Ärsyttävät suruun osanottajat

jbbb kirjoitti:

Etiikan opintojen opettaja opetti aikoinaan, että "Otan osaa" ei välttämättä ole korrektia, koska eihön tuntematon voi ottaa osaa suruun, jota ei edes käsitä.

Omasta mielestäni paras tapa lähestyä surevaa on kertoa olevansa käytettävissä, ja yhteyttä saa ottaa heti jos tarvitsee apua tai juttuseuraa. Jos siis on läheinen surevan kanssa.

Eikös juuri ollut joku suru-asiantuntijan haastattelu, jossa hän moitti juuri tällaisesta tavasta kohdata sureva. Ei saa sanoa, että "voit soittaa minulle koska vain".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama tapahtuu, kun lapsi sairastuu. Mun 23-vuotias tytär sairastui parantumattomasti ja tulee kuolemaan siihen luultavasti ennen kuin on 25 ellei ihmettä (=uutta sydäntä) tapahdu. Tuntuu, että jotain puolituttuja sais olla lohduttamassa, kun osanottojensa perusteella ovat ihan rikki. Tytöllekin sateli aluksi Facebookin näitä "Oon itkenyt sun puolesta ja oon niiiiin surullinen" viestejä.

Ikävää että tyttäresi kohdalle on sattunut ihmisiä, jotka tuntevat jotain. 

Kyllä olet tyhmä. Etkö tajua, miten murskaava suru sairastuneen tyttären äidillä on? Sitten hänen pitäisi vielä huomioida toisten ihmisten tunteita, kun omassa taakassaan on enemmän kuin kylliksi kantamista. Me järkyttävän surun kokeneet tiedämme, ettei sen jakaminen kaikkien kanssa helpota, vaan pahentaa. Joka ei sitä ole kokenut, ei selvästikään tajua, että alleen litistävä suru on niin intiimi ja henkilökohtainen asia, ettei sitä voi jakaa kuin korkeintaa ihan läheisimpien kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ei tiedä, miten kohdata sureva ihminen. He kuitenkin tekevät parhaansa. Olen lukenut mielipiteitä, miten sekään ei ole hyvä, jos ei olla yhteydessä. Eli teet niin tai näin... väärin meni.

Kuten avauksessa totesinkin, ymmärrän että useimmat tarkoittavat hyvää. Vaikka muutoin haluaa aina olla toiset huomioon ottava, niin järkytyksen ollessa suurimmillaan tuntui oikeutetulta olla olematta kiitollinen niille, jotka tökeröydellään pahensivat oloa. Varmasti joktut ovat pahoittaneet mielensä siitäkin, ettei olla yhteydessä. Mutta voihan olla yhteydessä hyvin hienovaraisesti esim. kortilla tai viestillä ja jos ei saa vastakaikua, tajuaa että toiset haluavat olla rauhassa. Näin antaa kovimman surun kokeneille tilaisuuden ottaa vastaan enemmänkin huomiota, jos haluavat. Sen sijaan jossain julkisilla paikoilla ihmisten keskellä on mielestäni parempi antaa ihmisten olla rauhassa ja käyttäytyä normaalisti, tervehtiä vain, jos nämä eivät itse halua avautua. Monet ovat kertoneet, että kävivät jopa eri paikkakunnalla kaupoissa, jos asuivat pienellä paikkakunnalla, jotta saa edes kauppareissut hengähtää. 

Hämmennyin entistä enemmän. "Kovimman surut kokeneen" Eli ilmeisesti haluatte ihmisten muistavan, että juuri teidän perhettänne on kohdannut maailman suurin suru, joten älkää käyttäytykö väärin. Muista tämä ketju, jos jossain vaiheessa elämää huomaattekin olevanne täysin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ei tiedä, miten kohdata sureva ihminen. He kuitenkin tekevät parhaansa. Olen lukenut mielipiteitä, miten sekään ei ole hyvä, jos ei olla yhteydessä. Eli teet niin tai näin... väärin meni.

Ei ole sellaista kuin sureva ihminen vaan jokainen suree omalla tavallaan ja on edelleen yksilö. Ehkä juuri siksi surevaa ei osata kohdata oikein, sosiaalinen ihminen kun saattaakin kaivata yksinoloa ja rauhaa surun kohdatessa ja vastaavasti normaalisti ei-niin-sosiaalinen taas kaipaakin jatkuvaa seuraa. Tämän lisäksi suru muuttaa muotoaan ja se mikä edellispäivänä tuntui parhaalta onkin tänään täysin väärin ja sureva ei oikein itsekään tiedä mikä on parasta. Vai onko mikään.

Sen olen sivusta huomannut, että mikään ei ole pahempaa kuin jatkuvat, kenties hyvääkin tarkoittavat kyselyt voinnista. Ihmiset on todella julmia surevaa kohtaan kun muistuttelevat menetyksestä jatkuvasti ja esim työpaikalla ottavat uudelleen ja uudelleen osaa suruun jokaisella ruokatunnilla.

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä provo. Ei kai kukaan osaa ap ajatuksianne lukea, miten voit olla noin vaativa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten sureva pitää kohdata, eikä kukaan voi tietää kenen kohdalla "pitää" ymmärtää sanoa osanotot ja edes pyrkiä olemaa empaattinen, ja kenen kohdalla olisi parempi olla hiljaa. Ehkä joudut vielä toistamiseen suuren surun keskelle, ja kukaan ei tule osoittamaan sinulle osanottoja tai kysymään miten voit. Sekö on parempi?

Ei ole provo. Sinä et varmasti ole koskaan kokenut sellaista surua, mitä nuoren lapsen menettäminen tuo, tai et kykene sellaiseen, kun väität että siinä tilanteessa voi olla liian vaativa!  Empaattinen ihminen kykenee lukemaan tilannetta ja antaa ohjat surevalle. Sinä olet juuri niitä norsuja posliinikaupassa, jotka loukkaantuvat kun SINUN osanottoasi ei kunnioiteta. Oletko niin tyhmä, ettet tajua että se on juuri empaattisuutta, että sureva saa olla mitä on ja reagoida miten reagoi, häneltä ei tule vaatia yhtään mitään. Se on niitä harvoja tilanteita ihmiselämässä, jossa on kohtuutonta vaatia toimimaan jonkun normin mukaan.  Sitten vielä toivot, että joutuisimme toistamiseen suuren surun keskelle. Älä enää puhu koskaan kenellekään empatiasta, se on sinulle täysin vieras käsite. 

Ymmärrän toisella paikkakunnalla asioinnin, kun kuolemasta on kulunut jo aikaa ja itse haluaisi ajatella jo muita asioita, mutta tutut ottavat kuoleman esiin viikottain tai päivittäin. Mutta että akuutissa tilanteessa ärsyyntyisi huomiosta ja osanotosta? Ketä ei lohduta ajatus, että rakkaan kuolema koskettaa monia muitakin?

Sanon itse usein, että olen pahoillani kun tuo otan osaa kuulostaa jotenkin teennäiseltä, en tiedä miksi. Työkaverille en sanonut mitään, laitoin käden olkapäälle ja oltiin molemmat hiljaa. Ei ollut mitään sanottavaa.

Olen myös itse ollut vastaanottavana osapuolena kahdesti, eikä noissa äärimmäisen raskaissa tilanteissa (eikä myöhemminkään) tullut mieleen loukkaantua väärästä tavasta myötäelää. Jotkut tulivat käymään, toiset soittivat, jotkut lähettivät kukkia. Kuka milläkin sanoin tai sanoitta, en muista enää.

Vierailija kirjoitti:

Sama tapahtuu, kun lapsi sairastuu. Mun 23-vuotias tytär sairastui parantumattomasti ja tulee kuolemaan siihen luultavasti ennen kuin on 25 ellei ihmettä (=uutta sydäntä) tapahdu. Tuntuu, että jotain puolituttuja sais olla lohduttamassa, kun osanottojensa perusteella ovat ihan rikki. Tytöllekin sateli aluksi Facebookin näitä "Oon itkenyt sun puolesta ja oon niiiiin surullinen" viestejä.

saman olen kokenut mutta munuainen kyseessä. Kummasti alkoi tulla empaattisilta lähimmäisiltä tarjouksia että voisivatko luovuttaa omansa. Eipä se nyt ihan niin helppoa ole, mut se ajatushan on tärkein, eikö? Välillä meinasin ihan pokalla sanoa, että kyllähän se sopii että voitais alkaa leikkausaikaa varaamaan..

jbbb kirjoitti:

Etiikan opintojen opettaja opetti aikoinaan, että "Otan osaa" ei välttämättä ole korrektia, koska eihön tuntematon voi ottaa osaa suruun, jota ei edes käsitä.

Omasta mielestäni paras tapa lähestyä surevaa on kertoa olevansa käytettävissä, ja yhteyttä saa ottaa heti jos tarvitsee apua tai juttuseuraa. Jos siis on läheinen surevan kanssa.

Tässä viestissä on viisautta. Kun itse menetin läheisen, teki melkein lyödä nenään niitä "otan osaa" ihmisiä, jotka eivät edes olleet vainajan tai meidän läheisiä ystäviä, jotain hyvän päivän tuttuja. Tunsin juurikin noin, miten he voivat ottaa osaa suruun, jota eivät voi vainajan menettämisen kohdalla tuntea.  Fiksut ihmiset, jotka tiesivät olevansa muutenkin läheisiä ja joiden kanssa olimme aiemminkin jakaneet elämämme sisältöä, lähettivät viestejä ja adresseja. Sitä heidän ei tarvinnut kertoa, että ovat käytettävissä, sen tietää ystävät muutenkin. Jos jonkun tarvitsee kertoa olevansa käytettävissä, hän ei ole kyllin läheinen. 

Huomasin itse, että suurin osa yleisillä paikoilla "otan osaa" ihmisistä olivat näitä kollektiivisen surun kokijoita ja halusivat kertoa, kuinka heitä nyt itkettää ja heitä pitää lohduttaa. Sen joka menetti kaikkein rakkaimpansa. Sitten, jos heidän osanottonsa ei saanut tarpeeksi hyvää kiitosta, olivat jo juoruamassa, että on siinä ihme tyyppi, kun ei osaa olla kiitollinen. 

Vierailija kirjoitti:

jbbb kirjoitti:

Etiikan opintojen opettaja opetti aikoinaan, että "Otan osaa" ei välttämättä ole korrektia, koska eihön tuntematon voi ottaa osaa suruun, jota ei edes käsitä.

Omasta mielestäni paras tapa lähestyä surevaa on kertoa olevansa käytettävissä, ja yhteyttä saa ottaa heti jos tarvitsee apua tai juttuseuraa. Jos siis on läheinen surevan kanssa.

Ja tuttavat saa sanoa sit vaan "jaa". Tai pulputtaa kauniista säästä. Tai pitää osata luikkia mykkänä nurkkien taa, nyökkääminenkin voi olla sopimatonta ja loukkaavaa.

Jumankeuda ihmiset. Normaaleissa klassisissa käytöstavoissa ei ole mitään vaikeaa. Ei vastaan ottajalla eikä antajalla.

Mull a on ehdotus, se menee näin:

-otan osaa.

-kiitos.

Miksi kaikkea pitää kaivella ja purkaa atomeiksi ja vatuloida loputtomia syvällisyyksiä ja ihme piilomerkityksiä. Lähtökohtaisesti ihmiset haluavat kunnioittaa surua. Joku raja sille kanssaihmisten vihaamisellekkin.

Noin se menee, jos on kyse tunnekylmistä ihmisistä. Empaattinen ihiminen ymmärtää, ettei hän aseta mitään käyttäytymisvaatimuksia suurimman surun kohdanneelle ja tajuaa myös sen, ettei hän kykene hoitamaan arkisia asioitaan julkisilla paikoilla, kun jatkuvasti tulee "otan osaa" ja siihen pitäisi vaan rauhallisesti sanoa kiitos. Vai onko se sinusta hauskaa repiä ihmistä rikki julkisesti jonossa. Kyllä se on normaalia, klassista käytöstapaa parhaimmillaan, että ollaan normaalisti. Jos saat kutsun hautajaisiin, olet niin läheinen että pääset ottamaan osaa ja saat vaatimasi kiitoksen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tämä provo. Ei kai kukaan osaa ap ajatuksianne lukea, miten voit olla noin vaativa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten sureva pitää kohdata, eikä kukaan voi tietää kenen kohdalla "pitää" ymmärtää sanoa osanotot ja edes pyrkiä olemaa empaattinen, ja kenen kohdalla olisi parempi olla hiljaa. Ehkä joudut vielä toistamiseen suuren surun keskelle, ja kukaan ei tule osoittamaan sinulle osanottoja tai kysymään miten voit. Sekö on parempi?

Ei ole provo. Sinä et varmasti ole koskaan kokenut sellaista surua, mitä nuoren lapsen menettäminen tuo, tai et kykene sellaiseen, kun väität että siinä tilanteessa voi olla liian vaativa!  Empaattinen ihminen kykenee lukemaan tilannetta ja antaa ohjat surevalle. Sinä olet juuri niitä norsuja posliinikaupassa, jotka loukkaantuvat kun SINUN osanottoasi ei kunnioiteta. Oletko niin tyhmä, ettet tajua että se on juuri empaattisuutta, että sureva saa olla mitä on ja reagoida miten reagoi, häneltä ei tule vaatia yhtään mitään. Se on niitä harvoja tilanteita ihmiselämässä, jossa on kohtuutonta vaatia toimimaan jonkun normin mukaan.  Sitten vielä toivot, että joutuisimme toistamiseen suuren surun keskelle. Älä enää puhu koskaan kenellekään empatiasta, se on sinulle täysin vieras käsite. 

En ole tuo, jota lainasit mutta surusta huolimatta sinä OLET kohtuuton. Ensinnäkin, on todella ärsyttävää, kun korostetaan omaa surua vähätellen muiden surua. Joku muu voisi todeta sinulle, että sinulla ei ole mitään hajua "oikeasta" surusta, kun lapsesi oli jo aikuinen menehtyessään. Ymmärrätkö pointin? Toisekseen, sinun surusi ei ole koko maailman suru. Ja tällä tarkoitan sitä, että jos sinä haluat surra tietyllä tavalla niin joku toinen haluaa surra eri tavalla. Et voi luoda kaavaa minkä mukaan muiden osaaottavien pitäisi toimia. Minusta taas olisi äärimmäisen ihanaa, kun kuulumisia kysellään, tullaan vaikka "väkisellä" kylään ja otetaan osaa. Kun joku kyselee kuulumisia usein niin se kertoo siitä, että ajatellaan. Suurin osa ihmisistä (valitettavasti) toimii niin, että voi ottaa kerran osaa ja kysyä kuulumisia, mutta siihen se jää. Ei tarvitse sen enempää vaivata päätä asialla. Siltikään en suutu, jos näin toimitaan ja ymmärrän, että jollekin tämä olisi parempi tapa. Sen sijaan, ihmiset voivat olla todella julmia omaisen kuoleman jälkeen. Ne jää mieleen, ei se että joku otti osaa väärällä tavalla.

Kun mun lapsi kuoli, teki mieli sanoa osanottajille että kuinkas iso osa laitetaan? Pieni pala vai kunnon satsi? Tyydyin kuitenkin vain karttelemaan ihmisiä, en jaksanut joutavanpäiväistä sanahelinää surussani enkä loppujenlopuksi halunnut loukata ketään. Tunteiden vallassa olisin varmasti sen tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Surevan kannattaisi muistaa, että muutkin saattavat surra ja heilläkin on siihen oikeus. Huomasin kuolinilmoituksesta että vanha luokkakaveri ala-asteelta oli kuollut. Olin surullinen. Ehkä astuin jonkun reviirille siinä, mutta en voinut reaktiolleni mitään, kyseinen ihminen oli kuitenkin joskus ollut osa päivittäistä yhteisöäni.

Tottakai jokaisella on oikeus surra. Mutta on kohtuutonta mennä jossain kaupungilla vaatimaan lohtua ja huomiota siltä, jolle vainaja on kaikkein läheisin. Et sinä astunut kenenkään reviirille, tottakai saat tuntea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama tapahtuu, kun lapsi sairastuu. Mun 23-vuotias tytär sairastui parantumattomasti ja tulee kuolemaan siihen luultavasti ennen kuin on 25 ellei ihmettä (=uutta sydäntä) tapahdu. Tuntuu, että jotain puolituttuja sais olla lohduttamassa, kun osanottojensa perusteella ovat ihan rikki. Tytöllekin sateli aluksi Facebookin näitä "Oon itkenyt sun puolesta ja oon niiiiin surullinen" viestejä.

saman olen kokenut mutta munuainen kyseessä. Kummasti alkoi tulla empaattisilta lähimmäisiltä tarjouksia että voisivatko luovuttaa omansa. Eipä se nyt ihan niin helppoa ole, mut se ajatushan on tärkein, eikö? Välillä meinasin ihan pokalla sanoa, että kyllähän se sopii että voitais alkaa leikkausaikaa varaamaan..

Aivan uskomatonta, että jopa tuosta voi loukkaantua!

Mä en koskaan sano ”otan osaa” tai muuta shittiä. Annan olla rauhassa ja juttelen normaalisti, mutta kuulostelen vähän rivienvälistä miten menee.

Eli siis kun kohtaa surevan täytyy sanoa "Olen käytettävissäsi". Entä jos ei pysty lunastamaan lupaustaan? On esim kiire, asuu toisella paikkakunnalla, on omia huolehdittavia tms. Ei siis voi alkaa mitenkään surevan aina tarvittaessa käytettäväksi . Onko silloin huono ihminen, kun ei siis "oikeasti" pysty osallistumaan toisen suruun? Mielestäni aidosti lausuttu osanotto on ihan sopiva.

Vierailija kirjoitti:

jbbb kirjoitti:

Etiikan opintojen opettaja opetti aikoinaan, että "Otan osaa" ei välttämättä ole korrektia, koska eihön tuntematon voi ottaa osaa suruun, jota ei edes käsitä.

Omasta mielestäni paras tapa lähestyä surevaa on kertoa olevansa käytettävissä, ja yhteyttä saa ottaa heti jos tarvitsee apua tai juttuseuraa. Jos siis on läheinen surevan kanssa.

Tässä viestissä on viisautta. Kun itse menetin läheisen, teki melkein lyödä nenään niitä "otan osaa" ihmisiä, jotka eivät edes olleet vainajan tai meidän läheisiä ystäviä, jotain hyvän päivän tuttuja. Tunsin juurikin noin, miten he voivat ottaa osaa suruun, jota eivät voi vainajan menettämisen kohdalla tuntea.  Fiksut ihmiset, jotka tiesivät olevansa muutenkin läheisiä ja joiden kanssa olimme aiemminkin jakaneet elämämme sisältöä, lähettivät viestejä ja adresseja. Sitä heidän ei tarvinnut kertoa, että ovat käytettävissä, sen tietää ystävät muutenkin. Jos jonkun tarvitsee kertoa olevansa käytettävissä, hän ei ole kyllin läheinen. 

Huomasin itse, että suurin osa yleisillä paikoilla "otan osaa" ihmisistä olivat näitä kollektiivisen surun kokijoita ja halusivat kertoa, kuinka heitä nyt itkettää ja heitä pitää lohduttaa. Sen joka menetti kaikkein rakkaimpansa. Sitten, jos heidän osanottonsa ei saanut tarpeeksi hyvää kiitosta, olivat jo juoruamassa, että on siinä ihme tyyppi, kun ei osaa olla kiitollinen. 

Minä taas näen ihan asian toisin. En näe, että osanotolla otetaan surua omaan suruun vaan nimenomaan sen omaisen menettäneen suruun. Halutaan ilmaista, että oot mielessä. En tiedä, että olenko sitten empaattinen vai epäempaattinen, kun itseäni on myös ajatukset lämmittäneet. Tietenkin tämä täytyy tehdä yksityisesti. Ei ole oikein ottaa osaa kassajonossa tai työpaikalla muiden kuullen, jossa on vaarana saattaa omaisen menettänyt hankalaan tilanteeseen. Mulla on kyllä läheisiä ystäviä, mutta muistutellaan silti, että muistathan että saa soittaa ja pyytää apua jne. Varsinkin, kun sen avun pyytäminen voi meille suomalaisille olla tosi vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Siis "ymmärryksensä ja vaistojensa varassa" pitää osata "lukea surevaa."  Tai pysyä poissa, jos ei osaa.

Mutta jos ei saa edes käydä tapaamassa sitä surevaa tai huomioida häntä jos jossain näkee, niin miten se lukeminen tapahtuu?

Kuitenkin on olemassa tapoja,  joita pitäisi noudattaa.  Aina sanotaan, ettei surevaa saa jättää yksin.  Millä lailla sitä surua sitten kunnioitetaan?  Kortteja ja adresseja, mitä ihmettä?  Addressit lähetetään tai viedään muistotilaisuuteen.  Sekö ainoa, mitä saa tehdä?

Lapsesi kuolemasta on vasta puoli vuotta, ja olet jo täällä purkamassa kiukkuasi toisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät mielestäsi ole osanneet käyttäytyä sinua kohtaan oikein.  Minulta on kuollut isä, aviomies ja kolme parasta ystävääni, enkä kenenkään kohdalla ole jaksanut ajatella muiden ihmisten käyttäytymisiä ja kaikkein vähiten jaksanut loukkaantua kenenkään käyttäytymisestä.  Ihmiset on vain ihmisiä.  Ihmettelen kirjoitustasi suuresti, mutta ehkä se on sitten sinun tapasi käsitellä suurta menetystä.

Luepa avaukseni uudestaan. En ole loukkaantunut toisten käytöksestä. Sen sijaan moni kirjoittaja tuntuu loukkaantuneen, kun HÄNEN osanottoaan ei arvosteta oikein. 

Kirjoitit: "Aina sanotaan, ettei surevaa saa jättää yksin." Tuohon viittasin avauksessanikin, älkää kuunnelko ja lukeko niin paljon ohjeita, kuunnelkaa sydäntänne ja käyttäkää järkeänne. 

Jos lukisit nyt avaukseni uudestaan ilman kiukun sumentamaa järkeä, huomaat että yritän oman kokemuksen pohjalta neuvoa kanssaihmisiä, miten meitä on monenlaisia ja kaavamainen netistä luettujen ohjeiden mukainen toiminta pahentaa monesti surevan oloa ja elämää.  Ja kun luet näitä kirjoituksia, niin huomaat, että avaukseni oli paikallaan, moni muukin jakaa saman kokemuksen, niitä surun valittelijoita ei vain kestä. Vaikka olet itsekin kokenut menetyksiä, et selvästikään tajua, että suru voi olla niin suuri, ettei sellaista kestä, ei voi esimerkiksi käydä kaupoissa, joissa voi kohdata tuttuja. 

Vierailija kirjoitti:

Kun mun lapsi kuoli, teki mieli sanoa osanottajille että kuinkas iso osa laitetaan? Pieni pala vai kunnon satsi? Tyydyin kuitenkin vain karttelemaan ihmisiä, en jaksanut joutavanpäiväistä sanahelinää surussani enkä loppujenlopuksi halunnut loukata ketään. Tunteiden vallassa olisin varmasti sen tehnyt.

Miten juuri sinua olisi kyseisessä tilanteessa pitänyt huomioida?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ei tiedä, miten kohdata sureva ihminen. He kuitenkin tekevät parhaansa. Olen lukenut mielipiteitä, miten sekään ei ole hyvä, jos ei olla yhteydessä. Eli teet niin tai näin... väärin meni.

Kuten avauksessa totesinkin, ymmärrän että useimmat tarkoittavat hyvää. Vaikka muutoin haluaa aina olla toiset huomioon ottava, niin järkytyksen ollessa suurimmillaan tuntui oikeutetulta olla olematta kiitollinen niille, jotka tökeröydellään pahensivat oloa. Varmasti joktut ovat pahoittaneet mielensä siitäkin, ettei olla yhteydessä. Mutta voihan olla yhteydessä hyvin hienovaraisesti esim. kortilla tai viestillä ja jos ei saa vastakaikua, tajuaa että toiset haluavat olla rauhassa. Näin antaa kovimman surun kokeneille tilaisuuden ottaa vastaan enemmänkin huomiota, jos haluavat. Sen sijaan jossain julkisilla paikoilla ihmisten keskellä on mielestäni parempi antaa ihmisten olla rauhassa ja käyttäytyä normaalisti, tervehtiä vain, jos nämä eivät itse halua avautua. Monet ovat kertoneet, että kävivät jopa eri paikkakunnalla kaupoissa, jos asuivat pienellä paikkakunnalla, jotta saa edes kauppareissut hengähtää. 

Hämmennyin entistä enemmän. "Kovimman surut kokeneen" Eli ilmeisesti haluatte ihmisten muistavan, että juuri teidän perhettänne on kohdannut maailman suurin suru, joten älkää käyttäytykö väärin. Muista tämä ketju, jos jossain vaiheessa elämää huomaattekin olevanne täysin yksin.

Käsitit väärin. Tarkoitin kovimman surun kokeneilla niitä, joille menehtynyt oli kaikkein läheisin ja rakkain. On kohtuutonta vaatia, että he kykenevät lohduttamaan vielä niitä, jotka pintapuolisesti tunsivat vainajan ja haluavat saada vainajan läheisimmiltä lohtua ja huomiota. Nyt on koko ajan ollut puhe läheisistä ihmisistä ja pinnallisemmista tutuista.