HS: ”Jos voisin muuttaa elämässäni yhden asian, se olisi, etten ikinä olisi hankkinut diagnoosia”
”Pitkän jahkailun jälkeen hain apua. Ihan hitonmoinen virhe. Jos voisin muuttaa elämässäni yhden asian, se olisi, etten ikinä olisi hankkinut diagnoosia ja kävellyt sisään terveyskeskuksen ovista.”
Näin kirjoitti 26-vuotias Veera, kun HS kysyi lukijoilta, ovatko he epäröineet avun hakemista mielenterveysongelmiinsa ja miten häiriöt ovat vaikuttaneet heidän kohteluunsa.
VALTAOSA yli 400 vastaajasta kuvailee Veeran tavoin, miten ongelmat ovat hankaloittaneet suhteita erityisesti työelämässä mutta myös terveydenhuollossa ja lähipiirissä. Osa vastaajista kertoo, että mielenterveysongelmat ovat johtaneet irtisanomisiin ja ketjutettujen määräaikaisuuksien katkeamiseen sekä heikentäneet heidän uskottavuuttaan terveydenhuollon asiantuntijoiden silmissä.
Kommentit (255)
Vierailija kirjoitti:
Ja jos aikoo joskus hankkia lapsia, masennusdiagnoosi voi merkitä lasten huostaanottoa.
Oma mielenterveys on joka tapauksessa liian arvokas asia antaa kaikenmaailman puoskareiden käsiin.
Niin, ja jos on joskus saanut jonkun mt-diagnoosin, se roikkuu loppuiän kaikissa terveydenhoitojärjestelmän sisällä kirjoitettavissa lähetteissä.
Ei roiku missään lähetteissä, paitsi tietysti jos sairaus on ajankohtainen edelleen ja vaikuttaa näin hoitooon/määrättäviin lääkkeisiin ym.
Masennuksen takia ei automaattisesti huostaanoteta ketään. Minulla on vuosien takaisina diagnooseina masennus ja psykoosi ja olen ollut suljetulla hoidossa. Silloin kun sairaus oli akuutti,mukana oli lasu ja perhetyö. Loppui kun toivuin,mutta ketään ei huostaanottu.
Toki tämä tieto aina aika ajoin tulee esille terveydenhuollossa, mutta kun kerron mistä oli kyse silloin ja mikä tilanne on nyt,asia on ollut sillä selvä.
Toisen lapsenapsen saadessa olin toki siinä määrin "erityistarkkailussa",että mahdollisiin masennusoireisiin olisi reagoitu normaalia herkemmin. Mitään lasua ei asiasta tehty,koska olen nykyään terve ja täysin kykenevä lapsen hoitamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos aikoo joskus hankkia lapsia, masennusdiagnoosi voi merkitä lasten huostaanottoa.
Oma mielenterveys on joka tapauksessa liian arvokas asia antaa kaikenmaailman puoskareiden käsiin.
Niin, ja jos on joskus saanut jonkun mt-diagnoosin, se roikkuu loppuiän kaikissa terveydenhoitojärjestelmän sisällä kirjoitettavissa lähetteissä.
Ei roiku missään lähetteissä, paitsi tietysti jos sairaus on ajankohtainen edelleen ja vaikuttaa näin hoitooon/määrättäviin lääkkeisiin ym.
Masennuksen takia ei automaattisesti huostaanoteta ketään. Minulla on vuosien takaisina diagnooseina masennus ja psykoosi ja olen ollut suljetulla hoidossa. Silloin kun sairaus oli akuutti,mukana oli lasu ja perhetyö. Loppui kun toivuin,mutta ketään ei huostaanottu.
Toki tämä tieto aina aika ajoin tulee esille terveydenhuollossa, mutta kun kerron mistä oli kyse silloin ja mikä tilanne on nyt,asia on ollut sillä selvä.
Toisen lapsenapsen saadessa olin toki siinä määrin "erityistarkkailussa",että mahdollisiin masennusoireisiin olisi reagoitu normaalia herkemmin. Mitään lasua ei asiasta tehty,koska olen nykyään terve ja täysin kykenevä lapsen hoitamaan.
Siis lapsen,ei suinkaan lapsenlapsen. Puhelin sekoilee omiaan.
”Aiemmin olin yrityksessä pätkätöissä ja minua pyydettiin töihin aina, kun työvoimalle oli tarvetta. Yhden työsuhteen aikana iski vaikea masennus ja olin muutaman viikon sairauslomalla. Sen jälkeen en ole päässyt yritykseen töihin, en edes työhaastatteluun. Työt loppuivat kuin seinään, kun työnantaja kuuli masennuksestani”, kirjoittaa 42-vuotias mies.
Onpa yllätys että työnantaja katsoo karsaasti kun mies hävisi kesken kiireiden viikkojen sairaslomalle. Tuo tulee työnantajalle erittäin kalliiksi eikä muista kuin mielenterveysongelmista annetakaan pitkiä sairaslomia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän juuru perustuu sanonta "ei ole häpeä hakea apua". Näin sanotaan koska on nimenomaan häpeä hakea sitä apua. Kun apua hakee, sen jälkeen onkin toisen luokan kansalainen. Kun tyttäreni opiskeli niin kävi terapiassa. Sehän on nykyaikaa että käydään juttelemassa ammattiautajalle kun kengässä on kivi. Varoitin häntä että vaikuttaa urakehitykseen.
Mistä ne työnantajat muka saavat tietää, että tyttäresi kävi opiskeluaikoinaan terapiassa? Tyhmiä varoituksia sinulla. Olisit pitänyt ison leipäläpesi kiinni, kun tyttäresi koki terapiaa tarvitsevansa.
Nykyään omakannasta.
Työnantajalla ei ole lupaa mennä omakantaan (muuhun kuin omaansa).
Hyvä, että tuodaan esille mielenterveysongelmiin liittyvä avun hakeminen ja sen varjopuolet.
Pahinta on kuitenkin se, että psykiatria ei ole lääketiedettä, jolloin diagnooseille ja "hoidolle" ei ole tieteellisiä perusteita. Psykiatria voi toiminnallaan aiheuttaa paljon haittaa. Se ei ole ikinä ollut apua tarvitsevia ihmisiä varten, vaan osa sosiaalista kontrollia.
Tässä muutama hyvä linkki:
http://www.benfurman.com/blog/2015/02/25/psykiatrisia-palveluja-ei-ole-…
http://www.helsinki.fi/~pvalimak/finpsyko.html
https://idiotiantyranniasta.wordpress.com/2016/04/08/professori-szasz-k…
Kun etukäteen ei voi tietää kuka leimautuu ja kuka ei. Siinä mielessä avun hakeminen voi olla riski.
Vierailija kirjoitti:
Kuten artikkelissakin mainittiin, tuo mainittu kysely on luultavasti vetänyt puoleensa juuri niitä vastaajia jotka on ongelmai kokeneet. Itse en ongelmia ole kokenut enkä ole moista kyselyä nähnyt että olisin päässyt vastaamaan :P
Lähipiirissä on monia joilla on ollut masennusta, lievästä vaikeaan. osalla vieläkin lääkitys päällä, pari-kolmekymppisiä ihmisiä. Ei kukaan ole maininnut tälläisista ongelmista, kaikki käyvät normaalisti töissä, osa korkeakoulutettuja ja hyvin löytynyt oman alan töitä hyvästä työpaikasta.
Mulla kun oli nuorena masennus, myös vanhempani hakeutuivat kaksistaan johonkin vanhemmille suunnattuun terapiaan. Kävivät siellä pari vuotta kerran kuussa, osan ajasta jopa täysikästymiseni jälkeen. Hekin kokivat saaneensa siitä vain apua, ovat johtavassa asemassa työelämässä enkä ole kuullut että tuosta olisi heille ollut haittaa että terapiassa kävivät. Toisella vanhemmistani oli myös nuorena paniikkihäiriön oireita jonkin aikaa johon oli lääkitys, en ole senkään kuullut vaikuttaneen vaikka silloin elettiin vielä paljon mielenterveysongelmien suhteen huonompaa aikaa (80-luvun lopulla).
Ihan vaan nyt näille jotka täällä hysteerisinä kirjoittivat että elämä pilalla, ei se pilalla ole. ongelmiin ON hyvä hakea apua! Ihan turha pelätä tuollaista yksipuolisen otannan tutkimuksen tuloksia.
Kärsin nuorempana mielenterveysongelmista joita hoidettiin aikoinaan lähinnä lääkkeillä, muuten olen ollut todella terve ja harvoin käynyt terveyskeskuksessa. Pari vuotta sitten sain vaivan josta menin terveyskeskukseen, vaiva on sellainen siihen voi olla sekä fyysinen että psykosomaattinen syy, ja kyllä se oli pysäyttävä hetki kun lääkäri kysyi että oletko kärsinyt masennuksesta ja vastattuani että nuorempana joo, valo sammui lääkärin silmistä ja se käynti oli siinä. Myöhemmin olen kokemuksen karttuessa itse päätellyt mikä fyysisen maailman syy vaivan aiheuttaa. Vaiva on ärsyttävä muttei vaaraksi, joten sinänsä asialla ei ole suurtakaan merkitystä. Mutta kyllä tuosta hetkestä jäi pelko persieeseen että mitä sitten kun joskus oikeasti sairastun, miten saan apua. Kun valtavat määrät erilaisten tautien oireita voidaan pitkiä aikoja ja rajuihin oireisiin asti selittää ja kuitata psykosomaattisella oireilulla.
Laittaa kanta.fistä niitä kieltoja ja samat kiellot lääkärikeskuksessa niin mistäs niitä tietäisi ellei itse kerro?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän juuru perustuu sanonta "ei ole häpeä hakea apua". Näin sanotaan koska on nimenomaan häpeä hakea sitä apua. Kun apua hakee, sen jälkeen onkin toisen luokan kansalainen. Kun tyttäreni opiskeli niin kävi terapiassa. Sehän on nykyaikaa että käydään juttelemassa ammattiautajalle kun kengässä on kivi. Varoitin häntä että vaikuttaa urakehitykseen.
Mistä ne työnantajat muka saavat tietää, että tyttäresi kävi opiskeluaikoinaan terapiassa? Tyhmiä varoituksia sinulla. Olisit pitänyt ison leipäläpesi kiinni, kun tyttäresi koki terapiaa tarvitsevansa.
Jos hakeutuu sos ja terveysalalle tai kouluun töihin niin se tulee kyllä esille.
Olen sote-alan ammattilainen Valviran luvilla eikä tosiaankaan nuoruuteni psykoterapia ole asiaa haitannut. Työnantajilla ei ole kyllä mitään hajuakaan mt historiastani. En tiedä miten vanhoja juttuja Valvira on sitten katsellut ja pyytäkö ne lausuntoja vai miten se homma menee.
Vanhempasi olivat jo valmiiksi korkeassa asemassa. Vaikuttaa siltä, että ihmisiä arvotetaan kohtelun ja hoidon kannalta eri tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Kun etukäteen ei voi tietää kuka leimautuu ja kuka ei. Siinä mielessä avun hakeminen voi olla riski.
Vierailija kirjoitti:
Kuten artikkelissakin mainittiin, tuo mainittu kysely on luultavasti vetänyt puoleensa juuri niitä vastaajia jotka on ongelmai kokeneet. Itse en ongelmia ole kokenut enkä ole moista kyselyä nähnyt että olisin päässyt vastaamaan :P
Lähipiirissä on monia joilla on ollut masennusta, lievästä vaikeaan. osalla vieläkin lääkitys päällä, pari-kolmekymppisiä ihmisiä. Ei kukaan ole maininnut tälläisista ongelmista, kaikki käyvät normaalisti töissä, osa korkeakoulutettuja ja hyvin löytynyt oman alan töitä hyvästä työpaikasta.
Mulla kun oli nuorena masennus, myös vanhempani hakeutuivat kaksistaan johonkin vanhemmille suunnattuun terapiaan. Kävivät siellä pari vuotta kerran kuussa, osan ajasta jopa täysikästymiseni jälkeen. Hekin kokivat saaneensa siitä vain apua, ovat johtavassa asemassa työelämässä enkä ole kuullut että tuosta olisi heille ollut haittaa että terapiassa kävivät. Toisella vanhemmistani oli myös nuorena paniikkihäiriön oireita jonkin aikaa johon oli lääkitys, en ole senkään kuullut vaikuttaneen vaikka silloin elettiin vielä paljon mielenterveysongelmien suhteen huonompaa aikaa (80-luvun lopulla).
Ihan vaan nyt näille jotka täällä hysteerisinä kirjoittivat että elämä pilalla, ei se pilalla ole. ongelmiin ON hyvä hakea apua! Ihan turha pelätä tuollaista yksipuolisen otannan tutkimuksen tuloksia.
HSEn adonis kirjoitti:
Laittaa kanta.fistä niitä kieltoja ja samat kiellot lääkärikeskuksessa niin mistäs niitä tietäisi ellei itse kerro?
Näkyykö nämä kiellot lääkäreille sillä lailla että lääkäri näkee että kieltokohta on ruksattu ja mielikuvitus hoitaa loput?
Vierailija kirjoitti:
HSEn adonis kirjoitti:
Laittaa kanta.fistä niitä kieltoja ja samat kiellot lääkärikeskuksessa niin mistäs niitä tietäisi ellei itse kerro?
Näkyykö nämä kiellot lääkäreille sillä lailla että lääkäri näkee että kieltokohta on ruksattu ja mielikuvitus hoitaa loput?
Paljon parempi mielikuvitus kuin oikeaan näyttöön vetoaminen.
Minä olisin muuttanut sen, että sairautta ei olisi koskaan tullutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos aikoo joskus hankkia lapsia, masennusdiagnoosi voi merkitä lasten huostaanottoa.
Oma mielenterveys on joka tapauksessa liian arvokas asia antaa kaikenmaailman puoskareiden käsiin.
Niin, ja jos on joskus saanut jonkun mt-diagnoosin, se roikkuu loppuiän kaikissa terveydenhoitojärjestelmän sisällä kirjoitettavissa lähetteissä.
Ei roiku missään lähetteissä, paitsi tietysti jos sairaus on ajankohtainen edelleen ja vaikuttaa näin hoitooon/määrättäviin lääkkeisiin ym.
Masennuksen takia ei automaattisesti huostaanoteta ketään. Minulla on vuosien takaisina diagnooseina masennus ja psykoosi ja olen ollut suljetulla hoidossa. Silloin kun sairaus oli akuutti,mukana oli lasu ja perhetyö. Loppui kun toivuin,mutta ketään ei huostaanottu.
Toki tämä tieto aina aika ajoin tulee esille terveydenhuollossa, mutta kun kerron mistä oli kyse silloin ja mikä tilanne on nyt,asia on ollut sillä selvä.
Toisen lapsenapsen saadessa olin toki siinä määrin "erityistarkkailussa",että mahdollisiin masennusoireisiin olisi reagoitu normaalia herkemmin. Mitään lasua ei asiasta tehty,koska olen nykyään terve ja täysin kykenevä lapsen hoitamaan.Siis lapsen,ei suinkaan lapsenlapsen. Puhelin sekoilee omiaan.
Onko sillä mt-ongelma?
Hesarin artikkeli aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita.
On tärkeää, että mielenterveysdiagnooseista koituneista ongelmista muussa terveydenhuollossa puhutaan. Lehtijuttu tuntui kuitenkin pääasiassa maalailevan uhkakuvia ja sai ehkä monen pelkäämää avun hakemista.
Minusta olisi ensiarvoisen tärkeää jokaisen muistaa, että hoitamattomista mielenterveysongelmista on haittaa uralle saati muulle elämälle perhe- ja muine ihmissuhteineen. Diagnoosi rekisterissä voi aiheuttaa kitkaa törpön lääkärin kanssa asiointiin, mutta sitä on turha pelätä liikaa.
Itselläni on rekisterissä viimeisen kymmenen vuoden ajalta useita merkintöjä psykiatrin vastaanotolta. Olen kertonut työhönottotarkastuksissa ahdistusdiagnoosistani ja lääkityksestäni. Minkäänlaisiin ongelmiin en ole törmännyt ja työskelen korkeaa paineensietokykyä vaativissa asiantuntijatehtävissä. Hammaslääkärikäyntejä olen koko elämäni jännittänyt ja sielläkin diagnoosistani kertominen on vaikuttanut lääkärien käytökseen vain positiivisesti.
Omakannassani lukee että (valitettavasti niitä melenterveysongelmiakin ollut): "tuotu ambulanssilla ensiapuun verisenä, kokee joutuneensa auton yliajamaksi:(
Vierailija kirjoitti:
Omakannassani lukee että (valitettavasti niitä melenterveysongelmiakin ollut): "tuotu ambulanssilla ensiapuun verisenä, kokee joutuneensa auton yliajamaksi:(
Eihän sitä voi kenenkään kohdalla tietää onko se totta.
Vierailija kirjoitti:
Hesarin artikkeli aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita.
On tärkeää, että mielenterveysdiagnooseista koituneista ongelmista muussa terveydenhuollossa puhutaan. Lehtijuttu tuntui kuitenkin pääasiassa maalailevan uhkakuvia ja sai ehkä monen pelkäämää avun hakemista.
Minusta olisi ensiarvoisen tärkeää jokaisen muistaa, että hoitamattomista mielenterveysongelmista on haittaa uralle saati muulle elämälle perhe- ja muine ihmissuhteineen. Diagnoosi rekisterissä voi aiheuttaa kitkaa törpön lääkärin kanssa asiointiin, mutta sitä on turha pelätä liikaa.
Itselläni on rekisterissä viimeisen kymmenen vuoden ajalta useita merkintöjä psykiatrin vastaanotolta. Olen kertonut työhönottotarkastuksissa ahdistusdiagnoosistani ja lääkityksestäni. Minkäänlaisiin ongelmiin en ole törmännyt ja työskelen korkeaa paineensietokykyä vaativissa asiantuntijatehtävissä. Hammaslääkärikäyntejä olen koko elämäni jännittänyt ja sielläkin diagnoosistani kertominen on vaikuttanut lääkärien käytökseen vain positiivisesti.
Todella vastuutonta HS:lta kirjoitella tämän tyyppisiä artikkeleita.
Opiskelukaverini oli aikoinaan sitä mieltä, että hän ei työllistynyt siksi koska oli nainen. Oli täysin sokea omalle ylikrittiselle luonteelleen. Jostain kumman syystä muut vuosikurssin naispuoliset opiskelijat työllistyivät ongelmitta. Ihmisellä on taipumys etsiä syitä ja selityksiä jostain muualta kuin itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Omakannassani lukee että (valitettavasti niitä melenterveysongelmiakin ollut): "tuotu ambulanssilla ensiapuun verisenä, kokee joutuneensa auton yliajamaksi:(
Siellä voi lukea ihan rutiinisti esim. kertomansa mukaan... ei se lääkäri ole ollut paikalla onnettomuuden sattuessa.
Oletko epävakaa äitini? Hän yritti aina normalisoida arvaamatonta käytöstään tuollaisilla puheilla.