Lue keskustelun säännöt.
Tajusin, että isäni on saattanut pahoinpidellä minua ollessani lapsi
14.08.2018 |
Mitään muistikuvia minulla ei ole, mutta on muutamia hämmentäviä seikkoja. Ensinnäkään en muista oikein kunnolla mitään niistä ajoista, kun äitini ja isäni olivat vielä yhdessä. Isästä ei etenkään ole oikeastaan ollenkaan selviä muistoja, mielikuvia vain. Tiedän, että isä on tullut silloin tällöin kännissä baarista kotiin, mutta en _muista_ yhtäkään kertaa, jolloin noin olisi tapahtunut. Kuitenkin olin jo 9-vuotias, kun vanhempani erosivat. Sen jälkeisistä ajoista minulla on jo paljon enemmän ja paljon tarkempia muistoja.
Olen niin kauan kuin muistan pitänyt sellaisista kirjoista/leffoista/sarjoista/fanifiktioista, joissa nuorta tyttöä pahoinpidellään tai raiskataan ja sitten joku auttaa häntä toipumaan traumastaan. En ole niistä pahoinpitelykohdista nauttinut vaan nimenomaan sitten siitä "jälkipyykistä".
Pari vuotta sitten olin psykiatrisella osastolla. En ollut silloin ollenkaan oma itseni enkä muista niistä ajoista oikein mitään. Isäni oli ilmeisesti käynyt katsomassa minua siellä ja ottanut koiransa mukaansa. Jostain syystä ennen sitä olin kirjoittanut päiväkirjaani, että pelottaa, että isä satuttaa koiraa automatkalla, jos koira vinkuu/oksentaa. Koiralla on siis matkapahoinvointia. Tuosta en muista mitään ja pelko tuntuu näin jälkeen päin ihan absurdilta, koska isäni ei ole tietääkseni koskaan koiraansa satuttanut.
Vielä sekin, että monesti, kun olen jutellut sairaanhoitajalle/lääkärille/psykologille he ovat kysyneet, että onko mua satutettu lapsena. Luultavasti sen takia, kun häpeän itseäni tosi paljon ja koen hirveästi syyllisyydentunteita. Ei mua ole kiusattu koskaan koulussakaan, joten en itsekään noille tunteille oikein mitään loogista syytä keksi...
Aika paljon spekulointia enkä kuitenkaan varmaan koskaan saa selvyyttä tähän asiaan, koska mua hävettää jotenkin koko asia ja se, että ajattelen omasta isästäni tuollaisia asioita. Miltä teistä kuulostaa?
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Lisäisin vielä että tunnetason ongelmia ei koskaan pystytä ratkoa järkeistämisellä ja "loogisuudella", niillä kun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Siis oppimistapahtumalla en millään tavalla viitannut löyömisen tarkoitukseen, se on sivuseikka tässä.
Totta kai se on oppimistapahtuma (jota tunteet voimistavat), siinä missä mikä tahansa muukin kokemus ja ainoat todisteet klassisista puollustusmekainismeista liittyvät nimenomaan älyllistämiseen, loogiseen järkeilyyn.
Mihin siis viittaat oppimistapahtumalla? Mielestäni kyseisessä tilanteessa lapsi oppii ainoastaan pelkäämään omaa vanhempaansa. Ja sivuhuomautuksena vain, oppivatko ihmiset mielestäsi täydellisesti? Ihmiset ovat tunnettuja siitä, että he toistavat virheensä useita kertoja koskaan niistä oppimatta. Historiakin toistaa itseään jne. Ihmiset eivät ole mitään järkeviä rationaalisia henkilöitä, vaan meitä ohjaa alitajunta ja lapsuudessa opitut toiminta- ja ajatusmallit huomattavan paljon. Myös nykytutkimuksen valossa on ilmennyt, että ihminen luulee tekevänsä päätöksen, vaikka aivokuvissa tietty aivojen alue on aktivoitunut ja tehnyt päätöksen jo ennen kuin se saavuttaa tietoisen päätöksentekomme.
Tarkoitin tunnetason ongelmien ratkomista emotionaalisella tasolla rationaalisuuden sijaan sillä, että vaikka psykologian teoriat olisivatkin todellisia, ihminen ei pelkästään niitä ymmärtämällä voi käsitellä omia emotionaalisia ongelmiaan, vaan hänen on johdettava ne siihen kokemukseen ja koettava jälkikäteen tuntevana satutettuna lapsena niin kuin ne olisi pitänyt kokea sen sijaan, että tunteet turrutettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Veljeäni ei pahoinpidelty. Isä nöyryytti, kun hän oli noin 3-vuotias, ei hän muistanut. Minä katsoin vieressä, muistan huoneen ympärillä ym. Lapsuudenkotien maisemat ja osoitteet, puhelinnumerotkin on mielessä, oikein ovat. Muiden kertomuksia ei ole eikä tule, koska ei ole enää ketään jäljellä. Silloinkaan ei juuri kukaan tiennyt. Mitä ihmettä siinä oin epäiltävää? Muistan kyllä, millaista lapsuuteni oli, mutta kukaan ei muista kaikkea. Mistähän arvet on tulleet, vai eikö niitäkään ole?
3 vuotias on vielä siinä rajoilla ettei pysyviä muistoja synny. Ihan toinen juttu jos puhutaa hieman vanhemmista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Lisäisin vielä että tunnetason ongelmia ei koskaan pystytä ratkoa järkeistämisellä ja "loogisuudella", niillä kun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Siis oppimistapahtumalla en millään tavalla viitannut löyömisen tarkoitukseen, se on sivuseikka tässä.
Totta kai se on oppimistapahtuma (jota tunteet voimistavat), siinä missä mikä tahansa muukin kokemus ja ainoat todisteet klassisista puollustusmekainismeista liittyvät nimenomaan älyllistämiseen, loogiseen järkeilyyn.
Mihin siis viittaat oppimistapahtumalla? Mielestäni kyseisessä tilanteessa lapsi oppii ainoastaan pelkäämään omaa vanhempaansa. Ja sivuhuomautuksena vain, oppivatko ihmiset mielestäsi täydellisesti? Ihmiset ovat tunnettuja siitä, että he toistavat virheensä useita kertoja koskaan niistä oppimatta. Historiakin toistaa itseään jne. Ihmiset eivät ole mitään järkeviä rationaalisia henkilöitä, vaan meitä ohjaa alitajunta ja lapsuudessa opitut toiminta- ja ajatusmallit huomattavan paljon. Myös nykytutkimuksen valossa on ilmennyt, että ihminen luulee tekevänsä päätöksen, vaikka aivokuvissa tietty aivojen alue on aktivoitunut ja tehnyt päätöksen jo ennen kuin se saavuttaa tietoisen päätöksentekomme.
Tarkoitin tunnetason ongelmien ratkomista emotionaalisella tasolla rationaalisuuden sijaan sillä, että vaikka psykologian teoriat olisivatkin todellisia, ihminen ei pelkästään niitä ymmärtämällä voi käsitellä omia emotionaalisia ongelmiaan, vaan hänen on johdettava ne siihen kokemukseen ja koettava jälkikäteen tuntevana satutettuna lapsena niin kuin ne olisi pitänyt kokea sen sijaan, että tunteet turrutettiin.
Kyllä! Tämä on hyvin sanottu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Lisäisin vielä että tunnetason ongelmia ei koskaan pystytä ratkoa järkeistämisellä ja "loogisuudella", niillä kun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Siis oppimistapahtumalla en millään tavalla viitannut löyömisen tarkoitukseen, se on sivuseikka tässä.
Totta kai se on oppimistapahtuma (jota tunteet voimistavat), siinä missä mikä tahansa muukin kokemus ja ainoat todisteet klassisista puollustusmekainismeista liittyvät nimenomaan älyllistämiseen, loogiseen järkeilyyn.
Mihin siis viittaat oppimistapahtumalla? Mielestäni kyseisessä tilanteessa lapsi oppii ainoastaan pelkäämään omaa vanhempaansa. Ja sivuhuomautuksena vain, oppivatko ihmiset mielestäsi täydellisesti? Ihmiset ovat tunnettuja siitä, että he toistavat virheensä useita kertoja koskaan niistä oppimatta. Historiakin toistaa itseään jne. Ihmiset eivät ole mitään järkeviä rationaalisia henkilöitä, vaan meitä ohjaa alitajunta ja lapsuudessa opitut toiminta- ja ajatusmallit huomattavan paljon. Myös nykytutkimuksen valossa on ilmennyt, että ihminen luulee tekevänsä päätöksen, vaikka aivokuvissa tietty aivojen alue on aktivoitunut ja tehnyt päätöksen jo ennen kuin se saavuttaa tietoisen päätöksentekomme.
Tarkoitin tunnetason ongelmien ratkomista emotionaalisella tasolla rationaalisuuden sijaan sillä, että vaikka psykologian teoriat olisivatkin todellisia, ihminen ei pelkästään niitä ymmärtämällä voi käsitellä omia emotionaalisia ongelmiaan, vaan hänen on johdettava ne siihen kokemukseen ja koettava jälkikäteen tuntevana satutettuna lapsena niin kuin ne olisi pitänyt kokea sen sijaan, että tunteet turrutettiin.
Oppimistapahtumalla viittasin kokemukseen, että on tullut satutetuksi, joka edesauttaa sitä edeltävän tapahtuman toistamista. Se, että muistat tapahtuneen ei tarkoita ettäkö 100% välttäisit vastaavat tilanteet tulevaisuudessa. Tunteekas kokemus kuintekin vahvistaa oppimiskokemusta niin, että kokemus on helmpommin tavoitettavissa, kuin esim. kylmä fakta historian kirjoista. Ja tunteiden turruttaminen nyt on ihan eri asia, kuin niiden unohtaminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Lisäisin vielä että tunnetason ongelmia ei koskaan pystytä ratkoa järkeistämisellä ja "loogisuudella", niillä kun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Siis oppimistapahtumalla en millään tavalla viitannut löyömisen tarkoitukseen, se on sivuseikka tässä.
Totta kai se on oppimistapahtuma (jota tunteet voimistavat), siinä missä mikä tahansa muukin kokemus ja ainoat todisteet klassisista puollustusmekainismeista liittyvät nimenomaan älyllistämiseen, loogiseen järkeilyyn.
Mihin siis viittaat oppimistapahtumalla? Mielestäni kyseisessä tilanteessa lapsi oppii ainoastaan pelkäämään omaa vanhempaansa. Ja sivuhuomautuksena vain, oppivatko ihmiset mielestäsi täydellisesti? Ihmiset ovat tunnettuja siitä, että he toistavat virheensä useita kertoja koskaan niistä oppimatta. Historiakin toistaa itseään jne. Ihmiset eivät ole mitään järkeviä rationaalisia henkilöitä, vaan meitä ohjaa alitajunta ja lapsuudessa opitut toiminta- ja ajatusmallit huomattavan paljon. Myös nykytutkimuksen valossa on ilmennyt, että ihminen luulee tekevänsä päätöksen, vaikka aivokuvissa tietty aivojen alue on aktivoitunut ja tehnyt päätöksen jo ennen kuin se saavuttaa tietoisen päätöksentekomme.
Tarkoitin tunnetason ongelmien ratkomista emotionaalisella tasolla rationaalisuuden sijaan sillä, että vaikka psykologian teoriat olisivatkin todellisia, ihminen ei pelkästään niitä ymmärtämällä voi käsitellä omia emotionaalisia ongelmiaan, vaan hänen on johdettava ne siihen kokemukseen ja koettava jälkikäteen tuntevana satutettuna lapsena niin kuin ne olisi pitänyt kokea sen sijaan, että tunteet turrutettiin.
Oppimistapahtumalla viittasin kokemukseen, että on tullut satutetuksi, joka edesauttaa sitä edeltävän tapahtuman toistamista. Se, että muistat tapahtuneen ei tarkoita ettäkö 100% välttäisit vastaavat tilanteet tulevaisuudessa. Tunteekas kokemus kuintekin vahvistaa oppimiskokemusta niin, että kokemus on helmpommin tavoitettavissa, kuin esim. kylmä fakta historian kirjoista. Ja tunteiden turruttaminen nyt on ihan eri asia, kuin niiden unohtaminen.
Kyllä varsinkin lapsen kyky sietää kipua on rajallinen varsinkin kun lapsi on riippuvainen ja tarvitsee vanhempiensa ehdotonta rakkautta voidakseen hyväksyä ja rakastaa itseään, ja näin kehittyä psykologisesti terveeksi ja eheäksi. Kieltäminen on vahvana osana traumaattisia tapahtumia, ja lapsi pyrkii suojelemaan sillä käsitystä vanhemmistaan. Ei kai kukaan haluaisi uskoa että oma vanhempi, jonka on tarkoitus rakastaa meitä eniten maailmassa ja pitää meistä huolta, haluaisi satuttaa meitä? Aikuisena nämä käsittelemättömät traumat kumpuavat sitten esiin epämääräisenä ahdistuksena kehomme signaalina sille, että jotain on vialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vika on päässäsi. Et tietenkään muista lapsuudestasi kaikkea, olit niin pieni. Ja lopeta se väkivaltakirjojen lukeminen, niillä menee sekaisin todellisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veljeäni ei pahoinpidelty. Isä nöyryytti, kun hän oli noin 3-vuotias, ei hän muistanut. Minä katsoin vieressä, muistan huoneen ympärillä ym. Lapsuudenkotien maisemat ja osoitteet, puhelinnumerotkin on mielessä, oikein ovat. Muiden kertomuksia ei ole eikä tule, koska ei ole enää ketään jäljellä. Silloinkaan ei juuri kukaan tiennyt. Mitä ihmettä siinä oin epäiltävää? Muistan kyllä, millaista lapsuuteni oli, mutta kukaan ei muista kaikkea. Mistähän arvet on tulleet, vai eikö niitäkään ole?
3 vuotias on vielä siinä rajoilla ettei pysyviä muistoja synny. Ihan toinen juttu jos puhutaa hieman vanhemmista.
Rajoilla on, vaan jotkut muistot pysyvät. Ihmisissä on eroja, toiset 3-vuotiaat muistavat joitain hetkiä tai paikkoja, toiset eivät muista mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Lisäisin vielä että tunnetason ongelmia ei koskaan pystytä ratkoa järkeistämisellä ja "loogisuudella", niillä kun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Siis oppimistapahtumalla en millään tavalla viitannut löyömisen tarkoitukseen, se on sivuseikka tässä.
Totta kai se on oppimistapahtuma (jota tunteet voimistavat), siinä missä mikä tahansa muukin kokemus ja ainoat todisteet klassisista puollustusmekainismeista liittyvät nimenomaan älyllistämiseen, loogiseen järkeilyyn.
Mihin siis viittaat oppimistapahtumalla? Mielestäni kyseisessä tilanteessa lapsi oppii ainoastaan pelkäämään omaa vanhempaansa. Ja sivuhuomautuksena vain, oppivatko ihmiset mielestäsi täydellisesti? Ihmiset ovat tunnettuja siitä, että he toistavat virheensä useita kertoja koskaan niistä oppimatta. Historiakin toistaa itseään jne. Ihmiset eivät ole mitään järkeviä rationaalisia henkilöitä, vaan meitä ohjaa alitajunta ja lapsuudessa opitut toiminta- ja ajatusmallit huomattavan paljon. Myös nykytutkimuksen valossa on ilmennyt, että ihminen luulee tekevänsä päätöksen, vaikka aivokuvissa tietty aivojen alue on aktivoitunut ja tehnyt päätöksen jo ennen kuin se saavuttaa tietoisen päätöksentekomme.
Tarkoitin tunnetason ongelmien ratkomista emotionaalisella tasolla rationaalisuuden sijaan sillä, että vaikka psykologian teoriat olisivatkin todellisia, ihminen ei pelkästään niitä ymmärtämällä voi käsitellä omia emotionaalisia ongelmiaan, vaan hänen on johdettava ne siihen kokemukseen ja koettava jälkikäteen tuntevana satutettuna lapsena niin kuin ne olisi pitänyt kokea sen sijaan, että tunteet turrutettiin.
Oppimistapahtumalla viittasin kokemukseen, että on tullut satutetuksi, joka edesauttaa sitä edeltävän tapahtuman toistamista. Se, että muistat tapahtuneen ei tarkoita ettäkö 100% välttäisit vastaavat tilanteet tulevaisuudessa. Tunteekas kokemus kuintekin vahvistaa oppimiskokemusta niin, että kokemus on helmpommin tavoitettavissa, kuin esim. kylmä fakta historian kirjoista. Ja tunteiden turruttaminen nyt on ihan eri asia, kuin niiden unohtaminen.
Kyllä varsinkin lapsen kyky sietää kipua on rajallinen varsinkin kun lapsi on riippuvainen ja tarvitsee vanhempiensa ehdotonta rakkautta voidakseen hyväksyä ja rakastaa itseään, ja näin kehittyä psykologisesti terveeksi ja eheäksi. Kieltäminen on vahvana osana traumaattisia tapahtumia, ja lapsi pyrkii suojelemaan sillä käsitystä vanhemmistaan. Ei kai kukaan haluaisi uskoa että oma vanhempi, jonka on tarkoitus rakastaa meitä eniten maailmassa ja pitää meistä huolta, haluaisi satuttaa meitä? Aikuisena nämä käsittelemättömät traumat kumpuavat sitten esiin epämääräisenä ahdistuksena kehomme signaalina sille, että jotain on vialla.
Persoona voi myös pilkkoutua osiin. Minussa on tietty vihainen moodi, joka syvästi vihaa hylkäävät isää ja väkivaltaista äitiä. Välillä tämä vihainen, lapsen tasolle jäänyt persoonan osa voi aktivoitua muidenkin ihmisten seurassa (vaikka yleensä kaikki pitävät minua niin rauhallisena ihmisenä).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Lisäisin vielä että tunnetason ongelmia ei koskaan pystytä ratkoa järkeistämisellä ja "loogisuudella", niillä kun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Siis oppimistapahtumalla en millään tavalla viitannut löyömisen tarkoitukseen, se on sivuseikka tässä.
Totta kai se on oppimistapahtuma (jota tunteet voimistavat), siinä missä mikä tahansa muukin kokemus ja ainoat todisteet klassisista puollustusmekainismeista liittyvät nimenomaan älyllistämiseen, loogiseen järkeilyyn.
Mihin siis viittaat oppimistapahtumalla? Mielestäni kyseisessä tilanteessa lapsi oppii ainoastaan pelkäämään omaa vanhempaansa. Ja sivuhuomautuksena vain, oppivatko ihmiset mielestäsi täydellisesti? Ihmiset ovat tunnettuja siitä, että he toistavat virheensä useita kertoja koskaan niistä oppimatta. Historiakin toistaa itseään jne. Ihmiset eivät ole mitään järkeviä rationaalisia henkilöitä, vaan meitä ohjaa alitajunta ja lapsuudessa opitut toiminta- ja ajatusmallit huomattavan paljon. Myös nykytutkimuksen valossa on ilmennyt, että ihminen luulee tekevänsä päätöksen, vaikka aivokuvissa tietty aivojen alue on aktivoitunut ja tehnyt päätöksen jo ennen kuin se saavuttaa tietoisen päätöksentekomme.
Tarkoitin tunnetason ongelmien ratkomista emotionaalisella tasolla rationaalisuuden sijaan sillä, että vaikka psykologian teoriat olisivatkin todellisia, ihminen ei pelkästään niitä ymmärtämällä voi käsitellä omia emotionaalisia ongelmiaan, vaan hänen on johdettava ne siihen kokemukseen ja koettava jälkikäteen tuntevana satutettuna lapsena niin kuin ne olisi pitänyt kokea sen sijaan, että tunteet turrutettiin.
Oppimistapahtumalla viittasin kokemukseen, että on tullut satutetuksi, joka edesauttaa sitä edeltävän tapahtuman toistamista. Se, että muistat tapahtuneen ei tarkoita ettäkö 100% välttäisit vastaavat tilanteet tulevaisuudessa. Tunteekas kokemus kuintekin vahvistaa oppimiskokemusta niin, että kokemus on helmpommin tavoitettavissa, kuin esim. kylmä fakta historian kirjoista. Ja tunteiden turruttaminen nyt on ihan eri asia, kuin niiden unohtaminen.
Kyllä varsinkin lapsen kyky sietää kipua on rajallinen varsinkin kun lapsi on riippuvainen ja tarvitsee vanhempiensa ehdotonta rakkautta voidakseen hyväksyä ja rakastaa itseään, ja näin kehittyä psykologisesti terveeksi ja eheäksi. Kieltäminen on vahvana osana traumaattisia tapahtumia, ja lapsi pyrkii suojelemaan sillä käsitystä vanhemmistaan. Ei kai kukaan haluaisi uskoa että oma vanhempi, jonka on tarkoitus rakastaa meitä eniten maailmassa ja pitää meistä huolta, haluaisi satuttaa meitä? Aikuisena nämä käsittelemättömät traumat kumpuavat sitten esiin epämääräisenä ahdistuksena kehomme signaalina sille, että jotain on vialla.
Persoona voi myös pilkkoutua osiin. Minussa on tietty vihainen moodi, joka syvästi vihaa hylkäävät isää ja väkivaltaista äitiä. Välillä tämä vihainen, lapsen tasolle jäänyt persoonan osa voi aktivoitua muidenkin ihmisten seurassa (vaikka yleensä kaikki pitävät minua niin rauhallisena ihmisenä).
Kyllä, oma paha olo purkaantuu herkästi myös muihin kanssaihmisisiin ja ilmenee mm. passiivisagressiivisuutena, kiusaamisena, piikittelynä, mitätöimisenä, vähättelemisenä, jne. Sen takia ei kannata ikinä ottaa henkilökohtaisesti muiden piikittelyä, koska se kertoo enemmänkin heidän omasta sisäisestä tilastaan kuin kohteen persoonallisuudesta tai tekemisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Lisäisin vielä että tunnetason ongelmia ei koskaan pystytä ratkoa järkeistämisellä ja "loogisuudella", niillä kun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Siis oppimistapahtumalla en millään tavalla viitannut löyömisen tarkoitukseen, se on sivuseikka tässä.
Totta kai se on oppimistapahtuma (jota tunteet voimistavat), siinä missä mikä tahansa muukin kokemus ja ainoat todisteet klassisista puollustusmekainismeista liittyvät nimenomaan älyllistämiseen, loogiseen järkeilyyn.
Mihin siis viittaat oppimistapahtumalla? Mielestäni kyseisessä tilanteessa lapsi oppii ainoastaan pelkäämään omaa vanhempaansa. Ja sivuhuomautuksena vain, oppivatko ihmiset mielestäsi täydellisesti? Ihmiset ovat tunnettuja siitä, että he toistavat virheensä useita kertoja koskaan niistä oppimatta. Historiakin toistaa itseään jne. Ihmiset eivät ole mitään järkeviä rationaalisia henkilöitä, vaan meitä ohjaa alitajunta ja lapsuudessa opitut toiminta- ja ajatusmallit huomattavan paljon. Myös nykytutkimuksen valossa on ilmennyt, että ihminen luulee tekevänsä päätöksen, vaikka aivokuvissa tietty aivojen alue on aktivoitunut ja tehnyt päätöksen jo ennen kuin se saavuttaa tietoisen päätöksentekomme.
Tarkoitin tunnetason ongelmien ratkomista emotionaalisella tasolla rationaalisuuden sijaan sillä, että vaikka psykologian teoriat olisivatkin todellisia, ihminen ei pelkästään niitä ymmärtämällä voi käsitellä omia emotionaalisia ongelmiaan, vaan hänen on johdettava ne siihen kokemukseen ja koettava jälkikäteen tuntevana satutettuna lapsena niin kuin ne olisi pitänyt kokea sen sijaan, että tunteet turrutettiin.
Oppimistapahtumalla viittasin kokemukseen, että on tullut satutetuksi, joka edesauttaa sitä edeltävän tapahtuman toistamista. Se, että muistat tapahtuneen ei tarkoita ettäkö 100% välttäisit vastaavat tilanteet tulevaisuudessa. Tunteekas kokemus kuintekin vahvistaa oppimiskokemusta niin, että kokemus on helmpommin tavoitettavissa, kuin esim. kylmä fakta historian kirjoista. Ja tunteiden turruttaminen nyt on ihan eri asia, kuin niiden unohtaminen.
Kyllä varsinkin lapsen kyky sietää kipua on rajallinen varsinkin kun lapsi on riippuvainen ja tarvitsee vanhempiensa ehdotonta rakkautta voidakseen hyväksyä ja rakastaa itseään, ja näin kehittyä psykologisesti terveeksi ja eheäksi. Kieltäminen on vahvana osana traumaattisia tapahtumia, ja lapsi pyrkii suojelemaan sillä käsitystä vanhemmistaan. Ei kai kukaan haluaisi uskoa että oma vanhempi, jonka on tarkoitus rakastaa meitä eniten maailmassa ja pitää meistä huolta, haluaisi satuttaa meitä? Aikuisena nämä käsittelemättömät traumat kumpuavat sitten esiin epämääräisenä ahdistuksena kehomme signaalina sille, että jotain on vialla.
Persoona voi myös pilkkoutua osiin. Minussa on tietty vihainen moodi, joka syvästi vihaa hylkäävät isää ja väkivaltaista äitiä. Välillä tämä vihainen, lapsen tasolle jäänyt persoonan osa voi aktivoitua muidenkin ihmisten seurassa (vaikka yleensä kaikki pitävät minua niin rauhallisena ihmisenä).
Kyllä, oma paha olo purkaantuu herkästi myös muihin kanssaihmisisiin ja ilmenee mm. passiivisagressiivisuutena, kiusaamisena, piikittelynä, mitätöimisenä, vähättelemisenä, jne. Sen takia ei kannata ikinä ottaa henkilökohtaisesti muiden piikittelyä, koska se kertoo enemmänkin heidän omasta sisäisestä tilastaan kuin kohteen persoonallisuudesta tai tekemisestä.
Totta, mutta ei käytännössä kovinkaan helppoa. Usein aggressiivinen käytös voi laukaista jotain toisen ihmisen kipupisteissä.
... Ja mitä valemuistoihin tulee, ne eivät ole mikään ominaisuus vaan normaalin (epätäydellisen) aivotoiminnan sivutuote, kuten optiset harhat.