Lapsettomuus - pyyntö läheisille

Olemme noin neljäkymppinen omakotitaloasumisesta haaveileva pariskunta. Asia on todella kipeä ja kaipuu omaan kotiin valtava. Olen tähän asti uskaltanut kertoa tilanteesta omalle lähisuvulle ja lähimmille ystäville, mutta nyt on tullut tunne, että suun avaaminen asiasta vaan pahentaa omaa tuskaa. En oikeasti enää kestä yhtäkään loukkaavaa kommenttia ja tuputtavia neuvoja. Kaipaisin vaan niin paljon kuuntelua, empatiaa ja vierellä kulkemista.

Tuntuu, että jos asiasta puhuu, niin aina ollaan kiirehti ässä neuvomaan ja tietämään paremmin. On ehdotettu uuden harrastuksen hankintaa, tyypilliset "älkää ajatelko koko asiaa, niin kyllä se tapahtuu" - neuvot kuultu moneen kertaan, vihjailtu et mitä odoteltiin tähän ikään asti.. Pahimpia on myös nämä kaikella on tarkoituksensa - "lohdutukset" (mitä tällä siis halutaan sanoa, että öö, meitä ei ole tarkoitettu omakotiasujiksi?). Tuputetaan säästövinkkejä ja vaihtoehtoisia rahoitusmuotoja. Ei kiitos, maksamme jo nyt itsemme kipeiksi vuokrasta.

Pyyntö siis omakotiasujien läheisille:älkää antako niitä neuvoja, olkaa vaan vierellä. Sanokaa vaikka "en osaa sanoa mitään, olen vain tosi pahoillani puolestasi". Antakaa talottomalle tilaa surra ja käydä oma kriisinsä läpi, teidän ei tarvitse sitä ratkaista eikä omakotitalottoman tarvitse päästä asiasta noin vain yli.

Olen tullut siihen tulokseen, etten yleensä sano mitään, kun toisella on surua (lapsettomuutta, kuolemaa tms). Sanoo mitä vain, niin toinen voi loukkaantua. Sekin, että sanoo vain "en osaa sanoa mitään, mutta kuuntelen", on myös joistakin loukkaavaa. Sitten ihmetellään, kun jätetään yksin ja ei puhuta, mutta kun tuntuu olevan iso mahdollisuus, että joku kuitenkin loukkaantuu.

En ole kertonut miksei ole lapsia ja koen loukkaavana kyselyt asiasta. Jotkut nostavat siitä oikein metelin esim. sukutapaamisissa. Miten moukkamaista!

Olipa syy mikä tahansa, se ei kuulu muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä enää kestä yhtään lapsettomuushoidossa käyviä, siskoni "tie" oli läheisille kuin kivisen reen vetämistä. Jatkuvaa loukkaantumista ja ärhentelyä, riidan haastamista ja marttyyriksi heittäytymistä. Jaksa siinä sitten pahoitella ja tukea useamman vuoden ajan. Niillä läheisillä on myös oma elämä ja omat surut elettävänä, ei koko suvun tarvitse hypätä samaan kaivoon lapsettomuudesta kärsivän kanssa ja elää varoen sanojaan joka ikinen hetki. Kukaan meistä ei edes sanonut mitään pahaa, nieltiin kaikki paska ja syljettiin se sitten toistemme niskaan.

Nyt hänellä lapsi ja valitettavasti tämä ei tuonutkaan onnea ja autuutta mukanaan. Olen lukenut että näinkin voi käydä, kuten kelle tahansa ei lapsettomuudesta kärsineille.

Ulkopuolinen tuki ja apu voi olla parempi kuin läheisien kuormittaminen.

Tuoko lapsi sitten onnenautuuden niille, jotka heti onnistuvat? Eli arki aina pelkkää onnea, ei väsymystä yms?

Jos et voi vaatia tuollaista heti onnistuvalta, älä vaadi myöskään lapsettomuustaustaiselta.

Tuskin kukaan olettaa lapsen tuovan 24/7 onnen mukanaan. Ne vaikeatkin hetket kuuluvat lapsiperhe-elämään, ja vaikka niistä joskus valittaa ääneen, niin se ei silti tarkoita etteikö olisi onnellinen saatuaan lapsen.

Lapsettomuustaustaisella on yhtäläinen oikeus puhua esim. koliikkivauva-ajan raskaudesta ja kuinka väsynyt on. Ei auta ketään se, että pitäisi vaieta vaan koska yritetty pidempään.

Toinen ihmeellinen oletus, johon olen törmännyt, on ollut se, että lapsettomuustaustaisen tulisi pärjätä lapsen kanssa ilman apua. Että on ok jos se kerrasta raskaaksi tullut Martta vie lapsensa mummolaan vaikka joka viikonloppu omaa aikaa saadakseen. Mutta jos 3 vuotta yrittänyt Merja vie lapsen mummolaan yökylään edes kerran puolessa vuodessa, niin tämä väärin koska "niin pitkään halusit niin pitäisi jaksaa".

Tämä menee aiheen ohi, mutta muistateko englantilaisen pikkutytön, joka katosi lomamatkalla? Vanhemmat olivat kovasti yrittäneet saada lasta.  Kun heillä sitten oli lapsia, he jättivät nämä lomakohteessa yksin hotellihuoneeseen ja menivät tuttujensa kanssa ravintolan syömään. He olivat lääkäreitä, joten heillä olisi ollut varaa kustantaa lastenvahti iltaisin. Valitettavasti lapsen kohtalo ei ole täysin selvinnyt.

Mitä tekemistä tällä on lapsettomuuden kanssa? Ja voin itse lapsettomuuden kokeneena kertoa, että ihan yhtälailla ne vanhemmuuden ongelmat tulevat vastaan, vaikka lapsettomuudesta kärsineenä olen lapsen saanutkin. Sairasta on jättää lapsi vahtimatta, mutta ei se toiminta johtunut siitä, että olivat olleet hoidoissa. Itse en lapsettomuudesta aikoinaan puhunut paljoakaan, koska ne pari kertaa, kun puhuin, fiksunkin ihmisen suusta saattoi päästä ihan hirveitä aivopieruja. En ymmärrä miten on niin vaikeaa vaan hienotunteisesti kuunnella ja olla sanomatta tyhmyyksiä. Tosin näitä aivopieruja kuuli myös molempien vanhempieni kuollessa, joten taitaa olla, että ihmiset eivät pysty oleskelemaan surun äärellä korrektisti.

Samalla tavalla se on sinullekin vaikeaa eri tilanteissa joitka eivät sinulle ole kovia paikkoja, mutta jollekin toiselle on. Vähän kuin tuossa ok-haaveilija kertoo.

Lapsettomuus kuitenkin on vain yksi asia ihmisen elämässä. Toisella on joku toinen johon möläytellään typeriä.

Olen jopa kuullut lapsettoman suusta että mieluummin ottaisi lapsensa kuoleman kuin sen ettei saanut lasta ollenkaan. Miten voi lapsettomuuden nojalla puhua tuollaisia lapsensa menettäneelle? "Sinä kuitenkin sain edes hetken olla vanhempi". Todella sairasta. Meillä jokaisella on elämässä asioita joita ei koskaan saanut, menetystä ja tuskaa. Lapsettoman tuska ei ole sen parempaa, hirveämpää eikä jalostuneempaa kuin kenenkään toisenkaan tuska.

Se on hyvä että asiasta puhutaan, ja että jokainen pyrkii tahollaan olemaan hienotunteinen, mutta myös lapsettoman tulee olla toisia kohtaan hienotunteinen kaikissa niissä toisten asioissa, koskaan ei voi tietää mikä toiselle on iso trauma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tehtiin viitisen vuotta sitten useita IVF-hoitoja. Ne epäonnistuivat eli jäin lapsettomaksi. Kun hoidot olivat käynnissä, läheiset ja ystävät tukivat ja tsemppasivat. Jälkeenpäin kukaan ei ole kommentoinut sanallakaan eikä kysynyt miltä minusta nyt tuntuu. Asia on vaiettu täysin. Ehkä se on liian pelottava tai vaikea.

Miksi sinun kuulumisesi ovat toisten vastuulla kysyä? Kerro itse jos haluat puhua tilanteestasi. Ei kaikki ole aina toisten syy.

Elämä ei ole oikeudenmukaista, se on luonltaan loukkaavaa ja riittävää, toki väliin varmasti mahtuu hyviäkin hetkiä, niistä kannattaa nauttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

242 lisää vielä, että näemme äitiäni pari kertaa vuodessa. Silloinkin hän puhuu muista lapsenlapsistaan minulle, vaikka olen lasteni kanssa siellä! Hän puhuu moneen kertaan samat asiat, kuinka on hoitanut jotakin lapsenlasta ja mitä syöttänyt yms. Yms. Nämä lapsenlapset joita hän on hoitanut, on hänen puheissaan aina kun käyn siellä. Kiva sitten kuunnella näitä samoja asioita moneen kertaan ja katsella omia lapsiani. Vanhimman lapseni ainut kesälomatoive oli, että käytäisiin mummolassa! Siellä, kun oltiin, niin sai onneksi yhden kerran huomiota. Tuo onkin sitten muisto mitä "vaalitaan".. No, ei voi vaatia, jos ei kiinnostusta löydy. Sori, ei taida liittyä ketjuun, mutta avautuminen helpotti. Tähän liittyy paljon muutakin, mm. Tahallinen nen pettymysten aiheuttaminen nuorimmaiselleni ja nauraminen sivusta.

Mikä voi olla äidillä,joka käyttäytyy noin sulle ja toiselle lapselleen eri tavalla ja tekee vielä jotain tahallaan? Jotkut vanhemmat ihmiset on niin itsekkäitä,enää vanhana ei jaksa ajatella omia lapsiaan tasapuolisesti.

Mun lapsella ja sisaruksen vanhimmalla on ikäeroa 11 vuotta. Omani on siis jo aikuinen. Kyllä vanhempani silloin kun lapseni oli pieni, olivat hänestä tohkeissaan, ja sisarukseni myös, hän kun vietti villiä ja kiireistä  sinkkuelämää(on minua 4v vanhempi), ja lapseni oli hänen ainoa läheisempi lapsi.

Kun sitten sisarukseni sai lapsia, omani ollessa jo tosiaan 11v, muuttui kaikki. Minun lapseni ei ollut enää yhtään mitään, vaan sisaruksen lapsi oli kaikki kaikessa. Vanhempamme olivat mm. kuukausitolkulla kaukana sisaruksen luona "auttamassa" ja oma lapseni sai vain kuvia tästä lapsesta, ja sisaruksestani, ja miten mukavaa siellä heidän kanssa on olla. Siihen loppui kaikki mielenkiinto minunlastani kohtaan.

Nyt kun kaikki lapsenlapset ovat jo isoja, niin ainoa joka käy edelleen katsomassa isovanhempia on minun lapseni. Sisaruksen lapset ottavat vain rahalahjoitukset vastaan kiittämättä.

Vierailija kirjoitti:

Elämä ei ole oikeudenmukaista, se on luonltaan loukkaavaa ja riittävää, toki väliin varmasti mahtuu hyviäkin hetkiä, niistä kannattaa nauttia.

Siis luonteeltaan loukkaavaa ja riistävää.

Lapsen saaminen ei ole mikään globaali ihmisoikeus. Niitä tulee tai ei tule. Itse olen lapseton sairauden vuoksi, mutta en silti ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi tehdä lapsettomuudestaan joku numero. Maailmassa on vakavan liikakansoitus ja heitteillä olevia lapsia ja silti joku väen väkisin haluaa sen oman lapsen. Vähemmän ymmärrän sellaista touhua kuin lapsettomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Jos pariskunnan pitää mennä hedelmöityshoitoihin se kertoo siitä et teidän geenit ei kuulu yhteen. Ongelmana saa ratkaistua vieraan miehen spermalla eli akka voi ottaa vieraan miehen siittiöt ja täten saatte sen lapsen.

Olen mututuntumalla samaa mieltä. Tosin voi olla ette nainen tule raskaaksi toisenkaan miehen spermalla. 

Vierailija kirjoitti:

Olen tullut siihen tulokseen, etten yleensä sano mitään, kun toisella on surua (lapsettomuutta, kuolemaa tms). Sanoo mitä vain, niin toinen voi loukkaantua. Sekin, että sanoo vain "en osaa sanoa mitään, mutta kuuntelen", on myös joistakin loukkaavaa. Sitten ihmetellään, kun jätetään yksin ja ei puhuta, mutta kun tuntuu olevan iso mahdollisuus, että joku kuitenkin loukkaantuu.

TÄMÄ!

Just yksi ystävä oli laihtunut valtavasti eikä olisi saanut mennä kehumaan ja sanomaan, että "näytätpä hyvältä", kun ei voi kuulemma tietää, että mitä on taustalla ja kaikki ei tykkää, että painoa kommentoidaan. Toinen kaveri pahoitti mielensä, kun hänen laihtumistaan ei huomannut kukaan... Mä olen niiiiiiiiiiiin kyllästynyt tähän nykypäivän mielensäpahoittamiseen! Ei saa olla sanomatta mitään eikä saa sanoa mitään. Teet miten vaan niin aina on väärin.

Ja AP:lle: lopeta tuo itsesäälissä kieriminen. Toki se lapsettomuus tuntuu pahalta, mutta ei muiden ihmisten kuulu kävellä varpaillaan sun seurassa ihan vaan siksi ettei sulle tule paha mieli. Maailma on mennyt tosi oudoksi. Kukaan tuskin on tarkoituksella sinua loukannut. Arvostaisit sitä, että ympärilläsi on ihmisiä, jotka välittää, sen sijaan että parut, että niiden tapa välittää on sinun mielestäsi väärä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinua pitää tukea?

Tätä kysyy 37v lapsettomuushoidoissa yli 6 vuoden ajan ollut nainen, joka ei keksi yhtäkään syytä sille, miksi lapsetonta pitäisi paapoa. Loukata ei pidä, mutta hyvänen aika sentään - ei sinulla ole mitään tappavaa sairautta, et ole maailman ainoa lapseton. Se on suuri suru, mutta liian isoksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun haluat tehdä siitä elämäsi keskipisteen.

Ympärilläsi on todennäköisesti monia muita samassa tilanteessa olevia tai olleita. He eivät ole tehneet asiasta isoa numeroa, siksi et siitä tiedä. Oletko koskaan miettinyt, että sinä saatat samalla tavalla loukata muita?

"Haluat tehdä siitä elämäsi keskipisteen"? En usko sinun olevan oikeasti lapsettomuushoidoissa käyvä lapseton, vaan trolli. Jokaiselle, rankkoja hoitoja käyvälle ja lasta kipesti toivovalle asia on todellakin siinä tilanteessa elämän keskipiste.

Ja ei tarvi tukea kuin silloin, jos itse uskaltaudun niille kaikista lähimmille avautumaan. Sehän on ihan perusasia, että läheisiä Tuetaan elämän vaikeuksissa ja suruissa, oli se suru mikä tahansa! T: Toinen lapseton

Täällä kirjoittaa 36v lapseton, toinen IVF lähdössä juurikin käyntiin.

En myöskään ymmärrä tätä munan kuorilla kävelemistä. Loukkaava ei saa olla, mutta muiden ei voi olettaa olevan kuin mitä ihmiset ovat. Jakamalla tuon lapsettomuuden, ihmisten reaktio on auttaa ja siitä ainoa tapa heille on jaella neuvoja, olivathan ne kuinka huonoja tahansa. Jos niitä ei halua kuunnella ei joko kannata kertoa hoidoista tai kertoa suoraan minkälainen tuki on tervetullutta.

En myöskään ole koskaan ymmärtänyt sitä, ettei muiden iloiset perheuutiset olisi juuri niitä eli iloisia. Ei muiden vauvat ole minulta mitenkään pois.

Et oikeasti kärsi lapsettomuudesta, kunhan olet ilkeä. Se on justiinsa munankuorilla kävelyä. Hoidoista saattaa olla muutenkin tosi herkillä ja kyllä silloin tarvitsee läheisten ymmärrystä ja hienotunteisuutta. Me saatiin lopulta lapsi vuosikymmenen yrityksen jälkeen ja vieläkin karvat nousee pystyyn, kun joku lässyttää, että ei ne muiden lapset ole itseltään pois. Kiva, että sulla näin on, mutta kyllä sitä on oikeutettu tuntemaan myös pahaa oloa, kun vuosi toisensa jälkeen pettyy ja vauva uutiset lisääntyy. Tsemppiä ap, Koita jaksaa.

Mielestäni taas sinä olet ilkeä. Ei voi vaatia toisilta munankuorilla kävelyä, kun selkeästikään ei itse ole valmis kävelemään munankuorilla kenenkään toisen takia. En ymmärrä tätä itsekkyyttä vastentahtoisestit lapsettomilla. Minä ja minun suru nyt ja aina, muiden lapsetkaan ei ole yhtään mitään. Annas olla sitten kun tärppää, muiden lapset ei edelleenkään ole mitään, on vain minä ja minun lapseni. Ei tätä voi normaali ihminen mitenkään tukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinua pitää tukea?

Tätä kysyy 37v lapsettomuushoidoissa yli 6 vuoden ajan ollut nainen, joka ei keksi yhtäkään syytä sille, miksi lapsetonta pitäisi paapoa. Loukata ei pidä, mutta hyvänen aika sentään - ei sinulla ole mitään tappavaa sairautta, et ole maailman ainoa lapseton. Se on suuri suru, mutta liian isoksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun haluat tehdä siitä elämäsi keskipisteen.

Ympärilläsi on todennäköisesti monia muita samassa tilanteessa olevia tai olleita. He eivät ole tehneet asiasta isoa numeroa, siksi et siitä tiedä. Oletko koskaan miettinyt, että sinä saatat samalla tavalla loukata muita?

"Haluat tehdä siitä elämäsi keskipisteen"? En usko sinun olevan oikeasti lapsettomuushoidoissa käyvä lapseton, vaan trolli. Jokaiselle, rankkoja hoitoja käyvälle ja lasta kipesti toivovalle asia on todellakin siinä tilanteessa elämän keskipiste.

Ja ei tarvi tukea kuin silloin, jos itse uskaltaudun niille kaikista lähimmille avautumaan. Sehän on ihan perusasia, että läheisiä Tuetaan elämän vaikeuksissa ja suruissa, oli se suru mikä tahansa! T: Toinen lapseton

Täällä kirjoittaa 36v lapseton, toinen IVF lähdössä juurikin käyntiin.

En myöskään ymmärrä tätä munan kuorilla kävelemistä. Loukkaava ei saa olla, mutta muiden ei voi olettaa olevan kuin mitä ihmiset ovat. Jakamalla tuon lapsettomuuden, ihmisten reaktio on auttaa ja siitä ainoa tapa heille on jaella neuvoja, olivathan ne kuinka huonoja tahansa. Jos niitä ei halua kuunnella ei joko kannata kertoa hoidoista tai kertoa suoraan minkälainen tuki on tervetullutta.

En myöskään ole koskaan ymmärtänyt sitä, ettei muiden iloiset perheuutiset olisi juuri niitä eli iloisia. Ei muiden vauvat ole minulta mitenkään pois.

Tämä on hyvä kommentti. Näin koin lapsettomuuden. Iloitsin aina muidenkin puolesta ja kerroin kysyjille avoimesti ettei meillä ole onnistunut.

Näinhän se on. Minulla on elämä rajoittavia sairauksia, enkä pysty tekemään samoja asioita kuin moni läheiseni. Olen silti onnellinen heidän patikoinneistaan ja harrastuksistaan. Olen pienituloinen ja osa-aikatöissa. Silti olen onnellinen läheisten puolesta kun he saavat ylennyksiä tai heillä on varaa elää leveää elämää. Lapsellani on sairaus, mutta olen onnellinen ettei muiden lapsilla samanlaista ole. Harmittahan se että oma lapseni ei saanut koskaan käytyä mitään koulua, mutta se ei estä onnittelemasta muiden lasten ammattiinvalmistumisia. 

Kateellinen ja pahansuopa ihminen on kateellinen ja pahansuopa, olipa se hänen tilanteensa mikä hyvänsä.

No joo, tää on kyllä kinkkinen. Pelkäsimme mieheni kanssa jäävämme lapsettomiksi ja kaikki vaihtoehdot kyllä keskusteltiin läpi perusteellisesti (adoptio, mahdollinen ero, jne.). Kun kuulin sisarusteni saavan lapsia, se tuntui pahalta ja itketti. Samoin tuntui kaikki vauvahömpötys ja vauvan tuoksu yms välillä.  Miksi ne saa ja minä en? Mitä mä olen tehnyt väärin? Ei ole ketään ketä syyttää, mutta vihaa ja surua pitäisi silti saada tuntea. Mihin sen silloin purkaa? Hiton hankalaa.

Oli hyviä ja huonoja päiviä. Toisinaan nautin elämästä täysin ilman lapsia ja oli silti kiva kuulla ja nähdä sisarusten lapsia. Toisinaan itkin vaippamainokselle, koska antaisin kaikkeni jotta voisin telmiä oman lapseni kanssa. Kaiken opetus oli kai se, että elämästä täytyy silti nauttia ja tehdä niitä itselle tärkeitä asioita. Lapset eivät ole ainoa asia joka ihmisen tekee onnelliseksi, tai ainakaan minulle - ehkä olen kylmä tai vaan realisti? Myös lapsen kanssa - tai etenkin silloin - niitä murheita on yllin kyllin. Jatkuva huoli, murhe, pelko sen menettämisestä. Tai mitä jos lapsi onkin vaikeasti vammainen? En silloinkaan saa sitä ihanaa vaippamainoksen elämää.. Kestäisinkö sen, vai katkeroituisinko lisää? En tiedä.

Toki minun on hyvä sanoa nyt kun oma lapsi on vihdoin tulossa, että kyllä se siitä. Toivon kuitenkin tsemppiä ja lämpimiä tunteita sinulle/teille tänä vaikeana aikana. Suru on suuri, mutta sitä ei kestä ikuisesti. Se täytyy vaan kestää ja se ottaa aikansa, joten ota rauhassa aikaa surusi käsittelylle niin paljon kuin tarvitset ja keskustele kumppanisi kanssa avoimesti KAIKESTA. Elämä jatkuu ja sen nimenomaan täytyy jatkua. Tavalla tai toisella, olen varma että onni löytyy. 

Mitä läheisiisi tulee, niin ihan totta on että parhaansa he yrittävät. Kommunikoi heille millainen lohtu sinulle on parasta: toiset tykkää että heitä tsemppaa tai neuvoo, toiset tykkää että ollaan hiljaa. Ja sitten taas toiset loukkaantuu jos heitä neuvoo tai jos on vaan hiljaa kun itse avautuu. Minä kuulun jälkimmäisiin, jotka loukkaantuu jos toinen vaan istuu hiljaa.. Eli ehkä läheisesi eivät vaan tiedä miten sinua tulisi tässä lohduttaa? Kukaan ei ole ajatustenlukija, joten sun täytyy ehkä kertoa se heille.

Ei ole myöskään kiva kuunnella incel-heittoja, kun on jäänyt parisuhdetta vaille. Eli sattuu sekin. Voimia ap:lle.

Ymmärrän, että lapsettomuus on suuri suru.  mutta sitä en aina jaksa ymmärtää, että minun on kuunneltava lapsettomuudesta kärsivän  tuttavan suusta  kaikki mahdollinen lapsettomuushoitojen eri vaiheista, kivuista, turvotuksista, verenvuodoista, seksuaalisesta haluttomuudesta ja surun tuntesta jne... mutta jos sanallakin mainitsen jotakin omista lapsistani, se on hänen mielestään kiusaamista ja veitsen kääntämistä haavassa. Hän jopa suuttui, kun en lähtenyt hänen ehdotuksestaan shoppailureissulle vaan kerroin, että meillä on kyseisenä päivänä esikoisen synttärijuhlat.

Tämä henkilö on vuosien mittaan käytöksellään saanut välit poikki monen ystsävänsä  ja jopa siskonsa kanssa ja sitten itkee, kun kaikki ovat hylänneet hänet lapsettomuuden vuoksi.

Itse en voi saada lapsia ihan erään lääketieteellisen asian vuoksi. Sain tietää tästä parikymppisenä, jolloin lapsiasiat eivät olleet ajankohtaisia.

Oikeastaan aina kun olen kertonut tästä tilanteestani, sanotaan että ainahan voit adoptoida. Itseasiassa ei ole niin yksinkertainen asia. Adoptio maksaa maltaita, on hankalaa ja pitää käydä läpi tarkka seula, olla ollut naimisissa tietty aika (tai ainakin menee etusijalle), olla tietty tulotaso (mitä minulla ei ollut), se kestää vuosikausia, on melko todennäköistä että lapsi on traumatisoitunut, tai jollain muuten jollain tavalla eritystarpeinen, että ei saa vauvaa vaan vanhemman lapsen jne. Toki hieno ja tärkeä asia antaa koti kenelle vaan lapselle ja varmasti joillekkin se sopii, mutta kyllä se nyt vaan on eri asia.

Eli kyllä tämä fraasi "Ainahan voi adoptoida" vähän alkoi ärsyttää, koska olisin halunnut enemmänkin keskustella saamastani tiedosta ja pohtia elämääni.

Mutta toisaalta olisin sanonut joskus varmaan ihan samaa kun en tiennyt paremmin. Ajatushan on hyvä, halutaan piristää ja sanoa, että on muitakin tapoja tulla vanhemmaksi. Läheisille pitää voida kyllä kertoa, että en toivo neuvoja tai että tiedän kyllä tuon ja tuon asian, mutta olen silti surullinen/pettynyt/masentunut jne. Olen itse selittänyt tämän adoptioasian, että se ei ole mikään pikaratkaisu, ja hyvin ovat ymmärtäneet.

Ja mitä tulee johonkin puolituttuihin, mitä väliä? En minä edes kertoile asioitani heille. Nyt olen jo 30+ joten joskus lapsista kysellään. Sanon ettei ole, ja sen pitäis kyllä riittää. Jos utelut jatkuu, niin sanon kyllä ihan suoraan että ei kuulu sinulle.

Eli Ap, kerro läheisillesi suoraan mitä tukea haluat ja mitä et. Muut elävät omaa elämäänsä omine ajatuksineen ja huolineen, eivät he voi tietää mitä sinä ajattelet tai haluat kuulla. Keskityt vähän liikaa siihen, mitä muut ajattelevat ja tekevät. Lapsettomuus on varmasti raskasta ilman sitäkin. Tsemppiä jatkoon.

Toisen surua ja menetystä on aina hyvä kuunnella herkällä korvalla ja koettaa olla neuvomatta tai kertomatta omia tarinoita, jos toinen ei sitä kaipaa. Kuitenkin hyvä muistaa tuo monen esiin nostama kohtuullisuus ja se, että aika monella on omia taakkoja kannettavana. Ap ei siis ole tuonut tätä esille, mutta joskus tosiaan lapsettomuuskriisi näyttäytyy niinkin, että muiden pitää (muuten kuin normaalista huomaavaisuudesta) rajoittaa puheenaiheitaan tai elämäänsä, johon kuuluvat vaikkapa omat lapset, jotteivat aiheuttaisi tunnemyllerrystä tahattomasti lapsettomalle.  Ei se lapsettomuuden suru sillä vähene tai helpotu, että muut eivät kertoisi raskaudestaan tai puhuisi lapsistaan, mutta näin saa muut ihmiset tehokkaasti karkotettua ympäriltään. Harvoin vaikka parisuhdetta pitkään kaipaava tai suhdekriisissä kärsivä sanoo, että muut eivät saa mainita kumppaneitaan, vakavasti sairas pyytää, että muut eivät saa puhua omista tulevaisuuden suunnitelmistaan, tai vanhempansa tai lemmikkinsä menettänyt (uskokaa tai älkää, toisen ihmisen surun määrä ei mitenkään korreloi sen kanssa, että toisesta ihmisestä lapsettomuus on PALJON isompi suru kuin rakkaan lemmikin menetys -jokaisen tunteet ovat heidän omiaan) suuttuu, jos toiset puhuvat vanhemmistaan tai lemmikeistään.    

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä enää kestä yhtään lapsettomuushoidossa käyviä, siskoni "tie" oli läheisille kuin kivisen reen vetämistä. Jatkuvaa loukkaantumista ja ärhentelyä, riidan haastamista ja marttyyriksi heittäytymistä. Jaksa siinä sitten pahoitella ja tukea useamman vuoden ajan. Niillä läheisillä on myös oma elämä ja omat surut elettävänä, ei koko suvun tarvitse hypätä samaan kaivoon lapsettomuudesta kärsivän kanssa ja elää varoen sanojaan joka ikinen hetki. Kukaan meistä ei edes sanonut mitään pahaa, nieltiin kaikki paska ja syljettiin se sitten toistemme niskaan.

Nyt hänellä lapsi ja valitettavasti tämä ei tuonutkaan onnea ja autuutta mukanaan. Olen lukenut että näinkin voi käydä, kuten kelle tahansa ei lapsettomuudesta kärsineille.

Ulkopuolinen tuki ja apu voi olla parempi kuin läheisien kuormittaminen.

Tämä siis vahvisti kantaani: en aio kertoa kenellekään lapsettomuushoidoistamme. Emme halua olla rasittava taakka kenellekään. Olisi kuitenkin kiva tietää edellisen kirjoittajalta, mitä haluat, että vastaamme, kun kyselette "ootteko ajatellu lasta hankkia"? Onko parempi siis valehdella ihan suoraan, että "katsotaan perin vuoden päästä" kuin kertoa, että on tässä tahkottu jo pari vuotta. Itse en empatiaa tms tarvitse, mutta noin periaatteessa voin kyllä vastata kun kysytään.

"Ootteko ajatellu lasta hankkia?" "Itseasiassa kyllä, toivottavasti lähitulevaisuudessa tärppäisi kun lapsi olisi kovasti haaveissa." "Ootteko ajatellu lasta hankkia?" "Olisihan se ihanaa, jos tulevina vuosina voitaisiin olla pienen ihanan vanhemmat, lapsi olisi oikein tervetullut sitten kun on tullakseen." "Ootteko ajatellu lasta hankkia?" "Kyllä ollaan, toivottavasti voidaan saada lapsia kun niitä ei niin vain tilailla, mutta tulevaisuus näyttää."

Tarviiko siinä alkaa kertomaan kuinka kauan on ollut hoidoissa, jos ei halua asiasta keskustella? Tai tarviiko valehdella että lapset ei olisi suunnitelmissa, jos kerta ovat?

Ehkä jollekin kysyjälle tuollainen vastaus voisi toimiakin, ja aiheen puiminen jäädä siihen. Jos ajattelen omaa lähipiiriäni, niin siihen tulisi kyllä sitten hyvin herkästi vastakommenttia: "ei kyllä kannattais enää lykätä asiaa, kun teilläkin on jo ikää", "kannattaa unohtaa koko asia niin tärppää", "ootteko kokeillu sitä tätä tota..."

Monet täällä on sanonut "lähipiirissäni udellaan tätä... lähipiirissäni jaellaan typäriä neuvoja mitä ei pyydetty..." niin miksi te pidätte tuollaisia ihmisiä lähipiirissänne? Mä ainakin pystyn sanomaan lähipiirilleni suoraan (asiallisesti, loukkaantumatta) että "tää nyt on minun elämäni enkä kaipaa sinulta tähän asiaan neuvoja" ja sit jatketaan toisiin aiheisiin. (Tosin en alunperinkään mene tunkemaan ongelmiani heille kommentoitavaksi itsealoitteisesti.) Jos joku ei tuota ymmärtäisi ja jatkaisi jankkaamista niin ulos mun elämästä. Yksinkertaista. Mutta jotkut haluaa pitää kaikki mahdolliset mummon enot ja veljen anopit elämässä hyörimässä ihan vaan jotta niistä pääsisi valittamaan.

Se syy minkätakia et saa lapsia on se että sinua pitää tukea.

Biologia ei halua säälittäviä kuten sinua tulevaksi äidiksi