Tietoisuus ja kuolema

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei niinkään ahdista ihmisten kuoleminen, ei edes läheisten, niin paljoa kuin ajatella oman koirani kuolemaa. Sitten kun se siis tulee kuolemaan.

Ahdistaa aivan suunnattomasti ajatella, että kun koirani kuolee, en koskaan voi silittää sen ihanaa turkkia, tuntea sen keho vasten omaani, kun makoillaan sängyllä yhdessä. Silittää sen ihanaa pientä päätä, tuntea se kaikki lämpö ja rakkaus mikä siitä huokuu. Antaa hyvän yön toivotukset ja pusut.

En näe sen iloisia kasvoja ja hännän heilutuksia, kun tulen töistä kotiin. Ei ole ketään, jonka kanssa käydä lenkillä, satoi tai paistoi. Ei ole juttukaveria, jolle kerroin kaikki murheet, huolet ja salaisuudet.

En näe niitä ihania kasvoja ja pieniä, tummia, kirkkaita silmiä, jotka tuijottaa ikkunasta kun aamulla lähden töihin ja se sama näky, kun tulen töistä takaisin. Siellä se tuijottaa, ikkunasta, odottaen milloin palaan.

Jäljelle jää vain ammottava tyhjyys. Kaikki on viety. Valokuvat jää ja muistot jää, mutta ei se ole sama asia kuin se rakas koira konkreettisesti siinä sun elämässäs mukana.

Aion tuhkata koirani ja se tuntuu ahdistavalta. Sinne se menee johonkin ihme polttouuniin ja palaa tuhkaksi. Sitä ei enään vain yksinkertaisesti ole. Ei fyysisesti, ei henkisesti. Se on kuollu, ikäänkuin kadonnu. Mua niin vatsasta kourasee ajatellakaan. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että siinä uurnassa se koira jollain tavalla on. Tuhkana. 

Hautaaminen ei tunnu sen paremmalta ajatukselta, itse asiassa vielä pahemmalta. Uurnassa ollessaan se tuntuu enempi siltä, että koira edes jotenkin on mukana elämässäni aina ja ikuisesti.

Apua, itkettää kirjoittaa tätä :( En tule kestämään koirani menetystä, en vain kestä sitä.

Se ON ihan kamalaa, en osaa asiaa mitenkään sokerikuorruttaa. =( Se iätön loputtomuus, ei ikinä, ei vaan ikinä enää, millään tavalla. Poissa vaan. Olen menettänyt 5 koiraa elämäni aikana, osa näistä on ollut pahempia, osa siedettävämpiä, riippuen muustakin tilanteesta (olenko ollut sinkku ja jäänyt "ihan yksin", onko kuvioissa ollut miestä tukemassa ja jakamassa surua, onko kotona ollut vielä toinen koira johon purkaa sitä kaipuuta ja rakkautta jne.). Jokainen kerta on kuitenkin sattunut ihan älyttömästi, koska jokainen koira on tietysti ollut hyvin rakas. Ja suru on erilaista kuin ihmisen kuolema, koska se koira on sulla koko ajan siinä, läsnä ja aina iloinen ihan vaan sun olemassa olosta, pyyteettömästi. Se puuttuu niin konkreettisesti siitä vierestä.

Mutta, lohdutukseksi, kyllä sinä siitä selviät. Ensimmäiset päivät se poissaolo suorastaan kirkuu tyhjässä kodissa, enkä ole itse voinut välillä muuta kuin huutoitkeä. Arjen pyörittäminen on ollut paras lääke. Viikkoja se suru kalvaa, kuukausien aikana se muuttaa muotoaan ja jossain vaiheessa, vaikka kaipaat, voit jo ajatella suloisenkaihoisasti, osaten olla onnellinen siitä, että se ystävä on kuitenkin ollut sun elämässä, eikä enää itketä. Ei se satu loputtomiin yhtä räikeästi, kuten ei mikään muukaan suru.

Ja mikä parasta, vielähän sulla on se pieni rakas siinä, olemassa onnellinen ihan vaan elämästä. =)

Kiitos kovasti tästä viestistäsi, ihanasti kirjoitettu!

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ahdistava ajatus, että kun kuolee, niin ei koskaan enään mitään. Ikuisuus ei mitään. Kaikki kehitys, tieto, seuraavien sukupolvien eteen ponnistelu, ja näistä ei enää ikinä saa tietää mitään. Rakkaimmat ihmiset; ei enää ikinä saa kohdata heitä. Eihän tuo tila kuollutta haitaa enää, mutta etukäteen se surettaa minua kovin. Tästä ahdistuksesta kai uskonnotkin saa polttoaineensa ja minussakin joku osa huutaa, että täytyy olla jotain muuta kuin tämä. Näin toki ei ole, vaan ei täydy olla mitään. Universumi ei liene velvollineen olemaan jotain.

Ystävä hyvä. Älä ahdistu niiden rajoittuneiden uskomusten varassa, jotka hyvin vähäisen ja hataran,  tiedon varassa ovat rakentaneet valtavia teorioita maailmankaikkeudesta ja ihmisestä. Kun katsot toista ihmistä silmiin ja kohtaat siellä vartalon sisällä olevan toisen kulkijan, ymmärrät että kyse on paljon muustakin kuin biologiasta. Kone ei voi olla koskaan tietoinen itsestään, ihminen ei voi luodas sellaisesta edes toimintaperiaatetta, koska kukaan ei ole keksinyt miten biologinen tai sähköinen kone voitaisiin tehdä tietoiseksi itsestään. 

Elämä on ihme ja sen takana on paljon enemmän kuin vähäisen tiedon varassa rakennetuissa teorioissa meille yritetään esittää. Vaikka uskovaisia moititaan siitä, etteivät he kestä tieteeseen pohjautuvaa "totuutta", tieteeseen uskovat sortuvat samaan, he esittävät huimia teorioita ja uskonvaraisia käsityksiä tieteellisinä teorioina varsin mitättömiin havaintoihin perustuen. Emme ymmärrä oikeastaan mistään mitään kaiken tieteellisenkään tutkimuksen valossa. 

Koska kaikki tukeutuvat uskoon, on loogisempaa uskoa että tietoisuus, joka on selittämätön mysteeri, säilyy tämän elmän jälkeenkin. Sinä kohtaat rakkaasi, missä muodossa ja millä tavalla, sitä ei voi edes hahmottaa. Ja tällä elämällä on jokin tarkoitus, meille on annettu tämä pieni rajallinen tila elettäväksi, koeta elää ja nauttia siitä, hanki uusia mielenkiinnon kohteita, näe ja kohtaa maailma ja sen ihmisiä. Kaikki selviää aikanaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietoisuus ei katoa mihinkään, sulla on sielu/henki. Näin minä uskon.

Uskoa tietysti sopii, mutta mites kun se tietoisuus on kiinteästi yhteydessä siihen mitä aistinelimet ja aivosolut tuottavat. Tietoisuus myös häviää myös jo vaikka nukutettuna, pyörtyneenä jne. Miten se tietoisuus toimii, kun tietoa ympäristöstä hankkivia ja tietoa käsitteleviä elimiä ei ole. Millä sielu näkee, kuulee ja tuntee ja missä se aistihavainnot tapahtuvat.

Jos taas "sielu" ei mitään fyysistä tarvitse, niin miksi se eläessään fyysisen ruumiin tarvitsee? Voiko "sielu" muuten olla likinäköinen? Vai näkeekö se kahdella silmällä yilipäätään. Ja miten on kuulon laita? Paleleeko sielu kylmässä  ja hikoileeko saunassa?

Vai onko "sielu" mielikuvitusta ja toiveunta?

Ehkäpä se tietoisuus ei ole sidottu näihin mainitsemiisi kehon toimintoihin. En usko, että tajuttoman tai vaikkapa koomassa olevan ihmisen tietoisuus on mihinkään sammunut. Onhan näitä kuolemanrajakokemuksia ja kertomuksia siitä, että ihminen muistaa ja tietää asioita "poissaolonsa" ajalta.

Tietoisuus kai tarkoittaa ihmisen tuntemuksia ja ajatuksia. Ilman aistihavaintoja ei mitään tuntemuksia ole, eikä ilman aivoja mitään ajatuksiakaan. Kyllä se tietoisuus tuntuu olevan vahvasti sidoksissa aivojen ja hermoston toimintaan ja olemassaoloon. Kun hermosolut lakkaavat toimimasta, on aika vaikea kuvitella "tietoisuudenkaan" jatkavan toimintaansa.

Kertomuksia toki kaikenlaisesta on, mutta kertomusten varassa ei tiedettä tehdä.

Toivottavasti ei ole enää kuoleman jälkeen  mitään  tietoisuutta, eikä tarvi nähdä läpsyjä enää koskaan. Se tieto lohduttaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ajatus kuolemasta kauhistuttaa, voi miettiä sitä, että ilmeisesti nukkuminen on vähän saman tapainen asia. Joka yö kuolet joksikin aikaa pois, tavallaan. Ei sen kummempaa.

Näin se vähän on. Itse ajattelen että kuolleena on samassa tilassa kuin ennen syntymää. Ei siitäkään ajastsa traumoja jäänyt, eikä pitkästymäänkään ehtinyt tai kokenut mitään menettäneensä, vaikka vuosimiljardeja kului ilman minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen aivoissa toimii binäärisesti hermopotentiaalit ja analogisesti hermoliitokset eli synapsit. Kun ne kuolevat, loppuu aivojen sähkökemiallinen toiminta ja se on siinä. On turha kuvitella mitään elämän jälkeistä tietoisuutta, koska sellaista ei voi olla. Tietoisuus on rakentunut aivojen synaptiseen organisoitumiseen ja kun se menetetään, menetetään tietoisuuskin.

Itse asiassa yllättävän monet näitä asioita ammatikseen tutkivatkaan eivät ole tuota mieltä. Se tiedetään että esim. ajatukset ja havainnot syntyvät aivoissa, ja nykyään osataan jo keinotekoisesti aivoja stimuloimalla saada sellaisia aikaankin tutkimusoloissa, tai päätellä aivokuvista mitä ihminen sillä hetkellä katsoo. Sen sijaan itse tietoisuus on vielä suurelta osin auki, että missä osin aivoja ja miten se syntyy. Enemmistö toki uskoo, koska materialistinen maailmankuva on vallitseva, että siellä se jossain syntyy mutta ei ole havaittu vielä miten ja missä, mutta yllättävän paljon on johtavissa neurotutkijoissa "hörhöjäkin" jotka ovat hyvinkin avoimia mahdollisuudelle että tietoisuus ei olisi aineellista ja se pikemminkin loisi aivot ja käyttäisi niitä kuin toisinpäin.

Vaikkei nyt tiedetä, miten ja missä osassa aivoja tietoisuus syntyy, ollaan kuitenkin yleisesti yhtä mieltä siitä, että jossakin aivoissa se tietoisuus jotenkin syntyy. Tästä taas voidaan päätellä, että kun ei ole aivojakaan, ei ole tietoisuuttakaan.

Täysin uskonvarainen käsitys, josta ei suinkaan olla "yleisesti yhtä mieltä". Tässä vetoat auktoriteetti uskoon ja enemmistön näkemykseen. Ei ole relevanttia. 

Toinen lauseesi on kehäpäätelmä. Eli todisteena arvoton argumentti. 

Näkemyksesi on uskoa, ei tiedettä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei niinkään ahdista ihmisten kuoleminen, ei edes läheisten, niin paljoa kuin ajatella oman koirani kuolemaa. Sitten kun se siis tulee kuolemaan.

Ahdistaa aivan suunnattomasti ajatella, että kun koirani kuolee, en koskaan voi silittää sen ihanaa turkkia, tuntea sen keho vasten omaani, kun makoillaan sängyllä yhdessä. Silittää sen ihanaa pientä päätä, tuntea se kaikki lämpö ja rakkaus mikä siitä huokuu. Antaa hyvän yön toivotukset ja pusut.

En näe sen iloisia kasvoja ja hännän heilutuksia, kun tulen töistä kotiin. Ei ole ketään, jonka kanssa käydä lenkillä, satoi tai paistoi. Ei ole juttukaveria, jolle kerroin kaikki murheet, huolet ja salaisuudet.

En näe niitä ihania kasvoja ja pieniä, tummia, kirkkaita silmiä, jotka tuijottaa ikkunasta kun aamulla lähden töihin ja se sama näky, kun tulen töistä takaisin. Siellä se tuijottaa, ikkunasta, odottaen milloin palaan.

Jäljelle jää vain ammottava tyhjyys. Kaikki on viety. Valokuvat jää ja muistot jää, mutta ei se ole sama asia kuin se rakas koira konkreettisesti siinä sun elämässäs mukana.

Aion tuhkata koirani ja se tuntuu ahdistavalta. Sinne se menee johonkin ihme polttouuniin ja palaa tuhkaksi. Sitä ei enään vain yksinkertaisesti ole. Ei fyysisesti, ei henkisesti. Se on kuollu, ikäänkuin kadonnu. Mua niin vatsasta kourasee ajatellakaan. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että siinä uurnassa se koira jollain tavalla on. Tuhkana. 

Hautaaminen ei tunnu sen paremmalta ajatukselta, itse asiassa vielä pahemmalta. Uurnassa ollessaan se tuntuu enempi siltä, että koira edes jotenkin on mukana elämässäni aina ja ikuisesti.

Apua, itkettää kirjoittaa tätä :( En tule kestämään koirani menetystä, en vain kestä sitä.

Se ON ihan kamalaa, en osaa asiaa mitenkään sokerikuorruttaa. =( Se iätön loputtomuus, ei ikinä, ei vaan ikinä enää, millään tavalla. Poissa vaan. Olen menettänyt 5 koiraa elämäni aikana, osa näistä on ollut pahempia, osa siedettävämpiä, riippuen muustakin tilanteesta (olenko ollut sinkku ja jäänyt "ihan yksin", onko kuvioissa ollut miestä tukemassa ja jakamassa surua, onko kotona ollut vielä toinen koira johon purkaa sitä kaipuuta ja rakkautta jne.). Jokainen kerta on kuitenkin sattunut ihan älyttömästi, koska jokainen koira on tietysti ollut hyvin rakas. Ja suru on erilaista kuin ihmisen kuolema, koska se koira on sulla koko ajan siinä, läsnä ja aina iloinen ihan vaan sun olemassa olosta, pyyteettömästi. Se puuttuu niin konkreettisesti siitä vierestä.

Mutta, lohdutukseksi, kyllä sinä siitä selviät. Ensimmäiset päivät se poissaolo suorastaan kirkuu tyhjässä kodissa, enkä ole itse voinut välillä muuta kuin huutoitkeä. Arjen pyörittäminen on ollut paras lääke. Viikkoja se suru kalvaa, kuukausien aikana se muuttaa muotoaan ja jossain vaiheessa, vaikka kaipaat, voit jo ajatella suloisenkaihoisasti, osaten olla onnellinen siitä, että se ystävä on kuitenkin ollut sun elämässä, eikä enää itketä. Ei se satu loputtomiin yhtä räikeästi, kuten ei mikään muukaan suru.

Ja mikä parasta, vielähän sulla on se pieni rakas siinä, olemassa onnellinen ihan vaan elämästä. =)

Kiitos kovasti tästä viestistäsi, ihanasti kirjoitettu!

Kiitos sulle kommentista ja kivaa viikonloppua pikkufrendisi kanssa. Koirat ainakin osaa nauttia tästä hetkestä eikä murehdi tulevia! =)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietoisuus ei katoa mihinkään, sulla on sielu/henki. Näin minä uskon.

Uskoa tietysti sopii, mutta mites kun se tietoisuus on kiinteästi yhteydessä siihen mitä aistinelimet ja aivosolut tuottavat. Tietoisuus myös häviää myös jo vaikka nukutettuna, pyörtyneenä jne. Miten se tietoisuus toimii, kun tietoa ympäristöstä hankkivia ja tietoa käsitteleviä elimiä ei ole. Millä sielu näkee, kuulee ja tuntee ja missä se aistihavainnot tapahtuvat.

Jos taas "sielu" ei mitään fyysistä tarvitse, niin miksi se eläessään fyysisen ruumiin tarvitsee? Voiko "sielu" muuten olla likinäköinen? Vai näkeekö se kahdella silmällä yilipäätään. Ja miten on kuulon laita? Paleleeko sielu kylmässä  ja hikoileeko saunassa?

Vai onko "sielu" mielikuvitusta ja toiveunta?

Ehkäpä se tietoisuus ei ole sidottu näihin mainitsemiisi kehon toimintoihin. En usko, että tajuttoman tai vaikkapa koomassa olevan ihmisen tietoisuus on mihinkään sammunut. Onhan näitä kuolemanrajakokemuksia ja kertomuksia siitä, että ihminen muistaa ja tietää asioita "poissaolonsa" ajalta.

Tietoisuus kai tarkoittaa ihmisen tuntemuksia ja ajatuksia. Ilman aistihavaintoja ei mitään tuntemuksia ole, eikä ilman aivoja mitään ajatuksiakaan. Kyllä se tietoisuus tuntuu olevan vahvasti sidoksissa aivojen ja hermoston toimintaan ja olemassaoloon. Kun hermosolut lakkaavat toimimasta, on aika vaikea kuvitella "tietoisuudenkaan" jatkavan toimintaansa.

Kertomuksia toki kaikenlaisesta on, mutta kertomusten varassa ei tiedettä tehdä.

Mistä tiedät, ettei ilman aivoja ole ajatuksia ja ilman aistihavaintoja ei ole tuntemuksia. On vaikea kuvitella myöskään sitä, ettei tietoisuus jatkuisi. Kuplasi on liian pieni ja kuvittelet liikoja sen varassa, miten vähän tiedät. 

Ei tarvi nähdä ja kohdata enää läpsyjä. Iloitkaamme siitä!

Diippiä sh*ttiä, mutta harvinaisen hyvää pohdintaa. Tylsää sinänsä, että fysikaan lain puitteissa ei ole mitään tietoisuutta kuoleman jälkeen. Sielu, siihenän uskonnot perustuu ja ihmisen halu uskoa tuonpuoleiseen. Pitäisi vain yrittää elää elämää parhaalla mahdollisella tavalla ja olla pelkäämättä kuolemaa, koska se on väistämätöntä.

Voimme ottaa askeleen taaksepäin, tarkastella asiaa ajatuskokeenomaisesti boksin ulkopuolelta ja esittää kysymyksen: Kun televisioruudussa seikkaileva elokuvahahmo kuolee, kuolevatko hänen muotonsa ruudulle piirtävät pikselit samalla?

Kehosi ja tämän elämän tietoisuus on väliaikainen, sielusi on ikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Kuollessa olemus muuttuu. Eletyn elämän jälki tallentuu eroon ruumiista joihinkin tiedostoihin.  Elämä ei siis mennyt hukkaan. Vähän kuoleman jälkeen voi ainakin omata energiaa, jonka välityksellä voi kommunikoida elossa olevien kanssa. Kuollut on kuitenkin päästettävä matkaan. Elävät tekevät viisaasti, kun tukevat tätä poistumista. Kun lisää ihmisiä kuolee, he pääsevät yhteyteen aikaisemmin kuolleiden kanssa.

Ei ole mitään perusteltua syytä uskoa, että näin tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Mutta miksi unessa ja jopa valveilla saa ennemerkkejä kuolemasta? Mistä ne tulee? Eikös se kerro, että on jotain meidän tietoisuuden ulottumattomuudessa?

Jaa että niinkuin mitä ennemerkkejä?

Sellaisia tuntemuksia ja näkyjä. Esimerkiksi WTC-iskujen aikaan voin pahoin ja tunsin syvää voimattomuutta. Tiesin, että jotain todella pahaa tapahtuu jossain. En siis sillä hetkellä tiennyt mitä ja missä tapahtuu. Vain sen tunsin, että jotain on pahasti vialla.

Ihmiset ovat keksineet uskonnon helpotukseksi tuohon vaivaan.

M40

Asiaa tutkitaan koko ajan ja on vain typerää "tietää" totuutta puoleen tai toiseen. Et voi syyttää toisen teoriaa huonommaksi kuin omaasi, kun asiaa ei vain kertakaikkiaan tiedetä.

Ihmiset sortuvat monessa asiassa halveksimaan toisen esittämää teoriaa, vaikka omallekaan teorialle ei ole muuta pohjaa kuin oma uskomus, toive tai mielipide.

Maallikolle aiheesta hyvää pohdiskelumateriaalia tarjoaa sarja -Mielen salattu voima- (löytyy Youtubesta)

Ei tiedetä mikä tietoisuus on. Ei tiedetä missä se on. Tietoisuus on hassu sana joka on sama kun sielu, mutta leikitään että meillä on edes pientä ideaa mikä se on.

Ihminen ei pysty käsittämään asioita ajasta irrallaan. Se ajan kulku tiettyyn suuntaan - eteenpäin - on jostain syystä niin keskeinen osa koko tietoisuuttamme ja olemassaoloamme. Ajan olemus on kuitenkin täysi mysteeri myös tutkijoille - liikkuuko se oikeasti, vai koemmeko me sen vain sillä tavalla? Miksi aika ei voi kulkea taaksepäin, vai voiko sittenkin? Koska me käsitämme olemassaolon ajan kulkuna, useimmille tuntuu niin pakottavalta ajatella, että tietoisuutemme jotenkin säilyisi kuolemamme jälkeenkin tällaisena kaikkea olevaista ajan virtana tarkastelevana entiteettinä (tuli nyt ilmaistua asia vähän hankalasti, sori). Mutta missä se tietoisuus oli ennen syntymäämme? Millaista se on, jos se ei ole aikaan sidottua? Itse en osaa tähän vastata, mutta asiaa on kyllä mielenkiintoista ja välillä pelottavaakin pohtia.

Raamatussa, saarnajan kirjassa pohditaan elämän merkitystä näin:

Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.

 Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.

Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa.

Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä.

Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä.

Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois.

Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua.

Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.

Mitä hyötyä on työntekijällä siitä, mistä hän näkee vaivaa?

Minä olen katsonut sitä työtä, minkä Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaaksensa.

Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä; mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja, jotka Jumala on tehnyt, ei alkua eikä loppua.

Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä.

Mutta jokaiselle ihmiselle on sekin, että hän syö ja juo ja nauttii hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, Jumalan lahja.

Minä tulin tietämään, että kaikki, mitä Jumala tekee, pysyy iäti. Ei ole siihen lisäämistä eikä siitä vähentämistä. Ja Jumala on sen niin tehnyt, että häntä peljättäisiin.

Mitä nyt on, sitä on ollut jo ennenkin; ja mitä vasta on oleva, sitä on ollut jo ennenkin. Jumala etsii jälleen sen, mikä on mennyttä.

Vielä minä näin auringon alla oikeuspaikan, ja siinä oli vääryys, ja vanhurskauden paikan, ja siinä oli vääryys.

Minä sanoin sydämessäni: Vanhurskaan ja väärän tuomitsee Jumala, sillä siellä on jokaisella asialla ja jokaisella teolla aikansa.

Minä sanoin sydämessäni: Ihmislasten tähden se niin on, jotta Jumala heitä koettelisi ja he tulisivat näkemään, että he omassa olossaan ovat eläimiä.

Sillä ihmislasten käy niinkuin eläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niinkuin toiset kuolevat, niin toisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta.

Kaikki menee samaan paikkaan. Kaikki on tomusta tullut, ja kaikki palajaa tomuun.

Kuka tietää ihmisen hengestä, kohoaako se ylös, ja eläimen hengestä, vajoaako se alas maahan?

Niin minä tulin näkemään, että ei ole mitään parempaa, kuin että ihminen iloitsee teoistansa, sillä se on hänen osansa. Sillä kuka tuo hänet takaisin näkemään iloksensa sitä, mikä tulee hänen jälkeensä.

^Tuo saarnaajan kirja on mielettömän hieno. Siitä on uskonnon piirissä välillä käyty kiistelyäkin, sopiiko sen sanoma millään tavalla yhteen Raamatun muiden tekstien kanssa.