Lue keskustelun säännöt.
Tajusin, että isäni on saattanut pahoinpidellä minua ollessani lapsi
14.08.2018 |
Mitään muistikuvia minulla ei ole, mutta on muutamia hämmentäviä seikkoja. Ensinnäkään en muista oikein kunnolla mitään niistä ajoista, kun äitini ja isäni olivat vielä yhdessä. Isästä ei etenkään ole oikeastaan ollenkaan selviä muistoja, mielikuvia vain. Tiedän, että isä on tullut silloin tällöin kännissä baarista kotiin, mutta en _muista_ yhtäkään kertaa, jolloin noin olisi tapahtunut. Kuitenkin olin jo 9-vuotias, kun vanhempani erosivat. Sen jälkeisistä ajoista minulla on jo paljon enemmän ja paljon tarkempia muistoja.
Olen niin kauan kuin muistan pitänyt sellaisista kirjoista/leffoista/sarjoista/fanifiktioista, joissa nuorta tyttöä pahoinpidellään tai raiskataan ja sitten joku auttaa häntä toipumaan traumastaan. En ole niistä pahoinpitelykohdista nauttinut vaan nimenomaan sitten siitä "jälkipyykistä".
Pari vuotta sitten olin psykiatrisella osastolla. En ollut silloin ollenkaan oma itseni enkä muista niistä ajoista oikein mitään. Isäni oli ilmeisesti käynyt katsomassa minua siellä ja ottanut koiransa mukaansa. Jostain syystä ennen sitä olin kirjoittanut päiväkirjaani, että pelottaa, että isä satuttaa koiraa automatkalla, jos koira vinkuu/oksentaa. Koiralla on siis matkapahoinvointia. Tuosta en muista mitään ja pelko tuntuu näin jälkeen päin ihan absurdilta, koska isäni ei ole tietääkseni koskaan koiraansa satuttanut.
Vielä sekin, että monesti, kun olen jutellut sairaanhoitajalle/lääkärille/psykologille he ovat kysyneet, että onko mua satutettu lapsena. Luultavasti sen takia, kun häpeän itseäni tosi paljon ja koen hirveästi syyllisyydentunteita. Ei mua ole kiusattu koskaan koulussakaan, joten en itsekään noille tunteille oikein mitään loogista syytä keksi...
Aika paljon spekulointia enkä kuitenkaan varmaan koskaan saa selvyyttä tähän asiaan, koska mua hävettää jotenkin koko asia ja se, että ajattelen omasta isästäni tuollaisia asioita. Miltä teistä kuulostaa?
Kommentit (51)
Yksi syy miksi ihminen voi ahdistuneesti ja huonosti, voi olla että vaikutuspiirissä on henkilö joka aiheuttaa olon. Sama henkilö luo valemuistoja, antaa huonoa kuvaa toisesta rakkaasta ihmisestä korostaen itseään tärkeimpänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Traumaattisten kokemusten totaalinen unohtaminen iässä (poislukien ehkä varhaislapsuus, jolloin muistikuvien muododtuminen vielä hyvin puutteellista) on itseasiassa todella harvinaista. Ja silloinkin kun niin tapahtuu, ei ole yleensä mainittavaa hyötyä kaivella ja pyrkiä muistamaan niitä asioita - osin siksi, että kaivelu vaikka ammattilaisen avustuksella altistaa pahasti valemuistojen synnylle ja täysin tapahtumattomiakin asioita päädytään helposti käsittelemään "traumoina".
Vierailija kirjoitti:
Traumaattisten kokemusten totaalinen unohtaminen iässä (poislukien ehkä varhaislapsuus, jolloin muistikuvien muododtuminen vielä hyvin puutteellista) on itseasiassa todella harvinaista. Ja silloinkin kun niin tapahtuu, ei ole yleensä mainittavaa hyötyä kaivella ja pyrkiä muistamaan niitä asioita - osin siksi, että kaivelu vaikka ammattilaisen avustuksella altistaa pahasti valemuistojen synnylle ja täysin tapahtumattomiakin asioita päädytään helposti käsittelemään "traumoina".
Päinvastoin, kaivelu auttaa selvittämään tapahtumia ja omia reagointeja. Sitä kautta pystyy hallitsemaan elämäänsä kuten välittämällä itsestään ja välttämällä kusipäitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Tällaisille klassisille puolustusmekanismeille, mitkä johtaisivat muistojen unohtamiseen ei vaan ole oikein mitään tieteellistä näyttöä. Psykoanalyyttista hömppää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahdollisesti vanhempien ero oli se trauma, joka hävitti muistot sitä edeltäneeltä ajalta.
Valemuistohomma tulee kieltämättä mieleen mm. Maijan tarina- kirjasta.
"Maijan" hyväksikäyttäjä ei koskaan myöntänyt kaikkia tekojaan, ko. jutut olivat sellaisia, että "Maija" muisti ne vasta terapiassa ja kuulostivat aika epäuskottavilta(otettiin takaapäin ja samalla suudeltiin melkein tukehduttaen ????!!!)
Terapiassa käytettiin muistaakseni hypnoosia.
Hypnoosi yhdistettynä ennakko-oletuksiin tuottaa todennäköisesti oletusten mukaisia muistoja.
En väitä, etteikö ko. herätysliikkeen sisällä olisi tapahtunut hyväksikäyttöä, mutta sellainen kutina minulla on, että valemuistot ovat saaneet aikaan oikeusmurhia vielä 2000- luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en muista paljoa tapahtumista ennen kouluikää.
Monet mieleenjääneet tapahtumat ovat ikäviä.
No minä esim. muistin vuosia myöhemmin kerran, että isä löi. Se oli unohtunut vuosikymmeniksi. Toisaalta olen muistanut, miten hän joskus nöyryytti veljeäni. Nykyään taas ne asiat on alkaneet unohtua.
Muistan lähinnä ne tapaukset, joista olen kertonut muille, esim. veljelleni, joka ei niitä muistanut ollenkaan. Minä taas kertoessani muistin ne vielä, näin silmissäni tapahtumat elävästi, kuin filmin, mutta sen jälkeen ne ovat haalistuneet ja tuntuvat kaukaisilta.
Se, kun isä löi, oli siis kauan jossain muistini pohjalla. Tuli esiin ja muistan tapauksen, miten ylemmän luokan tytöt ihmettelivät isoa mustelmaa kasvoissani ja kerroin heille enkä ollut kovin pahoillani tai ihmeissäni. Äiti ei sanonut mitään ja isä lähti työmatkalle. Mustelma parani. Oliko muita tapauksia, en muista, mutta opin myös salaamaan asiat muilta nopeasti, myös äidiltäni.
Minulla on ollut myöhemmin riippuvuusongelmia, jo lapsena viiltelin itseäni, en puhunut asioista muille ja koulussa kiusattiin vuosia. En minä mikään oikea ihminen ole koskaan ollut. Toisaalta olen hyvässä kunnossa, näytin nuorena mallilta ja sain parhaat arvosanat yliopistolta. Miesten kanssa en ole koskaan osannut olla. Naapurin poika yritti raiskata minua lapsena ja luulen, että onnistuikin. En muista enää, joskus vuosia sitten muistin enemmän. Sen muistan, etten kertonut äidille, koska syytin itseäni ja nolotti. Koulukiusaamisesta kerroin aluksi, en sitten enää, kun äiti sanoi, että pitää olla vain niin kuin ei huomaisikaan ja että yleensä kiusatussakin on vikaa.
Kyllä kai minussa on vikaa, äidin mielestä oli varmaan aina. Koulukiusaaminen jatkui vuosia, en kertonut kenellekään, koska oletin, että vika oli minun. Ja kelle olisin kertonut?
Se on selvä, etten muista kaikkea. Edellä kertomani asiat on ne, jotka muistan varmasti oikein. Voi olla kaikkea muutakin, tuskin selviää koskaan. Kun muistin asiat, joita en ollut ajatellut vuosiin, ne olivat aivan selvinä mielessä ja tulivat melkein itsestään mieleen: kuka teki, mitä ja missä ja miltä se tuntui, muistin roskat villatakissa, hajut, valot, kaiken. Sitten ne ovat haalistuneet vuosien mittaan, saavat kadota. Mutta totta ovat ja mistä tietää, mitä mieli vielä tuo pintaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Vierailija kirjoitti:
No minä esim. muistin vuosia myöhemmin kerran, että isä löi. Se oli unohtunut vuosikymmeniksi. Toisaalta olen muistanut, miten hän joskus nöyryytti veljeäni. Nykyään taas ne asiat on alkaneet unohtua.
Muistan lähinnä ne tapaukset, joista olen kertonut muille, esim. veljelleni, joka ei niitä muistanut ollenkaan. Minä taas kertoessani muistin ne vielä, näin silmissäni tapahtumat elävästi, kuin filmin, mutta sen jälkeen ne ovat haalistuneet ja tuntuvat kaukaisilta.
Se, kun isä löi, oli siis kauan jossain muistini pohjalla. Tuli esiin ja muistan tapauksen, miten ylemmän luokan tytöt ihmettelivät isoa mustelmaa kasvoissani ja kerroin heille enkä ollut kovin pahoillani tai ihmeissäni. Äiti ei sanonut mitään ja isä lähti työmatkalle. Mustelma parani. Oliko muita tapauksia, en muista, mutta opin myös salaamaan asiat muilta nopeasti, myös äidiltäni.
Minulla on ollut myöhemmin riippuvuusongelmia, jo lapsena viiltelin itseäni, en puhunut asioista muille ja koulussa kiusattiin vuosia. En minä mikään oikea ihminen ole koskaan ollut. Toisaalta olen hyvässä kunnossa, näytin nuorena mallilta ja sain parhaat arvosanat yliopistolta. Miesten kanssa en ole koskaan osannut olla. Naapurin poika yritti raiskata minua lapsena ja luulen, että onnistuikin. En muista enää, joskus vuosia sitten muistin enemmän. Sen muistan, etten kertonut äidille, koska syytin itseäni ja nolotti. Koulukiusaamisesta kerroin aluksi, en sitten enää, kun äiti sanoi, että pitää olla vain niin kuin ei huomaisikaan ja että yleensä kiusatussakin on vikaa.
Kyllä kai minussa on vikaa, äidin mielestä oli varmaan aina. Koulukiusaaminen jatkui vuosia, en kertonut kenellekään, koska oletin, että vika oli minun. Ja kelle olisin kertonut?
Se on selvä, etten muista kaikkea. Edellä kertomani asiat on ne, jotka muistan varmasti oikein. Voi olla kaikkea muutakin, tuskin selviää koskaan. Kun muistin asiat, joita en ollut ajatellut vuosiin, ne olivat aivan selvinä mielessä ja tulivat melkein itsestään mieleen: kuka teki, mitä ja missä ja miltä se tuntui, muistin roskat villatakissa, hajut, valot, kaiken. Sitten ne ovat haalistuneet vuosien mittaan, saavat kadota. Mutta totta ovat ja mistä tietää, mitä mieli vielä tuo pintaan...
Kertomuksesi mukaan olet ainoa, joka nämä asiat muistaa, mutta silti olet varma että nämä asiat mustat oikein?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Lisäisin vielä että tunnetason ongelmia ei koskaan pystytä ratkoa järkeistämisellä ja "loogisuudella", niillä kun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en minäkään muista juuri mitään erityisempää tuon ikäisenä olosta, jonkun muuton ja satunnaisen television hankinnan
Kertomuksesi mukaan olet ainoa, joka nämä asiat muistaa, mutta silti olet varma että nämä asiat mustat oikein?[/quote]
Kyllä. En ole tavannut sukulaisiani vuosiin. Veljeni ei aikuisena muistanut isästä juuri mitään, koska hän oli paljon poissa ja vanhemmat erosivat, kun olimme aika pieniä. Veljeni on minua nuorempi, joten ei voi muistaakaan varmaan kovin paljoa. Minä olen kauan muistanut tarkasti monia asioita kaukaa lapsuudesta, mukaviakin. Veljeni ei muista juuri mitään, kuten ap. ja moni muu.
Kuka muu muistaisikaan mitään minun asioistani? Isä lähti aikoja sitten eikä ole halunnut tavata perhettään, on varmaan uusi. Äitini ei myönnä koskaan mitään virheitään enkä ole hänen kanssaan jaksanut keskustellakaan yleensä, opin jo lapsena, että pitää selvitä yksin. Enkä siis kertonutkaan niitä kenellekään, kuka siis muistaisi ne? Minä muistan monia asioita kuin eilispäivän, toiset on unohtuneet. monia asioita en tietenkään ole enää ajatellut, mutta esim. arvet on jäljellä ja kyllä muistan, mistä mikin on tullut. Onko siinä jotain ihmettelemistä?
Viestini kommentoija on taas kuin äiti tai kuka vaan: mitä väliä, ei kukaan muista, ole vaan niin kuin ei olisikaan, ei ole totta, unohda jo... Muistan hyvin olleeni aina näkymätön lapsi. Syy, miksi isä löi, oli että olin kerran eri mieltä, näkyvä. Hiljaa piti olla, häiritsemättä ja hoitaa omat asiansa itse, murheet ja ongelmat itse huolehtia ja selvitellä. Ei niillä sopinut rasittaa aikuisia eikä edelleenkään saa kiusata muita, jokaisellahan on omat huolet ja murheet eikä minun asioillani ole niin väliä. Ne voi kieltää ja mitätöidä, kuten vanhemmat ja kommentoija, niinkö?
Kyllä, en edelleenkään puhu asioistani kenellekään, olen aika syrjäytynyt ja erakoitunut. En luota muihin ja kaikilla on kiire. Moni tosin kertoilee minulle pikku murheitaan, en saisi edes sananvuoroa kaikkien kanssa. ei mitään uutta siis.
Vierailija kirjoitti:
Kertomuksesi mukaan olet ainoa, joka nämä asiat muistaa, mutta silti olet varma että nämä asiat mustat oikein?
Kyllä. En ole tavannut sukulaisiani vuosiin. Veljeni ei aikuisena muistanut isästä juuri mitään, koska hän oli paljon poissa ja vanhemmat erosivat, kun olimme aika pieniä. Veljeni on minua nuorempi, joten ei voi muistaakaan varmaan kovin paljoa. Minä olen kauan muistanut tarkasti monia asioita kaukaa lapsuudesta, mukaviakin. Veljeni ei muista juuri mitään, kuten ap. ja moni muu.
Kuka muu muistaisikaan mitään minun asioistani? Isä lähti aikoja sitten eikä ole halunnut tavata perhettään, on varmaan uusi. Äitini ei myönnä koskaan mitään virheitään enkä ole hänen kanssaan jaksanut keskustellakaan yleensä, opin jo lapsena, että pitää selvitä yksin. Enkä siis kertonutkaan niitä kenellekään, kuka siis muistaisi ne? Minä muistan monia asioita kuin eilispäivän, toiset on unohtuneet. monia asioita en tietenkään ole enää ajatellut, mutta esim. arvet on jäljellä ja kyllä muistan, mistä mikin on tullut. Onko siinä jotain ihmettelemistä?
Viestini kommentoija on taas kuin äiti tai kuka vaan: mitä väliä, ei kukaan muista, ole vaan niin kuin ei olisikaan, ei ole totta, unohda jo... Muistan hyvin olleeni aina näkymätön lapsi. Syy, miksi isä löi, oli että olin kerran eri mieltä, näkyvä. Hiljaa piti olla, häiritsemättä ja hoitaa omat asiansa itse, murheet ja ongelmat itse huolehtia ja selvitellä. Ei niillä sopinut rasittaa aikuisia eikä edelleenkään saa kiusata muita, jokaisellahan on omat huolet ja murheet eikä minun asioillani ole niin väliä. Ne voi kieltää ja mitätöidä, kuten vanhemmat ja kommentoija, niinkö?
Kyllä, en edelleenkään puhu asioistani kenellekään, olen aika syrjäytynyt ja erakoitunut. En luota muihin ja kaikilla on kiire. Moni tosin kertoilee minulle pikku murheitaan, en saisi edes sananvuoroa kaikkien kanssa. ei mitään uutta siis.
No kumpi on todennköisempää, se että veljesi on unohtanut tulleensa pahoinpidellyksi ja vain sinä muistat sivusta katsoneesi, vai että sinä olet keksinyt koko tarinan omassa päässäsi...? Ei tuollaiset jutut noin vain unohdu, niin etteivät olisi enää johdonmukaisesti todennettavissa muiden kertomuksista.
Ap, nämä ovat raskaita asioita. Toivottavasti pääset pian keskustelemaan ammattilaisen kanssa ajatuksistasi. Voimia sinulle!
Veljeäni ei pahoinpidelty. Isä nöyryytti, kun hän oli noin 3-vuotias, ei hän muistanut. Minä katsoin vieressä, muistan huoneen ympärillä ym. Lapsuudenkotien maisemat ja osoitteet, puhelinnumerotkin on mielessä, oikein ovat. Muiden kertomuksia ei ole eikä tule, koska ei ole enää ketään jäljellä. Silloinkaan ei juuri kukaan tiennyt. Mitä ihmettä siinä oin epäiltävää? Muistan kyllä, millaista lapsuuteni oli, mutta kukaan ei muista kaikkea. Mistähän arvet on tulleet, vai eikö niitäkään ole?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieli suojelee meitä asioilta, joita psyyke ei kestäisi päivänvalossa. Trauman unohtaminen on klassinen puolustusmekanismi kipua vastaan. Se mikä on lapsena toiminut meidän hyväksi, toimiikin aikuisena meitä vastaan. Monet ovat tietämättään ahdistuneita ja kokevat mielenterveysongelmia ymmärtämättä koskaan syytä, koska alitajunta suojelee meitä tietoisuudelta.
Miten trumaa aiheuttava toiminto on voinut lapsena toimia hyväksi??
Lapsi on puolustuskyvytön ja täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jotta lapsi selviytyisi, hän kehittää selviytymismekanismeja ja hänestä tulee uskomattoman resilientti kivulle. Monet luovat itselleen todellisuuden/mielikuvitusmaailman, jossa teot selittyvät joko omalla huonommuudella tai uskoo vanhempien selitykset kurituksesta omaksi parhaakseen.
Eli lapsena meillä ei ole muita keinoja selviytyä elämästä kuin kohdata pahoinpitely ja turruttaa sen aiheuttama kipu, koska elämämme on riippuvainen vanhemmista. Aikuisena emme elä enää turvattomassa ympäristössä jossa selviytyminen riippuisi vanhemmista, mutta kiellämme yhä edelleen tapahtumat, vaikka nyt niiden juurisyyt aiheuttavat masennusta ja ahdistusta. Vasta näiden tapahtumien selvitettyä voimme vapautua masennuksesta ja ahdistuksesta.
Eihän tuo käy mitenkään järkeen. Ensinnäkin, se nyt vain on täysin epäloogista unohtaa merkittävimmät oppimistapahtumat. Ja toisekseen tuota loogisempi selitys olisi, ettei tallaisia muistoja koskaan syntyisikään tuossa iässä - miksi noita muistoja turhaan säilöisi, jos niihin ei ole kosketusta.
Kyseessä ei olekaan oppimistapahtuma. Lyöminen ei nimittäin ikinä johdu lapsesta, joten lapsi ei voi siitä oppia olemalla tietynlainen, koska lyömisessä ei koskaan ollutkaan kyse lapsesta. Lapsi nyt vaan herättää aikuisessa omat käsittelemättömät traumat ja siirtää oman lapsuutensa alistuneisuuden vallankäyttönä omaan lapseensa. Koska lyöminen ei johdu lapsesta, vaan aikuisen omista ongelmista, niin lapsi ei voi oppia lyömisestä koska ei ole tätä ikinä ansainnut.
Kun ihmismielen tärkein tehtävä on suojella ja jatkaa elämää, niin miten on loogista että ihminen kehittäisi valemuistoja jotka ainoastaan tuhoaisivat psyykettä? Eli mikä logiikka on valemuistojen syntymisellä?
Lisäisin vielä että tunnetason ongelmia ei koskaan pystytä ratkoa järkeistämisellä ja "loogisuudella", niillä kun ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Siis oppimistapahtumalla en millään tavalla viitannut löyömisen tarkoitukseen, se on sivuseikka tässä.
Totta kai se on oppimistapahtuma (jota tunteet voimistavat), siinä missä mikä tahansa muukin kokemus ja ainoat todisteet klassisista puollustusmekainismeista liittyvät nimenomaan älyllistämiseen, loogiseen järkeilyyn.
Sääntöhän on, että viranomaiset etsivät sitä syytä vaikka väkisin vanhemmista.
Kun heillä ei ole mitään ratkaisua mentaalisiin ongelmiin - eikä tule - on siis ainoa keino syyllistää joku.
Nämä ko. viranomaistahothan ovat säännönmukaisesti naisista koostuvia ryhmiä ja kuten tiedämme, naisen ainoa keino löytää jokin syyllinen jollekin pahalle asialle, on kääntää katseensa mieheen..
Kätevää - eikö totta ?