Lue keskustelun säännöt.
HS: ”Jos voisin muuttaa elämässäni yhden asian, se olisi, etten ikinä olisi hankkinut diagnoosia”
05.08.2018 |
”Pitkän jahkailun jälkeen hain apua. Ihan hitonmoinen virhe. Jos voisin muuttaa elämässäni yhden asian, se olisi, etten ikinä olisi hankkinut diagnoosia ja kävellyt sisään terveyskeskuksen ovista.”
Näin kirjoitti 26-vuotias Veera, kun HS kysyi lukijoilta, ovatko he epäröineet avun hakemista mielenterveysongelmiinsa ja miten häiriöt ovat vaikuttaneet heidän kohteluunsa.
VALTAOSA yli 400 vastaajasta kuvailee Veeran tavoin, miten ongelmat ovat hankaloittaneet suhteita erityisesti työelämässä mutta myös terveydenhuollossa ja lähipiirissä. Osa vastaajista kertoo, että mielenterveysongelmat ovat johtaneet irtisanomisiin ja ketjutettujen määräaikaisuuksien katkeamiseen sekä heikentäneet heidän uskottavuuttaan terveydenhuollon asiantuntijoiden silmissä.
Kommentit (255)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä on että ei kaikki noita ongelmia kuitenkaan kohtaa? Vaikuttaako ikä sitten jotenkin?
Itselläni oli vakava masennus kun olin 15-20v, monta vuotta kävin terapiassa ja oli lääkitystä yms. Mutta kun lopulta pikkuhiljaa paranin niin ei siitä ole sen jälkeen ollut koskaan ongelmia. Olen ihan normaalia, asiallista palvelua saanut terveydenhuollossa ja ihan normaalisti työelämässä onnistunut etenemään jo, vaikka taustalla oli keskeytettyjä koulujakin. Lukionkin kävin loppuun vasta parannuttuani iltalukiona ja valmistuin vasta 22 vuotiaana.
Kuitenkin nyt 27 vuotiaana elämä on jo täysin normaalia ja mallillaan, on amk käytynä ja hyvä työpaikka, enkä koe että tuo nuoruuteni masennusdiagnoosi vaikuttaisi elämääni millään lailla.Mikä sen tekee, että joillakin se diagnoosi sitten siellä taustalla kummittelee ja aiheuttaa huonoa palvelua tai voi vaikuttaa jotenkin jopa työelämään? Onko kyse puhtaasta tuurista että kaikki on mennyt näin ok?
Onko sinulla jo ollut joku vaiva jonka selvittämiseen lääkäri joutuisi näkemään vähän tavallista enemmän vaivaa ja joka voisi selittyä psykosomaattisilla syillä - tai sitten ei.
Kyllä on. Minulla on pari fyysistä sairautta, ollut ennen masennusta ja ollut sen jälkeen pari juttua joita on tutkittu tarkemmin että mikä vialla. Sellaisia sairauksia jotka vaativat liki vuosittaista seurantaa. Lisäksi olen joutunut turvautumaan lapsettomuushoitoihin, joissa itse olen ottanut masennustaustaani esille erinäisistä syistä. Aivan asillista kohtelua silloinkin sain :) Totesivat siihen vain että teininä monella on masennusta ja muuta, ja että hyvä kun otin asian itse puheeksi. Ei ole vaikuttanut hoitojeni kulkuun tai kohteluuni.
Miten masennus edes voisi aiheuttaa lapsettomuutta, eihän sitä nyt tietenkään masennustaustan takia jätetä hoitamatta :D. Ja mitä tekemistä tällä asialla on sairauksien kanssa jotka on olleet ennen masennusta? Jos sinulla on useampi pitkäaikaissairaus ollut jo ennen masennusta niin tottakai saat hoitoa todennäköisemmin kuin joku joka on ollut koko elämänsä muuten terve paitsi että kärsinyt mt-ongelmista. Kun tällainen sitten saa jonkun vaikeasti diagnosoitavan sairauden, takaan että sairaus on jo pitkällä ennen kuin julkiselta saa kiinnostusta.
Kun on kyseessä lahjasoluin tehtävä hoito, asia voi vaikuttaa. Meillä tilanne on sellainen.
Ja totta, voi olla että ehkä tuon takia olen saanut asiallista kohtelua kun sairauksia on ollut jo ennestään. Mutta osa fyysistä ongelmista on ollut vasta myöhemminkin.
Välillä vaan kuulostaa että että jotkut sanovat jopa flunssassa saavansa epäasillaista kohtelua mt-taustan takia lääkäriltä. Sikäli ihmettelin vain kun minulla ei ees noissa isompien juttujen tutkimuksissa ole epäasiallisuuksia ilmennyt.
Ihmettelen vainmiksi halutaan levittää tälläistä pelottelua, juuri kun mt-ongelmista puhutaan yhä avoimemmin niin yhtäkkiä halutaan ihmisten pelkäävän hoitoon haeutumista. Kun vielä hetkeä aiemmin tuntui monet julkkiksetkin avautuvan että kyllä hoitoon meno kannattaa ja hakekaa apua, ei tarvitse pelätä sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän juuru perustuu sanonta "ei ole häpeä hakea apua". Näin sanotaan koska on nimenomaan häpeä hakea sitä apua. Kun apua hakee, sen jälkeen onkin toisen luokan kansalainen. Kun tyttäreni opiskeli niin kävi terapiassa. Sehän on nykyaikaa että käydään juttelemassa ammattiautajalle kun kengässä on kivi. Varoitin häntä että vaikuttaa urakehitykseen.
Mistä ne työnantajat muka saavat tietää, että tyttäresi kävi opiskeluaikoinaan terapiassa? Tyhmiä varoituksia sinulla. Olisit pitänyt ison leipäläpesi kiinni, kun tyttäresi koki terapiaa tarvitsevansa.
Jos hakeutuu sos ja terveysalalle tai kouluun töihin niin se tulee kyllä esille.
Vaatiiko ne terveystiedot vai?
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä tämä voi vaikuttaa ihmisen uskottavuuteen terveydenhuollon asiantuntijoiden(=lääkärien) silmissä?
Mietipä,miten usein täälläkin sanotaan, että jos et saa lomaa haluamaasi aikaan, niin ota saikkua. Kerro lääkärille, että et saa unta, on alakuloa, vähän masentaa. Ja kas - saat masennusdiagnoosin, vaikka oikeasti olet vain laiska. Sama juttu, kun isoäiti tai veljenvaimo kuolee, tulee paha mieli ja itkettää. Pitää saada 2 vko lomaa, koska on sitä surua. Taas tulee masennusdiagnoosi.
Vierailija kirjoitti:
Huomatkaa, että vaikuttaa myös mahdollisen eron tullen huoltajuuskiistoissa. Älä IKINÄ mene hakemaan apua esim. masennukseen, nappeja tungetaan vaikket niitä haluaisikaan ja saat ikuisen leiman.
Tämä on nyt jo hengenvaarallinen ohje! Ja sitä on vielä yläpeukutettu! Joskus apua on pakko hakea, että edes selviää sinne mahdollisiin eroihin ja huoltajuuskiistoihin asti elossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko tämä olla totta vielä vuonna 2018
Valitettavasti. Se tulee olemaan totta myös vuonna 2019, 2020 jne. Ihmiset eivät ole kovin älykkäitä eikä oikeanlaista tietoa ole vielä riittävästi.
Ei tietenkään ole, koska ihmiset ottavat nyt opiksi ja alkavat ajatella niin, että diagnoosin kanssa ihminen on yhtä normaali kuin ilman diagnoosia :)
Mistä muuten työkaverit ovat saaneet toistensa terveystietoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän juuru perustuu sanonta "ei ole häpeä hakea apua". Näin sanotaan koska on nimenomaan häpeä hakea sitä apua. Kun apua hakee, sen jälkeen onkin toisen luokan kansalainen. Kun tyttäreni opiskeli niin kävi terapiassa. Sehän on nykyaikaa että käydään juttelemassa ammattiautajalle kun kengässä on kivi. Varoitin häntä että vaikuttaa urakehitykseen.
Mistä ne työnantajat muka saavat tietää, että tyttäresi kävi opiskeluaikoinaan terapiassa? Tyhmiä varoituksia sinulla. Olisit pitänyt ison leipäläpesi kiinni, kun tyttäresi koki terapiaa tarvitsevansa.
Hah, itsekkin myönnät epäsuorasti, ettei työnantajien saisi tietää terapiassa käyntiä:)
(5)
En typerys. Sinä et ymmärrä lukemaasi. Sanoin, ettei työnantaja saa selville. Kirjoitin indikatiivissa, en konditionaalissa. Ne ovat kaksi eri tapaluokkaa. Ei siinä ole mitään myöntämistä, kun en kirjoittanut mitä kuvittelit lukeneesi.
Epäsuorasti myönsit että työnantajan ei saisi sitä tietää kun kerran siihen viittasit. Et olisi viitannut siihen jos tietäminen olisi mielestäsi yhdentekevää. Herätin epäilyn että urakehitykselle olisi haittaa terapiakäynneistä ja sinä otit esille että terapiasta ei ole haittaa koska työnantaja ei sitä tiedä.
On olemassa tehtäviä joihin pyydetään terveystetoja ja terapiat tulee tätä kautta kyllä selville.
Vierailija kirjoitti:
Ja jos aikoo joskus hankkia lapsia, masennusdiagnoosi voi merkitä lasten huostaanottoa.
Oma mielenterveys on joka tapauksessa liian arvokas asia antaa kaikenmaailman puoskareiden käsiin.
Niin, ja jos on joskus saanut jonkun mt-diagnoosin, se roikkuu loppuiän kaikissa terveydenhoitojärjestelmän sisällä kirjoitettavissa lähetteissä.
Raja se on pelottelullakin, ei lapsia noin vain huostaanoteta, jos on masennusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos aikoo joskus hankkia lapsia, masennusdiagnoosi voi merkitä lasten huostaanottoa.
Oma mielenterveys on joka tapauksessa liian arvokas asia antaa kaikenmaailman puoskareiden käsiin.
Niin, ja jos on joskus saanut jonkun mt-diagnoosin, se roikkuu loppuiän kaikissa terveydenhoitojärjestelmän sisällä kirjoitettavissa lähetteissä.
Raja se on pelottelullakin, ei lapsia noin vain huostaanoteta, jos on masennusta.
Onko tuo oikeaa tietoa vaan vain sinusta kohtuutonta? Nimittäin lastensuojelu on isoa bisnestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos aikoo joskus hankkia lapsia, masennusdiagnoosi voi merkitä lasten huostaanottoa.
Oma mielenterveys on joka tapauksessa liian arvokas asia antaa kaikenmaailman puoskareiden käsiin.
Niin, ja jos on joskus saanut jonkun mt-diagnoosin, se roikkuu loppuiän kaikissa terveydenhoitojärjestelmän sisällä kirjoitettavissa lähetteissä.
Raja se on pelottelullakin, ei lapsia noin vain huostaanoteta, jos on masennusta.
Onko tuo oikeaa tietoa vaan vain sinusta kohtuutonta? Nimittäin lastensuojelu on isoa bisnestä.
Ei lapsia huostaanoteta pelkän masennuksen takia, JOS lasten hoito ja huolenpito onnistuu ja masentunut on vastaanottavainen terapialle ja tai lääkitykselle. Kyllä aina jos huostaanotto tapahtuu, n oikea epäily vanhemman jaksamisesta tai lasten oireilusta kotitilanteeseen. Pelkkä masennus ei aiheuta huostaanottoa.
Nämä "tarjosin väärää makaronilaatikkoa sossun mielestä" tarinat on vastaavia kuin nämä "masennuin ja lapsi vietiiin". Ei totuutta kerrota ja sossut yms eivät voi kertoa asian oikeaa laitaa koska vaitiolovelvollisuus. Kummasti vanhemmat kun sokeutuvat asioille jotka kotona ovat olleet pielessä oikeasti ja oikeita syitä huostaanottoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aika varma, että näiden ihmisten kohdalla diagnoosi on vain tekosyy tuolle kaikelle. Itselläni on useampi diagnoosi (adhd, epävapaa persoonallisuus, masennus, pakko-oireinen häiriö, yms) ja käytän säännöllisesti adhd-lääkkeitä. Missään en ole saanut outoa tai huonoa kohtelua, vaan aina on palvelu pelannut, uralla etenemiseen ja menestymiseen ei mitään vaikutusta ja kaiken kaikkiaan avun saaminen aikanaan on vain parantanut elämänlaatuani. Nykyisin olen siis ihan kunnossa, mitä nyt keskittymishäiriöinen, ja olen menestynyt työelämässä.
Ehkä sillä, että käyttäytyy kuten fiksu, asiallinen ja tervejärkinen ihminen, on kuitenkin enemmän merkitystä.
Minun mielestäni siinä ei ole mitään väärää että "hakee apua tai pyytää apua muilta". Aika inhimillinen asia. Mutta oman kokemukseni mukaan sitä apua saa vaikeasti tai se vaatii ihan kohtuuttomasti energiaa, jos sitä hakee terveydenhuollolta. Oma hoitoni epäonnistui siihen että ihmiset vaihtui tiuhaan enkä itsekään tiennyt kuka tekee ja mitä. Eikä tiedetty sielläkään. Tieto myös kulki hitaasti ja ihmisillä oli eri käsitys siitä missä mennään. Eli se ongelma on minusta siellä hoitopuolella. Minulla itselläni on jo niin monta diagnoosia että jos saan itseni tästä ylös niin lähden suosiolla ulkomaille. Ihan vain oman mielenrauhan vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei siis tule mieleen, että ehkäpä ongelmia työssä ja ihmissuhteissa aiheuttaa se mielisairaus itsessään eikä tieto diagnoosista?
Olisi kuten esität jos ihmiset olisi fiksuja mutta kun näin ei ole. Terapiassa käyntiään ei tule julkistaa juuri siksi koska ihmiset on niin tyhmiä. Eikä muitakaan ongelmia.
Annan esimerkin. Minulla oli kerran kaverina alkoholisti joka oli saanut potkut edellisestä työpaikastaan alkoholin takia. Tehtiin siinä sitten normaalisti hommia eikä mitään ihmeellistä sattunut. Menin sitten käymään tämän yrityksen toisella toimipaikalla. Siellä sitten eräs rupesi jahkomaan että kuinka pärjään tämän juopon kanssa. Hän sanoi että kun hän kävi "meillä" niin näki kuinka kännissä tämä työkaverini oli. Sanoin että työkaverini ei ole ottanut pisaraakaan alkoholia koko työssäoloaikanaan. Hän vaan intti että kyllä oli kännissä ja käy jossain piilossa juomassa etten näe. Sanoin että missään tapauksessa tämä työkaverini ei ole nauttinut alkoholia koko aikana. Pahinta tässä tietysti oli että tämä idiootti oli juorunnut koko työpaikalle tuon "näkemänsä" kännäämisen.
En sano että juuri sinä olet idiootti, vaikka suurin osa onkin. Mieti mitä pahaa oloa sinä saat aikaan.
Naisille on muotia käydä terapiassa, mitä enemmän sen muidikkaampaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kenellekään ei siis tule mieleen, että ehkäpä ongelmia työssä ja ihmissuhteissa aiheuttaa se mielisairaus itsessään eikä tieto diagnoosista?
No huomaat varmaan itsekin millaisia pöpipäitä täällä keskustelee. Se on vaikeaa hakea apua ongelmiinsa, jos sairaudemtunto puuttuu.
En ihmettele jos työllistymisen kanssa on ongelmia. Miettikää omasta näkökulmastanne. Jos olisit yrittäjä, haluaisitko ottaa töihin jonkun, joka kärsii tai on kärsinyt mielenterveysongelmista?
Kenellä muka ei olisi koskaan ollut mitään, lieviäkään, ongelmia mielenterveytensä kanssa. Vähän sama juttu kuin fyysinenkin terveys, että lähes kaikilla on joskus jotain ollut.
Vierailija kirjoitti:
En ihmettele jos työllistymisen kanssa on ongelmia. Miettikää omasta näkökulmastanne. Jos olisit yrittäjä, haluaisitko ottaa töihin jonkun, joka kärsii tai on kärsinyt mielenterveysongelmista?
No jos työntekijä ei pysty hoitamaan hommiaan, niin saa tietysti potkut ja tilalle otetaan uusi työntekijä. Ei kenenkään terveydestä tai sen kestämisestä ole mitään takeita.
Suurin elämäni virhe on kun otin masennuslääkkeet käyttöön 18 - vuotiaana ja kuuntelin naiivisti lääkäriä. Siinä oli suurempi virhe kuin diagnoosin saaminen ja sillä oli suuri negatiivinen vaikutus elämääni ja tunne-elämääni lääkkeiden haittavaikutusten muodossa. Luottamus lääkäreihin meni kun vuosia myöhemmin koin niistä enemmän haittaa kuin hyötyä, ja olin täysin ali-informoitu niiden ongelmista ja haitoista määrätessä, enkä ikinä tehnyt niiden käyttämisestä kunnolla informoitua päätöstä. Nykyään olen kritiikkini lukenut ja olen valistuneempi, enkä ole enää lammas joka kuuntelee vain lääkärin mielipiteitä. Lääkäreitä kuunnellessaan voi joskus altistua suurille haitoille ja turhille toimenpiteille. Olen ymmärtänyt, että järjestelmässä on lisäksi puutteellisesti resursseja, mikä entisestään altistaa tälle.
Masennusdiagnoosi tuntui myös painolastilta elämässä. Lisäksi potilaan yksityisyys on ihan vitsi. Mielenterveyspotilaana yksityisasiasi ovat miltei kaikkien luettavissa hoitojärjestelmässä asioidessasi, kun ne menee "sairauden" alle, mikä on äärimmäisen ahdistavaa ja jopa voi tuntua, loukkaavalta. Kaikkea voidaan laittaa aina tuon diagnoosin piikkiin, mikä valaa päällesi epäilyksen että kaikki ongelmasi ovat sitten peräisin mt-ongelmista. Oma yksityisyys ja omat rajat tuntuu siltä, ettei niitä ole hoidossa koska kyse on mielenterveydestä.
Nykyään suhtaudun siihen kun joka paikassa masentuneita kehotetaan hakemaan apua, että anteeksi mutta tiedättekö mitä se apu on. Se on aika kehnoa mitä julkisella puolella sanotaan avuksi ja voi kääntyä helposti haitaksi. Itse roikuin liian pitkään lääkityksillä siksi, koska minua ei oltu informoitu lääkkeiden vieroitukseen liittyvistä ongelmista ja hoitavat henkilöt vaan vaihtuilivat. Reseptiä uusittiin, pitkäaikaisen käytön ongelmista ei hiiskuttu sanallakaan eikä vieroitusoireista. Kukaan ei ottanut vastuuta hoidostani. Kun en itse osannut kyseenalaistaa, tulin satutetuksi. Nykyään osaan, mutta sain jo haitat ja haitallisia kokemuksia hoidossa mitkä ovat jääneet mieleeni.
Bipo diagnoosi oli käänne elämässäni parempaan. Kun ymmärsi mistä kyse, pystyi opettelemaan tunnistamaan oireet ja sain tilanteen haltuun (vuosien aikana, lääkkeet, lääkäri, terapia, elämäntapamuutos).
Olen ollut jo vuosia ilman lääkkeitä (tyyppi 2) ja eron jälkeisen stressin lauetessa kävin työterveydessä pohjustamassa tilannetta varmuuden vuoksi, jos tilanne pahenisi ja masennus tai hypo lähtisi päälle ja pitäisi puuttua tilanteeseen tiukemmin, niin olisi tilanne jo alustettu ja pääsisi suoraan psykiatrille ja saisi tasaavat päälle. Vuosien aikana kaikki merkinnät biposta olivat kadonneet rekistereistä, eikä minullakaan ollut enää mitään B-lausuntoja tms. tallella. Kerroin historiani ja psykiatri kirjoitti sen ylös kantaan.
Kun menin seuraavan kerran lääkärille valittamaan remontissa kipeytynyttä _polvea_, oli vanhemman mieslääkärin ensimmäinen kysymys biposta. Kannan lausuntokin alkaa ”XXv bipolaarista mielenterveyshäiriötä sairastava mieshenkilö saapui vastaanotolle...”
Samaten lähisukulaisten mielestä kaikki tunteet on psykiatrista oireilua. Ihan kuin diagnoosin jälkeen ei voisi olla mistään suuttunut, stressaantunut tai vain pirun väsynyt luonnostaan vauva-arjen keskellä.
Minusta on vaikea sanoa, johtuuko se, ettei määräaikaista työsopimusta jatketa, aina juuri mielenterveysongelmasta. Sopimusten ketjuttaminen ja työn projektiluonteisuus ovat työelämän nykypäivän ilmiöitä muutenkin ja koskevat myös terveitä työntekijöitä.
Lisäksi mietin työnantajanäkökulmaa. Yksi jutussa haastatelluista kertoi olleensa muutaman viikon sairauslomalla uupumuksen vuoksi, minkä jälkeen määräaikaista sopimusta ei enää jatkettu. Herää kysymys, että jos työntekijä ei selviydy tehtävästä uupumatta, miksi hänet pitäisi siihen palkata? Eikö ole työntekijän itsensäkin kannalta parempi hakeutua vähemmän vaativaan työhön? Uupunut tai masentunut työntekijä on taakka työnantajalle ja työyhteisölle, koska työt kaatuvat helposti tällöin muille työntekijöille. Päteviä sijaisia ei aina ole saatavilla eikä niitä välttämättä pystytä palkkaamaan. Mielenterveyden ongelmissa on myös hyvin suuri uusiutumisriski, ja esimerkiksi masennus saattaa ajan myötä pahentua.