90-luvun kaltoinkohdellut lapset!

Mun lapsuuteen kuuluivat luunapit, tukkapölly ja hiuksista raahaaminen. Isä huusi ja vähätteli, äiti oli välinpitämätön. Molemmat kisko alkoa. Eivätkä ole tehneet mielestään mitään väärin vanhempina. Toki erosivat kun olin pieni, ja isällä monia muijia en jälkeen. Niitä olikin kiva katsella kännisinä aina isän luona ollessa...äiti edelleen välinpitämätön.

Onneksi nykyään ymmärretään tuollainen kuritusmeininki kaltoinkohteluksi. Huonosti käyttäytyvä lapsi ei kaipaa sitä, että hänen pahaa oloaan vaan lisätään rangaistuksilla ym. vaan päin vastoin opetusta, tukea ja hyväksyntää.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi nykyään ymmärretään tuollainen kuritusmeininki kaltoinkohteluksi. Huonosti käyttäytyvä lapsi ei kaipaa sitä, että hänen pahaa oloaan vaan lisätään rangaistuksilla ym. vaan päin vastoin opetusta, tukea ja hyväksyntää.

Lasten kaltoinkohtelu ei ole sidottu aikaan, vaan yhtälailla tuo ap. kertomusta tapahtuu tänäkin päivänä ja joskus vielä pahempana.

Suurimmalla osalle 90-luvun lapsista ap. kertomus on täysin vieras ja tuntematon, eikä se kerro 90-luvun kasvatuksesta, vaan vanhempien mielivallasta ja vanhemmuuden heikkoudesta.

Tuolla on toinen keskustelu, jossa kysellään, onko väärin pakottaa lapsi keräämään marjoja ja monen mielestä se on tämän päivän vanhemmista ok.

Toisaalta ehkä tässä on jotain sukupolvien välistä eroa? Henkiset traumat periytyvät pitkälle ja se näkyy esim. niissä omissa tunteidenhallintakeinoissa. 60-luvulla syntynyt äitini esim. on minulle opettanut, että tunteista ja ongelmista ei puhuta, vaan ne kätketään jonnekin syvälle sisimpään, kunnes ne joskus sitten räjähtävät itsestään. Näin kuulemma hänenkin äitinsä ja sota-ajan elänyt mummunsa olivat opettaneet.. Väkivaltainen ei onneksi ollut, mutta haukkui ja uhkaili paljon. Itse yritän olla vähän nykyaikaisempi.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta ehkä tässä on jotain sukupolvien välistä eroa? Henkiset traumat periytyvät pitkälle ja se näkyy esim. niissä omissa tunteidenhallintakeinoissa. 60-luvulla syntynyt äitini esim. on minulle opettanut, että tunteista ja ongelmista ei puhuta, vaan ne kätketään jonnekin syvälle sisimpään, kunnes ne joskus sitten räjähtävät itsestään. Näin kuulemma hänenkin äitinsä ja sota-ajan elänyt mummunsa olivat opettaneet.. Väkivaltainen ei onneksi ollut, mutta haukkui ja uhkaili paljon. Itse yritän olla vähän nykyaikaisempi.

Mitä "toisaalta"? Ei tuollainen järkeily sitä kaltoinkohdeltua lasta ja siitä vaurioitunutta aikuista auta yhtään. Vai auttaisiko sinua jos joku naapuri esim pahoinpitelisi lapsesi ja selittäisi että "oli niin vaikea lapsuus"?

90-luvun?

90-luvun vanhemmille esimerkiksi lapsen tunteiden sanoittaminen oli yleensä täysin tuntematon asia. Sitä sitten kompensoitiin lasten kaltoinkohtelulla ja oman raivon purkamisella näihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta ehkä tässä on jotain sukupolvien välistä eroa? Henkiset traumat periytyvät pitkälle ja se näkyy esim. niissä omissa tunteidenhallintakeinoissa. 60-luvulla syntynyt äitini esim. on minulle opettanut, että tunteista ja ongelmista ei puhuta, vaan ne kätketään jonnekin syvälle sisimpään, kunnes ne joskus sitten räjähtävät itsestään. Näin kuulemma hänenkin äitinsä ja sota-ajan elänyt mummunsa olivat opettaneet.. Väkivaltainen ei onneksi ollut, mutta haukkui ja uhkaili paljon. Itse yritän olla vähän nykyaikaisempi.

Mitä "toisaalta"? Ei tuollainen järkeily sitä kaltoinkohdeltua lasta ja siitä vaurioitunutta aikuista auta yhtään. Vai auttaisiko sinua jos joku naapuri esim pahoinpitelisi lapsesi ja selittäisi että "oli niin vaikea lapsuus"?

En tässä yrittänyt ketään auttaa. "Toisaalta" viittasi ylempään keskusteluun siitä, että jonkun mielestä tämä on ajaton ilmiö. Yritin tarjota perustelun sille, miksi aloittaja ehkä tuntee, että 90-luvulla oli enemmän tällaista kuin nykyään. Mutta vaikea vertailla, koska olemme eläneet vain yhden lapsuuden kukin.

Isää inhosin minäkin. Pienimmästäkin virheestä seurasi sanallista alistusta, tukistusta, nahkavyöllä uhkailua tai risua. Kiroilua kavahdan vieläkin.

Äiti taas oli varsin passiivinen, saatiin mennä ja tehdä mitä huvitti, kunhan oltiin hiljaa ja pois näkyvistä.

Vanhimman siskon lähdettyä maailmalle isä rentoutui, mutta äidin asenne muuttui, ja lähes kaikki tekeminen ja meneminen kiellettiin. Ei saanut syödä omia ruokia ettei liho, ei saanut urheilla koska oli siinä niin huono, ei saanut käydä kaupassa ettei vaan ostaisi mitään väärää, ei saanut hoitaa omia asioita koska eihän lapset tiedä miten puhelimeen puhutaan. Mihinkään ei kannustettu, paitsi kotona pysymiseen.

16 vuotiaana muutin suuren väännön jälkeen poikaystäväni kanssa yhteen, ja mikä pettymys se äidille olikaan. Vieläkin, yli 10 vuoden jälkeen äiti kyseenalaistaa minun tekemiset ja menemiset. Isän kanssa on todella hyvät välit.

Synnyin 80-luvulla.

Minut sijoitettiin jo pienenä, biologinen isä seksuaalisesti sairas, biologinen äiti psykoosiasteen masentunut.

Kasvattiäitini oli psykopaatti; yritti puhkoa silmääni neulalla,löi,syötti roskia esim.lattialta,alushoususillani jouduin kymmenen asteen pakkaseen,hän repi minut ulos ja laittoi oven kiinni,alkoholistina välillä hän näytteli alapäätään ,tuli toiselle sohvalle yöpaita suklaan ilman alushousuja ja levitteli reisiään,jne.

Onneksi kasvatti-isän oli todella mahtava Isä.Normaali Isä.

Ja kyllä,käyn tänäkin päivänä terapiassa.

Todella ikäviä kokemuksia ihmisillä tässäkin ketjussa...Omat vanhempani syntyivät 40-luvulla ja kuritus oli sen mukaista. Risua, luunappia, tukkapöllyä. Henkistä ja fyysistä alistamista, nimittelyä ja haukkumista myös. Molemmilla oma lapsuus väkivaltainen joten ns.periytyi sieltä. Omat lapset jätin tekemättä, en voi koskaan olla täysin varma siitä ettenkö itse olisi samanlainen vanhempi. Ja terapiassa olen myös joutunut käymään, syvät henkiset arvet jäi vaikka vanhempani osasivat olla myös rakastavia...

Isäni kun suuttui, osasi olla hyvinkin paha suustaan ja fyysisesti väkivaltainen. Kerran lapsena repi hiuksista niin että huusin täyttä kurkkua ja päänahka oli kipeä monta päivää (olin alle kouluikäinen) Tämä siis 90-luvun alussa. Vitsa oli aina jääkaapin päällä odottamassa ja olen saanut vitsaa niin äidiltä, isältä kuin aikuiselta serkultanikin...Meidän perheessä ja suvussa kuritusväkivalta oli normi ja vanhemmat sodan jälkeen syntyneitä. Lapsena pelkäsin molempien vanhempien suuttumista, äitiä tosin vähemmän kuin isää. Asuttiin pienellä kylällä ja naapurit ja opettaja tiesivät mitä meillä tapahtui, mutta kukaan aikuinen ei tehnyt asialle mitään ja tästä olen vieläkin katkera...

Synnyin 70-luvulla, äitini oli hippi ja alkoholisti ja ties mitä, meno sen mukaista. Selvisin lapsuudestani hengissä, joten selviän mistä vain. 

-91

osaan kertoa vain oman perheeni kulttuurista. Äiti oli äkkipikainen, eikä hallinnut itseään, hän huusi ja purki yh-duunarin väsymyksen ja ahdistuksen lapsiinsa. Pelkäsin häntä. Mikään ei ollut kovin johdonmukaista tai perusteltua, syynä kaikkeen oli "koska mä sanon niin". Tukistaminen oli yksi hänen tunteen purkamisen keinoistaan. Sitä sattui aika harvoin muistaakseni. Teininä etäännyin ja vihasin. Kasvoin siihen perusfiilikseen ettei kannata olla kovin näkyvästi olemassa, koska rangaistukset ja huudot tulivat ihan sattumanvaraisesti. Mun mielestä lapsena kaikkien muiden vanhemmat oli ihania ja lempeitä ja oisin niin halunnut kuulua mihin tahansa muuhun perheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi kuulla miten muita 90-luvun lapsia kasvatettiin, oliko nöyryyttämistä ym? Itselle lapsena rangaistuksena annettiin muovipurkki käteen ja käskettiin kerätä täyteen marjoja ja"sitä ennen ei ole kotiin tulemista". Istutettiin myös kuistilla talvella pelkissä pitkiksissä ovi lukossa esim.15 minuuttia. Risua sai, samoin tukkapöllyjä ja tukistamista. Isä haukkui myös joskus k-pääksi ja "p-skiaiseksi" (olen siis nainen).

Öisin oli usein nälkä koska ruokaa sai ottaa illalla vain vähän (pari leipää,jugurttia)

Kasvatus oli hyvin autoritääristä ja vanhemmilta selkeästi puuttuivat omat vihanhallintakeinot (molemmat äkkipikaisia) Muitakin laiminlyöntejä oli mutta en jaksa kaikkea kirjoittaa.

Isää muistan lapsena pelänneeni ja teininä vihanneeni. Olen joutunut käymään aikuisena terapiassa. Eikä lapsuuteni edes ollut sieltä pahimmasta päästä...

Vastaavaa oli meilläkin. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Terapian tarpeessa olen minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Synnyin 70-luvulla, äitini oli hippi ja alkoholisti ja ties mitä, meno sen mukaista. Selvisin lapsuudestani hengissä, joten selviän mistä vain. 

Tuskin. Kuolema vie jokaisen ajallaan.

Meillä ei raivottu mutta ei puhuttu tunneperäisistä asioistakaan.. Isä ei rangaissut meitä, hän suuttui niin harvoin että kun sitten suuttui niin aloin aina itkemään vaikka ei ollut edes mulle vihainen. Äiti saattoi rangaista tukistamalla, heittämällä ulos kuistille muutamaksi minuutiksi tai läpsäisemällä pakaroille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi nykyään ymmärretään tuollainen kuritusmeininki kaltoinkohteluksi. Huonosti käyttäytyvä lapsi ei kaipaa sitä, että hänen pahaa oloaan vaan lisätään rangaistuksilla ym. vaan päin vastoin opetusta, tukea ja hyväksyntää.

Lasten kaltoinkohtelu ei ole sidottu aikaan, vaan yhtälailla tuo ap. kertomusta tapahtuu tänäkin päivänä ja joskus vielä pahempana.

Suurimmalla osalle 90-luvun lapsista ap. kertomus on täysin vieras ja tuntematon, eikä se kerro 90-luvun kasvatuksesta, vaan vanhempien mielivallasta ja vanhemmuuden heikkoudesta.

Tuolla on toinen keskustelu, jossa kysellään, onko väärin pakottaa lapsi keräämään marjoja ja monen mielestä se on tämän päivän vanhemmista ok.

Mikä on pakottamista? Se että käskee? Mielestäsi lasta ei saa käskeä? Oletko myös sitä mieltä, että lapsi kykenee itse kasvattamaan itsensä?

Lapsen käskeminen on aivan eri asia kuin lapsen nöyryyttäminen uhkailemalla väkivallalla jne. Vanhemman auktoriteetin ei pitäisi perustua väkivaltaan/pakottamiseen ja suurin osa tässä ketjussa esiintuoduista asioista ovat juurikin henkistä/fyysistä väkivaltaa ja pakottamista ja näin kasvattamalla lapsi vain saadaan vihaamaan vanhempiaan t.se kaltoinkohdeltu

Itse vihasin ja pelkäsin isääni joka tukisti ja antoi luunappeja, haukkui ja huusi kun olin lapsi. Äiti purki vihaansa antamalla risua ja uhkailemalla. Tämä joskus 90-luvun puolivälissä.

En ole antanut vieläkään anteeksi ja vanhemmat eivät itse näe toimineensa väärin vaan piiloutuvat edelleen"kasvatuksen" taakse. Kuritusväkivalta on heidän mielestään ainoa oikea tapa kasvattaa lapsia. Minusta sitten tuli teini-iässä viiltelijä, joka hakkasi ja puri itseään ja huusi äidilleen viikoittain.

En osannut surra, olin oppinut vain purkamaan vihaani itseeni ja äitiini, koska suru oli kielletty tunne ja itkeä ei saanut.

Olen käynyt 8 vuotta terapiassa ja minulla on sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja keskivaikea masennus