mitä järkeä tällaisessa Kelan terapiassa on?

Terapiassa tehdään työtä 50/50. Omalla työllä on iso merkitys paranemiseen. Moni ei myönnä edes sitä, että suuri osa ongelmista johtuu lapsuudesta. Ja jos tästä on eri mieltä voi jotkut terapiasuuntaukset tuntua turhilta..

Itse olen käynyt kohta vuoden ja edistynyt paljon, äitini kävi vuosia eikä taitanut hyötyä juurikaan. Häneltä puuttuu kyky arvioida omaa käytöstä, olettaa vaan että se toinen parantaa hänet. Eihän se niin mene.

Oma terapiasuuntaukseni auttaa ainakin siihen, että saan käsiteltyä lapsuuden asiat ja ymmärrän paremmin itseäni. Ahdistukseen ei ole vielä auttanut, ei lääkkeet eikä terapia. Psykiatrin käyntiä odotellessa...

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapeutti antaa vain työkaluja, sinä teet työt. Terapiatyypistä riippuen. Tuo 80 eur per kerta on aika vähän, sillä moni on valmis ostamaan vaikka 1000 euron käsiveskan kerran viikossa, jos vaan rahaa on. Baariinkin menee helposti tuo summa viikossa. Elämä on valintoja. Myös paraneminen.

Ai jos ei terapia tehoa ei halua parantua? En käytä käsiveskoja jos en saa parilla eurolla kirpparilta ja baareis en käy, onko hullumpaa rahanmenoa (en ole ap).

Eikö kukaan tajua ettei kaikki terapeutit sovi kaikille??!! Itselleni terapeutti esitti aikanaan että olisi ehkä hyvä vaihtaa terapeuttia, ajattelin itse samaa. Henkilökenmioilla on väliä. 

Ja ap haluaa tehdä töitä imenomaan. Lue.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi vittu. On lapsena hyväksikäytettyjä ja raiskattuja, jotka ei saa riittävää terapiaa ollenkaan. Tällaiset ap:t saattaa jättää menemättä kun ei huvita.

Jos on oikeita ongelmia, terapiassa voi käydä kuin työssä ja terapeutti on kuin työkaveri joka auttaa vaikean asian käsittelyssä. Jos sitä terapiaa vaan myönnettäisiin niille jotka sitä arvostaa ja hyötyisi.

Olisi mielenkiintoista kuulla kuinka terapeutti voi auttaa tällaisessa tilanteessa?

Mitä hänen pitäisi tehdä?

Kävin vuosia sitten terapeutilla vaikean masennukseni aikana ja aika oudolta se minusta vaikutti.

Tiesin mikä ongelmani aiheutti, pääasiassa työ ja muutenkin vaikea elämäntilanne, mutta en oikeastaan kokenut terapian auttavan asioiden hoidossa millään tavalla. Sain kyllä lopulta eläkepaperit, mutta ei siitä tyhjän jauhamisesta mitään hyötyä ollut.

Paranin masennuksestani omin voimin, sillä muutin elämäntilanteeni toisenlaiseksi, mutta en kylläkään terapeutin neuvojen avulla, vaan ihan muuttamalla tilannettani.

Mitä hyötyä on paasata omista asioistaan uppo oudolle ihmiselle, joka kuuntelee sinua siksi että saa siitä kohtuuttoman korvauksen.

Jos ihmisellä ei itsellään ole ymmärrystä mikä masentaa, vituttaa, nujerruttaa, niin uskooko terapiassa kävijä jos terapeutti sanoisi esim. Elämäntilanteesi on vaikea ja suurin syy siihen on uhriutumisesi, jätä työsi, aviopuolisosi, lopeta juominen ja mielialalääkkeiden popsiminen, syö hyvin ja ulkoile.

Kiitos ja näkemiin 80 euron lasku seuraa perässä.

Trust me. I know what I'm doing!

Työuupumuksesta, parisuhdeongelmista, elämän vastoinkäymisistä yleensä voikin puhua kelle tahansa yleisellä tasolla. Luonnonkatastrofi ym asioita voidaan käsitellä kollektiivisesti. Asiat pitää käydä läpi, ja sitten jatkaa eteenpäin.

Mutta juuri hyväksikäyttöön liittyvät yksityiskohdat, tai mitä tulee mieleen, niitä ei pystytä tai jakseta kuunnella. Silloin tarvitsee kuulijan joka ei kauhistele tai hylkää ettei sulla ole väliä nyt (kuten ei ollut silloinkaan kun teot tapahtui), vaan on pätevä ammattilainen joka kestää kuulemansa. Kyse on asian jakamisesta. Ei kaiken käsittelyyn tarvikaan terapeuttia, mutta kun aihe on vaikea niin tarvii.

Kiitokset asiallisesta vastauksestasi.

En ymmärtänyt (ajatellut), että ihmisillä olisi vaikeita aiheita joita muut eivät kestäisi kuunnella.

Olen ymmärtänyt ettei terapeutti anna kenellekään valmiita vastauksia ongelmien selvittämiseen, sillä asiakkaan on itse tajuttava mistä kenkä puristaa. Olkoon se sitten lapsuuden kokemukset tai nykyistä tilannetta koskeva ongelma.

Onko todellakin niin, etteivät ihmiset yleensä tiedä mikä heidät on ajanut masennukseen, ahdistukseen, sosiaalisten tilanteiden pelkoon, ym. mielen ongelmiin ja he tarvitsevat vain kuuntelijan selvittääkseen omia ajatuksiaan ja ehkä sen jälkeen pystyvät tekemään jotain konkreettisia korjausliikkeitä omaan elämäänsä.

Vai onko niin, että ihmiset kyllä tietävät, mutta hakevat terapiaa ja mielialalääkkeitä kestääkseen olemassaolevan tilanteen, tekemättä mitään korjatakseen mikä korjattavissa on.

Silloin kai ne terapiakäynnitkin ovat aivan turhia.

Eikä lievissä tapauksissa kuka tahansa kuuntelija riittäisi tähän terapeutti 80 euroa tunti/pappi lukkari talonpoika kuppari, ilmainen?

Voin kertoa että terapeutti sanoi alussa että viimeisenä vuotena tehdään integrointia.

Ei ole eikä tuu.

Välillä se saattaa kertoa omista lomatoiveistaan jos sopiva väli löytyy.

Tämä oli esimerkkinä vain.

Miksi Kela ei kysele välillä onko terapia auttanut?

Vierailija kirjoitti:

Voin kertoa että terapeutti sanoi alussa että viimeisenä vuotena tehdään integrointia.

Ei ole eikä tuu.

Välillä se saattaa kertoa omista lomatoiveistaan jos sopiva väli löytyy.

Tämä oli esimerkkinä vain.

Miksi Kela ei kysele välillä onko terapia auttanut?

Koska homma tuottaa rahaa sadoille/tuhansille ihmisille.

Verovaroista korvataan suurin osa terapiakäynneistä, joissa pienistä ongelmista ja päivän tapahtumista kerrotaan aktiivista ja empaattista kuuntelijaa näyttelevälle terapeutille, jonka on jostain revittävä rahat opintovelkoihin ja riittävään elintasoon.

Väitän, että suurin osa terapioista ja terapeuteista on osa suurta yhteiskunnallista näytelmää, jossa lieviä mielen ongelmia käsitellään ah niin modernilla ja amerikaklaisista elokuvista tutulla tavalla.

Samaan lopputulokseen päästäisiin varmastikin pakottamalla ihmiset 9 euron päiväkorvauksella kuuntelemaan toisiaan ja antamaan puhetulvan väliin kommentteja, no tuntuuko sinusta että tällä lapsuuden kokemusellasi voisi olla jotain yhteyttä tähän käsittelemäämme ongelmaan?

Kuinka olet tänään jaksanut herätä ja mennä kauppaan?

Onko lääkkeistä ollut apua tarkistettaisiinko hieman annostusta.

Kävin aikoinaan psykiatrin vastaanotolla ja tottakai määrättiin mielialalääkitys.

Lääkevastaisena en syönyt yhtäkään nappia ja seuraavalla käynnillä, heti päivään sanomisen jälkeen guru kertoi, kuinka näytän jo hieman pirteämmältä ja kuinka annostusta voitaisiin hieman nostaa :-)

Suurta sirkusta.

Minun mielestäni järjestelmä on kyllä jotenkin epäonnistunut jos potilaat joutuu keskenään riitelemään toimiiko vai eikö toimi ja että asiakkaan pitää vaihtaa terapeuttia/ terapiatyyliä/ suhtautumistaan jne. oman mielen mukaan. Millä muulla sairaudella on tällainen hoito joka jättää potilaan ihan yksin ja ulalle missä mennään? Itse koen sen hankalaksi että ennenkuin päästään asiaan pitäisi löytä energiaa siihen että opettelee mikä terapian pointti on, samalla kun nuoralla kävelee arjen kanssa ja sen jälkeen löytää terapiatyyli ja terapeutti. Väitän että tähän tuhrautuu ihan turhaa aikaa ja energiaa useimmilta enkä ihmettele jos jotkut jättää leikin kesken.

Yhyy yhyy on vaan niin itkuinen olo ja kauhee menkkaturvotus yhyy yhyy:)))))))))

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi vittu. On lapsena hyväksikäytettyjä ja raiskattuja, jotka ei saa riittävää terapiaa ollenkaan. Tällaiset ap:t saattaa jättää menemättä kun ei huvita.

Jos on oikeita ongelmia, terapiassa voi käydä kuin työssä ja terapeutti on kuin työkaveri joka auttaa vaikean asian käsittelyssä. Jos sitä terapiaa vaan myönnettäisiin niille jotka sitä arvostaa ja hyötyisi.

Olisi mielenkiintoista kuulla kuinka terapeutti voi auttaa tällaisessa tilanteessa?

Mitä hänen pitäisi tehdä?

Kävin vuosia sitten terapeutilla vaikean masennukseni aikana ja aika oudolta se minusta vaikutti.

Tiesin mikä ongelmani aiheutti, pääasiassa työ ja muutenkin vaikea elämäntilanne, mutta en oikeastaan kokenut terapian auttavan asioiden hoidossa millään tavalla. Sain kyllä lopulta eläkepaperit, mutta ei siitä tyhjän jauhamisesta mitään hyötyä ollut.

Paranin masennuksestani omin voimin, sillä muutin elämäntilanteeni toisenlaiseksi, mutta en kylläkään terapeutin neuvojen avulla, vaan ihan muuttamalla tilannettani.

Mitä hyötyä on paasata omista asioistaan uppo oudolle ihmiselle, joka kuuntelee sinua siksi että saa siitä kohtuuttoman korvauksen.

Jos ihmisellä ei itsellään ole ymmärrystä mikä masentaa, vituttaa, nujerruttaa, niin uskooko terapiassa kävijä jos terapeutti sanoisi esim. Elämäntilanteesi on vaikea ja suurin syy siihen on uhriutumisesi, jätä työsi, aviopuolisosi, lopeta juominen ja mielialalääkkeiden popsiminen, syö hyvin ja ulkoile.

Kiitos ja näkemiin 80 euron lasku seuraa perässä.

Trust me. I know what I'm doing!

Työuupumuksesta, parisuhdeongelmista, elämän vastoinkäymisistä yleensä voikin puhua kelle tahansa yleisellä tasolla. Luonnonkatastrofi ym asioita voidaan käsitellä kollektiivisesti. Asiat pitää käydä läpi, ja sitten jatkaa eteenpäin.

Mutta juuri hyväksikäyttöön liittyvät yksityiskohdat, tai mitä tulee mieleen, niitä ei pystytä tai jakseta kuunnella. Silloin tarvitsee kuulijan joka ei kauhistele tai hylkää ettei sulla ole väliä nyt (kuten ei ollut silloinkaan kun teot tapahtui), vaan on pätevä ammattilainen joka kestää kuulemansa. Kyse on asian jakamisesta. Ei kaiken käsittelyyn tarvikaan terapeuttia, mutta kun aihe on vaikea niin tarvii.

Kiitokset asiallisesta vastauksestasi.

En ymmärtänyt (ajatellut), että ihmisillä olisi vaikeita aiheita joita muut eivät kestäisi kuunnella.

Olen ymmärtänyt ettei terapeutti anna kenellekään valmiita vastauksia ongelmien selvittämiseen, sillä asiakkaan on itse tajuttava mistä kenkä puristaa. Olkoon se sitten lapsuuden kokemukset tai nykyistä tilannetta koskeva ongelma.

Onko todellakin niin, etteivät ihmiset yleensä tiedä mikä heidät on ajanut masennukseen, ahdistukseen, sosiaalisten tilanteiden pelkoon, ym. mielen ongelmiin ja he tarvitsevat vain kuuntelijan selvittääkseen omia ajatuksiaan ja ehkä sen jälkeen pystyvät tekemään jotain konkreettisia korjausliikkeitä omaan elämäänsä.

Vai onko niin, että ihmiset kyllä tietävät, mutta hakevat terapiaa ja mielialalääkkeitä kestääkseen olemassaolevan tilanteen, tekemättä mitään korjatakseen mikä korjattavissa on.

Silloin kai ne terapiakäynnitkin ovat aivan turhia.

Eikä lievissä tapauksissa kuka tahansa kuuntelija riittäisi tähän terapeutti 80 euroa tunti/pappi lukkari talonpoika kuppari, ilmainen?

Toipuminen on juuri sitä että itse oivaltaa oman elämänsä syy-seuraussuhteet. Tuntemuksiin voi löytyä sanoitusta esim kirjoja lukemalla. Terapeutti tukee siinä, että voisi integroida esim trauman osaksi omaa menneisyyttä. Hyvä terapeutti voi auttaa ylös jumituksen kuopasta uskomaan että olo voi joku päivä vähän helpottaa.

Joskus vertaistuessa tulee samaa, tuo tietää mistä puhun. Vertaisella on kuitenkin oma taakkansa, ja silloin tarvii ammattiapua. Ammattiauttaja on vaitiolovelvollinen ja se lisää luottamusta.

Pitää olla itsensä puolella. Valehtelin itselleni, että mulla on vaan syömishäiriö ja väkivaltaisia suhteita. Ne ei kuitenkaan ollut syy vaan seuraus. Toipuminen alkoi vasta kun aloin käsittelemään lapsuuden kaltoinkohtelua. Etten silloin oppinut olemaan minkään arvoinen, ja se jatkui aikuisenakin. Lapsena rikottu kokoaa mielessään jotain palapeliä lopun ikäänsä, eikä tule täydellistä. On kuitenkin siedettävä oma rikkinäisyys ja huomattava mikä on hyvin. Pitää vaan jaksaa, niin kauan kuin päiviä riittää.

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni järjestelmä on kyllä jotenkin epäonnistunut jos potilaat joutuu keskenään riitelemään toimiiko vai eikö toimi ja että asiakkaan pitää vaihtaa terapeuttia/ terapiatyyliä/ suhtautumistaan jne. oman mielen mukaan. Millä muulla sairaudella on tällainen hoito joka jättää potilaan ihan yksin ja ulalle missä mennään? Itse koen sen hankalaksi että ennenkuin päästään asiaan pitäisi löytä energiaa siihen että opettelee mikä terapian pointti on, samalla kun nuoralla kävelee arjen kanssa ja sen jälkeen löytää terapiatyyli ja terapeutti. Väitän että tähän tuhrautuu ihan turhaa aikaa ja energiaa useimmilta enkä ihmettele jos jotkut jättää leikin kesken.

Millä muulla sairaudella?

No ajatellaan vaikka syöpää. Ei syöpäänkään tehoa kaikki hoitomuodot varsinkaan jos niitä ei laiteta oikeille alueille.

Terapioissa ongelmana on se, että mielenterveydessä on monia eri alueita joista pitää kyetä erottelemaan mistä on kyse. On paljon ihmisiä, joilla on mielenterveydenhäiriöitä joita ei ole diagnosoitu. Kun on vielä siihen lisättynä eri persoonallisuushäiriöitä, masennuksia, skitsofrenioita jotka kaikki voi olla vielä eri asteisia ja oireilevat eri tavoin riippuen ihmisestä. Ja siihen lisätään että ihmisillä on erilaisia perhetaustoja, mieltymyksiä, tapoja puhua, olla puhumatta ja käyttäytyminen niin mitenkähön luulet että voidaan hetkessä tietää miten henkilöä pitäisi hoitaa ja millä tavalla? Terapeuttien pitäisi kaiken tuon keskellä osata lukea ihmisten ajatuksia ja tietää, mitä he ovat käyneet läpi elämässään ja miten heitä pitäisi kohdella? Edes pelkkä diagnosi mielenterveyden häiriöstä ei anna täysin 100% varmuutta siitä, miten ihmisiä tulisi hoitaa kun vaikka persoonallisuushäiriötkin oireilevat ja ovat omanlaisia jokaisella henkilöllä. 

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni järjestelmä on kyllä jotenkin epäonnistunut jos potilaat joutuu keskenään riitelemään toimiiko vai eikö toimi ja että asiakkaan pitää vaihtaa terapeuttia/ terapiatyyliä/ suhtautumistaan jne. oman mielen mukaan. Millä muulla sairaudella on tällainen hoito joka jättää potilaan ihan yksin ja ulalle missä mennään? Itse koen sen hankalaksi että ennenkuin päästään asiaan pitäisi löytä energiaa siihen että opettelee mikä terapian pointti on, samalla kun nuoralla kävelee arjen kanssa ja sen jälkeen löytää terapiatyyli ja terapeutti. Väitän että tähän tuhrautuu ihan turhaa aikaa ja energiaa useimmilta enkä ihmettele jos jotkut jättää leikin kesken.

Mitä odotat?

Ehkäpä aloitetaan ihan siitä arhesta. Siihen ei tarvita terapeuttia.

Seuraavaksi mietitään mihin pyritään. Kun mielenterveys ei ole kenelläkään mikään vakio tai täydellinen.

Sitten mietitään mikä tähän voisi auttaa. Usein tähän vastaus on sama kuin minkä uskoo auttavan.

Syitä erilaisiin mielenterveyden ongelmiin on niin lukemattomia.

Mikään terapia ei ole autuaaksitekevä. Kaikille ei sovi. Joillekin koska suuntaus on väärä. Jotkut on liian sairaita. Joillakin odotukset on väärät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni järjestelmä on kyllä jotenkin epäonnistunut jos potilaat joutuu keskenään riitelemään toimiiko vai eikö toimi ja että asiakkaan pitää vaihtaa terapeuttia/ terapiatyyliä/ suhtautumistaan jne. oman mielen mukaan. Millä muulla sairaudella on tällainen hoito joka jättää potilaan ihan yksin ja ulalle missä mennään? Itse koen sen hankalaksi että ennenkuin päästään asiaan pitäisi löytä energiaa siihen että opettelee mikä terapian pointti on, samalla kun nuoralla kävelee arjen kanssa ja sen jälkeen löytää terapiatyyli ja terapeutti. Väitän että tähän tuhrautuu ihan turhaa aikaa ja energiaa useimmilta enkä ihmettele jos jotkut jättää leikin kesken.

Millä muulla sairaudella?

No ajatellaan vaikka syöpää. Ei syöpäänkään tehoa kaikki hoitomuodot varsinkaan jos niitä ei laiteta oikeille alueille.

Terapioissa ongelmana on se, että mielenterveydessä on monia eri alueita joista pitää kyetä erottelemaan mistä on kyse. On paljon ihmisiä, joilla on mielenterveydenhäiriöitä joita ei ole diagnosoitu. Kun on vielä siihen lisättynä eri persoonallisuushäiriöitä, masennuksia, skitsofrenioita jotka kaikki voi olla vielä eri asteisia ja oireilevat eri tavoin riippuen ihmisestä. Ja siihen lisätään että ihmisillä on erilaisia perhetaustoja, mieltymyksiä, tapoja puhua, olla puhumatta ja käyttäytyminen niin mitenkähön luulet että voidaan hetkessä tietää miten henkilöä pitäisi hoitaa ja millä tavalla? Terapeuttien pitäisi kaiken tuon keskellä osata lukea ihmisten ajatuksia ja tietää, mitä he ovat käyneet läpi elämässään ja miten heitä pitäisi kohdella? Edes pelkkä diagnosi mielenterveyden häiriöstä ei anna täysin 100% varmuutta siitä, miten ihmisiä tulisi hoitaa kun vaikka persoonallisuushäiriötkin oireilevat ja ovat omanlaisia jokaisella henkilöllä. 

Minkälaiset lääkärit tunaroivat niin että tarjoavat syöpähoitoa "väärään kohtaan". Oikeastaan syöpää minä pohdinkin tuota kirjoittaessani sillä kummallakin vanhemmallani oli se ja he saivat hyvää hoitoa ajoissa ja kaikki on nyt ok. Siinä missä lääkärit saavat koulutusta, niin luulisi että myös terapeutit oppivat tulkitsemaan mt-ongelmia ja niiden taustoja ilman että aloitetaan aina puhtaalta pöydältä. On totta että mt-ongelmien hoito on monimutkaista, mutta juuri siitä syystä en pidä siitä jos potilas ei saa sitä aisoihin tai kuriin niin tätä syyllistetään siitä. Vaikkapa sanomalla että on hoitomotivaation puutetta. Tälläkin palstalla negatiivisten kokemusten antajat ovat ensisijassa itse syypäitä huonoihin kokemuksiinsa terapiasta. Mitä jos passivisuus, pelko, arkuus, hiljaisuus ym. terapiaa vaikeuttava asia on osa sitä sairautta? Siinä ollaan pattitilanteessa, kun sairaan pitäisi itse osata sitä taikasauvaa heilauttaa, jotta nuo asiat katoavat ensin.

Ap, ehkä käyt terapiassa sillä teatterintekijällä, joka esitti joskus kauan sitten täällä av:lla, että terapia on teatteria ja helppo ammatti hänelle: teeskentelee että haluaa auttaa asiakastaan. No vitsi vitsinä, onko sinulla terapeutti johon voi luottaa?  Terapian vaikutus tulee huomaamatta, jonain päivänä toivottavasti vain huomaat, että enää ei ahdista eikä väsytä yhtä paljon kuin ennen. Ja ennen kuin alkaa tuntua paremmalta niin tuntuu varmasti pahemmalta. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Voin kertoa että terapeutti sanoi alussa että viimeisenä vuotena tehdään integrointia.

Ei ole eikä tuu.

Välillä se saattaa kertoa omista lomatoiveistaan jos sopiva väli löytyy.

Tämä oli esimerkkinä vain.
Miksi Kela ei kysele välillä onko terapia auttanut?

Muistaakseni aina terapiavuoden päättyessä tätä kysytään jatkotukihakemuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni järjestelmä on kyllä jotenkin epäonnistunut jos potilaat joutuu keskenään riitelemään toimiiko vai eikö toimi ja että asiakkaan pitää vaihtaa terapeuttia/ terapiatyyliä/ suhtautumistaan jne. oman mielen mukaan. Millä muulla sairaudella on tällainen hoito joka jättää potilaan ihan yksin ja ulalle missä mennään? Itse koen sen hankalaksi että ennenkuin päästään asiaan pitäisi löytä energiaa siihen että opettelee mikä terapian pointti on, samalla kun nuoralla kävelee arjen kanssa ja sen jälkeen löytää terapiatyyli ja terapeutti. Väitän että tähän tuhrautuu ihan turhaa aikaa ja energiaa useimmilta enkä ihmettele jos jotkut jättää leikin kesken.

Millä muulla sairaudella?

No ajatellaan vaikka syöpää. Ei syöpäänkään tehoa kaikki hoitomuodot varsinkaan jos niitä ei laiteta oikeille alueille.

Terapioissa ongelmana on se, että mielenterveydessä on monia eri alueita joista pitää kyetä erottelemaan mistä on kyse. On paljon ihmisiä, joilla on mielenterveydenhäiriöitä joita ei ole diagnosoitu. Kun on vielä siihen lisättynä eri persoonallisuushäiriöitä, masennuksia, skitsofrenioita jotka kaikki voi olla vielä eri asteisia ja oireilevat eri tavoin riippuen ihmisestä. Ja siihen lisätään että ihmisillä on erilaisia perhetaustoja, mieltymyksiä, tapoja puhua, olla puhumatta ja käyttäytyminen niin mitenkähön luulet että voidaan hetkessä tietää miten henkilöä pitäisi hoitaa ja millä tavalla? Terapeuttien pitäisi kaiken tuon keskellä osata lukea ihmisten ajatuksia ja tietää, mitä he ovat käyneet läpi elämässään ja miten heitä pitäisi kohdella? Edes pelkkä diagnosi mielenterveyden häiriöstä ei anna täysin 100% varmuutta siitä, miten ihmisiä tulisi hoitaa kun vaikka persoonallisuushäiriötkin oireilevat ja ovat omanlaisia jokaisella henkilöllä. 

Minkälaiset lääkärit tunaroivat niin että tarjoavat syöpähoitoa "väärään kohtaan". Oikeastaan syöpää minä pohdinkin tuota kirjoittaessani sillä kummallakin vanhemmallani oli se ja he saivat hyvää hoitoa ajoissa ja kaikki on nyt ok. Siinä missä lääkärit saavat koulutusta, niin luulisi että myös terapeutit oppivat tulkitsemaan mt-ongelmia ja niiden taustoja ilman että aloitetaan aina puhtaalta pöydältä. On totta että mt-ongelmien hoito on monimutkaista, mutta juuri siitä syystä en pidä siitä jos potilas ei saa sitä aisoihin tai kuriin niin tätä syyllistetään siitä. Vaikkapa sanomalla että on hoitomotivaation puutetta. Tälläkin palstalla negatiivisten kokemusten antajat ovat ensisijassa itse syypäitä huonoihin kokemuksiinsa terapiasta. Mitä jos passivisuus, pelko, arkuus, hiljaisuus ym. terapiaa vaikeuttava asia on osa sitä sairautta? Siinä ollaan pattitilanteessa, kun sairaan pitäisi itse osata sitä taikasauvaa heilauttaa, jotta nuo asiat katoavat ensin.

Ehkä ne onkin sen ihmisen ominaisuuksia eikä niitä kuulukaan poistaa

Tai kyse on parantumattomasta sairaudesta ja tavoite on parantaa toimintakykyä. Ei ole olemassa yhtäkään hoitoa joka vie ihmisen kaikki psyykkiset oireet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni järjestelmä on kyllä jotenkin epäonnistunut jos potilaat joutuu keskenään riitelemään toimiiko vai eikö toimi ja että asiakkaan pitää vaihtaa terapeuttia/ terapiatyyliä/ suhtautumistaan jne. oman mielen mukaan. Millä muulla sairaudella on tällainen hoito joka jättää potilaan ihan yksin ja ulalle missä mennään? Itse koen sen hankalaksi että ennenkuin päästään asiaan pitäisi löytä energiaa siihen että opettelee mikä terapian pointti on, samalla kun nuoralla kävelee arjen kanssa ja sen jälkeen löytää terapiatyyli ja terapeutti. Väitän että tähän tuhrautuu ihan turhaa aikaa ja energiaa useimmilta enkä ihmettele jos jotkut jättää leikin kesken.

Millä muulla sairaudella?

No ajatellaan vaikka syöpää. Ei syöpäänkään tehoa kaikki hoitomuodot varsinkaan jos niitä ei laiteta oikeille alueille.

Terapioissa ongelmana on se, että mielenterveydessä on monia eri alueita joista pitää kyetä erottelemaan mistä on kyse. On paljon ihmisiä, joilla on mielenterveydenhäiriöitä joita ei ole diagnosoitu. Kun on vielä siihen lisättynä eri persoonallisuushäiriöitä, masennuksia, skitsofrenioita jotka kaikki voi olla vielä eri asteisia ja oireilevat eri tavoin riippuen ihmisestä. Ja siihen lisätään että ihmisillä on erilaisia perhetaustoja, mieltymyksiä, tapoja puhua, olla puhumatta ja käyttäytyminen niin mitenkähön luulet että voidaan hetkessä tietää miten henkilöä pitäisi hoitaa ja millä tavalla? Terapeuttien pitäisi kaiken tuon keskellä osata lukea ihmisten ajatuksia ja tietää, mitä he ovat käyneet läpi elämässään ja miten heitä pitäisi kohdella? Edes pelkkä diagnosi mielenterveyden häiriöstä ei anna täysin 100% varmuutta siitä, miten ihmisiä tulisi hoitaa kun vaikka persoonallisuushäiriötkin oireilevat ja ovat omanlaisia jokaisella henkilöllä. 

Minkälaiset lääkärit tunaroivat niin että tarjoavat syöpähoitoa "väärään kohtaan". Oikeastaan syöpää minä pohdinkin tuota kirjoittaessani sillä kummallakin vanhemmallani oli se ja he saivat hyvää hoitoa ajoissa ja kaikki on nyt ok. Siinä missä lääkärit saavat koulutusta, niin luulisi että myös terapeutit oppivat tulkitsemaan mt-ongelmia ja niiden taustoja ilman että aloitetaan aina puhtaalta pöydältä. On totta että mt-ongelmien hoito on monimutkaista, mutta juuri siitä syystä en pidä siitä jos potilas ei saa sitä aisoihin tai kuriin niin tätä syyllistetään siitä. Vaikkapa sanomalla että on hoitomotivaation puutetta. Tälläkin palstalla negatiivisten kokemusten antajat ovat ensisijassa itse syypäitä huonoihin kokemuksiinsa terapiasta. Mitä jos passivisuus, pelko, arkuus, hiljaisuus ym. terapiaa vaikeuttava asia on osa sitä sairautta? Siinä ollaan pattitilanteessa, kun sairaan pitäisi itse osata sitä taikasauvaa heilauttaa, jotta nuo asiat katoavat ensin.

Ehkä ne onkin sen ihmisen ominaisuuksia eikä niitä kuulukaan poistaa

Tai kyse on parantumattomasta sairaudesta ja tavoite on parantaa toimintakykyä. Ei ole olemassa yhtäkään hoitoa joka vie ihmisen kaikki psyykkiset oireet.

Ei ole ehkä olemassa vielä. En ymmärrä miksi pitäisi jäädä jumiin tähän tilanteeseen kun sitä selvästikin voi kehittää. Toki ymmärrän että ihmiselämä on lyhyt ja monet mieluummin elävät sen puolikuntoisena kunhan vaan saavat jotenkin elettyä sen. Mutta kenties koska olen idealisti niin en usko että että monetkaan mt-ongelmat ovat "parantumattomia". Esimerkiksi rakkaudella on paljonkin korjaava vaikutus, mutta se ei sovi sairaaloiden steriileihin tiloihin. Tällaisia mietintöjä.

Koko  mielenterveystermistö on karmaisevaa natsismia lähinnä. Ikäänkuin ihmiset olisivat lokeroitavissa kivoihin bokseihin ja toist sitten mestaroivat näit bkseja- Koko ala huuhaata ja tarkoitus rikkoa perheet ja nrmaalit ihmissuhteet.

koko ala on pelkkää biznestä ja lääketeollisuuteen sulautettu biljardirahantakomista. älkää antako itseänne puoskareille. koko ala on sitä itseään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni järjestelmä on kyllä jotenkin epäonnistunut jos potilaat joutuu keskenään riitelemään toimiiko vai eikö toimi ja että asiakkaan pitää vaihtaa terapeuttia/ terapiatyyliä/ suhtautumistaan jne. oman mielen mukaan. Millä muulla sairaudella on tällainen hoito joka jättää potilaan ihan yksin ja ulalle missä mennään? Itse koen sen hankalaksi että ennenkuin päästään asiaan pitäisi löytä energiaa siihen että opettelee mikä terapian pointti on, samalla kun nuoralla kävelee arjen kanssa ja sen jälkeen löytää terapiatyyli ja terapeutti. Väitän että tähän tuhrautuu ihan turhaa aikaa ja energiaa useimmilta enkä ihmettele jos jotkut jättää leikin kesken.

Millä muulla sairaudella?

No ajatellaan vaikka syöpää. Ei syöpäänkään tehoa kaikki hoitomuodot varsinkaan jos niitä ei laiteta oikeille alueille.

Terapioissa ongelmana on se, että mielenterveydessä on monia eri alueita joista pitää kyetä erottelemaan mistä on kyse. On paljon ihmisiä, joilla on mielenterveydenhäiriöitä joita ei ole diagnosoitu. Kun on vielä siihen lisättynä eri persoonallisuushäiriöitä, masennuksia, skitsofrenioita jotka kaikki voi olla vielä eri asteisia ja oireilevat eri tavoin riippuen ihmisestä. Ja siihen lisätään että ihmisillä on erilaisia perhetaustoja, mieltymyksiä, tapoja puhua, olla puhumatta ja käyttäytyminen niin mitenkähön luulet että voidaan hetkessä tietää miten henkilöä pitäisi hoitaa ja millä tavalla? Terapeuttien pitäisi kaiken tuon keskellä osata lukea ihmisten ajatuksia ja tietää, mitä he ovat käyneet läpi elämässään ja miten heitä pitäisi kohdella? Edes pelkkä diagnosi mielenterveyden häiriöstä ei anna täysin 100% varmuutta siitä, miten ihmisiä tulisi hoitaa kun vaikka persoonallisuushäiriötkin oireilevat ja ovat omanlaisia jokaisella henkilöllä. 

Minkälaiset lääkärit tunaroivat niin että tarjoavat syöpähoitoa "väärään kohtaan". Oikeastaan syöpää minä pohdinkin tuota kirjoittaessani sillä kummallakin vanhemmallani oli se ja he saivat hyvää hoitoa ajoissa ja kaikki on nyt ok. Siinä missä lääkärit saavat koulutusta, niin luulisi että myös terapeutit oppivat tulkitsemaan mt-ongelmia ja niiden taustoja ilman että aloitetaan aina puhtaalta pöydältä. On totta että mt-ongelmien hoito on monimutkaista, mutta juuri siitä syystä en pidä siitä jos potilas ei saa sitä aisoihin tai kuriin niin tätä syyllistetään siitä. Vaikkapa sanomalla että on hoitomotivaation puutetta. Tälläkin palstalla negatiivisten kokemusten antajat ovat ensisijassa itse syypäitä huonoihin kokemuksiinsa terapiasta. Mitä jos passivisuus, pelko, arkuus, hiljaisuus ym. terapiaa vaikeuttava asia on osa sitä sairautta? Siinä ollaan pattitilanteessa, kun sairaan pitäisi itse osata sitä taikasauvaa heilauttaa, jotta nuo asiat katoavat ensin.

Ehkä ne onkin sen ihmisen ominaisuuksia eikä niitä kuulukaan poistaa

Tai kyse on parantumattomasta sairaudesta ja tavoite on parantaa toimintakykyä. Ei ole olemassa yhtäkään hoitoa joka vie ihmisen kaikki psyykkiset oireet.

Ei ole ehkä olemassa vielä. En ymmärrä miksi pitäisi jäädä jumiin tähän tilanteeseen kun sitä selvästikin voi kehittää. Toki ymmärrän että ihmiselämä on lyhyt ja monet mieluummin elävät sen puolikuntoisena kunhan vaan saavat jotenkin elettyä sen. Mutta kenties koska olen idealisti niin en usko että että monetkaan mt-ongelmat ovat "parantumattomia". Esimerkiksi rakkaudella on paljonkin korjaava vaikutus, mutta se ei sovi sairaaloiden steriileihin tiloihin. Tällaisia mietintöjä.

Rakkaus varmasti auttaa

Mitään 100% kaikille tehoavaa hoitoa ei tule koskaan olemaan. Eikä edes yhtä totuutta mt ongelmien syystä tai hoidosta.

Eikä tule olemaan edes täysin oireetonta ihmistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni järjestelmä on kyllä jotenkin epäonnistunut jos potilaat joutuu keskenään riitelemään toimiiko vai eikö toimi ja että asiakkaan pitää vaihtaa terapeuttia/ terapiatyyliä/ suhtautumistaan jne. oman mielen mukaan. Millä muulla sairaudella on tällainen hoito joka jättää potilaan ihan yksin ja ulalle missä mennään? Itse koen sen hankalaksi että ennenkuin päästään asiaan pitäisi löytä energiaa siihen että opettelee mikä terapian pointti on, samalla kun nuoralla kävelee arjen kanssa ja sen jälkeen löytää terapiatyyli ja terapeutti. Väitän että tähän tuhrautuu ihan turhaa aikaa ja energiaa useimmilta enkä ihmettele jos jotkut jättää leikin kesken.

Millä muulla sairaudella?

No ajatellaan vaikka syöpää. Ei syöpäänkään tehoa kaikki hoitomuodot varsinkaan jos niitä ei laiteta oikeille alueille.

Terapioissa ongelmana on se, että mielenterveydessä on monia eri alueita joista pitää kyetä erottelemaan mistä on kyse. On paljon ihmisiä, joilla on mielenterveydenhäiriöitä joita ei ole diagnosoitu. Kun on vielä siihen lisättynä eri persoonallisuushäiriöitä, masennuksia, skitsofrenioita jotka kaikki voi olla vielä eri asteisia ja oireilevat eri tavoin riippuen ihmisestä. Ja siihen lisätään että ihmisillä on erilaisia perhetaustoja, mieltymyksiä, tapoja puhua, olla puhumatta ja käyttäytyminen niin mitenkähön luulet että voidaan hetkessä tietää miten henkilöä pitäisi hoitaa ja millä tavalla? Terapeuttien pitäisi kaiken tuon keskellä osata lukea ihmisten ajatuksia ja tietää, mitä he ovat käyneet läpi elämässään ja miten heitä pitäisi kohdella? Edes pelkkä diagnosi mielenterveyden häiriöstä ei anna täysin 100% varmuutta siitä, miten ihmisiä tulisi hoitaa kun vaikka persoonallisuushäiriötkin oireilevat ja ovat omanlaisia jokaisella henkilöllä. 

Minkälaiset lääkärit tunaroivat niin että tarjoavat syöpähoitoa "väärään kohtaan". Oikeastaan syöpää minä pohdinkin tuota kirjoittaessani sillä kummallakin vanhemmallani oli se ja he saivat hyvää hoitoa ajoissa ja kaikki on nyt ok. Siinä missä lääkärit saavat koulutusta, niin luulisi että myös terapeutit oppivat tulkitsemaan mt-ongelmia ja niiden taustoja ilman että aloitetaan aina puhtaalta pöydältä. On totta että mt-ongelmien hoito on monimutkaista, mutta juuri siitä syystä en pidä siitä jos potilas ei saa sitä aisoihin tai kuriin niin tätä syyllistetään siitä. Vaikkapa sanomalla että on hoitomotivaation puutetta. Tälläkin palstalla negatiivisten kokemusten antajat ovat ensisijassa itse syypäitä huonoihin kokemuksiinsa terapiasta. Mitä jos passivisuus, pelko, arkuus, hiljaisuus ym. terapiaa vaikeuttava asia on osa sitä sairautta? Siinä ollaan pattitilanteessa, kun sairaan pitäisi itse osata sitä taikasauvaa heilauttaa, jotta nuo asiat katoavat ensin.

Ehkä ne onkin sen ihmisen ominaisuuksia eikä niitä kuulukaan poistaa

Tai kyse on parantumattomasta sairaudesta ja tavoite on parantaa toimintakykyä. Ei ole olemassa yhtäkään hoitoa joka vie ihmisen kaikki psyykkiset oireet.

Ei ole ehkä olemassa vielä. En ymmärrä miksi pitäisi jäädä jumiin tähän tilanteeseen kun sitä selvästikin voi kehittää. Toki ymmärrän että ihmiselämä on lyhyt ja monet mieluummin elävät sen puolikuntoisena kunhan vaan saavat jotenkin elettyä sen. Mutta kenties koska olen idealisti niin en usko että että monetkaan mt-ongelmat ovat "parantumattomia". Esimerkiksi rakkaudella on paljonkin korjaava vaikutus, mutta se ei sovi sairaaloiden steriileihin tiloihin. Tällaisia mietintöjä.

Rakkaus varmasti auttaa

Mitään 100% kaikille tehoavaa hoitoa ei tule koskaan olemaan. Eikä edes yhtä totuutta mt ongelmien syystä tai hoidosta.

Eikä tule olemaan edes täysin oireetonta ihmistä

Rakkaus ei auta, jos ihmissuhde , jossa rakkautta jaetaan, on kieroutunut esim. valtasuhteiltaan. Tai jos rakkauteen liittyviä tarpeita täytetään vain toiselta osapuolelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni järjestelmä on kyllä jotenkin epäonnistunut jos potilaat joutuu keskenään riitelemään toimiiko vai eikö toimi ja että asiakkaan pitää vaihtaa terapeuttia/ terapiatyyliä/ suhtautumistaan jne. oman mielen mukaan. Millä muulla sairaudella on tällainen hoito joka jättää potilaan ihan yksin ja ulalle missä mennään? Itse koen sen hankalaksi että ennenkuin päästään asiaan pitäisi löytä energiaa siihen että opettelee mikä terapian pointti on, samalla kun nuoralla kävelee arjen kanssa ja sen jälkeen löytää terapiatyyli ja terapeutti. Väitän että tähän tuhrautuu ihan turhaa aikaa ja energiaa useimmilta enkä ihmettele jos jotkut jättää leikin kesken.

Millä muulla sairaudella?

No ajatellaan vaikka syöpää. Ei syöpäänkään tehoa kaikki hoitomuodot varsinkaan jos niitä ei laiteta oikeille alueille.

Terapioissa ongelmana on se, että mielenterveydessä on monia eri alueita joista pitää kyetä erottelemaan mistä on kyse. On paljon ihmisiä, joilla on mielenterveydenhäiriöitä joita ei ole diagnosoitu. Kun on vielä siihen lisättynä eri persoonallisuushäiriöitä, masennuksia, skitsofrenioita jotka kaikki voi olla vielä eri asteisia ja oireilevat eri tavoin riippuen ihmisestä. Ja siihen lisätään että ihmisillä on erilaisia perhetaustoja, mieltymyksiä, tapoja puhua, olla puhumatta ja käyttäytyminen niin mitenkähön luulet että voidaan hetkessä tietää miten henkilöä pitäisi hoitaa ja millä tavalla? Terapeuttien pitäisi kaiken tuon keskellä osata lukea ihmisten ajatuksia ja tietää, mitä he ovat käyneet läpi elämässään ja miten heitä pitäisi kohdella? Edes pelkkä diagnosi mielenterveyden häiriöstä ei anna täysin 100% varmuutta siitä, miten ihmisiä tulisi hoitaa kun vaikka persoonallisuushäiriötkin oireilevat ja ovat omanlaisia jokaisella henkilöllä. 

Minkälaiset lääkärit tunaroivat niin että tarjoavat syöpähoitoa "väärään kohtaan". Oikeastaan syöpää minä pohdinkin tuota kirjoittaessani sillä kummallakin vanhemmallani oli se ja he saivat hyvää hoitoa ajoissa ja kaikki on nyt ok. Siinä missä lääkärit saavat koulutusta, niin luulisi että myös terapeutit oppivat tulkitsemaan mt-ongelmia ja niiden taustoja ilman että aloitetaan aina puhtaalta pöydältä. On totta että mt-ongelmien hoito on monimutkaista, mutta juuri siitä syystä en pidä siitä jos potilas ei saa sitä aisoihin tai kuriin niin tätä syyllistetään siitä. Vaikkapa sanomalla että on hoitomotivaation puutetta. Tälläkin palstalla negatiivisten kokemusten antajat ovat ensisijassa itse syypäitä huonoihin kokemuksiinsa terapiasta. Mitä jos passivisuus, pelko, arkuus, hiljaisuus ym. terapiaa vaikeuttava asia on osa sitä sairautta? Siinä ollaan pattitilanteessa, kun sairaan pitäisi itse osata sitä taikasauvaa heilauttaa, jotta nuo asiat katoavat ensin.

Ehkä ne onkin sen ihmisen ominaisuuksia eikä niitä kuulukaan poistaa

Tai kyse on parantumattomasta sairaudesta ja tavoite on parantaa toimintakykyä. Ei ole olemassa yhtäkään hoitoa joka vie ihmisen kaikki psyykkiset oireet.

Ei ole ehkä olemassa vielä. En ymmärrä miksi pitäisi jäädä jumiin tähän tilanteeseen kun sitä selvästikin voi kehittää. Toki ymmärrän että ihmiselämä on lyhyt ja monet mieluummin elävät sen puolikuntoisena kunhan vaan saavat jotenkin elettyä sen. Mutta kenties koska olen idealisti niin en usko että että monetkaan mt-ongelmat ovat "parantumattomia". Esimerkiksi rakkaudella on paljonkin korjaava vaikutus, mutta se ei sovi sairaaloiden steriileihin tiloihin. Tällaisia mietintöjä.

Rakkaus varmasti auttaa

Mitään 100% kaikille tehoavaa hoitoa ei tule koskaan olemaan. Eikä edes yhtä totuutta mt ongelmien syystä tai hoidosta.

Eikä tule olemaan edes täysin oireetonta ihmistä

Ei oireetonta ihmistä. Meinaat että kaikki ovat mielenterveysongelmaisia? Olen kyllä tietyllä tapaa samaa mieltä että kaikki ihmiset ovat hulluja tavalla tai toisella. Hirveän pessimistä kuitenkin niputtaa mt-ongelmat yhteen ja sanoa että hoito ei ole koskaan hyvää, kukaan ei tiedä mitään ja kukaan ei koskaan täysin parannu. Mistäs sitä tietää.