"Lapsille ei kuulu yhtään esimerkiksi se, että isä tai äiti on ollut uskoton"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdoton ei sille, että lapselle tehdään selonteko eron syistä. Lapsen ei kuulu joutua tilanteeseen, jossa hänen pitää asettua jomman kumman vanhempansa puolelle, ja hänen pitää voida rakastaa vanhempaansa ilman velvollisuutta paheksua tätä toisen mieliksi. Lapselle aikuisen terapeutiksi joutuminen on ihan liian raskas taakka kannettavaksi, ja toisekseen toisen vanhemman syyllistäminen käytännössä on, kuin syyllistäisi lasta itseään; onhan hänessä juuri tämän pettäneen, kelvottoman vanhemman verta. Kyllä aikuisten pitää pystyä hoitamaan nämä asiat ilman lasten valjastamista liittolaisiksi tai torailevien vanhempien kuunteleviksi korviksi, heillä kun on oikeasti se oma, lyhyt ja todennäköisesti eron myötä muuttuva lapsuus elettävänä.

Näin juuri! Tämä on järkevän ihmisen puhetta.

Muuten hyvä, mutta ei toimi tilanteissa joissa lapsi syyttää sitä viatonta osapuolta, tai toinen vanhemmista ei pidä kiinni siitä ettei lapselle kerrota, vaan selittää tilanteen lapselle omasta näkökulmastaan sopivaksi. Silloin toisen osapuolen on ihan pakko puuttua tähän lapsen aivopesuun kertomalla miten tilanne oikeasti on mennyt, ettei lapsi ala vihaamaan tätä.

Tietenkin asiat ovat aina ennen kaikkea tilannekohtaisia, ja vanhempana on vaikea päästä ihanteeseen tilanteessa, jossa toinen vanhempi ei vedä yhtä köyttä. Mutta silti on todella tärkeää edes pyrkiä siihen, ettei tule tehneeksi lapsesta riidan yhtä osapuolta. Kun oikeasti ne lapsen resurssit voivat olla todella vähäiset muutenkin vaikeassa tilanteessa. 

Jos vaihtoehdot ovat totuuden kertominen lapsille, tai se että lapsi alkaa inhoamaan viatonta osapuolta, niin kyllä lapsen edun mukaista on totuus. Tiesitkö että monesti tuollaisessa tilanteessa vain toinen vanhempi pitää lasta kiistakapulana? Jos sitten se joka ei pidä kiistakapulana lasta, positetaan lapsen elämästä, niin lapselle voi käydä ihan hullusti, ja hän voi menettää sen toisen vanhempansa, syyttäen tästä menetyksestä sitä menetettyä vanhempaa, vaikka hän vain "ei tehnyt lapsesta kiistakapulaa". 

Jos isä kertoo yhdenlaisen tarinan ja äiti toisenlaisen, niin lapsi ei tiedä kumpaa pitäisi uskoa.

Lapsen elämänkokemus ei riitä ymmärtämään, että kaikissa asioissa on kaksi puolta, ja kaikissa avioliitoissa kaksi epätäydellistä ihmistä. Ei ole vain yhtä totuutta jos on kaksi ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapselle ei saa kertoa eron syytä, niin miten ihmeessä te sitten selitätte uudet seurustelukumppanit? Kun lapselle ei saa sanoa, että isi rakastui toiseen, niin mitä se lapsi mahtaa ajatella, kun isän luona asuukin ihan vieras nainen. Kun lasta ei pidä sotkea parisuhteisiin, niin montako vuotta vanhempien pitää olla ilman parisuhdetta, johon lasta ei sovi sotkea?

Kaksinaamaista sanoa, että parisuhteessa on vain 2, sen ongelmia ei selitellä lapsille. Kuitenkin isän tai äidin uudessa suhteessakin on 2, mutta miksi ihmeessä lapset joutuvat sen uuden suhteen näkemään, jos heille ei ole saanut kertoa eron syitä?

Totta kai saa kertoa, että isillä on uusi tyttöystävä. Kyllä lapset ymmärtävät ilman kertomistakin, että isi on rakastunut toiseen naiseen, jos ovat sen ikäisiä että edes jotenkin ymmärtävät mitä avioero tarkoittaa ja miksi ihmiset yleensä eroavat. Mutta lapsista tuntuu inhottavalta kuunnella kertomuksia siitä, miten isi on pettänyt äitiä harrastamalla seksiä muiden naisten kanssa. Minä ainakaan en olisi välittänyt sellaisia tietää.

Lapselle voi todeta, että isällä on uusi tyttöystävä. Lapset on suoraviivaisia, ajattelevat, että vai niin. Ei se ole k kauhea asia, ellei joku sitä maalaa sellaiseksi. Se on vain uusi asia.

Omalle lapselle totesin, että sepä kiva, että isällä on kumppani josta tykkää. Ihan sama mitä oikeasti itse ajattelin asiasta silloin, ei niitä vuodateta lapselle.

Mä sain äidin vastahakoisesti paljastamaan että eron syy oli se että isä petti. Olin 16. En vain uskonut niitä muita selityksiä, kuulostivat niin äkkiä keksityiltä joten painostin. Kyllä lapsella on oikeus tietää miksi, eikä syytä saa valehdella. Lapsihan voi ajatella että valehtelu on ok

Jos toinen osapuoli mustamaalaa toista, se ei ole peruste tehdä itse samoin. Päinvastoin.

Lapsi ei ala vihata vanhempaansa, vaikka toinen vanhempi mustamaalaa tätä. Jos molemmat vanhemmat tekevät niin, se on lapselle vain tuplasti lisäkuormaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdoton ei sille, että lapselle tehdään selonteko eron syistä. Lapsen ei kuulu joutua tilanteeseen, jossa hänen pitää asettua jomman kumman vanhempansa puolelle, ja hänen pitää voida rakastaa vanhempaansa ilman velvollisuutta paheksua tätä toisen mieliksi. Lapselle aikuisen terapeutiksi joutuminen on ihan liian raskas taakka kannettavaksi, ja toisekseen toisen vanhemman syyllistäminen käytännössä on, kuin syyllistäisi lasta itseään; onhan hänessä juuri tämän pettäneen, kelvottoman vanhemman verta. Kyllä aikuisten pitää pystyä hoitamaan nämä asiat ilman lasten valjastamista liittolaisiksi tai torailevien vanhempien kuunteleviksi korviksi, heillä kun on oikeasti se oma, lyhyt ja todennäköisesti eron myötä muuttuva lapsuus elettävänä.

Näin juuri! Tämä on järkevän ihmisen puhetta.

Muuten hyvä, mutta ei toimi tilanteissa joissa lapsi syyttää sitä viatonta osapuolta, tai toinen vanhemmista ei pidä kiinni siitä ettei lapselle kerrota, vaan selittää tilanteen lapselle omasta näkökulmastaan sopivaksi. Silloin toisen osapuolen on ihan pakko puuttua tähän lapsen aivopesuun kertomalla miten tilanne oikeasti on mennyt, ettei lapsi ala vihaamaan tätä.

Tietenkin asiat ovat aina ennen kaikkea tilannekohtaisia, ja vanhempana on vaikea päästä ihanteeseen tilanteessa, jossa toinen vanhempi ei vedä yhtä köyttä. Mutta silti on todella tärkeää edes pyrkiä siihen, ettei tule tehneeksi lapsesta riidan yhtä osapuolta. Kun oikeasti ne lapsen resurssit voivat olla todella vähäiset muutenkin vaikeassa tilanteessa. 

Jos vaihtoehdot ovat totuuden kertominen lapsille, tai se että lapsi alkaa inhoamaan viatonta osapuolta, niin kyllä lapsen edun mukaista on totuus. Tiesitkö että monesti tuollaisessa tilanteessa vain toinen vanhempi pitää lasta kiistakapulana? Jos sitten se joka ei pidä kiistakapulana lasta, positetaan lapsen elämästä, niin lapselle voi käydä ihan hullusti, ja hän voi menettää sen toisen vanhempansa, syyttäen tästä menetyksestä sitä menetettyä vanhempaa, vaikka hän vain "ei tehnyt lapsesta kiistakapulaa". 

Jos isä kertoo yhdenlaisen tarinan ja äiti toisenlaisen, niin lapsi ei tiedä kumpaa pitäisi uskoa.

Näinhän se on. Silti parempi lapsen tulevaisuuden kannalta ettei hän koe että toinen osapuoli olisi hänet hylännyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska pettämiseen tarvitaan lähtökohtaisesti huono parisuhde, niin miksi lapsia vaivaamaan sillä?

Paitsi ettei näin läheskään aina ole. Kyse on monesti siitä että toinen osapuoli yhtäkkiä päättääkin haluta sittenkin jotain muuta, ja pettää sitten voimansa tunnossa ja uuden elämän toiveessa.

No jos toinen yhtäkkiä haluaakin jotain muuta, niin sittenhän parisuhde ei enää ole hyvä, vaikka olisi aikaisemmin ollut.

Toisen mielestä parisuhde on voinut olla erittäinkin hyvä. Tämän takia se joka haluaa parisuhteesta pois, on velvollinen myös ottamaan niskoilleen syyn eroon, sillä hänestähän se johtuukin. Pöyristyttävää että jonkun mielestä jätetyn vanhemman pitäisi salata lapselta tunteensa kokonaan, ja esittää että itsekin halusi erota.

Vierailija kirjoitti:

Jos toinen osapuoli mustamaalaa toista, se ei ole peruste tehdä itse samoin. Päinvastoin.

Lapsi ei ala vihata vanhempaansa, vaikka toinen vanhempi mustamaalaa tätä. Jos molemmat vanhemmat tekevät niin, se on lapselle vain tuplasti lisäkuormaa.

Lapselle kuuluu totuus, eli tieto siitä että "rakastava" vanhempi mustamaalaa toista. Ei pidä lapsen antaa uskoa että mustamaalaus on tosipuhetta.