Miten te muut 50+ naiset jaksatte?

Mikä masennuslääke ei lihota?

Vai miten saada elämäniloa elämään? Olen oikeasti tyytyväinen, kun ei vakavampaa sairautta, mutta silti alakuloinen ja alipalkattu.

Jos olisi rahaa palkkaisin siivoojan ym.

Ei-ap

Vierailija kirjoitti:

Vielä kolmekymppisenä leivoin ahkerasti, kävelin 5 km työmatkat, kävin kahdesti viikossa jumpassa.

Nyt ikää 50+. Naimisissa, yksi teini-ikäinen (helppo) lapsi. Jaksaminen nollassa. En liiku muutakuin autolla paikasta toiseen. Ei harrastuksia. En jaksa tehdä ruokaa kuin viikonloppuisin, arkena meillä syödään eineksiä tai puolivalmista. Joskus saatan piirakan tehdä valmispiirakkapohjasta, siinä ne leipomiset. Teen 30 tunnin työviikkoa, palkka sen verran hyvä, että vähempikin tuntimäärä riittää, mutta enempää en jaksaisikaan. Työ on oikeastaan ainut mielenkiinnon kohde elämässäni. En koe itseäni masentuneeksikaan. Vain jaksamattomaksi.

Saako +50 miehetkin vastata?

Tulin juuri pari tuntia sitten 70 kilometrin pyörälenkiltä ja parhaillaan on leipomani sämpylät uunissa. Olen kentiens paremmassa kunnossa kuin koskaan, sitten teinivuosieni. Vielä pari vuotta sitten olin aivan rapakunnossa ja sitten päätin vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloitin aktiivisen liikkumisen ensin kävelemällä  ja sen jälkeen pyöräilemällä. Viime kesänä poljin 3000 kilometriä ja tämän kesän tvaoite oli 4000 kilometriä, joka tulee täyteen syyskuun puoliväliin mennessä, ellei mitään äkkinäistä tapahdu. Minulla toki aloittessa oli se, ettu, että en polta enkä juo ja ylipainoakin oli "vain" 15 kiloa, eli kunto alkoi nousta kohisten jo parin viikon kuntoilun jälkeen ja normi painossa olin jo rapiat kolme kuukautta aloittamisesta.

Kyllähän se vaan niin on, että sieltä sohvalta on vaan noustava, vaikka väkisin. Helpostihan sinne jämähtää ja tuntuu, ettei sieltä ole poispääsyä, mutta niin kauan kuin jalat kantaa, niin on toivoa. 

Kun kunto on hyvä, niin sitä jaksaa tehdä kaikkea muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä kolmekymppisenä leivoin ahkerasti, kävelin 5 km työmatkat, kävin kahdesti viikossa jumpassa.

Nyt ikää 50+. Naimisissa, yksi teini-ikäinen (helppo) lapsi. Jaksaminen nollassa. En liiku muutakuin autolla paikasta toiseen. Ei harrastuksia. En jaksa tehdä ruokaa kuin viikonloppuisin, arkena meillä syödään eineksiä tai puolivalmista. Joskus saatan piirakan tehdä valmispiirakkapohjasta, siinä ne leipomiset. Teen 30 tunnin työviikkoa, palkka sen verran hyvä, että vähempikin tuntimäärä riittää, mutta enempää en jaksaisikaan. Työ on oikeastaan ainut mielenkiinnon kohde elämässäni. En koe itseäni masentuneeksikaan. Vain jaksamattomaksi.

Saako +50 miehetkin vastata?

Tulin juuri pari tuntia sitten 70 kilometrin pyörälenkiltä ja parhaillaan on leipomani sämpylät uunissa. Olen kentiens paremmassa kunnossa kuin koskaan, sitten teinivuosieni. Vielä pari vuotta sitten olin aivan rapakunnossa ja sitten päätin vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloitin aktiivisen liikkumisen ensin kävelemällä  ja sen jälkeen pyöräilemällä. Viime kesänä poljin 3000 kilometriä ja tämän kesän tvaoite oli 4000 kilometriä, joka tulee täyteen syyskuun puoliväliin mennessä, ellei mitään äkkinäistä tapahdu. Minulla toki aloittessa oli se, ettu, että en polta enkä juo ja ylipainoakin oli "vain" 15 kiloa, eli kunto alkoi nousta kohisten jo parin viikon kuntoilun jälkeen ja normi painossa olin jo rapiat kolme kuukautta aloittamisesta.

Kyllähän se vaan niin on, että sieltä sohvalta on vaan noustava, vaikka väkisin. Helpostihan sinne jämähtää ja tuntuu, ettei sieltä ole poispääsyä, mutta niin kauan kuin jalat kantaa, niin on toivoa. 

Kun kunto on hyvä, niin sitä jaksaa tehdä kaikkea muutakin.

Mikähän siinä on, että te miehet kun päätätte jotakin niin sitten oikeasti tulee tulostakin. Me naiset taidetaan olla liian huolehtivaisia ja tunteiden vallassa, vai? 

No en halua toki yleistää, mutta näin olen kuullut ennenkin sanottavan, että miehet ovat parempia tekemään pysyviä päätöksiä, olivat ne sitten mitä tahansa.... N50

Minulle liikkuminen on aina ollut tärkeää, on ollut sisäinen pakko olla ulkona ja liikkua joka päivä. Nykyään niin ei enää ole, "unohdan" lähteä ulos. Töissä olen mennyt koko ajan eteenpäin, ja se vie energian melkein kokonaan. En myöskään enää välitä kotitöistä, kun ei ole pakko, ja harrastuksetkin ovat nykyään mahdollisimman helppoja... Syytän osaksi työtä ja osaksi ikää.

En vielä ole viittäkymmentä, mutta tunnistan tuosta itseni. Labroissa löytyi huonohkot ferritiini-arvot, nyt yritän syödä rautalisää ja katsoa auttaako tähän oloon.

Epäilin aiemmin masennusta tai varhaisvaihdevuosioireita, mutta labrat kertoi muuta. Jos tämä usean kuukauden rautakuuri ei auta, niin päädyn masennusdiagnoosiin joka seurausta huonosta parisuhteesta.

Mä suosittelen lämpimästi homeopaattia. Itse tunsin oloni todella vetämättömäksi enkä halunnut hormokorvaushoitoja. Homeopaatin kautta sain taas energiaa elämääni!

Olen melkein viisikymppinen.  En varsinaisesti ole sairas, mutta olen hyvin paikkailtu, joten ruokavalio on erikoinen ja nivelissäkin ongelmia, onnun vaihtelevasti.

Kokkaan ja leivon usein, koska perhettäkin on kohtuullisesti, minulla seitsemän lasta ja yksi lapsenlapsi. Nuorimmainen on 12, tällaista kolhoosi elämää.

Maatilalla auttelen sen minkä jaksan ja opiskelen uutta ammattia, vuoden päästä olen valmis.  Sitten pitäisi työtäkin ajatella.

Uusi puoliso on ja hänen kanssaan elämme kaukosuhteessa vielä toistaiseksi lasten ja tämän maatilan takia.

Minulla on useiden mahaleikkausten jälkeen käytössö runsaasti vitamiineja ja muuta, koska ruuasta en saa riittävästi, vointi kohtuullinen ja virtaakin piisaa..tai on pakko, että saa nuo opiskelut suoritettua.

Hyvin jaksan.

Haasteellinen (etä)työ työmatkoineen, iso talo ja iso piha. Mustikoita poimin parhaillaan niin paljon kun löytyy, tavoite 50 litraa. Muitakin marjoja pakastettu ja hillottu. Omenat, luumut ja päärynät odottaa vuoroaan.

Joka päivä tehdään ruokaa (mieskin usein kotitoimistolla jote lounasta myös). Viimeksi aamulla leivoin sämpylöitä ennenkyin muut heräsivät. 4 lasta joista 1 teini enää kotona. 3 lastenlasta (3v ja nuorempia) hoidan ja tapaan viikoittain. Vilkas sosiaalinen elämä, joko meillä käy porukkaa tai me käymme ystävien luona. Pari kertaa viikossa vesijuoksua ja pilatesta. Matkustamme 2-6 vkoa vuodessa

Särkyjä on ja uupumusta mutta ei parane jäädä murehtimaan:)

Seuraavan kerran kun välähtää mieleen jostain, että tuota olisi kiva kokeilla/osata/harrastaa, niin tartu toimeen. Tai jos muistat jonkun jutun, josta nuorempana ajattelit mahdollisesti pitäväsi. Olkoon sitten miekkailu, rullaluistelu, lintujen bongaus...

Mua ihan pelottaa, miten muutama yli viiskymppinen työkaveri on ihan kuin taantunut. Samat tutut jutut, ja mikään ei tunnu kiinnostavan. Mieli ja aivotoiminta kaipaa uusia haasteita ja kroppa kaipaa liikettä pysyäkseen virkeinä. Olen siis myös itse 50+

Liikunta auttaa jaksamaan

Joka viikonloppu la-su aamuina 12km juoksulenkki ennen aamiaista. Vaativa kokopäivätyö, 19v lapsi ja aviomies. Ikä 54v. Ei mitään lääkityksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä kolmekymppisenä leivoin ahkerasti, kävelin 5 km työmatkat, kävin kahdesti viikossa jumpassa.

Nyt ikää 50+. Naimisissa, yksi teini-ikäinen (helppo) lapsi. Jaksaminen nollassa. En liiku muutakuin autolla paikasta toiseen. Ei harrastuksia. En jaksa tehdä ruokaa kuin viikonloppuisin, arkena meillä syödään eineksiä tai puolivalmista. Joskus saatan piirakan tehdä valmispiirakkapohjasta, siinä ne leipomiset. Teen 30 tunnin työviikkoa, palkka sen verran hyvä, että vähempikin tuntimäärä riittää, mutta enempää en jaksaisikaan. Työ on oikeastaan ainut mielenkiinnon kohde elämässäni. En koe itseäni masentuneeksikaan. Vain jaksamattomaksi.

Saako +50 miehetkin vastata?

Tulin juuri pari tuntia sitten 70 kilometrin pyörälenkiltä ja parhaillaan on leipomani sämpylät uunissa. Olen kentiens paremmassa kunnossa kuin koskaan, sitten teinivuosieni. Vielä pari vuotta sitten olin aivan rapakunnossa ja sitten päätin vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloitin aktiivisen liikkumisen ensin kävelemällä  ja sen jälkeen pyöräilemällä. Viime kesänä poljin 3000 kilometriä ja tämän kesän tvaoite oli 4000 kilometriä, joka tulee täyteen syyskuun puoliväliin mennessä, ellei mitään äkkinäistä tapahdu. Minulla toki aloittessa oli se, ettu, että en polta enkä juo ja ylipainoakin oli "vain" 15 kiloa, eli kunto alkoi nousta kohisten jo parin viikon kuntoilun jälkeen ja normi painossa olin jo rapiat kolme kuukautta aloittamisesta.

Kyllähän se vaan niin on, että sieltä sohvalta on vaan noustava, vaikka väkisin. Helpostihan sinne jämähtää ja tuntuu, ettei sieltä ole poispääsyä, mutta niin kauan kuin jalat kantaa, niin on toivoa. 

Kun kunto on hyvä, niin sitä jaksaa tehdä kaikkea muutakin.

Mikähän siinä on, että te miehet kun päätätte jotakin niin sitten oikeasti tulee tulostakin. Me naiset taidetaan olla liian huolehtivaisia ja tunteiden vallassa, vai? 

No en halua toki yleistää, mutta näin olen kuullut ennenkin sanottavan, että miehet ovat parempia tekemään pysyviä päätöksiä, olivat ne sitten mitä tahansa.... N50

En tiedä pitääkö tuo yleistys nyt niin paikkaansa, mutta miehissä tuntuu kyllä olevan yleisempää sellainen tietty monomaanisuus, jossa keskitytään intohimoisesti johonkin yhteen asiaan. Naisilla tuntuu mielenkiinto hajaantuvan enemmän usean asian kesken, mikä vähän estää sitä, että tulisi siinä yhdessä asiassa siten todella hyväksi.

Mittauta rauta-arvot!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä kolmekymppisenä leivoin ahkerasti, kävelin 5 km työmatkat, kävin kahdesti viikossa jumpassa.

Nyt ikää 50+. Naimisissa, yksi teini-ikäinen (helppo) lapsi. Jaksaminen nollassa. En liiku muutakuin autolla paikasta toiseen. Ei harrastuksia. En jaksa tehdä ruokaa kuin viikonloppuisin, arkena meillä syödään eineksiä tai puolivalmista. Joskus saatan piirakan tehdä valmispiirakkapohjasta, siinä ne leipomiset. Teen 30 tunnin työviikkoa, palkka sen verran hyvä, että vähempikin tuntimäärä riittää, mutta enempää en jaksaisikaan. Työ on oikeastaan ainut mielenkiinnon kohde elämässäni. En koe itseäni masentuneeksikaan. Vain jaksamattomaksi.

Saako +50 miehetkin vastata?

Tulin juuri pari tuntia sitten 70 kilometrin pyörälenkiltä ja parhaillaan on leipomani sämpylät uunissa. Olen kentiens paremmassa kunnossa kuin koskaan, sitten teinivuosieni. Vielä pari vuotta sitten olin aivan rapakunnossa ja sitten päätin vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloitin aktiivisen liikkumisen ensin kävelemällä  ja sen jälkeen pyöräilemällä. Viime kesänä poljin 3000 kilometriä ja tämän kesän tvaoite oli 4000 kilometriä, joka tulee täyteen syyskuun puoliväliin mennessä, ellei mitään äkkinäistä tapahdu. Minulla toki aloittessa oli se, ettu, että en polta enkä juo ja ylipainoakin oli "vain" 15 kiloa, eli kunto alkoi nousta kohisten jo parin viikon kuntoilun jälkeen ja normi painossa olin jo rapiat kolme kuukautta aloittamisesta.

Kyllähän se vaan niin on, että sieltä sohvalta on vaan noustava, vaikka väkisin. Helpostihan sinne jämähtää ja tuntuu, ettei sieltä ole poispääsyä, mutta niin kauan kuin jalat kantaa, niin on toivoa. 

Kun kunto on hyvä, niin sitä jaksaa tehdä kaikkea muutakin.

Samaa mieltä. Mieluusti sieltä sohvan pohjalla ajattelee, etten millään mitään jaksa, mutta kun vaan vähän väkisin vääntäytyy kuntoilemaan, niin väsymys lähtee ja mieli piristyy. Yllättävän paljon sitä jaksaa. 

Harrastan sormien ja olkapään nivelrikosta huolimatta kuntonyrkkeilyä ja raskasta kuntopiiriä. On aina mielettömän hyvä ja virkeä olo treenien jälkeen.

N53

Vierailija kirjoitti:

Mittauta rauta-arvot!

Onko tää rauta-arvojen mittauttaminen nyt joku FB:ssä levinnyt muotijuttu yhtäkkiä? Vai miksi sitä nyt kuulee koko ajan, kun ei ennenkään katottu kuin hemoglobiinit jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä kolmekymppisenä leivoin ahkerasti, kävelin 5 km työmatkat, kävin kahdesti viikossa jumpassa.

Nyt ikää 50+. Naimisissa, yksi teini-ikäinen (helppo) lapsi. Jaksaminen nollassa. En liiku muutakuin autolla paikasta toiseen. Ei harrastuksia. En jaksa tehdä ruokaa kuin viikonloppuisin, arkena meillä syödään eineksiä tai puolivalmista. Joskus saatan piirakan tehdä valmispiirakkapohjasta, siinä ne leipomiset. Teen 30 tunnin työviikkoa, palkka sen verran hyvä, että vähempikin tuntimäärä riittää, mutta enempää en jaksaisikaan. Työ on oikeastaan ainut mielenkiinnon kohde elämässäni. En koe itseäni masentuneeksikaan. Vain jaksamattomaksi.

Saako +50 miehetkin vastata?

Tulin juuri pari tuntia sitten 70 kilometrin pyörälenkiltä ja parhaillaan on leipomani sämpylät uunissa. Olen kentiens paremmassa kunnossa kuin koskaan, sitten teinivuosieni. Vielä pari vuotta sitten olin aivan rapakunnossa ja sitten päätin vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloitin aktiivisen liikkumisen ensin kävelemällä  ja sen jälkeen pyöräilemällä. Viime kesänä poljin 3000 kilometriä ja tämän kesän tvaoite oli 4000 kilometriä, joka tulee täyteen syyskuun puoliväliin mennessä, ellei mitään äkkinäistä tapahdu. Minulla toki aloittessa oli se, ettu, että en polta enkä juo ja ylipainoakin oli "vain" 15 kiloa, eli kunto alkoi nousta kohisten jo parin viikon kuntoilun jälkeen ja normi painossa olin jo rapiat kolme kuukautta aloittamisesta.

Kyllähän se vaan niin on, että sieltä sohvalta on vaan noustava, vaikka väkisin. Helpostihan sinne jämähtää ja tuntuu, ettei sieltä ole poispääsyä, mutta niin kauan kuin jalat kantaa, niin on toivoa. 

Kun kunto on hyvä, niin sitä jaksaa tehdä kaikkea muutakin.

Mikähän siinä on, että te miehet kun päätätte jotakin niin sitten oikeasti tulee tulostakin. Me naiset taidetaan olla liian huolehtivaisia ja tunteiden vallassa, vai? 

No en halua toki yleistää, mutta näin olen kuullut ennenkin sanottavan, että miehet ovat parempia tekemään pysyviä päätöksiä, olivat ne sitten mitä tahansa.... N50

En tiedä pitääkö tuo yleistys nyt niin paikkaansa, mutta miehissä tuntuu kyllä olevan yleisempää sellainen tietty monomaanisuus, jossa keskitytään intohimoisesti johonkin yhteen asiaan. Naisilla tuntuu mielenkiinto hajaantuvan enemmän usean asian kesken, mikä vähän estää sitä, että tulisi siinä yhdessä asiassa siten todella hyväksi.

Varmaan juuri näin. Miehet lokeroivat asioita ja osaavat mennä vaan yhteen lokeroon kerrallaan, jolloin unohtuu kaikki muu. Nainen taas joutuu hoitelemaan kaikki lokerot yhtaikaa, jolloin keskittyy vain niihin tärkeimpiin, jotka yleensä liittyvät perheestä huolehtimiseen.. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mittauta rauta-arvot!

Onko tää rauta-arvojen mittauttaminen nyt joku FB:ssä levinnyt muotijuttu yhtäkkiä? Vai miksi sitä nyt kuulee koko ajan, kun ei ennenkään katottu kuin hemoglobiinit jne.

Nyt vasta on huomattu, että vaikka hb olisi hyvä, voi ferritiini olla tosi huono ja se väsyttää ja masentaa!

Minä olen jo 63, joten kyllähän sen tuntee, että ei tässä enää rippikouluiässä olla.

Töissä jaksan kyllä vielä hyvin, oikeastaan jopa paremmin kuin nuorempana. Syynä varmaan se, että pidän työstäni niin paljon, ja kun osaamista on kertynyt vuosikymmeniä, se myös tuntuu sujuvan. Ei yhtään hinkua vielä eläkkeelle, kun terveyskin on (yhtä taannoin sairastettua syöpää lukuun ottamatta) ihan kohtuullinen.

Se pitää kyllä myöntää, että vapaa-aikana en enää ole niin aktiivinen kuin joskus. Aika helposti tulee jämähdettyä katsomaan telkkarista konsertti, jonka aiemmin olisi lähtenyt nauttimaan paikan päällä. Yksineläjän syömisetkin tahtovat kallistua voileipälinjalle, kun ei enää viitsi mitään monimutkaisia kokkauksia.

Mutta sellaista yleistä jaksamista on kyllä ihan kiitettävästi. Tässä iässä on löytynyt sellainen tasapaino ja tyytyväisyys, josta nuorena vain haaveili. Mistään ei osaa enää hermostua eikä ottaa turhia murheita. Elämä on todella hyvää juuri nyt.

Aika monella teillä vielä 50+ iässä teini-ikäisiä lapsia kotona. Eikö heillä ole mitään harrastuksia tms. joissa teidänkin on ”pakko” olla mukana, edes kuskina? Ihmettelen todella, että voitte maata vaan sohvalla töiden jälkeen.

Itse 40v ja 16v lapsi pelaa jääkiekkoa. Siellä se jäähallilla minunkin vapaa-aika usein kuluu ja olen siitä ihan tyytyväinen. Kiva porukka meillä ja pelejä on aina hauska katsoa. Vai olitteko kuitenkin hieman liian vanhoja jo näille lapsillenne...?

Olen kohta 60 ja eläkkeellä fyysisestä työstä selän vaikean kiputilan vuoksi mistä syystä liikunta on minimaalista ja paino noussut. Olen silti tällä hetkellä suht tyytyväinen elämääni. En stressaa tekemättömistä töistä vaan teen asiat siinä tahdissa kun itsestä tuntuu hyvältä. Luen paljon,syön eineksiä kun en jaksa tehdä ruokaa,käyn pari kertaa viikossa harrastuksissa. Olen sairastanut vaikean masennuksen johon syön vieläkin lääkkeitä. Olen ollut mustan kaivon pohjalla ja sieltä noussut joten olen kiitollinen siitäkin vähästä mitä nykyisin jaksan tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Aika monella teillä vielä 50+ iässä teini-ikäisiä lapsia kotona. Eikö heillä ole mitään harrastuksia tms. joissa teidänkin on ”pakko” olla mukana, edes kuskina? Ihmettelen todella, että voitte maata vaan sohvalla töiden jälkeen.

Itse 40v ja 16v lapsi pelaa jääkiekkoa. Siellä se jäähallilla minunkin vapaa-aika usein kuluu ja olen siitä ihan tyytyväinen. Kiva porukka meillä ja pelejä on aina hauska katsoa. Vai olitteko kuitenkin hieman liian vanhoja jo näille lapsillenne...?

Kuule,juuri oikean ikäisiä; muuten niitä lapsia ei olisi syntynyt!

Toivottavasti viisautesi lisääntyy tulevien ikävuosien myötä.