Lue keskustelun säännöt.
Häiritseekö lapsia saanutta koskaan se, ettei tiedä mikä omasta kasvusta on sitä, että on saanut lapsia ja mikä ei?
25.07.2018 |
Itse olen 34-vuotias lapseton, ja pystyn hyvin havainnoimaan omaa kypsymistä, kasvua ja kehitystä. Ajattelun mustavalkoisuuden lientymistä, turvallisuushakuisuutta, lempeää hyväksyntää montaa asiaa kohtaan. Jne. Varsinkin viimeisen 4 vuoden aikana koen muuttuneeni todella paljon!
Lapsethan kasvattaa, niin aina sanotaan, mutta entäs jos ei oikeastaan niin paljon?
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Itselläni aivan sama tarina. Sillä eroruksella että olen joutunut etsimään ne omat rajat itseni kautta, ilman äitiyden tuomaa mainitsemaasi viitekehystä.
T. Tuo samat kasvut kasvanut
Kenen kautta sinä opit, että olet tärkeä? Mä siis sain lapsista ns. vipuvarten siihen, kukaan ei enää sanele mulle mun elämää, koska olen XX:n ÄITI.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Äitihullu prkl! Suurin osa ihmisistä suhtautuu vanhemmuuteen vastuullisemmin kuin sinä. Jättää vaikkapa ne lapset hankkimatta, jollei paukkuja kasvatustyöhön ole.
Sitäpaitsi vanhempi, joka ajattelee lapset vain kasvatustyönä, on paska vanhempi. Just sellainen, kuin minun äitini. Siitäpä kaikki traumani ovatkin peräisin, ei mitään sävyjä rakkaudesta siinä, pelkkä kasvatustyö. Sen nyt voi hoitaa aivan kuka tahansa.
Ei kuka hyvänsä: selvästikään se ei sinulta onnistu. Olet vielä paljon omaa äitiäsi huonompi vanhempi, koska et pysty pitämään huolta lapsistasi.
Pystynhän, ja näin en aiheuta hille samanlaisia traumoja, jotka pilaavat elämän ja joista selviytyä, senkin kusipäää. Olen heille paljon parempi äiti, kuin mun äitini. Hänen "huolenpitoaan" ei ois kukaan lapsi tarvinnut, paitsi ehkä sinä, koska et ansaitse rakkautta, koska olet tuollainen paska-kusipää. Mä pidän mun lapsistani hyvää huolta, vaikka elänkinnomaa elämääni, en heidän kauttaan. Kadehdi sitä :D
Miten pidät lapsistasi huolta? Et maksa elatusmaksuja. Et ole kertaakaan ottanut heitä molempia luoksesi edes tunniksi viimeisen vuoden aikana
Kotona asuessa et tehnyt heille ruokaa. Et leikkinyt. Et tehnyt yhtään mitään
Miksi valehtelet itsellesi. Sinä olet maa7lman huonoin äiti. Epä-äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Itselläni aivan sama tarina. Sillä eroruksella että olen joutunut etsimään ne omat rajat itseni kautta, ilman äitiyden tuomaa mainitsemaasi viitekehystä.
T. Tuo samat kasvut kasvanut
Kenen kautta sinä opit, että olet tärkeä? Mä siis sain lapsista ns. vipuvarten siihen, kukaan ei enää sanele mulle mun elämää, koska olen XX:n ÄITI.
Höpö höpö. Lapsesi ei merkitse sinulle mitään. On vain minä minä minä
Luulen että moni vertaa jos vertaa omaa tilannettaan siihen mikä oli ennen lapsia, ei siihen mikä olisi ilman lapsia koska siitä ei voi tietenkään varmaksi tietää. Ajatus vaikka siitä että ilman lapsia söisi varmasti 35 vuotiaana yhtä epäterveellisesti kuin 25 vuotiaana kuulostaa tavallaan omastakin mielestäni loogiselta. Jos en en tietäisi että tuollaisia muutoksia tapahtuu kuin tapahtuukin muutenkin elämän varrella kun alkaa ymmärtää elämän rajallisuuden. Ja toki ongelmaksi saattaa joillain myös muodostua se että jos on elämän hallinnassa ongelmia saattaa lapsesta tuleva vastuu suistaa koko junan raiteiltaan kuten tuossa joku jo mainitsikin.
Henkinen kasvu on kasvua oli syy mikä hyvänsä.
Itse olen saanut esikoisen 27v. ja kyllähän se raskauskin tuo jo ihan muutoksia elämään. Pitää alusta asti ottaa se vauva huomioon ja vauva on tärkein eikä enää pelkkä minä.
Ei minustakaan pyhimystä lasten takia tullut mutta olen selvästi epäitsekkäämpi,empaattisempi, vähempään tyytyväinen eli onnellinen tavallisesta arjesta ja rauhallisempi.
Ja kyllä se yhteinen elämä miehen ja lasten kanssa kasvattaa ja muuttaa ihmistä.
Olisin varmasti sinkkuna ja lapsettoman ihan toisenlainen ihminen mutta aikuinen henkisesti kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minä tuollaisia mieti. Mutta mä en kyllä edes ajattele että lapset sen ihmeemmin kasvattaisi, elämä yleensä ehkä. En ainakaan huomaa, että itse kahden lapsen äitinä olisin mitenkään ihmeemmin henkisesti kypsempi kuin monet ikäiseni lapsettomat. Toisaalta myös niissä joilla on lapsia on epäkypsiä tyyppejä, samoin toki lapsettomissa. Ei taida olla kiinni juurikaan siitä onko lapsia vai ei, vaikka joskus toki tapahtuukin jonkinlaista elämän ryhdistymistä ja arvojen paranemista kun joutuu vastuuseen pienestä ihmisestä. Toisaalta useimmat lapsettomatkin iän myötä "rauhoittuu".
Kyllä mä taas sanoisin, et lasten saaminen kasvattaa ihmistä omalla erityisellä tavalla. Mä tiedostan sen täysin omalla kohdallani millaisia asioita se on vaatinut ja toisaalta antanut.
Mutta se on myös totta, ettei lasten saaminen ole mikään edellytys kehittymiselle ja toisaalta taas kaikkia ei välttämättä lasten saaminen kehitä. Kyse on pitkälti omasta asenteesta ja ajatusmaailmasta. Kaikista elämänkulun tapahtumista voi oppia ja kehittyä.
Minulla kaksi teiniä. Heidän kanssaan olen joutunut oppimaan kärsivällisyyttä, mutta kyllähän sitä ikääntyminenkin opettaa.
No, esikoinen opetti minulle erittäin paljon: hän oli tosi hankala 4-6-vuotiaana, ja jouduin opettelemaan neuvottelua ja johdattelua. Mutta tämänkin asian oppii, jos lähipiirissä on joku muu hankala ihminen.
Ei ne lapset jalosta vanhempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Itselläni aivan sama tarina. Sillä eroruksella että olen joutunut etsimään ne omat rajat itseni kautta, ilman äitiyden tuomaa mainitsemaasi viitekehystä.
T. Tuo samat kasvut kasvanut
Kenen kautta sinä opit, että olet tärkeä? Mä siis sain lapsista ns. vipuvarten siihen, kukaan ei enää sanele mulle mun elämää, koska olen XX:n ÄITI.
Höpö höpö. Lapsesi ei merkitse sinulle mitään. On vain minä minä minä
Eihän lapsen tarvitsekaan "merkitä minulle" jotta haluan hänelle parhaan mahdollisen elämän, se merkitsee hänelle, tajuatko????? Ei niinkään kellekään muulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Äitihullu prkl! Suurin osa ihmisistä suhtautuu vanhemmuuteen vastuullisemmin kuin sinä. Jättää vaikkapa ne lapset hankkimatta, jollei paukkuja kasvatustyöhön ole.
Sitäpaitsi vanhempi, joka ajattelee lapset vain kasvatustyönä, on paska vanhempi. Just sellainen, kuin minun äitini. Siitäpä kaikki traumani ovatkin peräisin, ei mitään sävyjä rakkaudesta siinä, pelkkä kasvatustyö. Sen nyt voi hoitaa aivan kuka tahansa.
Ei kuka hyvänsä: selvästikään se ei sinulta onnistu. Olet vielä paljon omaa äitiäsi huonompi vanhempi, koska et pysty pitämään huolta lapsistasi.
Pystynhän, ja näin en aiheuta hille samanlaisia traumoja, jotka pilaavat elämän ja joista selviytyä, senkin kusipäää. Olen heille paljon parempi äiti, kuin mun äitini. Hänen "huolenpitoaan" ei ois kukaan lapsi tarvinnut, paitsi ehkä sinä, koska et ansaitse rakkautta, koska olet tuollainen paska-kusipää. Mä pidän mun lapsistani hyvää huolta, vaikka elänkinnomaa elämääni, en heidän kauttaan. Kadehdi sitä :D
Miten pidät lapsistasi huolta? Et maksa elatusmaksuja. Et ole kertaakaan ottanut heitä molempia luoksesi edes tunniksi viimeisen vuoden aikana
Kotona asuessa et tehnyt heille ruokaa. Et leikkinyt. Et tehnyt yhtään mitään
Miksi valehtelet itsellesi. Sinä olet maa7lman huonoin äiti. Epä-äiti
Maksan lasten isälle noin 500e/kk, eihän se ole elarit, mutta älä sä sitä nuija itke. Siten pidän huolta, lisäksi olen hankkinut meille (yhteiskunnan lälläslää maksamaa) perheterapiaa yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Itselläni aivan sama tarina. Sillä eroruksella että olen joutunut etsimään ne omat rajat itseni kautta, ilman äitiyden tuomaa mainitsemaasi viitekehystä.
T. Tuo samat kasvut kasvanut
Kenen kautta sinä opit, että olet tärkeä? Mä siis sain lapsista ns. vipuvarten siihen, kukaan ei enää sanele mulle mun elämää, koska olen XX:n ÄITI.
Höpö höpö. Lapsesi ei merkitse sinulle mitään. On vain minä minä minä
Lapsi on tärkeä apu siihen, miten ajattelen itsestäni, että saako mulle tehdä pahaa vai ei, eli ei saa, koska ei ole enää vain minä, vaan olen ERÄIDEN ÄITI .. jotain, mihin sinä et pysty koskaan, senkin kade nolla.
Jos haluat ap jonkun eron kuulla jonka lapsia saanut saattaa huomata lapsettomissa kolmi-nelikymppisissä, niin mun näkökulmasta se on tietynlainen jäykistyminen.
Lapset ovat koko ajan liikkeessä ja muuttuvat, ja mun on pakko pysyä mukana, usein pois omalta mukavuusalueeltani. Kapasiteettini omiin asioihin keskittymiseen on siis paljon vähäisempi.
Lapsettomat ystäväni toki kehittyvät ja muuttuvat hekin, mutta heillä ei ole pakottavaa syytä poistua omalta mukavuusalueeltaan, joka johtaa sitten siihen että se kehityskin on usein alueilla joille he itse sen ohjaavat, ja muut jutut tuntuvat siten, no, helpommin jämähtävän.
En tarkoita ettäkö en itse iän myötä jämähtäisi ihan yhtä lailla, mutta minulla lapset pakottavat sen pienen kehityskapasiteettini ikään kuin laajemmalle alueelle kuin jos lapsia ei olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Äitihullu prkl! Suurin osa ihmisistä suhtautuu vanhemmuuteen vastuullisemmin kuin sinä. Jättää vaikkapa ne lapset hankkimatta, jollei paukkuja kasvatustyöhön ole.
Sitäpaitsi vanhempi, joka ajattelee lapset vain kasvatustyönä, on paska vanhempi. Just sellainen, kuin minun äitini. Siitäpä kaikki traumani ovatkin peräisin, ei mitään sävyjä rakkaudesta siinä, pelkkä kasvatustyö. Sen nyt voi hoitaa aivan kuka tahansa.
Ei kuka hyvänsä: selvästikään se ei sinulta onnistu. Olet vielä paljon omaa äitiäsi huonompi vanhempi, koska et pysty pitämään huolta lapsistasi.
Pystynhän, ja näin en aiheuta hille samanlaisia traumoja, jotka pilaavat elämän ja joista selviytyä, senkin kusipäää. Olen heille paljon parempi äiti, kuin mun äitini. Hänen "huolenpitoaan" ei ois kukaan lapsi tarvinnut, paitsi ehkä sinä, koska et ansaitse rakkautta, koska olet tuollainen paska-kusipää. Mä pidän mun lapsistani hyvää huolta, vaikka elänkinnomaa elämääni, en heidän kauttaan. Kadehdi sitä :D
Miten pidät lapsistasi huolta? Et maksa elatusmaksuja. Et ole kertaakaan ottanut heitä molempia luoksesi edes tunniksi viimeisen vuoden aikana
Kotona asuessa et tehnyt heille ruokaa. Et leikkinyt. Et tehnyt yhtään mitään
Miksi valehtelet itsellesi. Sinä olet maa7lman huonoin äiti. Epä-äiti
Maksan lasten isälle noin 500e/kk, eihän se ole elarit, mutta älä sä sitä nuija itke. Siten pidän huolta, lisäksi olen hankkinut meille (yhteiskunnan lälläslää maksamaa) perheterapiaa yms.
Maksatko sen 500 isän tilille lasten elatusta varten. Et maksa vaan lapset elää alle köyhyysrajan. Olet kamala ihminen
Ja terapia on pojan toistuvan masennuksen vuoksi. Älä kaappaa sitä minä minä minä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Itselläni aivan sama tarina. Sillä eroruksella että olen joutunut etsimään ne omat rajat itseni kautta, ilman äitiyden tuomaa mainitsemaasi viitekehystä.
T. Tuo samat kasvut kasvanut
Kenen kautta sinä opit, että olet tärkeä? Mä siis sain lapsista ns. vipuvarten siihen, kukaan ei enää sanele mulle mun elämää, koska olen XX:n ÄITI.
Höpö höpö. Lapsesi ei merkitse sinulle mitään. On vain minä minä minä
Lapsi on tärkeä apu siihen, miten ajattelen itsestäni, että saako mulle tehdä pahaa vai ei, eli ei saa, koska ei ole enää vain minä, vaan olen ERÄIDEN ÄITI .. jotain, mihin sinä et pysty koskaan, senkin kade nolla.
Lapsia et ajattele. Et huolehdi heistä. Et maksa elatusta. Ei tapaamissopimuksia.
Sinulle on vain minä minä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Äitihullu prkl! Suurin osa ihmisistä suhtautuu vanhemmuuteen vastuullisemmin kuin sinä. Jättää vaikkapa ne lapset hankkimatta, jollei paukkuja kasvatustyöhön ole.
Sitäpaitsi vanhempi, joka ajattelee lapset vain kasvatustyönä, on paska vanhempi. Just sellainen, kuin minun äitini. Siitäpä kaikki traumani ovatkin peräisin, ei mitään sävyjä rakkaudesta siinä, pelkkä kasvatustyö. Sen nyt voi hoitaa aivan kuka tahansa.
Ei kuka hyvänsä: selvästikään se ei sinulta onnistu. Olet vielä paljon omaa äitiäsi huonompi vanhempi, koska et pysty pitämään huolta lapsistasi.
Pystynhän, ja näin en aiheuta hille samanlaisia traumoja, jotka pilaavat elämän ja joista selviytyä, senkin kusipäää. Olen heille paljon parempi äiti, kuin mun äitini. Hänen "huolenpitoaan" ei ois kukaan lapsi tarvinnut, paitsi ehkä sinä, koska et ansaitse rakkautta, koska olet tuollainen paska-kusipää. Mä pidän mun lapsistani hyvää huolta, vaikka elänkinnomaa elämääni, en heidän kauttaan. Kadehdi sitä :D
Miten pidät lapsistasi huolta? Et maksa elatusmaksuja. Et ole kertaakaan ottanut heitä molempia luoksesi edes tunniksi viimeisen vuoden aikana
Kotona asuessa et tehnyt heille ruokaa. Et leikkinyt. Et tehnyt yhtään mitään
Miksi valehtelet itsellesi. Sinä olet maa7lman huonoin äiti. Epä-äiti
Maksan lasten isälle noin 500e/kk, eihän se ole elarit, mutta älä sä sitä nuija itke. Siten pidän huolta, lisäksi olen hankkinut meille (yhteiskunnan lälläslää maksamaa) perheterapiaa yms.
Maksatko sen 500 isän tilille lasten elatusta varten. Et maksa vaan lapset elää alle köyhyysrajan. Olet kamala ihminen
Ja terapia on pojan toistuvan masennuksen vuoksi. Älä kaappaa sitä minä minä minä
Mitä sillä on väliä mille tilille ja millä saatesanoilla, oot säkin aivan saaatanan urpo. Ei sillä ole väliä, mille tilille maksan, sillä on, että se raha menee miehelle lapsia varten. Päättäköön itse miten ne rahat käyttää, niinhän elareissakin tehdään. Yhteiskunta ei huomioi vanhemman saamia elatusapuja onneksi asumistuissa :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Itselläni aivan sama tarina. Sillä eroruksella että olen joutunut etsimään ne omat rajat itseni kautta, ilman äitiyden tuomaa mainitsemaasi viitekehystä.
T. Tuo samat kasvut kasvanut
Kenen kautta sinä opit, että olet tärkeä? Mä siis sain lapsista ns. vipuvarten siihen, kukaan ei enää sanele mulle mun elämää, koska olen XX:n ÄITI.
Höpö höpö. Lapsesi ei merkitse sinulle mitään. On vain minä minä minä
Eihän lapsen tarvitsekaan "merkitä minulle" jotta haluan hänelle parhaan mahdollisen elämän, se merkitsee hänelle, tajuatko????? Ei niinkään kellekään muulle.
Millä käytännön teoilla sitä haluasi osoitat.
Hylkäämällä ja olemalla itsekäs
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Itselläni aivan sama tarina. Sillä eroruksella että olen joutunut etsimään ne omat rajat itseni kautta, ilman äitiyden tuomaa mainitsemaasi viitekehystä.
T. Tuo samat kasvut kasvanut
Kenen kautta sinä opit, että olet tärkeä? Mä siis sain lapsista ns. vipuvarten siihen, kukaan ei enää sanele mulle mun elämää, koska olen XX:n ÄITI.
Höpö höpö. Lapsesi ei merkitse sinulle mitään. On vain minä minä minä
Lapsi on tärkeä apu siihen, miten ajattelen itsestäni, että saako mulle tehdä pahaa vai ei, eli ei saa, koska ei ole enää vain minä, vaan olen ERÄIDEN ÄITI .. jotain, mihin sinä et pysty koskaan, senkin kade nolla.
Lapsia et ajattele. Et huolehdi heistä. Et maksa elatusta. Ei tapaamissopimuksia.
Sinulle on vain minä minä
Ootko kateellinen, kun itse et kykene lisääntymään sillä vajaalla kyrvälläsi? :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Itselläni aivan sama tarina. Sillä eroruksella että olen joutunut etsimään ne omat rajat itseni kautta, ilman äitiyden tuomaa mainitsemaasi viitekehystä.
T. Tuo samat kasvut kasvanut
Kenen kautta sinä opit, että olet tärkeä? Mä siis sain lapsista ns. vipuvarten siihen, kukaan ei enää sanele mulle mun elämää, koska olen XX:n ÄITI.
Höpö höpö. Lapsesi ei merkitse sinulle mitään. On vain minä minä minä
Eihän lapsen tarvitsekaan "merkitä minulle" jotta haluan hänelle parhaan mahdollisen elämän, se merkitsee hänelle, tajuatko????? Ei niinkään kellekään muulle.
Millä käytännön teoilla sitä haluasi osoitat.
Hylkäämällä ja olemalla itsekäs
Olen hyväksyvä ja koitan olla kannustava, en arvostele jne.
Ei häiritse. Onhan jokaisella isoja elämäntapahtumia eikä kukaan pysty täsmälleen erittelemään mikä muutos johtuu mistäkin. Käsittääkseni tutkimusten mukaan persoonallisuuden muutokset kypsään suuntaan liityvät lähinnä nimenomaan ikään, eivät elämäntapahtumiin.
Pystynhän, ja näin en aiheuta hille samanlaisia traumoja, jotka pilaavat elämän ja joista selviytyä, senkin kusipäää. Olen heille paljon parempi äiti, kuin mun äitini. Hänen "huolenpitoaan" ei ois kukaan lapsi tarvinnut, paitsi ehkä sinä, koska et ansaitse rakkautta, koska olet tuollainen paska-kusipää. Mä pidän mun lapsistani hyvää huolta, vaikka elänkinnomaa elämääni, en heidän kauttaan. Kadehdi sitä :D