paineet itsestään, itseinhoa riitti, itki kuulemma viikottain sitä miten ruma on ja vertaili itseään kateellisena muihin (kuulemma myös muhun) yms. 

Tuon jälkeen en ole kadehtinut enää ketään. Koskaan ei voi tietää mitä kaikkea toinen käy läpi. Ja vaikkei nyt noin ikävä totuus olisikaan mitä tässä tapauksessa kaverilla oli, varmaa on se, että kaikilla meillä on omat haasteet, murheet, huonot päivät yms. Ei kenenkään elämä oikeesti oo täydellistä. Turha siis käyttää energiaa kadehtimiseen ja vertailemiseen, vaan keskittyä omaan elämäänsä ja siihen, että tekee siitä niin hyvää kuin mahdollista. Oon tajunnut tuon myötä, että vaikka mullakin on niitä negatiivisia juttuja elämässä valitettavan paljon tällä hetkellä, on myös hyviä. Pyrin keskittymään niihin hyviin ja olemaan niistä kiitollinen joka päivä sekä panostamaan siihen, että järjestän itselleni niitä positiivisia hetkiä elämääni enemmän. Ei ne tarvitse aina olla isoja ja ihmeellisiä, vaan onnea/iloa voi saada esimerkiksi iltalenkistä uusissa, kauniissa maisemissa, hyvän leffan katsomisesta, uuden reseptin onnistuneesta kokeilemisesta, kahvitteluhetkestä rakkaan ystävän seurassa, puhelusta jollekulle kaverille/sukulaiselle kelle ei ole jutellut vähään aikaan jne.

Tästä tuli toooosi pitkä, mutta halusin nyt avautua kunnolla, sori. :D

Kadehdin lapsiperheitä, itselläni ei siis lapsia ole. Sen takia kai täällä vauvallakin roikun, jotta saisin jotenkin edes osani perhe-elämästä. En kadehdi rahaa, asemaa, ulkonäköä tms, mutta haluan lapsen. Ihan hirveää lukea vanhempien pettymyksestä, muka "alisuorittajia", kun itse olisin onnellinen ihan vain siitä lapsesta. Älkää ottako heitä itsestäänselvyytenä.