Lue keskustelun säännöt.
HS: ”Jos voisin muuttaa elämässäni yhden asian, se olisi, etten ikinä olisi hankkinut diagnoosia”
05.08.2018 |
”Pitkän jahkailun jälkeen hain apua. Ihan hitonmoinen virhe. Jos voisin muuttaa elämässäni yhden asian, se olisi, etten ikinä olisi hankkinut diagnoosia ja kävellyt sisään terveyskeskuksen ovista.”
Näin kirjoitti 26-vuotias Veera, kun HS kysyi lukijoilta, ovatko he epäröineet avun hakemista mielenterveysongelmiinsa ja miten häiriöt ovat vaikuttaneet heidän kohteluunsa.
VALTAOSA yli 400 vastaajasta kuvailee Veeran tavoin, miten ongelmat ovat hankaloittaneet suhteita erityisesti työelämässä mutta myös terveydenhuollossa ja lähipiirissä. Osa vastaajista kertoo, että mielenterveysongelmat ovat johtaneet irtisanomisiin ja ketjutettujen määräaikaisuuksien katkeamiseen sekä heikentäneet heidän uskottavuuttaan terveydenhuollon asiantuntijoiden silmissä.
Kommentit (255)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki nykyään käyvät terapiassa, paitsi köyhät joilla ei ole siihen varaa.
Niin tai fiksut jotka ovat sitä kokeilleet ja tajunneet moisen olevan täysin hyödytöntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän juuru perustuu sanonta "ei ole häpeä hakea apua". Näin sanotaan koska on nimenomaan häpeä hakea sitä apua. Kun apua hakee, sen jälkeen onkin toisen luokan kansalainen. Kun tyttäreni opiskeli niin kävi terapiassa. Sehän on nykyaikaa että käydään juttelemassa ammattiautajalle kun kengässä on kivi. Varoitin häntä että vaikuttaa urakehitykseen.
Mistä ne työnantajat muka saavat tietää, että tyttäresi kävi opiskeluaikoinaan terapiassa? Tyhmiä varoituksia sinulla. Olisit pitänyt ison leipäläpesi kiinni, kun tyttäresi koki terapiaa tarvitsevansa.
Hah, itsekkin myönnät epäsuorasti, ettei työnantajien saisi tietää terapiassa käyntiä:)
(5)
En typerys. Sinä et ymmärrä lukemaasi. Sanoin, ettei työnantaja saa selville. Kirjoitin indikatiivissa, en konditionaalissa. Ne ovat kaksi eri tapaluokkaa. Ei siinä ole mitään myöntämistä, kun en kirjoittanut mitä kuvittelit lukeneesi.
Taidan alkaa käymään Virossa lääkärissä
Olen huomannut kohtelun apteekissa että katsotaan vähän 'jännästi' kun haki lääkkeitä. Samoin tk-yleislääkärillä joka tarttui erääseen asiaan joka oli kirjattu käyntiini vähän sillä merkityksellä että siinä 'se hullu puhuu taas omiaan' vaikka kyse oli vain varmaan siitä että olin mitannut lämpöni huonosti tai mittari ei ollut kunnolla paikallaan. Mutta asiasta piti tietysti mainita epikriisissä että väitän lämpöni olevan sitä sun tätä kuin että lääkäri olisi vain sanonut vastaanotolla että ehkä mittari ei ollut kunnolla paikallaan kuin lähteä asiasta kirjoittelmaan epikriisiin kun mitään en kuitenkaan väittänyt vaan totesin että kehon lämpö heitteli flunssan jälkeen aika tavalla ja olo oli jotenkin heikko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko tämä olla totta vielä vuonna 2018
Kyllä. Erityisesti työelämässä. Mikäli on valittava kahdesta hakijasta, joilla toisella ihan todistettavasti mielenterveysongelmaista taustaa ja toisella ei, niin kummankohan kohdalle arvelet valinnan osuvan?
Mistä he muka saavat tietää? Jos kysytään niin täytyy sanoa ettei ole eikä ole ollut mielenterveyshistoriaa.
Mua itkettää ja ahdistaa tää asia, elämä pilalla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut kohtelun apteekissa että katsotaan vähän 'jännästi' kun haki lääkkeitä. Samoin tk-yleislääkärillä joka tarttui erääseen asiaan joka oli kirjattu käyntiini vähän sillä merkityksellä että siinä 'se hullu puhuu taas omiaan' vaikka kyse oli vain varmaan siitä että olin mitannut lämpöni huonosti tai mittari ei ollut kunnolla paikallaan. Mutta asiasta piti tietysti mainita epikriisissä että väitän lämpöni olevan sitä sun tätä kuin että lääkäri olisi vain sanonut vastaanotolla että ehkä mittari ei ollut kunnolla paikallaan kuin lähteä asiasta kirjoittelmaan epikriisiin kun mitään en kuitenkaan väittänyt vaan totesin että kehon lämpö heitteli flunssan jälkeen aika tavalla ja olo oli jotenkin heikko.
No tämä kuulostaa jo vainoharhaselta. Että ihan jännästi katsottu ja epikriisiin kirjattu mitä olet lämmöksi itse mitannut. Eikö se ole ihan normaalia että kirjataan mitä potilas on saanut. Eikai tuohon mitään liity mt-ongelmat.
Yksilötasolla ymmärrän, että tuntuu kohtuuttomalta tulla työnhaussa tavallaan rangaistuksi jostain menneisyyden terveysongelmasta. Ymmärrän kuitenkin myös työnantajanäkökulman. Työhön halutaan palkata paras mahdollinen tekijä, ja kyllähän runsaat sairauspoissaolot ja varsinkin uupumus- tai masennustaipumus ovat melkoinen riski työnantajalle. Varsinkin pienille yrityksille paljon sairastava työntekijä on valtava haitta. Lähtökohta työelämässä kuitenkin on, että työntekijä tuottaa jotain työnantajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä on että ei kaikki noita ongelmia kuitenkaan kohtaa? Vaikuttaako ikä sitten jotenkin?
Itselläni oli vakava masennus kun olin 15-20v, monta vuotta kävin terapiassa ja oli lääkitystä yms. Mutta kun lopulta pikkuhiljaa paranin niin ei siitä ole sen jälkeen ollut koskaan ongelmia. Olen ihan normaalia, asiallista palvelua saanut terveydenhuollossa ja ihan normaalisti työelämässä onnistunut etenemään jo, vaikka taustalla oli keskeytettyjä koulujakin. Lukionkin kävin loppuun vasta parannuttuani iltalukiona ja valmistuin vasta 22 vuotiaana.
Kuitenkin nyt 27 vuotiaana elämä on jo täysin normaalia ja mallillaan, on amk käytynä ja hyvä työpaikka, enkä koe että tuo nuoruuteni masennusdiagnoosi vaikuttaisi elämääni millään lailla.Mikä sen tekee, että joillakin se diagnoosi sitten siellä taustalla kummittelee ja aiheuttaa huonoa palvelua tai voi vaikuttaa jotenkin jopa työelämään? Onko kyse puhtaasta tuurista että kaikki on mennyt näin ok?
Onko sinulla jo ollut joku vaiva jonka selvittämiseen lääkäri joutuisi näkemään vähän tavallista enemmän vaivaa ja joka voisi selittyä psykosomaattisilla syillä - tai sitten ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän juuru perustuu sanonta "ei ole häpeä hakea apua". Näin sanotaan koska on nimenomaan häpeä hakea sitä apua. Kun apua hakee, sen jälkeen onkin toisen luokan kansalainen. Kun tyttäreni opiskeli niin kävi terapiassa. Sehän on nykyaikaa että käydään juttelemassa ammattiautajalle kun kengässä on kivi. Varoitin häntä että vaikuttaa urakehitykseen.
Mistä ne työnantajat muka saavat tietää, että tyttäresi kävi opiskeluaikoinaan terapiassa? Tyhmiä varoituksia sinulla. Olisit pitänyt ison leipäläpesi kiinni, kun tyttäresi koki terapiaa tarvitsevansa.
Nykyään omakannasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo tullut kans huomattua, esim. masennusdiagnoosi vainoaa koko loppuelämän ja vaikka siitä päästy vuosia sitten enkä tunne oloani masentuneeksi, lääkärissä epäillään jokaista pääkipua ja muuta vaivaa masennuksen uusimiseksi.
Kuten artikkelissakin mainittiin, tuo mainittu kysely on luultavasti vetänyt puoleensa juuri niitä vastaajia jotka on ongelmai kokeneet. Itse en ongelmia ole kokenut enkä ole moista kyselyä nähnyt että olisin päässyt vastaamaan :P
Lähipiirissä on monia joilla on ollut masennusta, lievästä vaikeaan. osalla vieläkin lääkitys päällä, pari-kolmekymppisiä ihmisiä. Ei kukaan ole maininnut tälläisista ongelmista, kaikki käyvät normaalisti töissä, osa korkeakoulutettuja ja hyvin löytynyt oman alan töitä hyvästä työpaikasta.
Mulla kun oli nuorena masennus, myös vanhempani hakeutuivat kaksistaan johonkin vanhemmille suunnattuun terapiaan. Kävivät siellä pari vuotta kerran kuussa, osan ajasta jopa täysikästymiseni jälkeen. Hekin kokivat saaneensa siitä vain apua, ovat johtavassa asemassa työelämässä enkä ole kuullut että tuosta olisi heille ollut haittaa että terapiassa kävivät. Toisella vanhemmistani oli myös nuorena paniikkihäiriön oireita jonkin aikaa johon oli lääkitys, en ole senkään kuullut vaikuttaneen vaikka silloin elettiin vielä paljon mielenterveysongelmien suhteen huonompaa aikaa (80-luvun lopulla).
Ihan vaan nyt näille jotka täällä hysteerisinä kirjoittivat että elämä pilalla, ei se pilalla ole. ongelmiin ON hyvä hakea apua! Ihan turha pelätä tuollaista yksipuolisen otannan tutkimuksen tuloksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä on että ei kaikki noita ongelmia kuitenkaan kohtaa? Vaikuttaako ikä sitten jotenkin?
Itselläni oli vakava masennus kun olin 15-20v, monta vuotta kävin terapiassa ja oli lääkitystä yms. Mutta kun lopulta pikkuhiljaa paranin niin ei siitä ole sen jälkeen ollut koskaan ongelmia. Olen ihan normaalia, asiallista palvelua saanut terveydenhuollossa ja ihan normaalisti työelämässä onnistunut etenemään jo, vaikka taustalla oli keskeytettyjä koulujakin. Lukionkin kävin loppuun vasta parannuttuani iltalukiona ja valmistuin vasta 22 vuotiaana.
Kuitenkin nyt 27 vuotiaana elämä on jo täysin normaalia ja mallillaan, on amk käytynä ja hyvä työpaikka, enkä koe että tuo nuoruuteni masennusdiagnoosi vaikuttaisi elämääni millään lailla.Mikä sen tekee, että joillakin se diagnoosi sitten siellä taustalla kummittelee ja aiheuttaa huonoa palvelua tai voi vaikuttaa jotenkin jopa työelämään? Onko kyse puhtaasta tuurista että kaikki on mennyt näin ok?
Onko sinulla jo ollut joku vaiva jonka selvittämiseen lääkäri joutuisi näkemään vähän tavallista enemmän vaivaa ja joka voisi selittyä psykosomaattisilla syillä - tai sitten ei.
Kyllä on. Minulla on pari fyysistä sairautta, ollut ennen masennusta ja ollut sen jälkeen pari juttua joita on tutkittu tarkemmin että mikä vialla. Sellaisia sairauksia jotka vaativat liki vuosittaista seurantaa. Lisäksi olen joutunut turvautumaan lapsettomuushoitoihin, joissa itse olen ottanut masennustaustaani esille erinäisistä syistä. Aivan asillista kohtelua silloinkin sain :) Totesivat siihen vain että teininä monella on masennusta ja muuta, ja että hyvä kun otin asian itse puheeksi. Ei ole vaikuttanut hoitojeni kulkuun tai kohteluuni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tähän juuru perustuu sanonta "ei ole häpeä hakea apua". Näin sanotaan koska on nimenomaan häpeä hakea sitä apua. Kun apua hakee, sen jälkeen onkin toisen luokan kansalainen. Kun tyttäreni opiskeli niin kävi terapiassa. Sehän on nykyaikaa että käydään juttelemassa ammattiautajalle kun kengässä on kivi. Varoitin häntä että vaikuttaa urakehitykseen.
Mistä ne työnantajat muka saavat tietää, että tyttäresi kävi opiskeluaikoinaan terapiassa? Tyhmiä varoituksia sinulla. Olisit pitänyt ison leipäläpesi kiinni, kun tyttäresi koki terapiaa tarvitsevansa.
Jos hakeutuu sos ja terveysalalle tai kouluun töihin niin se tulee kyllä esille.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä tämä voi vaikuttaa ihmisen uskottavuuteen terveydenhuollon asiantuntijoiden(=lääkärien) silmissä?
Masennus joskus vuosia sitten näkyy yhä terveystiedoissa. Masentuneen oletetaan keksivän oireet eikä tutkimuksiin lähetetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä on että ei kaikki noita ongelmia kuitenkaan kohtaa? Vaikuttaako ikä sitten jotenkin?
Itselläni oli vakava masennus kun olin 15-20v, monta vuotta kävin terapiassa ja oli lääkitystä yms. Mutta kun lopulta pikkuhiljaa paranin niin ei siitä ole sen jälkeen ollut koskaan ongelmia. Olen ihan normaalia, asiallista palvelua saanut terveydenhuollossa ja ihan normaalisti työelämässä onnistunut etenemään jo, vaikka taustalla oli keskeytettyjä koulujakin. Lukionkin kävin loppuun vasta parannuttuani iltalukiona ja valmistuin vasta 22 vuotiaana.
Kuitenkin nyt 27 vuotiaana elämä on jo täysin normaalia ja mallillaan, on amk käytynä ja hyvä työpaikka, enkä koe että tuo nuoruuteni masennusdiagnoosi vaikuttaisi elämääni millään lailla.Mikä sen tekee, että joillakin se diagnoosi sitten siellä taustalla kummittelee ja aiheuttaa huonoa palvelua tai voi vaikuttaa jotenkin jopa työelämään? Onko kyse puhtaasta tuurista että kaikki on mennyt näin ok?
Onko sinulla jo ollut joku vaiva jonka selvittämiseen lääkäri joutuisi näkemään vähän tavallista enemmän vaivaa ja joka voisi selittyä psykosomaattisilla syillä - tai sitten ei.
Kyllä on. Minulla on pari fyysistä sairautta, ollut ennen masennusta ja ollut sen jälkeen pari juttua joita on tutkittu tarkemmin että mikä vialla. Sellaisia sairauksia jotka vaativat liki vuosittaista seurantaa. Lisäksi olen joutunut turvautumaan lapsettomuushoitoihin, joissa itse olen ottanut masennustaustaani esille erinäisistä syistä. Aivan asillista kohtelua silloinkin sain :) Totesivat siihen vain että teininä monella on masennusta ja muuta, ja että hyvä kun otin asian itse puheeksi. Ei ole vaikuttanut hoitojeni kulkuun tai kohteluuni.
Miten masennus edes voisi aiheuttaa lapsettomuutta, eihän sitä nyt tietenkään masennustaustan takia jätetä hoitamatta :D. Ja mitä tekemistä tällä asialla on sairauksien kanssa jotka on olleet ennen masennusta? Jos sinulla on useampi pitkäaikaissairaus ollut jo ennen masennusta niin tottakai saat hoitoa todennäköisemmin kuin joku joka on ollut koko elämänsä muuten terve paitsi että kärsinyt mt-ongelmista. Kun tällainen sitten saa jonkun vaikeasti diagnosoitavan sairauden, takaan että sairaus on jo pitkällä ennen kuin julkiselta saa kiinnostusta.
Ja jos aikoo joskus hankkia lapsia, masennusdiagnoosi voi merkitä lasten huostaanottoa.
Oma mielenterveys on joka tapauksessa liian arvokas asia antaa kaikenmaailman puoskareiden käsiin.
Niin, ja jos on joskus saanut jonkun mt-diagnoosin, se roikkuu loppuiän kaikissa terveydenhoitojärjestelmän sisällä kirjoitettavissa lähetteissä.
Kenellekään ei siis tule mieleen, että ehkäpä ongelmia työssä ja ihmissuhteissa aiheuttaa se mielisairaus itsessään eikä tieto diagnoosista?
Huomatkaa, että vaikuttaa myös mahdollisen eron tullen huoltajuuskiistoissa. Älä IKINÄ mene hakemaan apua esim. masennukseen, nappeja tungetaan vaikket niitä haluaisikaan ja saat ikuisen leiman.