Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ärsyttävät suruun osanottajat
12.08.2018 |
Tyttäremme kuoli puoli vuotta sitten vain 25 vuotiaana. Suru oli tietysti meille vanhemmille ja sisaruksille musertava.
Tässäkin ikävässä tilanteessa tuli esille se, etteivät ihmiset osaa toimia ymmärryksensä ja vaistojensa varassa, vaan tapakouluttajien ohjeiden mukaan. Tapakouluttaja neuvoo läheisiä ja ystäviä menemään surutaloon kylään ja että aina on soveliasta sanoa "otan osaa". Varmasti monelle tuo tuntuu hyvältä, mutta kaavamaisesti ei pitäisi toimia, jos ei osaa lukea surevaa, on parempi pysyä loitolla kuin mokata.
Onneksi omat läheiset ja ystävät tajusivat pysyä poissa ja laittoivat vain kortteja ja addresseja. Saimme surra perheenä rauhassa pahimman ajan yli. Olisi ollut todella vastenmielistä, jos ovella olisi laukannut porukkaa. Julkisilla paikoilla liikkuminen oli tosi epämiellyttävää, kun tutut ihmiset tulivat jopa iholle asti "ottamaan osaa" ja olivat kuin joku olisi pissinyt heidän muroihinsa. Pahimmat lähestyjät olivat niin rikkonaisia, että tuntui että meidän pitäisi lohduttaa heitä oman surumme lisäksi. Tiedän kyllä, että monet tarkoittivat hyvää, mutta tällaisessa tilanteessa mielestäni meillä on oikeus itse määritellä, mikä on hyvä. Kyllä monilla paistoi läpi myös teennäinen ja väkinäinen yhteisöllisyyskin, se kun on niin muotia nykyään.
Suurin osa oli kyllä fiksuja ja sivistyneitä, eivätkä puhuneet koko asiasta mitään ja jos heidän kanssa pysähtyi juttelemaan, puhuivat niitä näitä ja positiivisia asioita. He tekivät kaupoissa ja virastoissa käymisen paljon helpommaksi, sai hengähdystauon synkiltä tunteilta.
Nyt, kun aikaa on kulunut puoli vuotta, saa sentään jo olla rauhassa.
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että joku haluaisi noin vetäytyä läheisen kuollessa. Itse ainakin olisin kelpuuttanut kenet tahansa kylään keskustelemaan vainajasta.
Mitä outoa siinä on, jos jakaa noin henkilökohtaisen asian ja avautuu tunteistaan vain läheisten ystävien ja sukulaisten kanssa. Ei kaikille ole luontevaa jakaa elämäänsä ja tunteitaan kaikkien hyvän päivän tuttujen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paras lohdutus oli minulle, kun tuttava laski käden olkapäälle. Sanoja ei tarvittu.
Kun olin kaupungilla ja nauroin tuttavien kanssa, puhuttiin että siellä se vain nauraa. Itkin kaikki illat ja yöt. Hetken helpotus, ihmiset on julmia.
Mä sain lohduttaa suruun osaaottavia ihmisiä, jotka tulivat ovelle järkyttyneenä. Mies kuoli, lapset taaperoita.
Selitin ja selitin, koska ihmiset halusivat tietää mitä tapahtui. Itse siis shokissa ja yksin vastaamassa kysymyksiin.
Tein todella huomion, että lause "kerro/soita jos voin mitenkään auttaa" on vain sanoja, joilla sanoja lohduttaa itseään. Kaksi ystävää sentään tuli paikan päälle kuuntelemaan ja toinen teki ruokaakin meille.
Olin tuomittu suruun moneksi vuodeksi. Kun joskus pääsin Helsinkiin, tuntui että siellä sain happea keuhkoihini.
Kukaan ei nähnyt mitä minulle ja meille oli tapahtunut. Ei tarvinnut olla katseiden ja arvioiden kohteena.
Nauraa en voinut ainakaan puoleen vuoteen ja siltikin se tuntui väärältä.
Voi hyvänen aika sentään. Nyt ei monikaan tunnu ymmärtävän mitä se oikeasti tarkoittaa, kun sanotaan että otan osaa. Ei siinä oteta surevan surusta pois yhtään mitään, eikä muka yritetä ymmärtää, miltä toisesta tuntuu tai jotenkin pienentää tai vähätellä surua. Se tarkoittaa juuri sitä, että ottaa osaa suruun! Ihan sama, mutta päinvastainen, kuin silloin, kun ottaa osaa toisen iloon. Jos sanoo, että olen iloinen puolestasi, yrittääkö siinä sanoja mitätöidä tai vähätellä toisen iloa?! Itkekää itkevien kanssa ja iloitkaa iloitsevien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän toisella paikkakunnalla asioinnin, kun kuolemasta on kulunut jo aikaa ja itse haluaisi ajatella jo muita asioita, mutta tutut ottavat kuoleman esiin viikottain tai päivittäin. Mutta että akuutissa tilanteessa ärsyyntyisi huomiosta ja osanotosta? Ketä ei lohduta ajatus, että rakkaan kuolema koskettaa monia muitakin?
Entä jos on juuri ja juuri saanut itsensä koottua pystyäkseen käymään kaupassa. Sitten siellä tulee joku ottamaan osaa ja saat juuri ja juuri pidettyä itsesi nipussa. Sitten tulee toinen ja menet ihan palasiksi, itket ja täriset, etkä kykene selviytymään ostoksistasi. Onko se sitten hyvä? Vai pitäisikö ottaa rauhoittavia, että selviää kauppareissusta. Toinen vaihtoehto on se, että kävisi kaupassa muualla, jossa ei sinua tunneta. Kolmas on se, että ihmisillä olisi hiukan empatiakykyä ja tilannetajua, näkisivät että nyt on parempi antaa olla... kyse oli vain siitä, että ne kaavamaiset ohjeet osanotosta eivät sittenkään ehkä ole yleispäteviä.
Vierailija kirjoitti:
Sanon itse usein, että olen pahoillani kun tuo otan osaa kuulostaa jotenkin teennäiseltä, en tiedä miksi. Työkaverille en sanonut mitään, laitoin käden olkapäälle ja oltiin molemmat hiljaa. Ei ollut mitään sanottavaa.
Olen myös itse ollut vastaanottavana osapuolena kahdesti, eikä noissa äärimmäisen raskaissa tilanteissa (eikä myöhemminkään) tullut mieleen loukkaantua väärästä tavasta myötäelää. Jotkut tulivat käymään, toiset soittivat, jotkut lähettivät kukkia. Kuka milläkin sanoin tai sanoitta, en muista enää.
Kukaan ei ole loukkaantunut osanotoista. On vain tuotu esille, että suru voi olla niin suuri, ettei niitä kestä joka tilanteessa ja kaikilta. Pitää pystyä välillä liikkumaan ja hoitamaan asioita. Suurimmat tunteet puretaan läheisimpien ihmisten kanssa. Näyttää olevan niin, että monet eivät käsitä sitä, että suru voi olla niin suuri, ettei kestä sen kaivelua joka käänteessä, ei pysty hoitamaan asioita julkisilla paikoilla eikä jokainen halua avata tunteitaan kenen tahansa kanssa. Näyttää siltä, että monille suru on niin helppo, etteivät he hajoa, jos joka välissä joku tulee ottamaan osaa, vaan pysyvät kasassa. Samat ihmiset näyttävät kehtaavan loukkaantua siitä, jos vainajan kaikkein läheisimmät eivät osaa käyttäytyä "oikein" saadessaan huomiota muilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo "Otan osaa" on vain sanontatapa, jolla tarkoitetaan myötätunnon osoittamista, empatiaa läheisensä menettänyttä kohtaan. Ei sitä pidä lähteä kirjaimellisesti ottamaan. Aikoinaan sitä pidettiin sellaisena kohteliaana sanontana, jota oli siis soveliasta käyttää, mutta ehkä nykyään pitäisi muovata jokin muu ilmaisu. Mielestäni kyllä pappikin siunaustilaisuudessa omaiset kätellessään sanoo juuri näin. Ette kai menisi hänellekään töksäyttämään, että "kuinka suuri osa laitetaan?"
Kuoleman kohdatessaan kukaan ei osaa käyttäytyä "oikein." Sellaista oikeinkäyttäymistä ei ole, jokainen toimii omalla tavallaan. Kuolematkin ovat erilaisia. On eri asia kun pieni lapsi kuolee verrattuna johonkin hyvin vanhaan isoäitiin, menetys tietenkin aina menetys, mutta surun kohtaaminen voi olla eri tyyppinen. Miten suhtaudutaan ihmiseen, jonka läheinen on tehnyt itsemurhan? Ei nämä ole helppoja asioita niille surevan ihmisen ympärillä oleville ihmisillekään, työkavereille, naapureille, sukulaisille jne. Vielä pitäisi osata tietää, miten saa esittää myötätuntonsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun mun lapsi kuoli, teki mieli sanoa osanottajille että kuinkas iso osa laitetaan? Pieni pala vai kunnon satsi? Tyydyin kuitenkin vain karttelemaan ihmisiä, en jaksanut joutavanpäiväistä sanahelinää surussani enkä loppujenlopuksi halunnut loukata ketään. Tunteiden vallassa olisin varmasti sen tehnyt.
Miten juuri sinua olisi kyseisessä tilanteessa pitänyt huomioida?
En kaivannut voivottelua, surkuttelua, osanottoja. Halusin että ihmiset olisivat keskustelleet tapahtuneesta kanssani, se olisi ollut helpottavaa. Lapsen menetys oli niin kauheaa että tarve puhua siitä oli loputon. Ja se että ihmiset olisivat ymmärtäneet sen että mua itketti puhua asiasta mutta silti halusin puhua asiasta. Monia ihmisiä tämä asia tuntui ahdistavan kovasti. Jälkikäteen sen ymmärrän, eihän se ole helppoa kohdata surevaa ihmistä. Ei edes minulle, joka on ollut itse sellainen. Paras oppi surusta oli se, että jokainen käsittelee suruaan niin eritavalla että on ihan mahdotonta sanoa mitään yleispätevää vastausta. Joku haluaa olla yksin, joku arvostaa että ihmiset tulee käymään. Joku haluaa puhua asiasta, joku ei missään nimessä halua puhua siitä. Mä olen ottanut tavaksi sanoa surevalle "Olen pahoillani menetyksestäsi."
Mun oli pakko eristäytyä ihmisistä puoleksi vuodeksi ja käydä terapiassa, en kertakaikkiaan kestänyt sitä ihmisten p*skanjauhantaa turhanpäiväisistä asioista kun itse velloi surussa. Aika ja terapia auttoi pääsemään takaisin kiinni elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanon itse usein, että olen pahoillani kun tuo otan osaa kuulostaa jotenkin teennäiseltä, en tiedä miksi. Työkaverille en sanonut mitään, laitoin käden olkapäälle ja oltiin molemmat hiljaa. Ei ollut mitään sanottavaa.
Olen myös itse ollut vastaanottavana osapuolena kahdesti, eikä noissa äärimmäisen raskaissa tilanteissa (eikä myöhemminkään) tullut mieleen loukkaantua väärästä tavasta myötäelää. Jotkut tulivat käymään, toiset soittivat, jotkut lähettivät kukkia. Kuka milläkin sanoin tai sanoitta, en muista enää.
Kukaan ei ole loukkaantunut osanotoista. On vain tuotu esille, että suru voi olla niin suuri, ettei niitä kestä joka tilanteessa ja kaikilta. Pitää pystyä välillä liikkumaan ja hoitamaan asioita. Suurimmat tunteet puretaan läheisimpien ihmisten kanssa. Näyttää olevan niin, että monet eivät käsitä sitä, että suru voi olla niin suuri, ettei kestä sen kaivelua joka käänteessä, ei pysty hoitamaan asioita julkisilla paikoilla eikä jokainen halua avata tunteitaan kenen tahansa kanssa. Näyttää siltä, että monille suru on niin helppo, etteivät he hajoa, jos joka välissä joku tulee ottamaan osaa, vaan pysyvät kasassa. Samat ihmiset näyttävät kehtaavan loukkaantua siitä, jos vainajan kaikkein läheisimmät eivät osaa käyttäytyä "oikein" saadessaan huomiota muilta.
Toiset nyt vaan on vahvempia kuin toiset. Yleensä ne hajoavat surun tullen, jotka ovat eläneet niin suojattua elämää, että ensimmäinen ns. kunnon vastoinkäyminen hajottaa täysin.
Läheisen poismenon jälkeen sitä on niin herkillä joten ymmärrän aloittajaa.
Itse voin mieheni kuoleman jälkeen melkein pahoin jatkuvasti esitetystä kysymyksestä ”kuinka sinä voit?”. En minä olisi millään halunnut/jaksanut jokaikiselle selitellä vointiani.
Eli minun neuvoni on että älkää kyselkö surevalta, kyllä hän puhuu oma-aloitteisesti jos on tarve.
Osanoton toki voi lyhyesti esittää, se on ihan suotavaakin, pakoon ei tarvitse surevaa luikkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun mun lapsi kuoli, teki mieli sanoa osanottajille että kuinkas iso osa laitetaan? Pieni pala vai kunnon satsi? Tyydyin kuitenkin vain karttelemaan ihmisiä, en jaksanut joutavanpäiväistä sanahelinää surussani enkä loppujenlopuksi halunnut loukata ketään. Tunteiden vallassa olisin varmasti sen tehnyt.
Miten juuri sinua olisi kyseisessä tilanteessa pitänyt huomioida?
En kaivannut voivottelua, surkuttelua, osanottoja. Halusin että ihmiset olisivat keskustelleet tapahtuneesta kanssani, se olisi ollut helpottavaa. Lapsen menetys oli niin kauheaa että tarve puhua siitä oli loputon. Ja se että ihmiset olisivat ymmärtäneet sen että mua itketti puhua asiasta mutta silti halusin puhua asiasta. Monia ihmisiä tämä asia tuntui ahdistavan kovasti. Jälkikäteen sen ymmärrän, eihän se ole helppoa kohdata surevaa ihmistä. Ei edes minulle, joka on ollut itse sellainen. Paras oppi surusta oli se, että jokainen käsittelee suruaan niin eritavalla että on ihan mahdotonta sanoa mitään yleispätevää vastausta. Joku haluaa olla yksin, joku arvostaa että ihmiset tulee käymään. Joku haluaa puhua asiasta, joku ei missään nimessä halua puhua siitä. Mä olen ottanut tavaksi sanoa surevalle "Olen pahoillani menetyksestäsi."
Mun oli pakko eristäytyä ihmisistä puoleksi vuodeksi ja käydä terapiassa, en kertakaikkiaan kestänyt sitä ihmisten p*skanjauhantaa turhanpäiväisistä asioista kun itse velloi surussa. Aika ja terapia auttoi pääsemään takaisin kiinni elämään.
Tämä oli kyllä hyvä vastaus, surusta huolimatta. Me ihmiset tosiaan ollaan ihan erilaisia. Toinen ottaa loukkauksena sen, mitä taas toinen juuri toivoo. Varmaan siksikin toisen suruun on vaikea suhtautua, kun toiveet suhtautumisesta eroaa niin paljon. Siksi mielestäni osanotto on turvallinen ja neutraali keino. Kaikkea hyvää elämääsi :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paras lohdutus oli minulle, kun tuttava laski käden olkapäälle. Sanoja ei tarvittu.
Kun olin kaupungilla ja nauroin tuttavien kanssa, puhuttiin että siellä se vain nauraa. Itkin kaikki illat ja yöt. Hetken helpotus, ihmiset on julmia.
Mä sain lohduttaa suruun osaaottavia ihmisiä, jotka tulivat ovelle järkyttyneenä. Mies kuoli, lapset taaperoita.
Selitin ja selitin, koska ihmiset halusivat tietää mitä tapahtui. Itse siis shokissa ja yksin vastaamassa kysymyksiin.
Tein todella huomion, että lause "kerro/soita jos voin mitenkään auttaa" on vain sanoja, joilla sanoja lohduttaa itseään. Kaksi ystävää sentään tuli paikan päälle kuuntelemaan ja toinen teki ruokaakin meille.
Olin tuomittu suruun moneksi vuodeksi. Kun joskus pääsin Helsinkiin, tuntui että siellä sain happea keuhkoihini.
Kukaan ei nähnyt mitä minulle ja meille oli tapahtunut. Ei tarvinnut olla katseiden ja arvioiden kohteena.
Nauraa en voinut ainakaan puoleen vuoteen ja siltikin se tuntui väärältä.
Tätä tarkoitin avauksessani. Ja julmat ihmiset ovat teilanneet minut, vaikka olen vain yrittänyt kertoa, että kaavamaisesti "asiantuntijan" ohjeiden mukainen toiminta ei sovi kaikille. Samat julmat ihmiset ovat yrittäneet väittää viesteissään, että olen ajatuksineni yksin, vaikka moni muukin on jakanut ajatukseni. He ovat myös esittäneet, ettei vainajan kaikkein läheisimmällä ole oikeutta suurimpaan suruun, vaan sivullisten osanottajien suru on vähintäänkin sen arvoinen, että vainajan kaikkein läheisimpienkin pitää ottaa heidän osanottonsa kiitoksella vastaan ja päälle lohduttaa heitä. Kyse ei ollut alunpitäenkään kiukusta tai vihasta, halusin vain kertoa, että suru voi olla niin suuri tai sen voi kokea niin, että kaavamainen "ohjeiden" mukainen osanotto vain pahentaa tilannetta. Siitä nyt sitten näköjään loukkaannuttiin, olen saanut kuulla että minun olisi pitänyt olla vahvempi, hyväksyä hyvän päivän tuttujen huomio, arvostaa sitä ja lohduttaa heitä. Kiitos kirjoituksestasi ja kiitos myös muillekin, jotka ovat käsittäneet että se "otan osaa -kiitos" ei toimi kaikilla, ainakaan parantavasti vaan heikentävästi. Olen kirjoittanut pari viestiä tähän ketjuun, mutta en enää jatka, voitte jatkaa keskenänne minun, tyttäreni menttäneen haukkumista, kun en jaksanut surussani huomioida ja lohduttaa jokaista marttakerholaista heidän kokemastaan surusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas jäin tahtomattani yksin.
Kukaan ei kysellyt, kukaan ei soittanut tai tavatessa edes puhunut asiasta.
Naamalleni tungettiin vain muiden ihmissuhdekriisejä, pettämisiä ja dokausreissuja.
Lääkäri laittoi sairaslomalle, sain masennuslääkkeet ja selviän hädin tuskin.
Nyt kuolemasta jo vuosi ja tuntuu, etten vieläkään saa puhua ihmisestä kenenkään kanssa. Ketään ei enää kiinnosta, koska onhan siitä jo vuosi.
Vierailija kirjoitti:
Mä en koskaan sano ”otan osaa” tai muuta shittiä. Annan olla rauhassa ja juttelen normaalisti, mutta kuulostelen vähän rivienvälistä miten menee.
Ja sitten sanotaan, että et edes osanottoa osannut sanoa. Että onko suru joku tarttuva tauti, kun ei uskalleta sanoa mitään? Ohitetaan vain ja mitätöidään toisen suru kuin sitä ei olisikaan.
Jokainen suree tavallaan, mutta tuntuu siltä, että muut eivät voi toimia oikein. Osanotto pitää sanoa, sitä ei saa sanoa, pitää puhua ja olla puhumatta, käydä ja olla käymättä, lähettää kukkia ja adresseja tai ei missään tapauksessa. Niin tai näin, niin aina väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun mun lapsi kuoli, teki mieli sanoa osanottajille että kuinkas iso osa laitetaan? Pieni pala vai kunnon satsi? Tyydyin kuitenkin vain karttelemaan ihmisiä, en jaksanut joutavanpäiväistä sanahelinää surussani enkä loppujenlopuksi halunnut loukata ketään. Tunteiden vallassa olisin varmasti sen tehnyt.
Miten juuri sinua olisi kyseisessä tilanteessa pitänyt huomioida?
Ja mistä merkeistä muut pystyivät sen havaitsemaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paras lohdutus oli minulle, kun tuttava laski käden olkapäälle. Sanoja ei tarvittu.
Kun olin kaupungilla ja nauroin tuttavien kanssa, puhuttiin että siellä se vain nauraa. Itkin kaikki illat ja yöt. Hetken helpotus, ihmiset on julmia.
Mä sain lohduttaa suruun osaaottavia ihmisiä, jotka tulivat ovelle järkyttyneenä. Mies kuoli, lapset taaperoita.
Selitin ja selitin, koska ihmiset halusivat tietää mitä tapahtui. Itse siis shokissa ja yksin vastaamassa kysymyksiin.
Tein todella huomion, että lause "kerro/soita jos voin mitenkään auttaa" on vain sanoja, joilla sanoja lohduttaa itseään. Kaksi ystävää sentään tuli paikan päälle kuuntelemaan ja toinen teki ruokaakin meille.
Olin tuomittu suruun moneksi vuodeksi. Kun joskus pääsin Helsinkiin, tuntui että siellä sain happea keuhkoihini.
Kukaan ei nähnyt mitä minulle ja meille oli tapahtunut. Ei tarvinnut olla katseiden ja arvioiden kohteena.
Nauraa en voinut ainakaan puoleen vuoteen ja siltikin se tuntui väärältä.Tätä tarkoitin avauksessani. Ja julmat ihmiset ovat teilanneet minut, vaikka olen vain yrittänyt kertoa, että kaavamaisesti "asiantuntijan" ohjeiden mukainen toiminta ei sovi kaikille. Samat julmat ihmiset ovat yrittäneet väittää viesteissään, että olen ajatuksineni yksin, vaikka moni muukin on jakanut ajatukseni. He ovat myös esittäneet, ettei vainajan kaikkein läheisimmällä ole oikeutta suurimpaan suruun, vaan sivullisten osanottajien suru on vähintäänkin sen arvoinen, että vainajan kaikkein läheisimpienkin pitää ottaa heidän osanottonsa kiitoksella vastaan ja päälle lohduttaa heitä. Kyse ei ollut alunpitäenkään kiukusta tai vihasta, halusin vain kertoa, että suru voi olla niin suuri tai sen voi kokea niin, että kaavamainen "ohjeiden" mukainen osanotto vain pahentaa tilannetta. Siitä nyt sitten näköjään loukkaannuttiin, olen saanut kuulla että minun olisi pitänyt olla vahvempi, hyväksyä hyvän päivän tuttujen huomio, arvostaa sitä ja lohduttaa heitä. Kiitos kirjoituksestasi ja kiitos myös muillekin, jotka ovat käsittäneet että se "otan osaa -kiitos" ei toimi kaikilla, ainakaan parantavasti vaan heikentävästi. Olen kirjoittanut pari viestiä tähän ketjuun, mutta en enää jatka, voitte jatkaa keskenänne minun, tyttäreni menttäneen haukkumista, kun en jaksanut surussani huomioida ja lohduttaa jokaista marttakerholaista heidän kokemastaan surusta.
Tää on eka kerta ikinä, kun kommentoin näin, mutta onko tämä provo...?
T. Julma ihminen
Vierailija kirjoitti:
Läheisen poismenon jälkeen sitä on niin herkillä joten ymmärrän aloittajaa.
Itse voin mieheni kuoleman jälkeen melkein pahoin jatkuvasti esitetystä kysymyksestä ”kuinka sinä voit?”. En minä olisi millään halunnut/jaksanut jokaikiselle selitellä vointiani.
Eli minun neuvoni on että älkää kyselkö surevalta, kyllä hän puhuu oma-aloitteisesti jos on tarve.
Osanoton toki voi lyhyesti esittää, se on ihan suotavaakin, pakoon ei tarvitse surevaa luikkia.
Monessa kommentissa nimenomaan sanotaan, että osanottoa ei saa esittää.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas jäin tahtomattani yksin.
Kukaan ei kysellyt, kukaan ei soittanut tai tavatessa edes puhunut asiasta.
Naamalleni tungettiin vain muiden ihmissuhdekriisejä, pettämisiä ja dokausreissuja.
Lääkäri laittoi sairaslomalle, sain masennuslääkkeet ja selviän hädin tuskin.
Nyt kuolemasta jo vuosi ja tuntuu, etten vieläkään saa puhua ihmisestä kenenkään kanssa. Ketään ei enää kiinnosta, koska onhan siitä jo vuosi.
Tämä on juuri se kolikon toinen puoli. Ap kaipasi omaa rauhaa ja sinä kaipasit ihmisiä. Ei ole yhtä kaavaa. Toivon sinulle parempia päiviä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanon itse usein, että olen pahoillani kun tuo otan osaa kuulostaa jotenkin teennäiseltä, en tiedä miksi. Työkaverille en sanonut mitään, laitoin käden olkapäälle ja oltiin molemmat hiljaa. Ei ollut mitään sanottavaa.
Olen myös itse ollut vastaanottavana osapuolena kahdesti, eikä noissa äärimmäisen raskaissa tilanteissa (eikä myöhemminkään) tullut mieleen loukkaantua väärästä tavasta myötäelää. Jotkut tulivat käymään, toiset soittivat, jotkut lähettivät kukkia. Kuka milläkin sanoin tai sanoitta, en muista enää.
Kukaan ei ole loukkaantunut osanotoista. On vain tuotu esille, että suru voi olla niin suuri, ettei niitä kestä joka tilanteessa ja kaikilta. Pitää pystyä välillä liikkumaan ja hoitamaan asioita. Suurimmat tunteet puretaan läheisimpien ihmisten kanssa. Näyttää olevan niin, että monet eivät käsitä sitä, että suru voi olla niin suuri, ettei kestä sen kaivelua joka käänteessä, ei pysty hoitamaan asioita julkisilla paikoilla eikä jokainen halua avata tunteitaan kenen tahansa kanssa. Näyttää siltä, että monille suru on niin helppo, etteivät he hajoa, jos joka välissä joku tulee ottamaan osaa, vaan pysyvät kasassa. Samat ihmiset näyttävät kehtaavan loukkaantua siitä, jos vainajan kaikkein läheisimmät eivät osaa käyttäytyä "oikein" saadessaan huomiota muilta.
Toiset nyt vaan on vahvempia kuin toiset. Yleensä ne hajoavat surun tullen, jotka ovat eläneet niin suojattua elämää, että ensimmäinen ns. kunnon vastoinkäyminen hajottaa täysin.
Miksi tätä "vahvempia kuin toiset" -kommentoijaa on alapeukutettu. Yli puolet kirjoittajistahan ovat lytänneet avaajan sen vuoksi, ettei hän ole kestänyt osanottajia tarpeeksi. Muutenkin kummallista, että kovasti peräänkuulutetaan ettei ole oikeaa tapaa kohdata surevia, mutta avaajaa on lytätytty siitä, että hän on halunnut kertoa ettei se surupsykologin ohjeistus toimi kaikkien kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paras lohdutus oli minulle, kun tuttava laski käden olkapäälle. Sanoja ei tarvittu.
Kun olin kaupungilla ja nauroin tuttavien kanssa, puhuttiin että siellä se vain nauraa. Itkin kaikki illat ja yöt. Hetken helpotus, ihmiset on julmia.
Mä sain lohduttaa suruun osaaottavia ihmisiä, jotka tulivat ovelle järkyttyneenä. Mies kuoli, lapset taaperoita.
Selitin ja selitin, koska ihmiset halusivat tietää mitä tapahtui. Itse siis shokissa ja yksin vastaamassa kysymyksiin.
Tein todella huomion, että lause "kerro/soita jos voin mitenkään auttaa" on vain sanoja, joilla sanoja lohduttaa itseään. Kaksi ystävää sentään tuli paikan päälle kuuntelemaan ja toinen teki ruokaakin meille.
Olin tuomittu suruun moneksi vuodeksi. Kun joskus pääsin Helsinkiin, tuntui että siellä sain happea keuhkoihini.
Kukaan ei nähnyt mitä minulle ja meille oli tapahtunut. Ei tarvinnut olla katseiden ja arvioiden kohteena.
Nauraa en voinut ainakaan puoleen vuoteen ja siltikin se tuntui väärältä.Tätä tarkoitin avauksessani. Ja julmat ihmiset ovat teilanneet minut, vaikka olen vain yrittänyt kertoa, että kaavamaisesti "asiantuntijan" ohjeiden mukainen toiminta ei sovi kaikille. Samat julmat ihmiset ovat yrittäneet väittää viesteissään, että olen ajatuksineni yksin, vaikka moni muukin on jakanut ajatukseni. He ovat myös esittäneet, ettei vainajan kaikkein läheisimmällä ole oikeutta suurimpaan suruun, vaan sivullisten osanottajien suru on vähintäänkin sen arvoinen, että vainajan kaikkein läheisimpienkin pitää ottaa heidän osanottonsa kiitoksella vastaan ja päälle lohduttaa heitä. Kyse ei ollut alunpitäenkään kiukusta tai vihasta, halusin vain kertoa, että suru voi olla niin suuri tai sen voi kokea niin, että kaavamainen "ohjeiden" mukainen osanotto vain pahentaa tilannetta. Siitä nyt sitten näköjään loukkaannuttiin, olen saanut kuulla että minun olisi pitänyt olla vahvempi, hyväksyä hyvän päivän tuttujen huomio, arvostaa sitä ja lohduttaa heitä. Kiitos kirjoituksestasi ja kiitos myös muillekin, jotka ovat käsittäneet että se "otan osaa -kiitos" ei toimi kaikilla, ainakaan parantavasti vaan heikentävästi. Olen kirjoittanut pari viestiä tähän ketjuun, mutta en enää jatka, voitte jatkaa keskenänne minun, tyttäreni menttäneen haukkumista, kun en jaksanut surussani huomioida ja lohduttaa jokaista marttakerholaista heidän kokemastaan surusta.
Mistä muiden ihmisten pitäisi se tietää että haluaako surua kohdannut olla rauhassa vai haluaako se että ihmiset tulee puhumaan ja lohduttamaan, varsinkin jos tämä henkilö ei itse sano että haluaisi vain olla rauhassa? Se että sinä et kestänyt osanotontoivotuksia ei tarkoita että jokainen surua kohdannut olisi samanlainen. Eikä kukaan ole väittänyt etteikö kuolleen läheisimmillä ihmisillä olisi oikeutta suurimpaan suruun.
Alue: Aihe vapaa
En ole taaskaan tuo, jota lainasit, mutta tämä palsta ei nyt selkeästikään ole sulle oikea paikka. Täällä monet muutkaan ei ymmärrä, että miten osanotosta tms voi loukkaantua ja tässä on nyt porukalla ihmetelty sitä. Ja jälleen kerran vähättelit toisen surua. Oli muuten tosi ivallisesti sanottu tuossa lopussa, että kirjoittaja ei ole kokenut tarpeeksi suurta surua ymmärtääkseen. Suru laittaa ihmisiä käyttäytymään väärin. Silti se EI oikeuta olemaan pilkallinen toista kohtaan. Ei surulla voi oikeuttaa paskaa kohtelua toista kohtaan. Me ihmiset ollaan edelleen yksilöitä eikä toisen suremistapa määritä surun suuruutta.