Häiritseekö lapsia saanutta koskaan se, ettei tiedä mikä omasta kasvusta on sitä, että on saanut lapsia ja mikä ei?

En usko, että henkinen kasvu on lapsensaannista kiinni. Olen kyllästynyt siihen, kuinka äidit heiluttavat vanhemmuuskorttiaan: "Et voi tietää elämästä mitään, kun sulla ei oo lapsia." Enpä ole huomannut, että vanhemmuus olisi tehnyt tuntemistani ihmisistä jotenkin erityisen fiksuja ja kypsiä. Ihan yhtä heikkoja ja vajavaisia, ilkeitä tai typeriä hekin osaavat olla huonoina hetkinään kuten me kaikki. Ei vanhemmuus muuta kenenkään perusluonnetta ja olemusta.

Haluan lapsia, mutta en halua koskaan tulla sellaiseksi äidiksi, joka pitää lapsettomia jotenkin keskenkasvuisina tai ymmärtämättöminä.

Vierailija kirjoitti:

No en minä lapseton sinkkunainen osaa mitenkään osoittaa että mistä mikäkin kasvu johtuu. Toki lihakseni kehittyvät harjoittelun myötä, ja kuntoni kasvaa mitä enemmän juoksen, mutta sitten taas joku "henkinen kypsyys"... Olenko kärsivällisempi siksi, että olen ollut pitkään asiakaspalvelutyössä, ja suurin osa työtovereistani on m*ulkkuja, vai siksi että vanhemmiten sitä vaan rauhottuu? Olenko järkevämpi kuluttaja siksi, että minulla on aikaa vertailla tuotteiden eettisyyttä ja ekologisuutta suhteessa hintaan, vai siksi että nuorena tuli shopattua ja lopulta huomasin että minulla on kaapit täynnä tavaraa joita en edes käytä?

Minun mielipide on siis se, ettet voi mitenkään tietää ainakaan kaikista asioita, miksi olet muokkautunut sellaiseksi kuin olet.

Minä olen todella itsetiedostava ihminen, joka analysoi itseään sekä menneisyyttä ja sen vaikutuksia minuun. Ja koen sen surullisena että jotkut ihmiset kieltävät tämän prosessin mahdollisuuden olemassa olon - myös itseltään. Siinä menettään paljon. Kaikesta kun voi ainakin yrittää oppia jotain ja itseensä tutustua.