Lue keskustelun säännöt.
Tietoisuus ja kuolema
17.08.2018 |
Minusta on ahdistava ajatus, että kun kuolee, niin ei koskaan enään mitään. Ikuisuus ei mitään. Kaikki kehitys, tieto, seuraavien sukupolvien eteen ponnistelu, ja näistä ei enää ikinä saa tietää mitään. Rakkaimmat ihmiset; ei enää ikinä saa kohdata heitä. Eihän tuo tila kuollutta haitaa enää, mutta etukäteen se surettaa minua kovin. Tästä ahdistuksesta kai uskonnotkin saa polttoaineensa ja minussakin joku osa huutaa, että täytyy olla jotain muuta kuin tämä. Näin toki ei ole, vaan ei täydy olla mitään. Universumi ei liene velvollineen olemaan jotain.
Kommentit (122)
Olen mielestäni aika normaali ja rationaalinen, mutta minua pelottaa kuoleman suhteen se, ettei se olisikaan oma loppu.
Tajuan kyllä, että synapsit lakkaavat napsumasta aivoissa ja muutenkin biokemia mätänee pois. "Ongelma" on siinä, että mieli ei käsitä maailmankaikkeuden ikuisuutta ja loputtomuutta; entä jos tietoisuus jotenkin kuitenkin jää? Tuo mahdollisuus yhdistettynä ikuisuuteen on tehokkaasti estänyt itsemurhan ajatukset, jos ei muuta :)
Tuo aikaisemman kirjoittajan pointti kuoleman vertaamisesta uneen on kyllä aika lohdullinen, minkä lisäksi fyysisten kipujen luulisi ainakun lakkaavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
13, minä ajattelen samoin kuin sinä, mikäli tulkitsin viestisi oikein. Tuo energia käsitteenä kiehtoo minua. Se on jotain tietoisuutta suurempaa. Kun on omakohtaisia kokemuksia asiasta niin ei voi enää kieltää sitä. Kaikki eivät koe näitä ja eivät siksi usko. Ehkä kokeminen vaatii tietynlaista valmiutta ja herkkyyttä ottaa vastaan sitä mitä annetaan jostain tietoisuutemme ulottumattomuudesta.
Miksi se olemattomuus kuoleman jälkeen olisi sen erityisempää kuin ne vuosimiljardit ennen syntymää. Ei sitä kukaan murehdi miksi olin olematta olemassa ennen syntymääni. Jostain syystä tuo kuoleman jälkeinen aika kuitenkin on monelle kova paikka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietoisuus ei katoa mihinkään, sulla on sielu/henki. Näin minä uskon.
Uskoa tietysti sopii, mutta mites kun se tietoisuus on kiinteästi yhteydessä siihen mitä aistinelimet ja aivosolut tuottavat. Tietoisuus myös häviää myös jo vaikka nukutettuna, pyörtyneenä jne. Miten se tietoisuus toimii, kun tietoa ympäristöstä hankkivia ja tietoa käsitteleviä elimiä ei ole. Millä sielu näkee, kuulee ja tuntee ja missä se aistihavainnot tapahtuvat.
Jos taas "sielu" ei mitään fyysistä tarvitse, niin miksi se eläessään fyysisen ruumiin tarvitsee? Voiko "sielu" muuten olla likinäköinen? Vai näkeekö se kahdella silmällä yilipäätään. Ja miten on kuulon laita? Paleleeko sielu kylmässä ja hikoileeko saunassa?
Vai onko "sielu" mielikuvitusta ja toiveunta?
En ole tuo alkuperäinen kirjoittaja, mutta uskon myös aineettomaan ydinolemukseen jota voi vaikka sieluksi kutsua.
Englanninkielessä tietoisuudelle on 2 eri sanaa, awareness ja consciousness. Hengellisessä kirjallisuudessa usein näitä käytetään erottelemaan kehon tietoisuus ja laajempi sielun tietoisuus. Eli "consciousness" säilyy unessa, jopa kuolemassa. Mutta keskiverto ihmisen awarenessin siitä voi tilapäisesti lopettaa vaikka kolkkaamalla päähän niin että toinen pyörtyy, unessakin se katoaa, kuolemassa. Awarenessia ei voi olla ilman consciousnessia, mutta toisinpäin voi.
Uskon itse näihin koska minulla on meditaatiossa kokemusta siitä, mitä olen ajan, paikan ja aineen tuolla puolen. Puhtaassa olemuksessaan sielu on ääretön ja ikuinen, yhtä sen kanssa mitä sanotaan Jumalaksi. Ei ole mitään siitä erillistä, mitä havaita, sillä kaikki on osa sitä. Se on oleminen itse, liikkumaton ja kuitenkin kaiken liikkeen sisältävä, ajaton ja kuitenkin kaikki ajat sisältävä.
Jos puhutaan yksilöityneestä sielusta niin se on vähän kuin sama vesi ottaisi eri muotoja sen mukaan minkälaisiin puroihin ja kuoppiin se päätyy. Sillä tasolla sieluilla on aina jonkinlainen ruumis. Se ei ole aina materiaalinen ruumis, vaan voi olla myös astraaliruumis, joita niitäkin on eri tasoja. Sielu ottaa kehoja tarpeen mukaan. Jos se haluaa astraalimuodossa tarkkailla tätä maailmaa, niin kyllä, se silloin omaksuu näön ja kuulon kaltaisia ominaisuuksia, nähdäkseen saman maailman kuin aineelliset ihmiset, silti vaikkei sen natiivii ominaisuus tarvitse näitä kovin rajoittuneita havaitsemisen muotoja.
Sellaiseen minä en usko, että jossain alkaisi ihmisen elämä sinällään uudelleen leijonien kanssa sovussa eläen ja maata viljellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän pitäisi opetella rakastamaan kuolemaa. Ei kuolema ole paha, vaan hyvä, sillä silloin loppuu ihmisen kärsimykset. Tämä tapa näkyy erityisesti gospelissa ja tavassa miten kuolemaa juhlitaan. Ongelma on vain siinä, että jos ihmisiä ei voi pelotella kuolemalla, ihmiset voivat alkaa elää ihan omaa elämäänsä. Terveysfirmat menevät konkurssiin, lääkäreistä suurin osa joutuu kilometritehtaalle ja moni söisi voitakin onnellisena.
Ihmisen aivoissa toimii binäärisesti hermopotentiaalit ja analogisesti hermoliitokset eli synapsit. Kun ne kuolevat, loppuu aivojen sähkökemiallinen toiminta ja se on siinä. On turha kuvitella mitään elämän jälkeistä tietoisuutta, koska sellaista ei voi olla. Tietoisuus on rakentunut aivojen synaptiseen organisoitumiseen ja kun se menetetään, menetetään tietoisuuskin.
Vierailija kirjoitti:
Kuollessa olemus muuttuu. Eletyn elämän jälki tallentuu eroon ruumiista joihinkin tiedostoihin. Elämä ei siis mennyt hukkaan. Vähän kuoleman jälkeen voi ainakin omata energiaa, jonka välityksellä voi kommunikoida elossa olevien kanssa. Kuollut on kuitenkin päästettävä matkaan. Elävät tekevät viisaasti, kun tukevat tätä poistumista. Kun lisää ihmisiä kuolee, he pääsevät yhteyteen aikaisemmin kuolleiden kanssa.
Kiesus mitä roskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
^ Mutta miksi unessa ja jopa valveilla saa ennemerkkejä kuolemasta? Mistä ne tulee? Eikös se kerro, että on jotain meidän tietoisuuden ulottumattomuudessa?
Jaa että niinkuin mitä ennemerkkejä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietoisuus ei katoa mihinkään, sulla on sielu/henki. Näin minä uskon.
Uskoa tietysti sopii, mutta mites kun se tietoisuus on kiinteästi yhteydessä siihen mitä aistinelimet ja aivosolut tuottavat. Tietoisuus myös häviää myös jo vaikka nukutettuna, pyörtyneenä jne. Miten se tietoisuus toimii, kun tietoa ympäristöstä hankkivia ja tietoa käsitteleviä elimiä ei ole. Millä sielu näkee, kuulee ja tuntee ja missä se aistihavainnot tapahtuvat.
Jos taas "sielu" ei mitään fyysistä tarvitse, niin miksi se eläessään fyysisen ruumiin tarvitsee? Voiko "sielu" muuten olla likinäköinen? Vai näkeekö se kahdella silmällä yilipäätään. Ja miten on kuulon laita? Paleleeko sielu kylmässä ja hikoileeko saunassa?
Vai onko "sielu" mielikuvitusta ja toiveunta?
En ole tuo alkuperäinen kirjoittaja, mutta uskon myös aineettomaan ydinolemukseen jota voi vaikka sieluksi kutsua.
Englanninkielessä tietoisuudelle on 2 eri sanaa, awareness ja consciousness. Hengellisessä kirjallisuudessa usein näitä käytetään erottelemaan kehon tietoisuus ja laajempi sielun tietoisuus. Eli "consciousness" säilyy unessa, jopa kuolemassa. Mutta keskiverto ihmisen awarenessin siitä voi tilapäisesti lopettaa vaikka kolkkaamalla päähän niin että toinen pyörtyy, unessakin se katoaa, kuolemassa. Awarenessia ei voi olla ilman consciousnessia, mutta toisinpäin voi.
Uskon itse näihin koska minulla on meditaatiossa kokemusta siitä, mitä olen ajan, paikan ja aineen tuolla puolen. Puhtaassa olemuksessaan sielu on ääretön ja ikuinen, yhtä sen kanssa mitä sanotaan Jumalaksi. Ei ole mitään siitä erillistä, mitä havaita, sillä kaikki on osa sitä. Se on oleminen itse, liikkumaton ja kuitenkin kaiken liikkeen sisältävä, ajaton ja kuitenkin kaikki ajat sisältävä.
Jos puhutaan yksilöityneestä sielusta niin se on vähän kuin sama vesi ottaisi eri muotoja sen mukaan minkälaisiin puroihin ja kuoppiin se päätyy. Sillä tasolla sieluilla on aina jonkinlainen ruumis. Se ei ole aina materiaalinen ruumis, vaan voi olla myös astraaliruumis, joita niitäkin on eri tasoja. Sielu ottaa kehoja tarpeen mukaan. Jos se haluaa astraalimuodossa tarkkailla tätä maailmaa, niin kyllä, se silloin omaksuu näön ja kuulon kaltaisia ominaisuuksia, nähdäkseen saman maailman kuin aineelliset ihmiset, silti vaikkei sen natiivii ominaisuus tarvitse näitä kovin rajoittuneita havaitsemisen muotoja.
Edelleen uskoa toki sopii.
Tosin englanninkieliset sanat eivät tee uskomuksista yhtään todellisempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietoisuus ei katoa mihinkään, sulla on sielu/henki. Näin minä uskon.
Uskoa tietysti sopii, mutta mites kun se tietoisuus on kiinteästi yhteydessä siihen mitä aistinelimet ja aivosolut tuottavat. Tietoisuus myös häviää myös jo vaikka nukutettuna, pyörtyneenä jne. Miten se tietoisuus toimii, kun tietoa ympäristöstä hankkivia ja tietoa käsitteleviä elimiä ei ole. Millä sielu näkee, kuulee ja tuntee ja missä se aistihavainnot tapahtuvat.
Jos taas "sielu" ei mitään fyysistä tarvitse, niin miksi se eläessään fyysisen ruumiin tarvitsee? Voiko "sielu" muuten olla likinäköinen? Vai näkeekö se kahdella silmällä yilipäätään. Ja miten on kuulon laita? Paleleeko sielu kylmässä ja hikoileeko saunassa?
Vai onko "sielu" mielikuvitusta ja toiveunta?
Niin ikävä kyllä olen samaa mieltä. Luin juuri Kari Enqvistin kirjan kuoleman ja unohtamisen aikakirjat , joka tätäkin aihepiiriä käsitteli ja aika tyhjentävästi hän omaksikin pettymyksekseen päätyi tähän, että tietoisuus vaikuttaa kuitenkin tarvitsevan aivot, aistit, aivokemian jne. Itse ottaisin esimerkiksi vaikkapa lobotomian ja alzheimerintaudin. Jos tietoisuus ei edellytä mainittuja rakenteita ja toimintoja, ei lobotomia, aivovammat yms. pitäisi vaikuttaa niin voimakkaasti yksilöön.
AP
maud kirjoitti:
Olen mielestäni aika normaali ja rationaalinen, mutta minua pelottaa kuoleman suhteen se, ettei se olisikaan oma loppu.
Tajuan kyllä, että synapsit lakkaavat napsumasta aivoissa ja muutenkin biokemia mätänee pois. "Ongelma" on siinä, että mieli ei käsitä maailmankaikkeuden ikuisuutta ja loputtomuutta; entä jos tietoisuus jotenkin kuitenkin jää? Tuo mahdollisuus yhdistettynä ikuisuuteen on tehokkaasti estänyt itsemurhan ajatukset, jos ei muuta :)
Tuo aikaisemman kirjoittajan pointti kuoleman vertaamisesta uneen on kyllä aika lohdullinen, minkä lisäksi fyysisten kipujen luulisi ainakun lakkaavan.
Minua joskus nuorena pelotti oivallus, että entä jos kuoleman jälkeen tajuankin yhä kaiken. Kuulen arkusta puheet, ymmärrän kun minut lasketaan hautaan, kuulen kuinka hiekkaa heitetään arkun päälle ja kaikki äänet vaikenevat, ja minä vain olen siellä oman tajuntani kanssa vankina loputtomiin... Jotenkin lohdutti sitten ajatus polttohautauksesta, jonka myötä hajoan sellaiseksi, joka ei voi enää tajuta, kuulla, nähdä mitään. En tiedä miksen osannut ajatella samoin siitä, että ennemmin tai myöhemmin sama katoaminen tapahtuisi myös hajoamisen myötä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen aivoissa toimii binäärisesti hermopotentiaalit ja analogisesti hermoliitokset eli synapsit. Kun ne kuolevat, loppuu aivojen sähkökemiallinen toiminta ja se on siinä. On turha kuvitella mitään elämän jälkeistä tietoisuutta, koska sellaista ei voi olla. Tietoisuus on rakentunut aivojen synaptiseen organisoitumiseen ja kun se menetetään, menetetään tietoisuuskin.
Itse asiassa yllättävän monet näitä asioita ammatikseen tutkivatkaan eivät ole tuota mieltä. Se tiedetään että esim. ajatukset ja havainnot syntyvät aivoissa, ja nykyään osataan jo keinotekoisesti aivoja stimuloimalla saada sellaisia aikaankin tutkimusoloissa, tai päätellä aivokuvista mitä ihminen sillä hetkellä katsoo. Sen sijaan itse tietoisuus on vielä suurelta osin auki, että missä osin aivoja ja miten se syntyy. Enemmistö toki uskoo, koska materialistinen maailmankuva on vallitseva, että siellä se jossain syntyy mutta ei ole havaittu vielä miten ja missä, mutta yllättävän paljon on johtavissa neurotutkijoissa "hörhöjäkin" jotka ovat hyvinkin avoimia mahdollisuudelle että tietoisuus ei olisi aineellista ja se pikemminkin loisi aivot ja käyttäisi niitä kuin toisinpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietoisuus ei katoa mihinkään, sulla on sielu/henki. Näin minä uskon.
Uskoa tietysti sopii, mutta mites kun se tietoisuus on kiinteästi yhteydessä siihen mitä aistinelimet ja aivosolut tuottavat. Tietoisuus myös häviää myös jo vaikka nukutettuna, pyörtyneenä jne. Miten se tietoisuus toimii, kun tietoa ympäristöstä hankkivia ja tietoa käsitteleviä elimiä ei ole. Millä sielu näkee, kuulee ja tuntee ja missä se aistihavainnot tapahtuvat.
Jos taas "sielu" ei mitään fyysistä tarvitse, niin miksi se eläessään fyysisen ruumiin tarvitsee? Voiko "sielu" muuten olla likinäköinen? Vai näkeekö se kahdella silmällä yilipäätään. Ja miten on kuulon laita? Paleleeko sielu kylmässä ja hikoileeko saunassa?
Vai onko "sielu" mielikuvitusta ja toiveunta?
Niin ikävä kyllä olen samaa mieltä. Luin juuri Kari Enqvistin kirjan kuoleman ja unohtamisen aikakirjat , joka tätäkin aihepiiriä käsitteli ja aika tyhjentävästi hän omaksikin pettymyksekseen päätyi tähän, että tietoisuus vaikuttaa kuitenkin tarvitsevan aivot, aistit, aivokemian jne. Itse ottaisin esimerkiksi vaikkapa lobotomian ja alzheimerintaudin. Jos tietoisuus ei edellytä mainittuja rakenteita ja toimintoja, ei lobotomia, aivovammat yms. pitäisi vaikuttaa niin voimakkaasti yksilöön.
AP
Ne vaikuttavat toki yksilön fyysiseen ajalliseen ilmenemismuotoon. Se onko se yksilön tosiolemus onkin sitten eri asia. Jos kuitenkin uskotaan kuten länsimaissa nykyään on tapana, että olemassaolo on pelkästään materiaalista, eikä muita tasoja ole, silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin sanoa että tietoisuus tuhoutuu aineen mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ei niinkään ahdista ihmisten kuoleminen, ei edes läheisten, niin paljoa kuin ajatella oman koirani kuolemaa. Sitten kun se siis tulee kuolemaan.
Ahdistaa aivan suunnattomasti ajatella, että kun koirani kuolee, en koskaan voi silittää sen ihanaa turkkia, tuntea sen keho vasten omaani, kun makoillaan sängyllä yhdessä. Silittää sen ihanaa pientä päätä, tuntea se kaikki lämpö ja rakkaus mikä siitä huokuu. Antaa hyvän yön toivotukset ja pusut.
En näe sen iloisia kasvoja ja hännän heilutuksia, kun tulen töistä kotiin. Ei ole ketään, jonka kanssa käydä lenkillä, satoi tai paistoi. Ei ole juttukaveria, jolle kerroin kaikki murheet, huolet ja salaisuudet.
En näe niitä ihania kasvoja ja pieniä, tummia, kirkkaita silmiä, jotka tuijottaa ikkunasta kun aamulla lähden töihin ja se sama näky, kun tulen töistä takaisin. Siellä se tuijottaa, ikkunasta, odottaen milloin palaan.
Jäljelle jää vain ammottava tyhjyys. Kaikki on viety. Valokuvat jää ja muistot jää, mutta ei se ole sama asia kuin se rakas koira konkreettisesti siinä sun elämässäs mukana.
Aion tuhkata koirani ja se tuntuu ahdistavalta. Sinne se menee johonkin ihme polttouuniin ja palaa tuhkaksi. Sitä ei enään vain yksinkertaisesti ole. Ei fyysisesti, ei henkisesti. Se on kuollu, ikäänkuin kadonnu. Mua niin vatsasta kourasee ajatellakaan. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että siinä uurnassa se koira jollain tavalla on. Tuhkana.
Hautaaminen ei tunnu sen paremmalta ajatukselta, itse asiassa vielä pahemmalta. Uurnassa ollessaan se tuntuu enempi siltä, että koira edes jotenkin on mukana elämässäni aina ja ikuisesti.
Apua, itkettää kirjoittaa tätä :( En tule kestämään koirani menetystä, en vain kestä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietoisuus ei katoa mihinkään, sulla on sielu/henki. Näin minä uskon.
Uskoa tietysti sopii, mutta mites kun se tietoisuus on kiinteästi yhteydessä siihen mitä aistinelimet ja aivosolut tuottavat. Tietoisuus myös häviää myös jo vaikka nukutettuna, pyörtyneenä jne. Miten se tietoisuus toimii, kun tietoa ympäristöstä hankkivia ja tietoa käsitteleviä elimiä ei ole. Millä sielu näkee, kuulee ja tuntee ja missä se aistihavainnot tapahtuvat.
Jos taas "sielu" ei mitään fyysistä tarvitse, niin miksi se eläessään fyysisen ruumiin tarvitsee? Voiko "sielu" muuten olla likinäköinen? Vai näkeekö se kahdella silmällä yilipäätään. Ja miten on kuulon laita? Paleleeko sielu kylmässä ja hikoileeko saunassa?
Vai onko "sielu" mielikuvitusta ja toiveunta?
Ehkäpä se tietoisuus ei ole sidottu näihin mainitsemiisi kehon toimintoihin. En usko, että tajuttoman tai vaikkapa koomassa olevan ihmisen tietoisuus on mihinkään sammunut. Onhan näitä kuolemanrajakokemuksia ja kertomuksia siitä, että ihminen muistaa ja tietää asioita "poissaolonsa" ajalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietoisuus ei katoa mihinkään, sulla on sielu/henki. Näin minä uskon.
Uskoa tietysti sopii, mutta mites kun se tietoisuus on kiinteästi yhteydessä siihen mitä aistinelimet ja aivosolut tuottavat. Tietoisuus myös häviää myös jo vaikka nukutettuna, pyörtyneenä jne. Miten se tietoisuus toimii, kun tietoa ympäristöstä hankkivia ja tietoa käsitteleviä elimiä ei ole. Millä sielu näkee, kuulee ja tuntee ja missä se aistihavainnot tapahtuvat.
Jos taas "sielu" ei mitään fyysistä tarvitse, niin miksi se eläessään fyysisen ruumiin tarvitsee? Voiko "sielu" muuten olla likinäköinen? Vai näkeekö se kahdella silmällä yilipäätään. Ja miten on kuulon laita? Paleleeko sielu kylmässä ja hikoileeko saunassa?
Vai onko "sielu" mielikuvitusta ja toiveunta?
On ihan hienoa, että yrität tuketua tieteeseen. Etenkin silloin pitäisi myös kestää se, että tietomme on hyvin rajallista. Arvostelet ihmisiä, jotka tukeutuvat uskoon, mutta teet itse samaa, jatkat tietoa uskonvaraisilla käsityksillä. Tietoisuus on myös tiedemiehille täysi mysteeri. Yksikään ihminen ei ole pystynyt edes keksimään (itse)tietoisuuden toimintaperiaatetta. Ihmismieli ei käsitä, miten voimme tiedostaa olevamme olemassa. Olen lukenut aiheesta paljon, ymmärrän tieteestä ja tekniikasta myös koulutuksen kautta valtavasti. Puheet tietokoneelle syntyvästä tietoisuudesta ovat huvittavia, eikä kukaan ole pystynyt suunnittelemaan edes mallia, miten koneelle voitaisiin rakentaa kyky tiedostaa olevansa olemassa. Älä nyt vain ala selittämään antureista ja ohjelista sekä takaisinkytkennöistä, tiedän niistä kaiken, kehittyneinkään tietokone tai sovellus ei omaa mitään sellaista, minkä varassa se voisi tietää olevansa olemassa. Se on täysin tiedoton. Aivoistakaan ei löydy aluetta, jossa tiedostava kokija ja ajattelija lymyää.
Esität, että tietoisuus häviää, kun olet tajuton tai nukut. Ajattelepa, kun ihminen menettää osan muistoistaan vaikkapa loukkaantumisen seurauksena, ei se tarkoita ettei hänellä olisi ollut tietoisuutta sinä aikana, jota hän ei enää muista.
Kysyt, miten sielu näkee, kun hänellä ei ole ruumiin aisteja. Siihen en voi vastata, etkä voi sinäkään. Emme voi tieteellisin menetelmin selvittää, onko meillä ruumiista irrallaan oleva sielu vai ei. Jos onkin, emme voi selvittää, voiko kuulla ja nähdä ja tuntea ruumiin ulkopuolella jollakin muulla keinolla. Me tiedämme niin vähän. Emme voi myöskään käsittää, mikä meidän sisällämme on se, joka tietää olevansa olemassa. Toistaiseksi se on myös tieteelle mysteeri, selitykset siitä, että kun yksinkertaisia hermosoluja on tarpeeksi paljon liittyneenä toisiinsa, ne yhtäkkiä yhdessä alkavat tietää olevansa olemassa, kuulostavat naurettavilta ja ovatkin sitä, eivät missään tapauksessa mitään tiedettä, vaan sitä paljon parjattua uskoa.
Tietoisuus voi tuntea itsensä vain havaintojen kautta. Siksi me onnekkaat saamme ”vierailla” täällä vain pienen hetken ajan havaitsemassa itsemme, tiedostamassa olevamme olemassa. Isompi kysymys onkin: kuka on se (entiteetti), joka tiedostaa itsensä ja pohtii mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen?
Vierailija kirjoitti:
Mua ei niinkään ahdista ihmisten kuoleminen, ei edes läheisten, niin paljoa kuin ajatella oman koirani kuolemaa. Sitten kun se siis tulee kuolemaan.
Ahdistaa aivan suunnattomasti ajatella, että kun koirani kuolee, en koskaan voi silittää sen ihanaa turkkia, tuntea sen keho vasten omaani, kun makoillaan sängyllä yhdessä. Silittää sen ihanaa pientä päätä, tuntea se kaikki lämpö ja rakkaus mikä siitä huokuu. Antaa hyvän yön toivotukset ja pusut.
En näe sen iloisia kasvoja ja hännän heilutuksia, kun tulen töistä kotiin. Ei ole ketään, jonka kanssa käydä lenkillä, satoi tai paistoi. Ei ole juttukaveria, jolle kerroin kaikki murheet, huolet ja salaisuudet.
En näe niitä ihania kasvoja ja pieniä, tummia, kirkkaita silmiä, jotka tuijottaa ikkunasta kun aamulla lähden töihin ja se sama näky, kun tulen töistä takaisin. Siellä se tuijottaa, ikkunasta, odottaen milloin palaan.
Jäljelle jää vain ammottava tyhjyys. Kaikki on viety. Valokuvat jää ja muistot jää, mutta ei se ole sama asia kuin se rakas koira konkreettisesti siinä sun elämässäs mukana.
Aion tuhkata koirani ja se tuntuu ahdistavalta. Sinne se menee johonkin ihme polttouuniin ja palaa tuhkaksi. Sitä ei enään vain yksinkertaisesti ole. Ei fyysisesti, ei henkisesti. Se on kuollu, ikäänkuin kadonnu. Mua niin vatsasta kourasee ajatellakaan. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että siinä uurnassa se koira jollain tavalla on. Tuhkana.
Hautaaminen ei tunnu sen paremmalta ajatukselta, itse asiassa vielä pahemmalta. Uurnassa ollessaan se tuntuu enempi siltä, että koira edes jotenkin on mukana elämässäni aina ja ikuisesti.
Apua, itkettää kirjoittaa tätä :( En tule kestämään koirani menetystä, en vain kestä sitä.
Se ON ihan kamalaa, en osaa asiaa mitenkään sokerikuorruttaa. =( Se iätön loputtomuus, ei ikinä, ei vaan ikinä enää, millään tavalla. Poissa vaan. Olen menettänyt 5 koiraa elämäni aikana, osa näistä on ollut pahempia, osa siedettävämpiä, riippuen muustakin tilanteesta (olenko ollut sinkku ja jäänyt "ihan yksin", onko kuvioissa ollut miestä tukemassa ja jakamassa surua, onko kotona ollut vielä toinen koira johon purkaa sitä kaipuuta ja rakkautta jne.). Jokainen kerta on kuitenkin sattunut ihan älyttömästi, koska jokainen koira on tietysti ollut hyvin rakas. Ja suru on erilaista kuin ihmisen kuolema, koska se koira on sulla koko ajan siinä, läsnä ja aina iloinen ihan vaan sun olemassa olosta, pyyteettömästi. Se puuttuu niin konkreettisesti siitä vierestä.
Mutta, lohdutukseksi, kyllä sinä siitä selviät. Ensimmäiset päivät se poissaolo suorastaan kirkuu tyhjässä kodissa, enkä ole itse voinut välillä muuta kuin huutoitkeä. Arjen pyörittäminen on ollut paras lääke. Viikkoja se suru kalvaa, kuukausien aikana se muuttaa muotoaan ja jossain vaiheessa, vaikka kaipaat, voit jo ajatella suloisenkaihoisasti, osaten olla onnellinen siitä, että se ystävä on kuitenkin ollut sun elämässä, eikä enää itketä. Ei se satu loputtomiin yhtä räikeästi, kuten ei mikään muukaan suru.
Ja mikä parasta, vielähän sulla on se pieni rakas siinä, olemassa onnellinen ihan vaan elämästä. =)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen aivoissa toimii binäärisesti hermopotentiaalit ja analogisesti hermoliitokset eli synapsit. Kun ne kuolevat, loppuu aivojen sähkökemiallinen toiminta ja se on siinä. On turha kuvitella mitään elämän jälkeistä tietoisuutta, koska sellaista ei voi olla. Tietoisuus on rakentunut aivojen synaptiseen organisoitumiseen ja kun se menetetään, menetetään tietoisuuskin.
Itse asiassa yllättävän monet näitä asioita ammatikseen tutkivatkaan eivät ole tuota mieltä. Se tiedetään että esim. ajatukset ja havainnot syntyvät aivoissa, ja nykyään osataan jo keinotekoisesti aivoja stimuloimalla saada sellaisia aikaankin tutkimusoloissa, tai päätellä aivokuvista mitä ihminen sillä hetkellä katsoo. Sen sijaan itse tietoisuus on vielä suurelta osin auki, että missä osin aivoja ja miten se syntyy. Enemmistö toki uskoo, koska materialistinen maailmankuva on vallitseva, että siellä se jossain syntyy mutta ei ole havaittu vielä miten ja missä, mutta yllättävän paljon on johtavissa neurotutkijoissa "hörhöjäkin" jotka ovat hyvinkin avoimia mahdollisuudelle että tietoisuus ei olisi aineellista ja se pikemminkin loisi aivot ja käyttäisi niitä kuin toisinpäin.
Vaikkei nyt tiedetä, miten ja missä osassa aivoja tietoisuus syntyy, ollaan kuitenkin yleisesti yhtä mieltä siitä, että jossakin aivoissa se tietoisuus jotenkin syntyy. Tästä taas voidaan päätellä, että kun ei ole aivojakaan, ei ole tietoisuuttakaan.
Olen se joka kirjoitti siitä että oman tietoisuuden katoaminen ahdistaa. Mulle tietoisuus ei ole sama kuin mieli. Mieli on aina vaihteleva, joskus onnellinen, joskus onneton. Jos ajattelen itseäni vaikka 7-vuotiaana ja nyt nelikymppisenä, sillä tasolla en ole edes sama ihminen, niin erilaisia ajatukset ja tunteet ovat. Mutta tietoisuus on minulle se tausta missä ajatukset ja tunteet havaitaan, se "tila" joka tietää koko ajan olevansa minä silti vaikka ajatukset ja tunteet vaihtuu, keho muuttuu.