Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ärsyttävät suruun osanottajat
12.08.2018 |
Tyttäremme kuoli puoli vuotta sitten vain 25 vuotiaana. Suru oli tietysti meille vanhemmille ja sisaruksille musertava.
Tässäkin ikävässä tilanteessa tuli esille se, etteivät ihmiset osaa toimia ymmärryksensä ja vaistojensa varassa, vaan tapakouluttajien ohjeiden mukaan. Tapakouluttaja neuvoo läheisiä ja ystäviä menemään surutaloon kylään ja että aina on soveliasta sanoa "otan osaa". Varmasti monelle tuo tuntuu hyvältä, mutta kaavamaisesti ei pitäisi toimia, jos ei osaa lukea surevaa, on parempi pysyä loitolla kuin mokata.
Onneksi omat läheiset ja ystävät tajusivat pysyä poissa ja laittoivat vain kortteja ja addresseja. Saimme surra perheenä rauhassa pahimman ajan yli. Olisi ollut todella vastenmielistä, jos ovella olisi laukannut porukkaa. Julkisilla paikoilla liikkuminen oli tosi epämiellyttävää, kun tutut ihmiset tulivat jopa iholle asti "ottamaan osaa" ja olivat kuin joku olisi pissinyt heidän muroihinsa. Pahimmat lähestyjät olivat niin rikkonaisia, että tuntui että meidän pitäisi lohduttaa heitä oman surumme lisäksi. Tiedän kyllä, että monet tarkoittivat hyvää, mutta tällaisessa tilanteessa mielestäni meillä on oikeus itse määritellä, mikä on hyvä. Kyllä monilla paistoi läpi myös teennäinen ja väkinäinen yhteisöllisyyskin, se kun on niin muotia nykyään.
Suurin osa oli kyllä fiksuja ja sivistyneitä, eivätkä puhuneet koko asiasta mitään ja jos heidän kanssa pysähtyi juttelemaan, puhuivat niitä näitä ja positiivisia asioita. He tekivät kaupoissa ja virastoissa käymisen paljon helpommaksi, sai hengähdystauon synkiltä tunteilta.
Nyt, kun aikaa on kulunut puoli vuotta, saa sentään jo olla rauhassa.
Kommentit (71)
Olen uskonut, että ’otan osaa’ olisi sopivaa sanoa surevalle. Tarkoittaako ap oikeasti niin, että sillä pyydän surevaa lohduttamaan minua? Ja mikä tuo kommentti ’paljonko laitetaan’ oli?
Jos osanotto on väärin sanottu, niin mikä olisi oikeampi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen, että tulee keskustelemaan surun kohdanneen ihmisen kanssa, voidaan sekin tulkita väärin. Se voidaan tulkita juorunhaluiseksi uteliaisuudeksi.
Ja miten tullaan keskustelemaan, jos ei ole tapaa, millä aloittaa keskustelu? Pitää kai odottaa, että se sureva ihminen itse tulee juttusille. Entä jos ei tule? Pitääkö mennä ovelle koputtamaan, että hei voinko tulla juttelemaan? Sitähän ei ainakaan ap:n tapauksessa saanut tehdä. Eikä saa keskustella missään kaupassa nähdessään jne.
Siis miten?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas jäin tahtomattani yksin.
Kukaan ei kysellyt, kukaan ei soittanut tai tavatessa edes puhunut asiasta.
Naamalleni tungettiin vain muiden ihmissuhdekriisejä, pettämisiä ja dokausreissuja.
Lääkäri laittoi sairaslomalle, sain masennuslääkkeet ja selviän hädin tuskin.
Nyt kuolemasta jo vuosi ja tuntuu, etten vieläkään saa puhua ihmisestä kenenkään kanssa. Ketään ei enää kiinnosta, koska onhan siitä jo vuosi.
Tämä on juuri se kolikon toinen puoli. Ap kaipasi omaa rauhaa ja sinä kaipasit ihmisiä. Ei ole yhtä kaavaa. Toivon sinulle parempia päiviä <3 Niin kliseistä kuin se onkin niin joskus helpottaa. Ainakin tulee helpommin päiviä, vaikka suru aina mustana möykkynä mukana kulkeekin.
Tätä ihmettelin minäkin. Kun luin Ap:n avauksen, hän halusi vain tuoda esille sen, ettei ne kaavamaiset "näin kohtaat surevan" ohjeet ole mitään yleispäteviä. Onko teennäisyys saanut niin suuren vallan maassamme, että virallisesta totuudesta poikkeavan kokemuksen esittäminenkin johtaa roviolle.
Luitko koko keskustelun? Itseäni ainakin ihmetyttää ap:n vähättelevä asenne muiden surua kohtaan. Lisäksi kommentteja kyllä vääristeltiin oikein olan takaa. Siis ap:n taholta. Ei saa puhua, ei saa osaa ottaa, ei saa käydä. Pitää muistaa että juuri ap:n suru on se kaikista suurin. Niillä on helppo suru, jotka suhtautuu toisin. Outo ketju.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paras lohdutus oli minulle, kun tuttava laski käden olkapäälle. Sanoja ei tarvittu.
Kun olin kaupungilla ja nauroin tuttavien kanssa, puhuttiin että siellä se vain nauraa. Itkin kaikki illat ja yöt. Hetken helpotus, ihmiset on julmia.
Mä sain lohduttaa suruun osaaottavia ihmisiä, jotka tulivat ovelle järkyttyneenä. Mies kuoli, lapset taaperoita.
Selitin ja selitin, koska ihmiset halusivat tietää mitä tapahtui. Itse siis shokissa ja yksin vastaamassa kysymyksiin.
Tein todella huomion, että lause "kerro/soita jos voin mitenkään auttaa" on vain sanoja, joilla sanoja lohduttaa itseään. Kaksi ystävää sentään tuli paikan päälle kuuntelemaan ja toinen teki ruokaakin meille.
Olin tuomittu suruun moneksi vuodeksi. Kun joskus pääsin Helsinkiin, tuntui että siellä sain happea keuhkoihini.
Kukaan ei nähnyt mitä minulle ja meille oli tapahtunut. Ei tarvinnut olla katseiden ja arvioiden kohteena.
Nauraa en voinut ainakaan puoleen vuoteen ja siltikin se tuntui väärältä.Tätä tarkoitin avauksessani. Ja julmat ihmiset ovat teilanneet minut, vaikka olen vain yrittänyt kertoa, että kaavamaisesti "asiantuntijan" ohjeiden mukainen toiminta ei sovi kaikille. Samat julmat ihmiset ovat yrittäneet väittää viesteissään, että olen ajatuksineni yksin, vaikka moni muukin on jakanut ajatukseni. He ovat myös esittäneet, ettei vainajan kaikkein läheisimmällä ole oikeutta suurimpaan suruun, vaan sivullisten osanottajien suru on vähintäänkin sen arvoinen, että vainajan kaikkein läheisimpienkin pitää ottaa heidän osanottonsa kiitoksella vastaan ja päälle lohduttaa heitä. Kyse ei ollut alunpitäenkään kiukusta tai vihasta, halusin vain kertoa, että suru voi olla niin suuri tai sen voi kokea niin, että kaavamainen "ohjeiden" mukainen osanotto vain pahentaa tilannetta. Siitä nyt sitten näköjään loukkaannuttiin, olen saanut kuulla että minun olisi pitänyt olla vahvempi, hyväksyä hyvän päivän tuttujen huomio, arvostaa sitä ja lohduttaa heitä. Kiitos kirjoituksestasi ja kiitos myös muillekin, jotka ovat käsittäneet että se "otan osaa -kiitos" ei toimi kaikilla, ainakaan parantavasti vaan heikentävästi. Olen kirjoittanut pari viestiä tähän ketjuun, mutta en enää jatka, voitte jatkaa keskenänne minun, tyttäreni menttäneen haukkumista, kun en jaksanut surussani huomioida ja lohduttaa jokaista marttakerholaista heidän kokemastaan surusta.
Mistä muiden ihmisten pitäisi se tietää että haluaako surua kohdannut olla rauhassa vai haluaako se että ihmiset tulee puhumaan ja lohduttamaan, varsinkin jos tämä henkilö ei itse sano että haluaisi vain olla rauhassa? Se että sinä et kestänyt osanotontoivotuksia ei tarkoita että jokainen surua kohdannut olisi samanlainen. Eikä kukaan ole väittänyt etteikö kuolleen läheisimmillä ihmisillä olisi oikeutta suurimpaan suruun.
En ole avaaja, mutta luettuani hänen avauksensa uudestaan ymmärsin sen vain viestiksi siitä, ettei ole olemassa oikeaa kaavaa toimia surevan kanssa. En näe hänen viestissään sellaista, että hän olisi tarkoittanutkaan, että kaikki muutkin kokisivat samoin. Myös vastauksista näkee, että on ihmisiä, jotka jakavat hänen kokemuksensa sekä päinvastaisia. Mielestäni tärkeintä on kunnioittaa vainajan läheisiä ja parhaansa mukaan koettaa toimia sen mukaan, minkä kokee heidän kohdalla oikeaksi, eikä siinä tilanteessa ainakaan itse loukkaantua surevalle, vaikka tämä saisi raivarin.
Varmasti se ei ole helppoa, mutta kyllä itse ainakin havaitsen aika helposti ihmisiä tavatessani, ovatko he juttutuulella vai eivät. Kai se body language on toisille helpompi laji kuin toisille. Voin antaa jotain vinkkejä niille, joilta se ei suju vaiston varassa. Jos toinen ei pysähdy kohdatessa ja eikä ota katsekontaktia kuin vilaukselta, näyttää "kiireiseltä" tai siltä että haluaa poistua tilanteesta liukkaasti, vilkuilee eteenpäin tms., niin hän ei ole halukas jäämään. Kehonkieltäkin voi opiskella, tuossa vain yksi esimerkki, en käytä palstatilaa siihen enempää, netistä löytyy tietoa. Monille kehon kielen opiskelu tekisikin hyvää, etenkin erityisen ekstrovertit ihmiset rakastavat omaa ääntään usein niin paljon, etteivät he huomaa meneekö puhe vastaanottavaan maaperään ja haluaako toinen olla edes paikalla, vai olisiko tämä lipeämässä pois tilanteesta.
Oikeastaan hämmästyttävää, miten huonosti ihmiset osaavat lukea toisia ihmisiä. Sen vuoksi varmaan monille on myös vaikeaa tällaisessa asiassa tietää miten toimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun mun lapsi kuoli, teki mieli sanoa osanottajille että kuinkas iso osa laitetaan? Pieni pala vai kunnon satsi? Tyydyin kuitenkin vain karttelemaan ihmisiä, en jaksanut joutavanpäiväistä sanahelinää surussani enkä loppujenlopuksi halunnut loukata ketään. Tunteiden vallassa olisin varmasti sen tehnyt.
Miten juuri sinua olisi kyseisessä tilanteessa pitänyt huomioida?
En kaivannut voivottelua, surkuttelua, osanottoja. Halusin että ihmiset olisivat keskustelleet tapahtuneesta kanssani, se olisi ollut helpottavaa. Lapsen menetys oli niin kauheaa että tarve puhua siitä oli loputon. Ja se että ihmiset olisivat ymmärtäneet sen että mua itketti puhua asiasta mutta silti halusin puhua asiasta. Monia ihmisiä tämä asia tuntui ahdistavan kovasti. Jälkikäteen sen ymmärrän, eihän se ole helppoa kohdata surevaa ihmistä. Ei edes minulle, joka on ollut itse sellainen. Paras oppi surusta oli se, että jokainen käsittelee suruaan niin eritavalla että on ihan mahdotonta sanoa mitään yleispätevää vastausta. Joku haluaa olla yksin, joku arvostaa että ihmiset tulee käymään. Joku haluaa puhua asiasta, joku ei missään nimessä halua puhua siitä. Mä olen ottanut tavaksi sanoa surevalle "Olen pahoillani menetyksestäsi."
Mun oli pakko eristäytyä ihmisistä puoleksi vuodeksi ja käydä terapiassa, en kertakaikkiaan kestänyt sitä ihmisten p*skanjauhantaa turhanpäiväisistä asioista kun itse velloi surussa. Aika ja terapia auttoi pääsemään takaisin kiinni elämään.
Et siis halunnut osanottoja, surkuttelua tms., vaan suoraa keskustelua. Miten se keskustelu pitäisi aloittaa? Suoralla kysymyksellä "Miltä nyt tuntuu?" Vai miten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tapahtuu, kun lapsi sairastuu. Mun 23-vuotias tytär sairastui parantumattomasti ja tulee kuolemaan siihen luultavasti ennen kuin on 25 ellei ihmettä (=uutta sydäntä) tapahdu. Tuntuu, että jotain puolituttuja sais olla lohduttamassa, kun osanottojensa perusteella ovat ihan rikki. Tytöllekin sateli aluksi Facebookin näitä "Oon itkenyt sun puolesta ja oon niiiiin surullinen" viestejä.
Ikävää että tyttäresi kohdalle on sattunut ihmisiä, jotka tuntevat jotain.
Ihan sivusta sanoisin tähän, että mikä saa sinut kuvittelemaan, että sitä tragedian kohdetta kiinnostaa se, miten pahalle asia toisista tuntuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen lähettänyt surutaloon kukkakaupan kautta tilatun osanoton kukkatervehdyksenä, johon olen itse valinnut kukat ja kortin tekstit. Olen saanut kiitoksia toimintatavastani.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähettänyt surutaloon kukkakaupan kautta tilatun osanoton kukkatervehdyksenä, johon olen itse valinnut kukat ja kortin tekstit. Olen saanut kiitoksia toimintatavastani.
Surukukkien lähettäminen on vanhentunut tapa. Samalla tulet kätevästi ulkoistaneeksi itsesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entinen työnantajani nyt jo kuollut hänkin tuli kadulla vastaan kun kolmas lapsemme kuoli parin päivän ikäisenä....meillä ennestään kaksi tyttöä ja tämä kolmaskin oli tyttö... ...jäänyt mieleen kun sanoi " Olisi harmittanut varmasti vielä enemmän jos kolmas lapsi olisi ollut poika !!!.........Tuo ei kyllä lohduttanut yhtään....osoitti vaan oman typeryytensä noin sanoessaan. Muistan nuo sanat lopun ikää.
Alue: Aihe vapaa
Tätä ihmettelin minäkin. Kun luin Ap:n avauksen, hän halusi vain tuoda esille sen, ettei ne kaavamaiset "näin kohtaat surevan" ohjeet ole mitään yleispäteviä. Onko teennäisyys saanut niin suuren vallan maassamme, että virallisesta totuudesta poikkeavan kokemuksen esittäminenkin johtaa roviolle.