Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä hukkasin itseni.

Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.

Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.

Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.

Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.

Minkälainen sinä olit kun olit hukassa itseltäsi? Teit koko ajan jotain kotitöitä? Etkä ajatellut muuta kuin niitä kotitöitä? Eikö oikeasti ajatukset harhailleet muualle? Niihin omiin kiinnostuksen kohteisiin?

Jos minä joskus mieheltä kysyn että tuonko sulle tähän jotain syötävää, niin mies vastaa yleensä että ei tarvi, minä osaan itse hakea ruokani, ei tarvi passata. Hänen äitinsä oli sellainen passaajaluonne, mutta toisaalta myös marttyyri. Valitti miten hän teki kaiken huushollissa kun oli mies ja kolme poikaa, mutta mies on sanonut että heillä oli tiskivuorot että kyllä hekin tekivät kotitöitä, eikä niitä nyt niin paljon kerrostalossa ollutkaan.

ap

  :D Jos haluan treenata maratonille tai oppia soittamaan pianoa tai opiskella uuden ammatin, niin miten ajatuksen karkailu kotitöiden ohessa edesauttaa asiaa? 

No eikö noita asioita voi ajatella silloinkin kun tekee jotain muuta? Miettiä miten harjoittelee ja koska jne. Minä ainakin mietin paljonkin työasioita kun teen jotain muuta.

ap

Mitä hyödyttää ajatella jotain pianonsoiton tai maratonin treenaamista, jos tietää, ettei aikaa tai mahdollisuutta treenaamiseen ole? Haloo!!! Sehän se pointti tässä on. Ajattelu ei tee vuorokauteen lisää tunteja tai vähennä velvotteita. 

Ei kun se niiden ajattelu on juuri sitä että mielessäsi mietit miten teet aikaa niille sun jutuille. Jokaisella ihmisellä on oikeus edes muutamaan tuntiin viikossa omille jutuille, jos sitä ei ole, niin elämä on puolison kanssa suunniteltu huonosti ja jotain pitää keksiä tai hakea apua. Osan niistä velvoitteista voi varmasti jättää tekemättä, delekoida jollekin toiselle jotta voi itse mennä ja toteuttaa itseään.

ap

Mutta kun ei se vain ole näin. Usko nyt! Ehkä sinulla onnistui, jos lapsen hoitamiseen meni vuorokaudessa 10 minuuttia, mutta suurella osalla vauva-aikana hoitamiseen ja kotitöihin menee 19 tuntia vuorokaudessa ja se loppu käytetään nukkumiseen. Tämä on nyt sinulle useamman kerran sanottu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No onnea sinulle, hukkaamiseen riittää ihan vain se ettei tunne itseään, sinulla on olleet vanhemmat/joku muu aikuinen, joka on auttanut sinua tunnistamaan omia tunteita ja ajatuksiasi, joten tiedät mitkä ovat ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Kaikilla ei ole sellaisia vanhempia, vaan moni joutuu turruttamaan tunteensa. Ei siis ole kiinni siitä kuinka monen ihmisen kanssa nyt aikuisena juttelee ja mistä.

En muista kyllä että mun ajatuksiin ja tunteisiin olisi koskaan kukaan sekaantunut. Ja muistan asioita jo alle 2-vuotiaasta asti, ja muistan mitä mietiskelin esim. neljävuotiaana yksin ollessani. Mietin esim. sitä että minkälainen mahdan olla minkäkin ikäisenä, esim. 14v. Ehkä se tuli siitä mieleen kun perhepäivähoitajatäti kysyi multa kerran että minkä ikäinen mun äiti on, ja minä en muistanut ja mun piti kotona kysyä sitä äidiltä jotta sain seuraavana päivänä kerrottua hoitotädille. Miksi mun olisi pitänyt missään tilanteessa turruttaa tunteitani? Siellä perhepäivähoitajalla ei ollut hääviä olla, mutta kyllä senkin kesti. Oli kiva sitten kun äiti jäi kotiin kun pikkusisko syntyi vajaa vuotta ennenkuin menin kouluun.

ap

No sehän on hyvä sinulle, mutta ei kai tässä ollut kyse nimenomaan sinusta? Ymmärrät varmaan että ihmisillä on hyvin erilaisia kasvuympäristöjä ja temperamentteja. Joidenkin vanhemmat esimerkiksi jatkuvasti esittävät omat toiveensa ja tarpeensa ja tunteensa lastensa vastaavina, eivätkä validoi lapsen omia, ja näin lapselle voi kehittyä heikko identiteetti jolloin hän voi aikuisenakin seurailla muiden tavoitteita jne. ja tajuta vain epämääräisesti, että jokin on vialla.

Toisekseen jotkut voivat olla temperamentiltaan tai kasvatuksen jäljiltä hyvin miellyttämishaluisia, ja toimia siksi lapsia tai puolisoa miellyttääkseen jatkuvasti omia toiveitaan vastaan, koska heille on miellyttämishalunsa takia stressaavaa sanoa ei. Siten he voivat kokea esim perhe-elämässä hukkaavansa itsensä.

Kyllä, ymmärrän että on vanhempia joilla on mielenterveyden kanssa ongelmia jne.  En vain oikeasti oikein ymmärrä tuota "jatkuvasti esittävät omat toiveensa ja tarpeensa ja tunteensa lastensa vastaavina, eivätkä validoi lapsen omia" Miten esittävät lastensa vastaavina? Mitä tarkoittaa että pitäisi validoida lapsen toiveita ja tarpeita?

Ja kyllä ymmärrän että joku on miellyttämishaluinen ja kun päätyy yksiin alistavan ihmisen kanssa niin eihän se helppoa ole, tunnen tälläisiä ihmisiä pari, mutta heistä on tullut jotenkin se tunne että ovat suorastaan tahallaan antautuneet siihen ja halunneet "kadottaa itsensä" eli antaneet kaiken vallan toiselle, eivät ole yhtään yrittäneetkään laittaa kampoihin. Ja jotenkin ovat sitten tyytyväisiä siihen ettei tarvi ajatella mitään kun toinen tekee sen puolestasi. Elämä on helppoa kun tottelee vaan käskyjä eikä tarvi miettiä laskujen maksua tai mitään tulevaisuuden suunnitelmia, kaikki tulee valmiina suunnitelmana. Luulisi että heilläkin jossain se "oma itse" on, eihän sitä voi niin totaalisesti laittaa aivoja kiinni.

ap

Sinulle on varmaan turha selittää yhtään mitään, kun näköjään tiedät toisten ajatusten liikkeet paremmin kuin he itse. 

Anteeksi nyt vaan että olen omien sukulaisten asioista tehnyt johtopäätöksiä omassa päässäni ja mieheni kanssa keskustellen :) Nämä on meidän tulkintaa toki, ja luulen että myös meidän elämää tulkitsee toiset ulkopuolelta, sellaista tämä ihmisten kanssa eläminen on.

ap

Nimenomaan. Sinulle on turha selittää mitään, kun teet johtopäätökset ja tulkinnat omassa päässäsi etkä usko, mitä nämä ihmiset sinulle itse kertovat. Miksi kyselet, kun et suostu luopumaan niistä oletuksistasi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap oot tosi rasittava minäminä jankkaaja.

Auttaisiko sinäsinä-jankkaus jotain?  On täällä muutkin kommentoineet ihan omia kokemuksiaan ja elämäntilanteitaan ja jopa lapsuuttaan ja kasvatustaan, heille se on sallittua mutta ei minulle?

ap

Jos aiheena on itsensä hukkaaminen, silloin tärkeämpiä ovat niiden henkilöiden kertomukset, jotka itsensä ovat hukanneet eivätkä sellaisen, joka ei ole itseään hukannut. Jos minä kysyn, miltä tuntuu olla pyörätuolissa, en minä voi heidän kokemuksiaan lytätä, jos itse en ole pyörätuolissa ollut. 

Kyllä näin on. Tosin monikaan ei ole kertonut itsensä hukkaamisesta, eli minuuden häviämisestä vaan jostain että on liian kiire harjoitella maratoonia. Jos asiat on sovittavissa ja järjesteltävissä niin ei ole mitään syytä alkaa vuosikausiksi hukkaamaan minuuttaan.

ap

Niin. Mutta jos asiat eivät olekaan sovittavissa ja järjesteltävissä. Mikset nyt suostu kuvittelemaan tätä skenaariota ollenkaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.

Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.

Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla. 

ap

Syntyivätkö lapsesi isoina vai miten on mahdollista, että et ole pienenäkään heidän tarpeitaan hoitanut lähes 24/7? 

No joo, tottakai nämä kaksoset varsinkin teetti ihan pienenä enemän työtä, mutta kyllähän ne vauvana nukkui aika paljon, ja sitten köllöttelivät keskenään lattialla, ei niillä mitään erikoisia tarpeita koko ajan ollut, neljä kertaa päivässä kun ruokki ja tarvittaessa vaipat vaihtoi. Ja onneksi oli lapsilla isäkin ja isompi sisarus ettei mun nyt tarvinnut niitä kaksosiakaan siinä vahdata 24/7. Kyllä minä luin, katsoin telkkaria, olin tietokoneella tai juttelin puhelimessa samalla kun lapset oli siinä lähistöllä leikkimässä.

ap

Ruokit vastasyntyneet vauvasi kuuden tunnin välein. Ok...

Aluksi neljän tunnin välein koska olivat keskosia, piti antaa lääkkeitäkin. Mutta muutama viikko kotiin tulon jälkeen alkoivat nukkua ensin kuusi tuntia yöllä ja sitten jo pidempään, eipä siinä jäänyt sitä valveillaolo aikaa sitten heitä kovin montaa kertaa päivässä ruokkia. Aamupala, välipala, päivällinen ja iltapala, kun nukkuivat vielä päiväunet saattoi välipalakin jäädä välistä.

ap

Miksi tätäkin on pitänyt alapeukuttaa? Onko mun lapset teidän mielestä syöneet väärin? :D voi jeesus...

ap

Missä on vauvantahtisuus? Lasten tarpeiden joustava tulkitseminen ja niihin vastaaminen? Oletko robotti vai ihminen?

Onko mahdoton ajatus, että tuo 4-6h välein syöminen ON vauvantahtisuutta? Ei ne kaikki vauvat roiku tissillä 24/7 eikä joka inahdus ole nälkää. En ole ap, enkä robotti mutta kaksi lasta olen imettänyt eikä kumpikaan syönyt alle 3h välein edes vastasyntyneenä.

Ei ole mahdoton ajatus, mutta ap:n kirjoituksista saa sen käsityksen, että hän on vauvan käytettävissä tasan 4 tunnin välein ja muulloin hän liehuu politiikassa ja kursseilla. Vaikka ruokailu tapahtuisikin 4-6 tunnin välein, pitäisi sen vauvan käytettävissä olla kuitenkin muulloinkin kuin tiettyyn kellonaikaan, jos nälkä joskus tuleekin siinä kolmen tunnin kohdalla eikä niin kuin robotti on ohjelmoitu. 

Ap kuulostaa itsekeskeiseltä jyrältä. Tuolla empatiakyvyllä on hyvin vaikea uskoa, että kyseessä olisi aidosti pidetty ihminen. Ap on pelottavan oloinen tyyppi näiden tekstiensä perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et elä itsesi näköistä elämää ja se ahdistaa. Pahimmassa tapauksessa et edes tiedä miten haluaisit elää. Tiedät vain sen, että tämä ei ole hyvä, mutta et välttämättä edes tiedä minkä asioiden pitäisi muuttua. Elät ahdistavaa elämää.

Tuo on kyllä paha tilanne. Varmasti pitäisi vaan hakea ammattilaisen apua jotta saisi edes sen selville mitä haluaa elämältä. Tuossa varmaan ei ole edes siitä kyse että joku olisi "varastanut" elämäsi, vaan olet tavallaan itse kaivanut itsellesi kuopan, maalannut itsesi nurkkaan. Siinä ei voi lapsia ja puolisoa syyttää, he elävät omaa elämäänsä ja sinun pitäisi huolehtia että elät omaasi.

ap

Kaivanut itsellesi kuopan? Tuollaista se vain on, jos oma persoona on kehittynyt heikosti siinä ympäristössä, jossa on kasvanut. Ihminen luo selviytyäkseen erilaisia identiteettejä, jotka eivät välttämättä kuitenkaan tunnu kovin omilta. Kun ihminen löytää ympärilleen henkistä tilaa kehittää itseään, niin hän alkaa pohtia omia toiveitaan ja halujaan. Sitä kaikkea, minä tekee hänestä juuri hänet. Kun ihminen tietää itse mitä haluaa, niin hänellä on paremmat mahdollisuudet elää omannäköistään elämää, mikäli toimintaa ei enää yhtä voimakkaasti säätele esimerkiksi lapsuudesta asti mukana kulkenut hylätyksi tulemisen pelko.

Onkohan ap:lla jotain narsistisia piirteitä? Sen verran erikoisen oloisesti hän esimerkiksi lapsiinsa tuntuu suhtautuvan. Kovin hoivaavan oloinen hän ei missään tapauksessa tunnu olevan. Lapsen näkökulma ei ole tullut esiin missään vaiheessa. Ap vain mekaanisesti suorittaa vanhemmuuttaan tehtävälistan kanssa. Yhden tehtävän suoritettuaan ap uppoutuu taas kiinnostavampaan aiheeseen: omaan itseensä. Osaako tällainen ihminen olla kenellekään tietoisesti läsnä?

Itsensä kadottamiseen ei tarvita alistavaa puolisoa eikä huonoa lapsuutta eikä mielenterveysongelmia eikä vaikeita vauvoja eikä omaa halua kadottaa itsensä. Sinä ap näytät hyvin helposti tuomitsevan kenet tahansa muelenterveysongelmaiseksi. Sellaista kutsutaan defenssiksi. Maailma on monimutkainen ja vaikea ja siksi ihminen kehittää huomaamattaan suojamekanismeja eli defenssejä. Tuo sinun defenssisi on yleinen, suorastaan kansanhuvi. Kaikki negatiivinen, jota muille tapahtuu, selitetään heidän omaksi syykseen, jotta voidaan tuntea turvallisuutta omassa kuplassa.

Itsensä kadottamiseen ei tarvita muuta kuin empaattinen, konflikteja ja konfrontaatioita välttelevä luonne. Molemmat puolisot voivat kadottaa itsensä niin, että toiminta perustuu oletettuun toisen parhaaseen eikä lopulta kumpikaam pääse kiinni siihen, mitä itse oikeasti haluaisi. Tämä ei ole muelenterveysongelma eikä tarvitse ammattiapua, vaan on muutenkin ratkaistavissa.

Tätä ongelmaa ei tule epäempaattisille, itsekkäille, riidanhaluisille ihmisille, joten siltä osin voit ilmeisesti olla rauhassa. Heille tulee toisenlaisia (pahempia) ongelmia, mutta niitähän tämä ketju ei koske. Voit aivan rauhassa tehdä asioita perheesi hyväksi eikä sinulla ole vaaraa sillä tavoin menettää itseäsi.

Tiedoksi: empaattiset ihmiset eivät ole huonompia ihmisiä kuin itsekkäät ihmiset.

Ap, hienoa sinulle.

Sitten pieni tehtävä. Voit joutua hieman pinnistelemään.

Pystyisitkö kuvittelemaan, että kaikilla asiat eivät ole kuten sulla?

Itsensä hukannut elää roolia. Eli elää jonkun muun kuin omaa elämää. Tärkeintä on muistaa että se ei ole lasten eikä puolison syy vaan itsensä hukanneen oma syy. 

Jos on sinut oman itsensä kanssa niin ettei koe tarvetta miellyttää muita muuttamalla omaa itseään niin ei hukkaa itseään. Minulla on neljä lasta ja ne lapset kera puolison ovat tehneet elämästäni täydellisen ja itsestäni eheän. Mutta se johtuu siitä että elän elämää jonka päähenkilö olen minä itse. Ei joku kuviteltu hahmo jollainen uskoisin että minun pitäisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Itsensä hukannut elää roolia. Eli elää jonkun muun kuin omaa elämää. Tärkeintä on muistaa että se ei ole lasten eikä puolison syy vaan itsensä hukanneen oma syy. 

Jos on sinut oman itsensä kanssa niin ettei koe tarvetta miellyttää muita muuttamalla omaa itseään niin ei hukkaa itseään. Minulla on neljä lasta ja ne lapset kera puolison ovat tehneet elämästäni täydellisen ja itsestäni eheän. Mutta se johtuu siitä että elän elämää jonka päähenkilö olen minä itse. Ei joku kuviteltu hahmo jollainen uskoisin että minun pitäisi olla.

Riippuu ihan siitä millaisen ihmisen kanssa on yhdessä. Narsisti puolisona voi ajan saatossa tehdä pahaa jälkeä kenen hyvänsä itsetunnolle.

Luin kolme ekaa sivua, ja samalla hiipi deja vu -tunne: ap.han taitaa olla Hel-Nyc!

Itse koin tuollaista itsensä/minuuden menetyksen tunnetta ensimmäisen lapsen vauva-aikana. Hänellä oli koliikki, nukkui lyhyissä pätkissä ja oli rinnalla pitkiä aikoja eikä viihtynyt muualla kuin sylissä, ekat kuukaudet oli yhtä kantamista ja heijaamista. Vaikka järjellä tiesin että kyse on suhteellisen lyhyestä ajanjaksosta (ja vaikka mies oli hyvin mukana), tunne siitä että minut tavallaan imetään (melkein kirjaimellisesti) kuiviin oli todellinen. Päivät toistuivat samanlaisina ja se ajan kuluminen oli _hidasta_. En todellakaan nauttinut siitä kuin hetkittäin, kaikki voimat menivät selviytymiseen päivittäisistä askareista ja hyvin vähän oli voimia mihinkään muuhun. Pahinta oli varmaan se että haaveili toisenlaisesta arjesta/tekemisestä mutta ei sitä saanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.

Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.

Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla. 

ap

Syntyivätkö lapsesi isoina vai miten on mahdollista, että et ole pienenäkään heidän tarpeitaan hoitanut lähes 24/7? 

No joo, tottakai nämä kaksoset varsinkin teetti ihan pienenä enemän työtä, mutta kyllähän ne vauvana nukkui aika paljon, ja sitten köllöttelivät keskenään lattialla, ei niillä mitään erikoisia tarpeita koko ajan ollut, neljä kertaa päivässä kun ruokki ja tarvittaessa vaipat vaihtoi. Ja onneksi oli lapsilla isäkin ja isompi sisarus ettei mun nyt tarvinnut niitä kaksosiakaan siinä vahdata 24/7. Kyllä minä luin, katsoin telkkaria, olin tietokoneella tai juttelin puhelimessa samalla kun lapset oli siinä lähistöllä leikkimässä.

ap

Niin, eli kuten jo tuolla aiemmin sanoin, sinun elämäsi olisi "lapsiperhe-elämää" ilman lapsiakin. Nämä itsensä kadottaneet haluavat elämältä muutakin kuin vaipanvaihtoa ja telkkarin ja tietokoneella istumista. 

Kyllä minä olen ollut koko ajan mukana myös politiikassa, ja käynyt kursseilla, hoitanut puutarhaa, tehnyt käsitöitä jne. mitä nyt milloinkin. Ei mun minuus ole ollut sen kummempi koskaan. Vaipanvaihtoon meni ehkä 10 minuuttia vuorokaudessa, eli kyllä mahtuu muutakin.

ap

Kuka niitä sinun lapsiasi on siis hoitanut, jos itse olet tehnyt sitä 10 minuuttia vuotokaudessa ja loppu ajasta on täysin omaa aikaa?

No tottakai minä ne syötinkin ja seurustelin, mutta kyllä heillä oli ihan isäkin joka on myös halunnut heidän kanssaan viettää aikaa, syöttää ja vaihtaa vaippaa. Ja bonuksena kaksosten kanssa oli esikoinen joka auttoi myös.

Ei lapset tarvitse aikuista siihen häsämään ympärille 24/7 sehän olisi kauhean häiritsevää. 

Hoitaako joku oikeasti lastaan koko vuorokauden? Se lapsihan tulee hulluksi jos sille joku on ilmeilemässä ja puhumassa jokainen sekuntti kun hän on hereillä eikä saa olla rauhassa ja katsella maailman menoa yhtään. Ei ihme että adhd lisääntyy...

ap

Ap, taidat olla lapseton provo. Niin moni asia jutuissasi saa minun silmäni pyörimään.

Viimeiseen epäuskottavaan kommenttiisi vastaan: oma kaksivuotiaani puhua pulputtaa ja liikkuu lähes koko valveillaoloaikansa. Ei minun tarvitse "ilmeillä" ja höpöttää ollenkaan. Olen muutenkin aika asiallinen äiti. Huokaisen kyllä helpotuksesta aina, kun taapero nukahtaa. Vihdoin.

Tuossa on kyllä varmaan tosi paljon eroja lapsissa. Mun kaksivuotias tykkää leikkiä yksin omilla leluillaan jopa tunnin ajan. Tietysti sitä silloinkin pitää koko ajan vähän pitää silmällä eli olla tietoinen sen tekemisistä. Mutta ei se viipota ja pälpätä koko valveilla olo aikaansa.

Kuulostaa siltä, että joku läheinen (puoliso?) on sanonut ap.lle hukanneensa itsensä ap.n vaikutuspiirissä.

Nyt ap yrittää selvittää, mitä tämä hlö oikein tarkoitti... Jotain ap.hen on osunut, kun tätä niin kiivaasti yrittää sekä selvittää että ennen kaikkea kumota.

Myös mies voi hukata itsensä päsmärinaisen rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä hukkasin itseni.

Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.

Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.

Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.

Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.

Minkälainen sinä olit kun olit hukassa itseltäsi? Teit koko ajan jotain kotitöitä? Etkä ajatellut muuta kuin niitä kotitöitä? Eikö oikeasti ajatukset harhailleet muualle? Niihin omiin kiinnostuksen kohteisiin?

Jos minä joskus mieheltä kysyn että tuonko sulle tähän jotain syötävää, niin mies vastaa yleensä että ei tarvi, minä osaan itse hakea ruokani, ei tarvi passata. Hänen äitinsä oli sellainen passaajaluonne, mutta toisaalta myös marttyyri. Valitti miten hän teki kaiken huushollissa kun oli mies ja kolme poikaa, mutta mies on sanonut että heillä oli tiskivuorot että kyllä hekin tekivät kotitöitä, eikä niitä nyt niin paljon kerrostalossa ollutkaan.

ap

  :D Jos haluan treenata maratonille tai oppia soittamaan pianoa tai opiskella uuden ammatin, niin miten ajatuksen karkailu kotitöiden ohessa edesauttaa asiaa? 

No eikö noita asioita voi ajatella silloinkin kun tekee jotain muuta? Miettiä miten harjoittelee ja koska jne. Minä ainakin mietin paljonkin työasioita kun teen jotain muuta.

ap

Eihän maratonin ajatteleminen mitenkään tule lähelle sitä fyysistä kokemusta, mikä on olennainen osa juoksemista.

Vierailija kirjoitti:

Myös mies voi hukata itsensä päsmärinaisen rinnalla.

Oletko ap.n puoliso kenties?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.

Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?

Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla.  Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.

ap

Sinun elämäsikö tapahtuu jossain haavemaassa vai miksi ihmeessä jatkuvasti jankutat tuota ajattelemista? Etkö oikeasti halua kokea niitä asioita, joita siellä päässä pyörii? 

Jos kadotat itsesi, se tarkoittaa että sinulla ei ole omia ajatuksia, siksi.

Ei kai se tekeminen ja kokeminen ole sitä itseä, minä itse on aivoissa. Ihmisellä voi olla kiire joskus niin ettei ehdi harrastaa, mutta ei se vielä tarkoita sitä että aivot nollaantuu ja täyttyy jostain toisen ihmisen minuudesta.

ap

Kyllä mulle ajattelu on vain yksi pieni osa minua. Minä on mulle fyysinen kokemus, kehossa olemista ja tuntemista myös. Jos en pääse tekemään tiettyjä fyysisiä juttuja, osa minusta puuttuu.