Häiritseekö lapsia saanutta koskaan se, ettei tiedä mikä omasta kasvusta on sitä, että on saanut lapsia ja mikä ei?

Haluatko riistää joltain syntymättömältä saman kehittymisen ilon jonka sinä olet kokenut?

En minä tuollaisia mieti. Mutta mä en kyllä edes ajattele että lapset sen ihmeemmin kasvattaisi, elämä yleensä ehkä. En ainakaan huomaa, että itse kahden lapsen äitinä olisin mitenkään ihmeemmin henkisesti kypsempi kuin monet ikäiseni lapsettomat. Toisaalta myös niissä joilla on lapsia on epäkypsiä tyyppejä, samoin toki lapsettomissa. Ei taida olla kiinni juurikaan siitä onko lapsia vai ei, vaikka joskus toki tapahtuukin jonkinlaista elämän ryhdistymistä ja arvojen paranemista kun joutuu vastuuseen pienestä ihmisestä. Toisaalta useimmat lapsettomatkin iän myötä "rauhoittuu".

Vierailija kirjoitti:

Haluatko riistää joltain syntymättömältä saman kehittymisen ilon jonka sinä olet kokenut?

Mmtäh?

ap

En ole koskaan miettinyt. Lasten saaminen on osa omaa elämääni, eikä mitenkään erillinen asia siitä. Olisin varmaan kehittynyt toisella tavalla ilman lapsia mutta tässä tilanteessa kekityn niin kun kehityn, kaikki kehitys kuitenkin lähtee itsestä.

Olen oppinut pakon edessä monta asiaa, joita lapsettomana en olisi näin äkkiä oppinut. Vastuun kantamista, neuvottelutaitoa, delegointia, kärsivällisyytyä ja jämäkkyyttä, jotka eivät minulla ole myötäsyntyisiä. Toki olisin voinut sitten oppia jotain muuta.

Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut pakon edessä monta asiaa, joita lapsettomana en olisi näin äkkiä oppinut. Vastuun kantamista, neuvottelutaitoa, delegointia, kärsivällisyytyä ja jämäkkyyttä, jotka eivät minulla ole myötäsyntyisiä. Toki olisin voinut sitten oppia jotain muuta.

Oma isäni oppi huutamaan, juomaan kaljaa ja uhkailemaan väkivallalla. Oppia ikä kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.

No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.

Olipa pölvästi aloitus.

Vierailija kirjoitti:

Olipa pölvästi aloitus.

Valitan jos ajattelu on sinulle vierasta.

No ei tietenkään harmita, siis onhan sekin OMAA kasvua, mikä tapahtuu lasten ansiosta, sori, mutta vaikutat vähän epäkasvaneelta.

En mieti tuollaista, enkä vertaa itseäni lapsettomiin. Voin pohtia ihmisten erilaisuutta ja muita ominaisuuksia, mutta siihen ei liity se onko lapsia vai ei. On älykkäitä ja kypsiä vanhempia ihan niin kuin lapsettomiakin. Jotain tietysti vanhemmuus tuo aina mukanaan, sekä hyvää että huonoa, osaa se jalostaa mutta osaa ei.

Hei ap, olen toistaiseksi lapseton päälle 30 v ja miettinyt kuluneella viikolla tuota samaa teemaa. Ehkäpä näin vähemmistössä miettii enemmän miten normiratkaisu olisi vaikuttanut omaan elämään kuin normiratkaisun tehneet miettivät kovin filosofisella tasolla mitä jos olisivat jättäneet sen tekemättä. Varsinkin kun kyse on ratkaisusta mitä ei pysty jälkikäteen vaihtamaan.

Oma pohdinta lähti siitä että hiljattain olen ymmärtänyt että olen todella tarvinnut kaikki nämä vuodet kasvaakseni uudelleen ja oivaltaakseni itseni traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Olen ollut loputtoman kiitollinen itselleni että olen sen kai jossain määrin tiedostanut koska en ole hankkinut perhettä vielä. Se jos mikä on ollut omalla kohdallani vastuullisen ihmisen toimintaa.

Ne jotka kommentoivat että ei lapsia oman kasvun välineiksi hankita eivät ehkä tiedosta sitä että yhä edelleen joidenkin mielestä perheellistyminen on onnistuneen, täyden ja vastuullisen aikuisuuden merkki ja joillain on käsitys että juuri ne lapset saa sen ihmisenä kasvamisen aikaiseksi ja sitä glorifioidaan.

Ilmeisesti sen pitäisi olla itsestäänselvää yllä olevien kommenttien pohjalta, mutta ymmärsin vasta kuluneena kesänä muiden lasten kanssa vietetyn ajan myötä, että aika ilman lapsia on tehnyt tehtävänsä ja yhtä vastuullisesti suhtaudun heihin ja muuhun maailman menoon kun vanhempansakin. Vaikka ei niitä lapsia ole niin elän silti aikuisten arkea enkä valitettavasti vietä kesää enää kaksikymppisten tapaan. Sen ymmärrettyäni jäin miettimään että väkisinkin elämä kasvattaa eikä se kasvu ole erikseen varattu vain tiettyjä valintoja tekeville vaikka joskus sellaisen käsityksen saakin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsethan kasvattaa, niin aina sanotaan, mutta entäs jos ei oikeastaan niin paljon?

Kyllä lapset kasvattaa vanhempiaan, huomaa kun vertaa saman ikäisiin lapsettomiin.

Olen kyllä ajatellut. Ei se nyt häiritse, mutta olen tietoinen asiasta. Sen tiedän että moni juttu (itsestäkin) olisi jäänyt ymmärtämättä ja oppimatta jos näitä muksuja ei olisi, mutta kuka tietää mitä olisin oppinut sen sijaan ja miten lähellä lopputulokset olisivat toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, olen toistaiseksi lapseton päälle 30 v ja miettinyt kuluneella viikolla tuota samaa teemaa. Ehkäpä näin vähemmistössä miettii enemmän miten normiratkaisu olisi vaikuttanut omaan elämään kuin normiratkaisun tehneet miettivät kovin filosofisella tasolla mitä jos olisivat jättäneet sen tekemättä. Varsinkin kun kyse on ratkaisusta mitä ei pysty jälkikäteen vaihtamaan.

Oma pohdinta lähti siitä että hiljattain olen ymmärtänyt että olen todella tarvinnut kaikki nämä vuodet kasvaakseni uudelleen ja oivaltaakseni itseni traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Olen ollut loputtoman kiitollinen itselleni että olen sen kai jossain määrin tiedostanut koska en ole hankkinut perhettä vielä. Se jos mikä on ollut omalla kohdallani vastuullisen ihmisen toimintaa.

Ne jotka kommentoivat että ei lapsia oman kasvun välineiksi hankita eivät ehkä tiedosta sitä että yhä edelleen joidenkin mielestä perheellistyminen on onnistuneen, täyden ja vastuullisen aikuisuuden merkki ja joillain on käsitys että juuri ne lapset saa sen ihmisenä kasvamisen aikaiseksi ja sitä glorifioidaan.

Ilmeisesti sen pitäisi olla itsestäänselvää yllä olevien kommenttien pohjalta, mutta ymmärsin vasta kuluneena kesänä muiden lasten kanssa vietetyn ajan myötä, että aika ilman lapsia on tehnyt tehtävänsä ja yhtä vastuullisesti suhtaudun heihin ja muuhun maailman menoon kun vanhempansakin. Vaikka ei niitä lapsia ole niin elän silti aikuisten arkea enkä valitettavasti vietä kesää enää kaksikymppisten tapaan. Sen ymmärrettyäni jäin miettimään että väkisinkin elämä kasvattaa eikä se kasvu ole erikseen varattu vain tiettyjä valintoja tekeville vaikka joskus sellaisen käsityksen saakin.

Mulla on samanlainen tilanne, olen kolmikymppinen ja perheetön ja kiitollinen siitä. Joskus tosiaan tulee vähän sellainen vaikutelma että normielämää eläneet katsovat perheellisyyden tarkoittavan samalla myös henkistä aikuisuutta ja ihmisenä kasvamista. Että itseä vähän lapsellisella tavalla mitataan ulkoisten saavutusten kautta. Todellinen kasvuhan sen sijaan on itsetuntemuksen kehittymistä, kaikenlaisen ehdottomuuden ja vihan vähenemistä ja vastuullisuuden ja rauhan kehittymistä. Lapsista huolehtiminen toki voi edistää ihmisenä kehittymistä mutta ei se mikään ehdoton edellytys sille ole, kyllä sitä kehitystä tapahtuu muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 34-vuotias lapseton, ja pystyn hyvin havainnoimaan omaa kypsymistä, kasvua ja kehitystä. Ajattelun mustavalkoisuuden lientymistä, turvallisuushakuisuutta, lempeää hyväksyntää montaa asiaa kohtaan. Jne. Varsinkin viimeisen 4 vuoden aikana koen muuttuneeni todella paljon!

Lapsethan kasvattaa, niin aina sanotaan, mutta entäs jos ei oikeastaan niin paljon?

Kyllä lapset kasvattavat paljon. Jos sinulla olisi lapsia, huomaisit sen itsekin, etenkin jos kiinnität jo nyt niin paljon huomiota omaan kypsymiseesi ja kasvuusi ja kehitykseesi kuin yllä kerrot.  Eikä ole sellaista inhimillisyyden osa-aluetta, mihin omien lasten kanssa oleminen ei vaikuttaisi.

Miten niin ei tiedä, mikä omasta kasvusta on lasten aiheuttamaa ja mikä ei?

Ei todellakaan häiritse. Lapset on ihan luonnollinen osa elämääni. Keskitän energiani johonkin ihan muuhun kuin jonninjoutavuuksien ajatteluun, saatika että antaisin sellaisten jotenkin häritä elämääni.

Enkä kyllä käytä energiaa muidenkaan elämän miettimiseen, lapsettomia tai ei, vapaaehtoisesti tai muusta syystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.

No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.

Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne.  Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.

Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi  parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.