Lue keskustelun säännöt.
Häiritseekö lapsia saanutta koskaan se, ettei tiedä mikä omasta kasvusta on sitä, että on saanut lapsia ja mikä ei?
25.07.2018 |
Itse olen 34-vuotias lapseton, ja pystyn hyvin havainnoimaan omaa kypsymistä, kasvua ja kehitystä. Ajattelun mustavalkoisuuden lientymistä, turvallisuushakuisuutta, lempeää hyväksyntää montaa asiaa kohtaan. Jne. Varsinkin viimeisen 4 vuoden aikana koen muuttuneeni todella paljon!
Lapsethan kasvattaa, niin aina sanotaan, mutta entäs jos ei oikeastaan niin paljon?
Kommentit (82)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Vain lapsettomalla on aikaa paneutua omaan napaansa noin paljon.
Mutta vastaus: ei häiritse enkä edes ole miettinyt koko asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei wt:t mieti noin monimutkasia asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Äitihullu prkl! Suurin osa ihmisistä suhtautuu vanhemmuuteen vastuullisemmin kuin sinä. Jättää vaikkapa ne lapset hankkimatta, jollei paukkuja kasvatustyöhön ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei wt:t mieti noin monimutkasia asioita.
Asiassa ei ole mitään monimutkaista. En ymmärrä, mitä merkitystä sillä on, ettei tiedä, mikä osa kasvusta olisi jäänyt tapahtumatta ilman lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Äitihullu prkl! Suurin osa ihmisistä suhtautuu vanhemmuuteen vastuullisemmin kuin sinä. Jättää vaikkapa ne lapset hankkimatta, jollei paukkuja kasvatustyöhön ole.
Kyllä mä ihan vastuullisesti suhtaudun, jätin lapset isalleen, haloooo, jonka olin pystynyt hankkimaan sata kertaa vastuullisemman ihmisen siihen, kuin itse kykenet koskaan olemaan. Sellaiselle kyllä kelpaa lapset antaa. Tee itse perässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Äitihullu prkl! Suurin osa ihmisistä suhtautuu vanhemmuuteen vastuullisemmin kuin sinä. Jättää vaikkapa ne lapset hankkimatta, jollei paukkuja kasvatustyöhön ole.
Sitäpaitsi vanhempi, joka ajattelee lapset vain kasvatustyönä, on paska vanhempi. Just sellainen, kuin minun äitini. Siitäpä kaikki traumani ovatkin peräisin, ei mitään sävyjä rakkaudesta siinä, pelkkä kasvatustyö. Sen nyt voi hoitaa aivan kuka tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Äitihullu prkl! Suurin osa ihmisistä suhtautuu vanhemmuuteen vastuullisemmin kuin sinä. Jättää vaikkapa ne lapset hankkimatta, jollei paukkuja kasvatustyöhön ole.
On ollut tosiaan ihanaa saada lapsia, koska sen myötä aloin päästä ahdistavasta vankilasta eroon nimeltä oma paska elämäni by idiootti äitini. Kohta se on KOKONAAN MUN elämää, ah! Kiitos lapset! Vai minä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, huomaan hyvin mikä kasvu tai lähinnä omien piirteiden tunnistaminen johtuu lapsista. Varsinkin erilaiset toimintamallit lasten kanssa ovat tulleet todella selkeiksi, kun havaitsee miten mies on ne oppinut omassa lapsuusenkodissa ja miten meillä oli tapana toimia. Esim. rajat, palkitseminen, sanktio, kannustaminen.
Eli mitä väliä sillä, AP, kun lapsia saanut kuitenkin kasvaa keskimäärin enemmän, kuin lapseton, hah.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mä kerroinkin omasta kasvustani lapsen myötä. Tarinani ei kerro mitenkään siitä, miten sinä kasvaisit lasten myötä, kokemushan on aina henkilökohtainen ei universaali totuus. Tiedän, että ilman lasta itse olisin tehottomampi, keskittyisin työhön ja "rahan tekoon", söisin epäterveellisemmin, murehtisin vanhoja ongelmiani ja elämä pyörisi enemmän mm. vaatteiden ja sisustuksen ympärillä, katselin tuntikausia netflix -sarjoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mä kerroinkin omasta kasvustani lapsen myötä. Tarinani ei kerro mitenkään siitä, miten sinä kasvaisit lasten myötä, kokemushan on aina henkilökohtainen ei universaali totuus. Tiedän, että ilman lasta itse olisin tehottomampi, keskittyisin työhön ja "rahan tekoon", söisin epäterveellisemmin, murehtisin vanhoja ongelmiani ja elämä pyörisi enemmän mm. vaatteiden ja sisustuksen ympärillä, katselin tuntikausia netflix -sarjoja.
Höh, minusta noita on sata kertaa helpompaa hallita lapsettomana, kuin lapsen kanssa. Lapsen kanssa kaikki aika ja energia menee sen lapsen asioihin ja niitä hoitaen, itselle ei jää aikaa kuin just lösähtää jonnekin sohvaan, että saa edes joskus vain olla ja levähtää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mä kerroinkin omasta kasvustani lapsen myötä. Tarinani ei kerro mitenkään siitä, miten sinä kasvaisit lasten myötä, kokemushan on aina henkilökohtainen ei universaali totuus. Tiedän, että ilman lasta itse olisin tehottomampi, keskittyisin työhön ja "rahan tekoon", söisin epäterveellisemmin, murehtisin vanhoja ongelmiani ja elämä pyörisi enemmän mm. vaatteiden ja sisustuksen ympärillä, katselin tuntikausia netflix -sarjoja.
Jos on tuollainen itsekuria omaamaton ja itseään rakastamaton vätys, niin sitten ehkä on noin. Tarvitaan se "oma äiti" eli lapsi siihen vierelle piiskaamaan sinusta normaalitoiminen ihminen.
Ei häiritse. Elämä on kokonaisuus. Harvemmin mietin millaista elämäni olisi ilman lapsia tai miten lapsettomuus olisi vaikuttanut persoonaani. Lapset olivat kovasti toivottuja, mikä on auttanut sopeutumista vanhemman rooliin. Sen sijaan toisinaan mietin millaista elämä olisi ollut ilman tiettyjä traumaattisia tapahtumia, mutta sitäkään en saa koskaan tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Mä taas tajusin lasten myötä, miten maata päin painettu mä olen omassa elämässäni miestä myöten, jätin lapset miehelle, menin terapiaan ja aloin itsenäistyä. Lapset ei kiinnosta mua enää ollenkaan. Lapsuudessani on myös traumoja. Niin kauan kun olin lasten seurassa liikkuminen, syöminen ja kaikki meni ihan epäterveelliseksi. N suosittele kenellekään. Mutta hyvin lasten ansiosta tosiaan kasvaa ihmisenä ja alkaa löytää sitä mitä haluaa.
Äitihullu prkl! Suurin osa ihmisistä suhtautuu vanhemmuuteen vastuullisemmin kuin sinä. Jättää vaikkapa ne lapset hankkimatta, jollei paukkuja kasvatustyöhön ole.
Sitäpaitsi vanhempi, joka ajattelee lapset vain kasvatustyönä, on paska vanhempi. Just sellainen, kuin minun äitini. Siitäpä kaikki traumani ovatkin peräisin, ei mitään sävyjä rakkaudesta siinä, pelkkä kasvatustyö. Sen nyt voi hoitaa aivan kuka tahansa.
Ei kuka hyvänsä: selvästikään se ei sinulta onnistu. Olet vielä paljon omaa äitiäsi huonompi vanhempi, koska et pysty pitämään huolta lapsistasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä väliä? Ei kai kukaan tee lapsia itselleen opettajaksi.
No ei tietenkään! Ei mulla ole tässä mitään kantaa, kunhan pohdin.
Mä taisin tehdä. Mä en ole koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapset tehdään, jotta he voisivat hoitaa vanhempiaan vanhoina tai tuoda seuraa omaan yksinäisyyteen. Mun mielestä se ei ole lapsen tehtävä ja on epärealistista olettaa, että elämä menee joidenkin " normien" mukaisesti. Mä halusin lapsen, jotta voisin kokea äitiyden (eli kasvaa ja oppia ihmisenä, rakastaa) ja nähdä ja opastaa toisen ihmisen kasvua samalla itse oppien. Mä varauduin muun muassa myös siihen, että lapsi voi syntyessään olla vammainen tai se voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, olla huumeongelmainen jne. Lapsi on vasta kaksi, mutta mä oon todellakin kasvanut ja oppinut paljon nopeammalla tahdilla kuin ilman lasta. Yllättävänkin konkreettisia asioita: siivousta, ajan ja tavaroiden organisointia, kokkausta, painonhallintaa ilman liikuntaa, rohkeampaa sijoittamista lapsen tulevaisuuden varalle.
Henkisellä tasolla mm. en enää huolehdi tulevasta vaan nautin tästä hetkestä, olen sallivampi/ymmärtäväisempi parisuhteessa, toimin enemmän jaksamiseni rajoilla ja samalla kasvattanut hurjasti omia jaksamisen rajoja, lapsuuden traumat ovat muuttuneet pieniksi enkä jaksa turhasta enää murehtia, osaan keskittyä olennaiseen, työ on menettänyt merkitystään elämän keskipisteenä ja työstressi vähentynyt, rahan ja tavaran arvostus pienentynyt, enkä hae tavaran ostamisella enää onnea, päivät täyttyvät touhuamisella, yhdessä tekemisellä ja päivissä on enemmän elämää.
Olen itse kasvanut täsmälleen noilla samoilla tavoilla ilman lapsia. Ja se kai se ap:n pointti olikin, miettiä mikä tuosta olisi ollut mahdollista ilman lapsia. Ajatuksesi nähtävästi on että kaikki tuo on vanhemmuudesta lähtevää, lapsettomana tiedän ettei se voi olla yksiselitteisesti niin koska kaikki tuo ja paljon muuta tapahtuu ilman vanhemmuuttakin.
Mun kasvu eli itsenäistyminen ei varmaan ois tapahtunut ilman lapsia, koska sitä ennen vanhempani ja kuka vain halusi sai aina alistaa minua. Nykyään ei saa, koska en halua "lasteni äitiä" alistettavan, tosin se, mikä rooli lapsella siinä on, on aika marginaalinen. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, koska olen äiti. Olen jotenkin tärkeämpi.
Itselläni aivan sama tarina. Sillä eroruksella että olen joutunut etsimään ne omat rajat itseni kautta, ilman äitiyden tuomaa mainitsemaasi viitekehystä.
T. Tuo samat kasvut kasvanut
Kyllä ihmisen kannattaa oppia uutta ja liikkua vanhuuteen saakka. Ei kaikki niin tee.
Ei vanhemmuus tarkoita että ihmisestä muuttuu hyvä, on todella sairaitakin tyyppejä joilla on lapsi.
Silti itse äitinä koen suurinta ihmettä äitinä. Se rakkauden määrä ja syvyys omaa lastaan kohtaan ja miten tuota rakkautta on seuraavillekin lapsille.
Vanhempana oleminen muuttaa tapaa jolla elät päivittäin, vaikka olisi töissä asiakkaiden palveltavana niin oma perhe-elämä, sen suunnittelu ja aina takana oleva vastuu lapsen terveydestä ja hyvinvoinnista on läsnä.
Tietenkään kaikki eivät tätä koe näin, täysin yksilöllinen asia.
Mutta kyllä se muuttaa muotoaan kun saa perheessä lapsen. Joillekin muutos on jopa suuri jos elämää joutuu muuttamaan paljon ja tekee asioita myös omasta mielestään niin että uhrautuu: jää työelämä, opinnot, ehkä perheitä hajoaa, kotona on tylsää ja koittaa mahtua johonkin muottiin.
Toiset taas eivät anna lapsen muuttaa elämää, jolloin polttaa kynttilää molemmista päistä ja suorittaa, eikä elämä enää maistu.