Mitä muistoja sinulla on mummilastasi?

Vierailija kirjoitti:

Voi miten ihania muistoja kaikilla :’)

Mulla taas vähän päin vastaiset kokemukset. Vaarini oli alkoholisti ja todella vahva persoona, joten pelkäsin käydä mummolassa. Mummo taas oli täysin alistettu vaarille, passasi mennen tullen ja vaari vain lateli käskyjä olohuoneen nurkasta. Mummolassa oli kyllä siistiä ja mummo laittoi ruokaa tarjolle, mutta muuten tunnelma oli lapsen silmin aika karmiva.

Kävin pakolliset tervehdykset sanomassa vaarille olohuoneeseen, ja loput ajasta kyhjotin keittiössä tai jossain muualla, mahdollisimman kaukana vaarista. Mummo oli ihan mukava, mutta läheisiä välejä meille ei kuitenkaan ikinä muodostunut. Ei mitään perinteitä tai yhteisiä hetkiä mitä muistella. Aika surullista.

Kun vaarini menehtyi, en osannut itkeä enkä surra. Enkä vielä tähänkään päivään mennessä ole surrut hänen poismenoaan.

Olen pahoillani mummolastasi. Mutta, samalla vähän helpotit minun huoltani. Nimittäin mun isä on samatapainen, joskin 100x pahenmpi aggressiivinen väkivaltainen narsisti. Hakkasi lapsiasn ja vaimoaan ja nyt vanhana koko ajan karjuu äidilleni, haukkuu ja komentaa, siis koko ajan tiuskien käskyttää äitiäni. Tunnelma on karmiva ja ahdistava sekä väkivallan odotuksen tuntu leijuu ilmassa. Ja äiti kyllä sitä saa, itsekin olen aikuisena saanut isältä ”kurmuutusta” jonkun kerran.

En vie lapsia ollenkaan vanhemmilleni emmekä tapaa. Olen potenut kamalaa syyllisyyttä että kärsiikö lapsi ja jääkö nyt vaille mummolaa. Mutta sinun tekstisi luettuani taidan ymmärtää, että olen toiminut aivan oikein.

Lapsikin tajuaa jos tilanne on koko ajan tulehtunut ja räjähdysherkkä.

Isän vanhemmista: mummo leipoi paljon karjalanpiirakoita ja jouluna pipareita. Ukki joi teetä juomalasista, ei koskaan mukista ja kaikki muut joivat kahvia. Mäkihyppy ja formulat olivat mummolle tärkeitä, ne katsottiin aina. Hän myös opetti minut pelaamaan korttia ja vei meitä piknikille pellon reunalla olevalle kalliolle. Ukki oli huonommassa kunnossa, joten ei paljon ulkona liikkunut.

Äidin vanhemmista: ukkia en koskaan tavannut, kuoli vuosia ennen syntymääni. Mummolla oli iso, oranssi kissa joka kakkaili sohvan alle. Mummo poltti punaista mallua talon edessä betoniportailla ja opetti minut (n. 4v.) käärimään tupakkaa. Piilotteli meidän tullessa kossupulloja keittiön alakaappiin. Antoi aina karkkirahaa ja yleensä namuja oli tarjolla.

Ukillani (kuoli jo 90-luvun alussa) oli aina kirjahyllyssä kartonki punaista North State-tupakkaa ja Colt-sytyttimen ympärillä oli kuminauha. Se oli sen takia, että se pysyisi paremmin taskussa. Mummoni teki meille voileipiä sihtileivästä.

Mummolasta muitsan parhaiten mumman ja paapan. Molemmat ihania, lämpimiä ihmisiä. Eivät puhuneet muista pahaa. Paappa osallistui paljon kotitöihin kun ei enää pellolle tarvinnut mennä. Alkoholia ei käytetty ollenkaan eikä muutenkaan ollut koskaan synkkää tai epämiellyttävää ilmapiiriä. Parhaat mahdolliset isovanhemmat.

Isäni on puoliksi italialainen ja hänen italialainen äitinsä oli elossa kun synnyin.  Siellä Napolin mummolassa tuoksui aina hyvä kahvi, en voinut ymmärtää miksi niin hyvän tuoksuinen juttu (espresso) maistuikin niin pahalle :) Vaikka siihen laittoi maitoa ja siitä teki cappuccinon, ja kun minun oli pakko saada maistaa sitä ennen kouluikää. Siksi en alkanut juoda kahvia vasta kuin noin 25 ikäisenä kun jäi se kamala maku suuhun.

Mummo touhusi paljon keittiössä, pidin kaikista hänen ruuistaan, valitettavasti en älynnyt pyytää häneltä reseptejä kun olin nuori ja ennen kuin kuoli. Hän teki kaiken ulkomuistista. Valitettavasti unohdin myös kielen mummon kuoleman jälkeen.

Täällä Suomessa äidin puolen mummolassa vaari oli alkoholisti vaari usein sammuneena jonnekin, haisi muutenkin aina pahalle ja puhui ihmeellisiä soperrellen.

Skitsofreenikko mummoni oli vainoharhainen, luuli minua kummitustytöksi ja yritti hosua ja häätää minua pois kun yritin jutella hänelle. Varasti minulta karkkia matkalaukusta.

Vaari kuoli viinaan ja mummo joutui lopulta pöpiläään jonne kuoli hänkin. Näin heitä viimeksi kun olin noin 8-9-vuotias.

Sanoin tuolloin lapsena vanhemmilleni että ainakaan minusta ei tule isona juoppoa tai hullua :D Äitini loukkaantui kommentistani vaikka tiesi oikein hyvin mikä on tilanne, ja että tuollaisen näkeminen ei välttämättä ole hyväksi lapselle.

Mummi oli aina makaamassa kyljellään. Eikä tykännyt kun syötiin viinimarjoja pensaista. Pappa oli taas toiminnan ihminen ja suurpiirteinen.

Vaarin, joka katosi pitkiksi ajoiksi makuuhuoneeseen "torkuille" (eli juomaan keskiolutta). Ei ollut kiukkuinen, mutta aina omissa ajatuksissaan.

Äidinäiti kuoli jo silloin, kun äitini itse oli vielä lapsi. Isänäiti eli vanhaksi.

Isoisä ja mummu asuivat kerrostalossa kaupungissa. Se oli jollain lailla jännittävää, koska itse asuimme pienehkössä kunnassa. Öisin, kun nukuimme vuodesohvilla, kuului kadulta läheisen sairaalan ambulanssien hälytysääni.

Fazerin parhaita oli meidänkin mummulla. Mummu teki myös rusinakaurapuuroa ja pullaa. Minulle ja siskolle hän leipoi aina ukkelin muotoiset pullat. Makuuhuoneessa oli mummun sängyn alla laatikko, johon oli tiskattu jogurttipurkkeja ja muita elintarvikekippoja, joilla sai leikkiä. Oli myös koristeellinen pieni lasinen parfyymipullo, jota täytimme vedellä. Siinä oli ihan vähän hajua vielä jäljellä.

Mummun mukana pääsi Citymarkettiin ja kävelylle. Ja mummun kanssa pelattiin aina korttia (viittäsataa). Mummulan keittiön seinässä oli maisematapetti. Seinällä oli myös Ruotsin kuninkaallisten kuvia, sillä mummu oli kova kuningasperheen fani ja seurasi heidän elämäänsä lehdistä.

Isoisä oli vähän pelottava. Erikoinen ja tempperamenttinen mies. Mummunkaan kanssa eivät välit olleet mitkään halailusöpöset vaan hieman etäiset, mutta lämmöllä muistan. Lapsenlapset olivat isovanhemmilleni tärkeitä.

Itku meinaa tulla. Mummun kanssa olisi nyt kiva jutella. Olen ensimmäistä kertaa raskaana. Pahalta tuntuu, että minun lapselleni ei jää kunnollisia hyviä muistoja minun äidistäni, sillä äitini sairastaa varhain puhjennutta Alzheimeria. Äitini on kovin lapsirakas. Terveenä hänestä olisi tullut loistava mummu. Surettaa.

Mummo teki usein tosi hyvää lihakastiketta uusien perunoiden ja hölskytyskurkkujen kanssa. Pikkuisen tilliä laitettiin perunoiden päälle. Jälkiruokana oli mustikkapiirakkaa tai pullaa.

Muistan kun mummu sanoi että koska isoveljeni oli ensin niin siitä tuli heille tärkeämpi kuin minusta. Se on oikeastaan jäänyt päällimmäisenä mieleen. Sen tiedon jälkeen ei mummula oikein kiinnostanut, oli raskas isku pienelle tytölle joka kovasti mummustaan tykkäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi miten ihania muistoja kaikilla :’)

Mulla taas vähän päin vastaiset kokemukset. Vaarini oli alkoholisti ja todella vahva persoona, joten pelkäsin käydä mummolassa. Mummo taas oli täysin alistettu vaarille, passasi mennen tullen ja vaari vain lateli käskyjä olohuoneen nurkasta. Mummolassa oli kyllä siistiä ja mummo laittoi ruokaa tarjolle, mutta muuten tunnelma oli lapsen silmin aika karmiva.

Kävin pakolliset tervehdykset sanomassa vaarille olohuoneeseen, ja loput ajasta kyhjotin keittiössä tai jossain muualla, mahdollisimman kaukana vaarista. Mummo oli ihan mukava, mutta läheisiä välejä meille ei kuitenkaan ikinä muodostunut. Ei mitään perinteitä tai yhteisiä hetkiä mitä muistella. Aika surullista.

Kun vaarini menehtyi, en osannut itkeä enkä surra. Enkä vielä tähänkään päivään mennessä ole surrut hänen poismenoaan.

Olen pahoillani mummolastasi. Mutta, samalla vähän helpotit minun huoltani. Nimittäin mun isä on samatapainen, joskin 100x pahenmpi aggressiivinen väkivaltainen narsisti. Hakkasi lapsiasn ja vaimoaan ja nyt vanhana koko ajan karjuu äidilleni, haukkuu ja komentaa, siis koko ajan tiuskien käskyttää äitiäni. Tunnelma on karmiva ja ahdistava sekä väkivallan odotuksen tuntu leijuu ilmassa. Ja äiti kyllä sitä saa, itsekin olen aikuisena saanut isältä ”kurmuutusta” jonkun kerran.

En vie lapsia ollenkaan vanhemmilleni emmekä tapaa. Olen potenut kamalaa syyllisyyttä että kärsiikö lapsi ja jääkö nyt vaille mummolaa. Mutta sinun tekstisi luettuani taidan ymmärtää, että olen toiminut aivan oikein.

Lapsikin tajuaa jos tilanne on koko ajan tulehtunut ja räjähdysherkkä.

Voi että, ikävä kuulla että sulla tällaisia kokemuksia! Mutta siis mielestäni aivan oikean päätöksen olet tehnyt ja ajattelet juurikin lastesi parasta

Parempi, että ei muistoja ollenkaan kuin huonoja/pelottavia/ahdistavia muistoja! Jos olisin lapsena saanut itse päättää, niin olisin jättänyt mummolareissut välistä, ainakin niiltä osin kun vaari oli kotona.

Mummoni teki usein lihakeittoa, kun menimme kylään. Syötiin isoilla isokuppisilla lusikoilla.

Mummoni teki kesällä köyhiä ritareita ja päälle laitettiin tuoretta vadelmaa ja mustaa viinimarjaa suoraan puskista ja kermavaahtoa ja sokeria.

Mummi sai pahan aivoinfarktin ollessani ekaluokkalainen, mutta sitä ennen on mieleeni jäänyt makaronivellin tuoksu ja mummi jäähdyttämässä velliä pihalla essu yllään. Rakastin pienenä makaronivelliä ja mummi osasi tehdä siitä ihan erityisen hyvää. Olisikin joskus hauskaa tehdä sitä itse. Mummin sairastuttua muistan, kuinka pappa hoiti mummoa kotonaan, kyläilyreissuilla viihdytin mummoa aina laulamalla. Muistisairaan harhat olivat vähän pelottavia ala-asteikäisen lapsen mielestä, oli kissoja ja oli vieraita ihmisiä talossa. Pappa taas oli sydämellinen ihminen, joka oli mummin kuoltua kai suuresti helpottunut - mummi eli kotona ihan viimesiin aikoihinsa. 

Mummulassa perattiin muikkuja, sidottiin vastoja, käytiin sienessä, kitkettiin pottupeltoa, parsittiin sukkia tai kuorittiin vihanneksia lihakeittoon, tai leivottiin pullaa. (Nyt kun ajattelee niin tulee mieleen lähinnä työleiri, mutta ei se siltä tuntunut ollenkaan. Oli normaalia osallistua arjen askareisiin, ja mummun kanssa oli kiva puuhailla.)

Mummu teki ranskanleivästä voileipiä ja pisti paksulti voita ja lauantaimakkaraa päälle. Keitti vielä kaakaota (siitä leivontakaakaosta) kyytipojaksi. Muistan kun niitä söin ja luin samalla Aku Ankkoja, mummun tekemät leivät oli aina parempia kuin omatekemät. 

Usein käytiin sunnuntaisin ja aina tuoksui tuore pulla ja kahvi. Maailman parhaita ja kotoisimpia tuoksuja.

Mummun ihana riävä ja kaikki muutkin herkut. Lämmin ja rakastava ilmapiiri, aina saa tulla ja olla. Kaikki lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset, puolisot, exät, naapurit ja kumminkaimat sulassa sovussa yhdessä.

Parasta on, että mummula on vielä olemassa ja lisää muistoja kertyy toivottavasti vielä vuosia :)

Mummolan tuoksut tulee aina mieleen noita aikoja muistellessa. Tuvassa oli niitä monenlaisia. Hevosen valjaat roikkui isossa naulakossa kuivumassa. Ilmaan sekoittui vastapaistettu ruisleivän tuoksu sekä moottorisahaöljy, eno korjaili sahaa tuvassa. Mummo ja pappa olivat lempeitä ja pitivät sylissäkin.Mieleen on jäänyt mummon käden pehmeys ja tuoksu hänen silittäessä poskea.Pappa lauleskeli paljon ja pomputti jalan päällä. Olo tuntui siellä turvalliselta ja rauhalliselta. Turvattomuutta en muutenkaan kokenut missään.

Ihania muistoja, joista en nyt tässä avaudu enempää kun rupeaa itkettämään kun mummolaa ei enää ole.

Toisesta mummolasta ei ole niin hyviä muistoja. Yleensähän noita paikkoja on ihmisellä kaksi.

Isän puolen isovanhemmat olivat kuolleet jo, kun synnyin. Äidin puolen mummolassa olin pari kertaa. Pappa oli niin vihainen, että häntä sai tosissaan pelätä. Ärähteli niin. Mummo oli niin kiireinen, että hyvä kun ehti nähdä. Raatoi navetassa ja pellolla.

Lapsena tunsin saavani rakkautta ja hyväksyntää vain isän äidiltä eli mummilta. Muistan aina pirtin suuren leivinuunin jossa mummi paistoi pullat ja kampanisut ja kesällä piirakat. Niiden jälkeen uuniin meni ruisleivät ja ohratieskat. Jos lehmä oli poikinut, ternimaidosta tehtiin leipäjuustoa. Lopuksi uunissa paistettiin lihat esim. vasikanlihaa. Uunin vieressä oli puinen pienehkö saavi, jossa oli ruistaikinaan tarvittava juuri. Nukuin mummin vieressä makuuhuoneessa . Ukki nukkui pirtissä. Heillä oli aika viileät välit.

Ukki poltti Saimaata tai Työmiestä ja luki Maaseudun tulevaisuus-lehteä. Ihana, rakastava mummini kuoli jo 1972 , mutta ikävöin häntä edelleen ja näen unta hänestä.