Lue keskustelun säännöt.
Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?
22.07.2018 |
Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.
Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.
Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.
Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?
Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.
Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.
Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?
Kommentit (409)
En lukenut koko ketjua, mutta vastaus kysymykseen on: se tapahtuu helposti, kun on nuori.
Minä sitouduin ekan kerran parikymppisenä. En tuntenut itseäni. Olin saanut kotoa 50-luvun kasvatuksen, jossa vaimo palvelee miestään. Ei, minulla ei ole mielenterveysongelmia, vaan en vain tunnistanut omia tarpeitani, kun keskityin toisen ihmisen tarpeisiin. Kun tein persoonallisuus yms testejä, en saanut mitään tulosta. Jäin aina ”keskelle”, tai joka kerta tuli eri tulos. Avioliitto kesti 20 vuotta.
Vasta nelikymppisenä aloin tutustua itseeni. Etsin tahtoni, tarpeeni, ja ennen kaikkea rajani. (Uskon muuten, että moni ongelma kumpuaa rajattomuudesta.). Nyt olen uudelleen naimisissa, enkä enää tässä suhteessa tule kadottamasn itseäni. Koska nyt tiedä, kuka olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on matkiva ja kontrolloiva työkaveri. Olen parhaani mukaan yrittänyt pistää rajoja, mutta en pidä riitelystä, joten olen tavallaan luovuttanut.
En pysty nykyisessä työssäni olemaan oma itseni.
Tämän tajusin kun olin firman eri yksikössä tekemässä muutaman kuukauden sijaisuuden. Siellä olin hauska, ideoiva, innostunut, iloinen, luonteva. Kaikkea mitä en ole nyt.Joo, ja haen koko ajan uutta työtä.
Onkohan ap tämä työkaverisi? 🤔
Jos olit 24 vuotta sitten nuori äiti, niin miksi sinun pitää vieläkin laittaa esikoiselle muroja lautaselle?
Vierailija kirjoitti:
Jos olit 24 vuotta sitten nuori äiti, niin miksi sinun pitää vieläkin laittaa esikoiselle muroja lautaselle?
Esikoisen nuori äiti. Ap:lla on myös kaksoset, joiden kohdalla taisi kirjoittaa, että esikoisesta oli apua kaksosten hoidossa.
Eli jos vaikka 20-vuotiaana on saanut esikoisen ja nelikymppisenä kaksoset, helposti tuo on mahdollista näin loogisesti ajateltuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olit 24 vuotta sitten nuori äiti, niin miksi sinun pitää vieläkin laittaa esikoiselle muroja lautaselle?
Esikoisen nuori äiti. Ap:lla on myös kaksoset, joiden kohdalla taisi kirjoittaa, että esikoisesta oli apua kaksosten hoidossa.
Eli jos vaikka 20-vuotiaana on saanut esikoisen ja nelikymppisenä kaksoset, helposti tuo on mahdollista näin loogisesti ajateltuna.
Kertoi laittaneensa äsken muroja esikoiselle. Tuon logiikan mukaan esikoinen olisi jo aikuinen. Mutta provohan ap on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kaksi erittäin hyvää ystävää, heidän kanssaan puhuttiin sellaisessa vaiheessa kun oltiin erottu, juuri että miten menettää oman itsensä suhteessa. No, ei mennyt kauan kun ystävät löysivät miehet ja vähitellen katkaisivat välinsä vanhoihin ystäviinsa ja tuttuihin, toinen jopa koko sukuunsa ja perheeseensä. Kun he tapasivat miehet, huomasin miten he alkoivat vähitellen muuttumaan, esimerkiksi toinen joka oli harrastanut kulttuuria ja kasvissyöntiä ja matkustelua ranta- ja kaupunkilomille, hylkäsi nämä kokonaan ja alkoi tekemään kuten mies, harrastaa metsästystä ja eräretkeilyä. Toinen hylkäsi oman maailmanvakaumuksensa ja meni miehen uskontoon, jätti kaikki itselleen tärkeät asiat kuten musiikki, laulaminen, karaoke sekä henkisyys ja meditointi ja alkoi kiinnostua miehen kiinnostuksenkohteista kuten militarismi.
Että on tässä saanut ihmetellä.
Itse löysin itseni eron jälkeen. Aloin harrastamaan uusia ihania harrastuksia ja taiteilemaan luovia juttuja., tekemään sitä mistä sisimmässäni nautin. Seurustellessani elämäni oli jotenkin apaattista, en ymmärrä miksi elin niin tylsää elämää. Ehkä kumppani vaivihkaa polki minut ja tarpeeni maanrakoon niin että en edes itsekään huomannut.
En olekaan uskaltautunut tapaamaan miehiä tässä 10 vuoteen kun pelkään seurauksia, tosin olen aika vahva nyt vanhempana enkä anna kenenkään polkea minua.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli kaksi erittäin hyvää ystävää, heidän kanssaan puhuttiin sellaisessa vaiheessa kun oltiin erottu, juuri että miten menettää oman itsensä suhteessa. No, ei mennyt kauan kun ystävät löysivät miehet ja vähitellen katkaisivat välinsä vanhoihin ystäviinsa ja tuttuihin, toinen jopa koko sukuunsa ja perheeseensä. Kun he tapasivat miehet, huomasin miten he alkoivat vähitellen muuttumaan, esimerkiksi toinen joka oli harrastanut kulttuuria ja kasvissyöntiä ja matkustelua ranta- ja kaupunkilomille, hylkäsi nämä kokonaan ja alkoi tekemään kuten mies, harrastaa metsästystä ja eräretkeilyä. Toinen hylkäsi oman maailmanvakaumuksensa ja meni miehen uskontoon, jätti kaikki itselleen tärkeät asiat kuten musiikki, laulaminen, karaoke sekä henkisyys ja meditointi ja alkoi kiinnostua miehen kiinnostuksenkohteista kuten militarismi.
Että on tässä saanut ihmetellä.
Itse löysin itseni eron jälkeen. Aloin harrastamaan uusia ihania harrastuksia ja taiteilemaan luovia juttuja., tekemään sitä mistä sisimmässäni nautin. Seurustellessani elämäni oli jotenkin apaattista, en ymmärrä miksi elin niin tylsää elämää. Ehkä kumppani vaivihkaa polki minut ja tarpeeni maanrakoon niin että en edes itsekään huomannut.
En olekaan uskaltautunut tapaamaan miehiä tässä 10 vuoteen kun pelkään seurauksia, tosin olen aika vahva nyt vanhempana enkä anna kenenkään polkea minua.
Joo, mutta se harrastusten vaihtuminen miehen myötä voi joskus olla myös sitä, että alkaa itse elämään enemmän oman näköistä elämää.
Mä esimerkiksi asuin vielä kymmenen vuotta sitten kaupungissa. Kävin taidenäyttelyissä, harrastin kulttuuria. Kaveripiirini oli samankaltaisista sinkkunaisista koostuva.
Nyt elän miehen kanssa keskellä metsää. Kalastetaan, melotaan ja eräretkeillään. Onko tämä mulle uusi elämäntapa? Ei. Samalla tavalla elin lapsuuteni. Mulle tää on paluuta siihen omimpaan juttuun. Mutta kaupunkilaiskavereideni mielestä olen varmasti muuttunut, koska he eivät tunteneet sitä edellistä minää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap
Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.
Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.
Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.
Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa.
Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.
ap
Ai miten käytönnössä "hukataan itsensä". No ensinnäkin, kuten itse sanoitkin, termi on aika epämääräinen, tarkoittanee eri ihmisille hieman eri asioita. Uskoisin, että sillä tarkoitetaan lähinnä sitä, että ei pääse Toteuttamaan kiinostuksen kohteitaan. Eli vaikka niitä miettisikin pyykinpesun lomassa, niin ei kuitenkaan koe elävänsä itsensä näköistä elämää. Auttoiko tämä ymmärtämään?
Joo, kyllä auttoi. Eli ei ole kyse oikesta oman minuuden hukkaamisesta, sen katoamisesta, vaan siitä ettei pysty aina toteuttamaan itseään kuten haluaisi ja koska haluaisi. Onhan se nyt eri asia kuin minuuden hukkaaminen niin ettei tunne enää itseään, ei tiedä mitä haluaa, mitä ne asiat on mitä haluaisi toteuttaa jne.
ap
Kun tarpeeksi kauan olet tilanteessa, jossa muut määrittelevät mikä on "oikein" alat vähitellen uskomaan sitä.
Otetaan ihan tyhmä esimerkki. Pidät suklaasta. Jostain ehkä jopa halvasta merkistä. Ympäristösi halveksii sitä. He opettavat sinua "ymmärtämään" kuinka on olemassa paljon parempia suklaita. Sellaisia, joita sinun kuuluisi syödä ja arvostaa. Sinun ei kuuluisi edes pitää tai syödä sitä sinun lempisukkaata. Sitten sinulle kerotaan mikä on oikea tapa ja paljonko on oikea määrä. Ehkä sinulle annetaan ymmärtää kuinka olisi parempi, ettet edes söisi sitä suklaata. Mansikat olisi raikkaampaa, vähärasvaisempaa, terveellisempää. Kohta olet ihminen joka valikoikin kaupassa suklaan sijaan mansikoita. Vuosien saatossa lempisuklaasi tuotanto on lopetettu. Nyt menet kauppaan ja sinulta kysytään, että valitse itsellesi juuri se herkku joka on se minkä sinä itse valitsisit, jos sinua ei olisi koskaan kukaan muu opettanut valitsemaan niitä "mansikoita". Tietäisitkö enää? Vai uskottelisitko itsellesi, että kyllä sinä ihan oikeasti itse olet aina alkujaan ollut mansikkaihminen, etkä suklaan ystävä ja ottaisit mansikat? Vai minkä suklaan ottaisit? Joutuisitko myöntämään, että sinun on testattava uusia, koska et tiedä? Et ole vuosiin syönyt enää suklaata, vaikka alkujaan rakastit suklaata.
Tämä voi koskea kaikkea. Vaatteita, harrastuksia, arvoja, ajankäyttöä, miesmakua, lasten lukumäärää, asumista, lomanviettoa jne. Yhtäkkiä teet asioita oikein, mutta jotka eivät välttämättä ole niitä joita sisimmässäsi olet.
Olet hiekkalaatikolla tuulipuvussa seisova äiti vaikka oikeasti aikonaan halusit olla korkokengissä seisova bisnesnainen lentokentällä matkalla konferenssiin. Tai kilojaan tarkkaileva nainen, joka suostuu joka päivä seksiin mihen mieliksi, vaikka oikeasti olisit tyytyväinen kirjaa lukiessa sohvalla pulla ja teekuppi vieressä?
Ihmiset kadottavat itsensä, koska heitä manipuloidaan, syyllistetään, heille opetetaan mikä on oikein ja mitä kuuluu tehdä, ohjataan oikeaan suuntaan, vaaditaan jne. Kohta olet niin sekaisin ettet tiedä mikä on sinua ja mikä muiden haluja. Siinä vaiheessa kun et tiedä mikä on sinun omasi ja mikä jonkun toisen halu tiedät hukanneesi itsesi. Siksi monet voivat löytää itsensä, vain kun muiden halut ja vaatimukset eivät ole häiritsemässä niiden omien kuulemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on trolli, johan muutama tunnisti.
Vierailija kirjoitti:
Luin kolme ekaa sivua, ja samalla hiipi deja vu -tunne: ap.han taitaa olla Hel-Nyc!
Sama tunne tuli tuosta kaksosten hoidosta. Piece of cake jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, saatat olla perusitsekäs ihminen, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä, että jotkut toiset uhraavat itsensä muiden hyväksi. Usein tämä tapahtuu a) parisuhteessa, jossa nainen rupeaa miellyttämään miedtään kaikin tavoin niin, että aina asettaa tämän tarpeet etusijalle, ja/tai b) äitiyttä toteuttaessaan, jolloin lapsen/lasten tarpeet menevät aina itsen edelle.
Lopputuloksena uupuminen, henkinen pahoinvointi, katkeruus, itsensä kadottamnen.Joo, niin varmaan on, vaikka kyllä omasta mielestäni myös laitan toisten tarpeita omieni edelle, mutta kyllä sitä tekee myös mieheni, se kuuluu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Joskus joudun menemään lasten harrastukseen vaikka ei todellakaan huvittaisi, mutta teen sen koska tiedän että se on lapsille tärkeää, se on vaan normaalia elämää, eikä se saa mua hukkaamaan itseäni mitenkään.
Miten jonkun miestä pitää niin paljon miellyttää koko ajan? En minä tunne yhtään miestä joka kaipaisi mitään 24/7 miellyttämistä vaimoltaan, kummatkin hoitavat omat hommansa, auttavat toista tarvittaessa ja sillä selvä, myös lapset auttavat kotitöissä tarpeen vaatiessa. Ei siinä kenenkään tarvitse kynnysmatoksi heittäytyä kun sitä ei kukaan edes vaadi.
ap
Ehkä ymmärrät tuon miellyttämisen nyt jotenkin väärin. Ei se ole mitään palvelemista tai palvomista, vaan pieniä asioita, jotka vaikuttavat merkittävästi ja monin tavoin. Esimerkiksi voit myöntyö talon rakennusprojektiin, koiraan tai kolmanteen lapseen, vaikkei niin tulenpalavaa halua itsellä olisikaan. Tai juhlapyhät ja lomat vietetään sukulaisten luona. Tai lapsi alkaa harrastaa jääkiekkoa. Tai mies haluaa itse harrastaa, joten se sitoo sinua enemmän lastenhoitoon. Tai mies luo uraa, jossa sinunkin pitää edustaa. Tai mies haluaa kesämökin tai purjeveneen tai uima-altaan. Tai hevosen. Tällaisia asioita on paljon.
Ok. Eli mies päättää yksin kaikista avioliiton asioista joista yleensä pariskunnat sopii yhdessä. Miksi joku siihen suostuu? Kyllähän vaimollakin on sitten niitä omia juttuja, harrastuksia ja sukulaisia, ura ja hankintoja.
ap
Etkö osaa lukea vai oletko yksinkertainen? Ei ole kyse siitä, että mies päättää yksin kaikesta, vaan että yksikin myönnytys voi vaikuttaa elämään aika paljon. Esim joku hevonen tai jääkiekkoharrastus vie hitosti aikaa ja energiaa ja rahaa.
Juuri sen takia se pitää olla yhteinen päätös.
ap
No tottakai pitää olla yhteinen päätös. Se ei silti vielä tarkoita sitä, että molemmat haluavat sitä asiaa täsmälleen yhtä paljon ja että kumpikaan ei muutaman vuoden jälkeen siihen sitoutumiseen voi uupua. Jos miehelle on tärkeä se jääkiekkoharrastus ja haluaa poikansakin harrastavan, voit siihen myöntyä muiden mieliksi, vaikka se ei oma toiveesi ja unelmasi olekaan. Sitten siihen rumbaan meneekin hetken päästä kaikki vapaa-aikasi, vaikka se ei ollut ollenkaan tarkoitus eikä edes huvita. Ei tuollaisia päätöksiä ja lupauksia niin vain pyörretä "kun ei huvita", vaan se hoidetaan vain kunnialla ja tingitään mieluummin sitten niistä omista jutuista jos uuvuttaa. Onko tosiaan ihan käsittämätön kuvio?
Itse asiassa on. Siksi olen sanonut että meillä ei sitten jääkiekkoa harrasteta jos oletetaan että minä osallistuisin siihen jotenkin. Voin autolla viedä jonnekin, mutta mielellään saavat mennä itse pyörällä tai mies hoitaa jos kerran hän tykkää siitä hommasta. Kyllä mulla halkeis pää kökkiä jossain hikisellä hallilla monta kertaa viikossa ja olla myymässä jotain makkaroita. Sinnekin kun jotenkin joutuisin, niin tasan varmaan ajattelisin omia asioitani ja harrastaisin omia juttujani edelleen, ne pitäisi sitten vaan sovittaa aikatauluihin. Myös lapset voi jäädä pois harkoista jos vanhemmat ei ehdi kuskaamaan.
ap
Hahaa, tuossahan juuri on se ansa. Laitat ensin ehdot, että et osallistu. Mutta autolla voit joskus viedä jonnekin. Sitten pian päädytään siihen tilanteeseen, että kuskaat treeneihin pari kertaa viikossa, kun mies ei nyt juuri ehtinytkään. Sitten kuskailet pian naapurinkin lapsia. Sitten jossain vaiheessa päädytään tilanteeseen, että se naapurin lapsien äiti sanoo, että ensi lauantaina on sitten makkaranmyynti ja sinne tarvitaan apua ja kaikkien pitää vuorollaan osallistua. Miehellä omat menot sovittuna, kun töissä on nyt vähän kiirettä. Mies lupaa osallistua taas enemmän kun työkiireet hellittävät ja pyytää että pyörittäisit rumbaa vielä hetken. Tosiaanko haistatat pitkät lapsen harrastukselle, vaikka siihen jo annoit luvan ja kaikki harrastuskamat on hankittu jne?
Mä olen muuten melkein kaikesta eri mieltä ap:n kanssa, mutta tässä asiassa kyllä samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos mulle alkaa luiskahtaa vastuita, joiden ei alun perin pitänyt kuulua mulle, se asia otetaan heti käsittelyyn. Ei jäädä odottelemaan että miehen kiireet hellittää, vaan sen miehen nyt vaan on järjestettävä menonsa niin, että pystyy hoitamaan asiat, jotka on vastuulleen ottanut.
No tässähän sitten on kyse siitä, miten paljon kukin on valmis joustamaan. Itse en kovin helpolla voisi sanoa omalle lapselle, että nyt loppuu tärkeä harrastus, kun on omia menoja ja isä ei ehdi kuskaamaan. Mutta tyylinsä kullakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.
Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?
Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla. Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.
ap
Sinun elämäsikö tapahtuu jossain haavemaassa vai miksi ihmeessä jatkuvasti jankutat tuota ajattelemista? Etkö oikeasti halua kokea niitä asioita, joita siellä päässä pyörii?
Jos kadotat itsesi, se tarkoittaa että sinulla ei ole omia ajatuksia, siksi.
Ei kai se tekeminen ja kokeminen ole sitä itseä, minä itse on aivoissa. Ihmisellä voi olla kiire joskus niin ettei ehdi harrastaa, mutta ei se vielä tarkoita sitä että aivot nollaantuu ja täyttyy jostain toisen ihmisen minuudesta.
ap
Tottakai tekeminen ja kokeminen on itseä, miksei olisi. Oman itsen kadottaminen voi tarkoittaa myös sitä, että ajatukset ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Miten ihmeessä todellisuudessa tapahtuva tekeminen ja kokeminen olisivat sinusta irrallisia?
Jos tekeminen olisi minuus, niin sitähän olisi helppo muuttaa minuuttaan vaan tekemällä jotain. Kuulostaa oudolta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap
Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.
Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.
Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.
Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa.
Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.
ap
Et välttämättä löydä tähän keskusteluun sellaista ihmistä, joka haluaisi purkaa sinulle ahdistavat tunteensa. Et vaikuta niin empattiselta, että se tuntuisi ainakaan minusta järkevältä.
Miksi tässä pitäisi olla jotenkin empaattinen jos keskustellaan että mitä se termi käytännössä tarkoittaa? Ei kai tässä kenenkään mielenterveyttä olla ratkomassa. Vieraita ihmisiä virtuaalitodellisuudessa.
Onko se että kadottaa itsensä vain ahdistava tunne, ei todellisuus? Eli et ole oikeasti missään kadoksissa vaan sinulla ei ole tarpeeksi aikaa omiin juttuihin kun teet liikaa toisten juttuja? Eli minuutesi on tallella, sinulla vaan on jonkin sortin kiire tai kiireen tuntu. Itsensä kadottaminenhan pitäisi olla käytännössä kuin syvä masennus tai jopa psykoosi kun ei tietäisi enää kuka on.
ap
Tuosta se lähtee. Ei ole tarpeeksi aikaa omiin juttuihin. Silloin laitat ne omat jutut suosiolla syrjään ajatellen, että "ehkä sitten joskus tulevaisuudessa on enemmän aikaa" tai "eivät nämä asiat olekaan niin tärkeitä, kun nyt on tärkeämpi tämä perhe tässä". Sitten vuosien päästä huomaat, että sinulle ei ole jäänyt mitään omaa, vaan elämäsi on täyttynyt toisten ihmisten toiveiden täyttämisestä.
En oikein ymmärrä tätä sinun tyyliäsi, että se "oma itse" pitäisi säilyttää ajattelemalla niitä itselle tärkeitä juttuja, vaikka mitään takeita niiden toteutumisesta ei ole pitkään aikaan.
Kyllä mulla on paljon asioita joista ajattelen että teen vielä joskus, ehkä en tee niitä koskaan, mutta hellin niitä mielessäni.. voisin kirjoittaa kirjan... jne. Ikinä ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan, olen sen elämässä oppinut että ei voi liian pitkälle suunnitella mitään koska yllätyksiä tulee aina, hyviä tai huonoja. Jos ajattelen itseäni nuorena äitinä 24 vuotta sitten, en ikinä kuuna kullan valkeana olisi osannut kuvitella missä olen nyt ja missä olen ollut tässä matkan varrella. Uusia ideoita tulee jatkuvasti mitä voisi tehdä, jotkut voi toteuttaa heti tai myöhemmin ja jotkut jää vaan ajatuksen ja idean asteelle.
Sillähän sen estää että vuosien päästä huomaa ettei jäänyt mitään omaa, jos pitää edes mielessä ne omat jutut eikä laita niitä syrjään.
ap
Eli jos ajattelet ja haaveilet kirjoittavasi kirjan, se ajatus jotenkin taianomaisesti hellimällä muuttuu todeksi ja oikeaksi kokemukseksi?
En tiedä onko siinä mitään taikaa, mutta yleensähän neuvotaan ajattelemaan asioita joita toivoo tapahtuvan niin ne tapahtuu todennäköisemmin, sama toisinpäin, jos miettii koko ajan että jotain pahaa tapahtuu niin luultavasti menee kaikki pieleen. En usko että siitä haittaakaan on että haaveilee asioista joita haluaisi tehdä tulevaisuudesta, vaikka samalla tiedostaakin sen että saattaa olla että kuolee huomenna ja kaikki jää tekemättä.
Kyllä mun elämässä on käynyt aika erikoisia sattumia jotka on muuttaneet mun elämän suuntaa arvaamattomaan suuntaan, ei sitä koskaan tiedä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletan hukkaamisella tarkoitettavan sitä, että vuositolkulla huolehtii muiden tarpeista unohtaen omansa.
Liittyy äitimyyttiin, on äärimmäisen haitallista itselle.
Mä varmaan sitten olen jotenkin tosi laiska ja itsekäs ihminen kun hoidan muiden tarpeita vain osan aikaa, suurin osa aikaa menee kyllä ihan itseni viihdyttämiseen. Lapsetkin on jo niin isoja etteivät paljon apua tarvi, ja jos jotain tarvitsevat siinä ei montaa minuuttia yleensä mene kerralla.
ap
Syntyivätkö lapsesi isoina vai miten on mahdollista, että et ole pienenäkään heidän tarpeitaan hoitanut lähes 24/7?
No joo, tottakai nämä kaksoset varsinkin teetti ihan pienenä enemän työtä, mutta kyllähän ne vauvana nukkui aika paljon, ja sitten köllöttelivät keskenään lattialla, ei niillä mitään erikoisia tarpeita koko ajan ollut, neljä kertaa päivässä kun ruokki ja tarvittaessa vaipat vaihtoi. Ja onneksi oli lapsilla isäkin ja isompi sisarus ettei mun nyt tarvinnut niitä kaksosiakaan siinä vahdata 24/7. Kyllä minä luin, katsoin telkkaria, olin tietokoneella tai juttelin puhelimessa samalla kun lapset oli siinä lähistöllä leikkimässä.
ap
Ruokit vastasyntyneet vauvasi kuuden tunnin välein. Ok...
Aluksi neljän tunnin välein koska olivat keskosia, piti antaa lääkkeitäkin. Mutta muutama viikko kotiin tulon jälkeen alkoivat nukkua ensin kuusi tuntia yöllä ja sitten jo pidempään, eipä siinä jäänyt sitä valveillaolo aikaa sitten heitä kovin montaa kertaa päivässä ruokkia. Aamupala, välipala, päivällinen ja iltapala, kun nukkuivat vielä päiväunet saattoi välipalakin jäädä välistä.
ap
Miksi tätäkin on pitänyt alapeukuttaa? Onko mun lapset teidän mielestä syöneet väärin? :D voi jeesus...
ap
Missä on vauvantahtisuus? Lasten tarpeiden joustava tulkitseminen ja niihin vastaaminen? Oletko robotti vai ihminen?
Onko mahdoton ajatus, että tuo 4-6h välein syöminen ON vauvantahtisuutta? Ei ne kaikki vauvat roiku tissillä 24/7 eikä joka inahdus ole nälkää. En ole ap, enkä robotti mutta kaksi lasta olen imettänyt eikä kumpikaan syönyt alle 3h välein edes vastasyntyneenä.
Meillä kaksoset oli keskosina reilun kuukauden sairaalassa syntymänsä jälkeen, ja heillä oli oma rytminsä, ja aikalailla aina söivät ja nukkuivat samaan aikaan.
Minä olen aina inhonnut rutiineja, esikoisen kanssa ei ollut mitään varsinaista rutiinia missään, vaan fiiliksen mukaan mentiin. Minä en ole imettänyt kuin n. 3kk ketään lapsistani ja kaikki ovat saaneet kiinteää ruokaa (velliä) 3kk ikäisestä alkaen. Lapset on kaikki 3kk ikäisestä nukkuneet pitkät yöunet, joten ei siinä vuorokaudessa ole tunteja niin paljon että voisi kovin montaa kertaa sitten ruokkia, jos ei lapsella ole kahden tunnin välein nälkä, niin minkäs minä sille voin. Varmasti se on pitkään imettävillä eri asia, ja sellaisilla jotka juottavat lapsilleen kesken yöunienkin maitoa ja sitten pitää vaihtaa sitä vaippaakin yölläkin.
Kummallinen ajatus että mitä (tai lapset) olis jotain robotteja kun se on musta niin kaukana kuin olla ja voi :D Meillä mies on se jolla on pinttyneet tapansa ja rutiininsa, siitä ihan vitsaillaan, mutta minä olen hänen vastakohtansa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnea vain ap:lle! Itse kasvoin väkivaltaisten ja epävakaiden vanhempien kanssa. Stressin alla tunnen nykyäänkin yhä helposti tukehtuvani sekä vain katoavani olemattomiin.
Miten se käytännössä tapahtuu että katoaa olemattomiin?
Minullakin on omat tunne-elämän jutut jotka on vaikuttaneet elämään, sieltä varhaislapsuudesta, joten ymmärrän kyllä että jos tuollaisessa erikoistilanteessa on kehittynyt erilaiseksi kuin muuten. Minäkin olisin varmasti erilainen jos isäni olisi ollut normaali. En halua loukata ketään, olen vain utelias ja haluaisin ymmärtää sen mitä se on kun kadottaa itsensä. Joskus toivon että aivot saisi pois päältä eikä tarvitsisi yökaudet miettiä asioita jotka usein jää pyörimään samaa rataa eikä pääse eteenpäin. Mutta ei sitä ajattelua vaan saa pois mitenkään, jotenkin se että kadottaa itsensä ja elää toisten kautta jne. tuntuu vaan niin epätodelliselta kun tuntuu että minä olen itseni kanssa niin paljon, aivot käy kierroksilla. Ehkä jopa olisi suotavaa että joskus voisi kadottaa itsensä.
ap
Sinun elämäsikö tapahtuu jossain haavemaassa vai miksi ihmeessä jatkuvasti jankutat tuota ajattelemista? Etkö oikeasti halua kokea niitä asioita, joita siellä päässä pyörii?
Jos kadotat itsesi, se tarkoittaa että sinulla ei ole omia ajatuksia, siksi.
Ei kai se tekeminen ja kokeminen ole sitä itseä, minä itse on aivoissa. Ihmisellä voi olla kiire joskus niin ettei ehdi harrastaa, mutta ei se vielä tarkoita sitä että aivot nollaantuu ja täyttyy jostain toisen ihmisen minuudesta.
ap
Tottakai tekeminen ja kokeminen on itseä, miksei olisi. Oman itsen kadottaminen voi tarkoittaa myös sitä, että ajatukset ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Miten ihmeessä todellisuudessa tapahtuva tekeminen ja kokeminen olisivat sinusta irrallisia?
Jos tekeminen olisi minuus, niin sitähän olisi helppo muuttaa minuuttaan vaan tekemällä jotain. Kuulostaa oudolta.
ap
Olet tainnut ap ottaa vähän liian kirjaimellisesti tuon termin "itsensä hukkaaminen". Ei se tarkoita mitään psykoottista tilaa jossa ihminen ei tajua minuutensa jatkuvuutta tai yhtenäisyyttä.
Ei, teot ei ole minuus, ne tosiaan muuttuu elämän aikana paljonkin ja silti minä olen minä. Mutta ei ajatuksetkaan ole minuus, sillä yhtä lailla ne muuttuu elämän aikana, ja silti yhtenäinen minuuden tunne jatkuu. Lapsena minä ajattelin lasten ajatuksia, nyt on ihan muunlainen ajatusmaailma, mutta silti minä olin minä 5-vuotiaana kuten myös 40-vuotiaana. Itse ajattelen että minuus on enemmänkin tietoisuus, se tunne että ajattelija ja kokija on sama tietoisuus hetkestä toiseen.
Eikä tuo tuollainen jatkuvuuden tunne katoa toki jos kadottaa itsensä elämän pyörteissä. Yyleensä termillä tarkoitetaan vähän kevyempää, mutta yhtä kaikki kokijalleen raskasta, ongelmaa, jossa ihminen ei tiedä oikein mitä aidosti haluaisi, tai ei pysty toteuttamaan sitä vaikka tietäisikin, tai mikään ei tunnu kiinnostavan tai tyydyttävän vaikka juoksisi kaikkien unelmiensa perässä ja saavuttaisikin ne.
Vierailija kirjoitti:
Minä hukkaain itseni manipuloivan ja henkisesti väkivaltaisen miehennkanssa. Katso vaikka elokuva Kaasuvalo.
Ap on varmaan itse vähän empatiahäiriöinen, kun ei kykene ymmärtämään muuta kuon omaa itseään ja omaa elämäänsä ja mitätöi muiden kokemuksia. Alan epäillä, että hänen ympärollään olevat ihmiset ovat niitä, jotka voivat hukata itsensä tuollaisen hallitsevan besserwisserin vuoksi.
Miksi se että haluan tarkan ymmärrettävän vastauksen enkä mitään epämääräisiä monitulkintaisia esimerkkejä on jotenkin empatiakyvyttömyyttä? Tottakai tunnen empatiaa ihmisiä kohtaan, mulla on itsellä ollut paljonkin vaikeuksia, läheisillä samoin ja minä olen se jolle ystävät soittaa kun heillä on ongelma, samoin työpaikalla, minä olen se joka ratkoo ongelmia. Se että minä vastaan lähes kaikkiin viesteihin ja kysyn lisäkysymyksiä varmasti sitten saa joillekin sen tunteen että miksi en vain tyytynyt yhteen vastaukseen, no siksi koska tämä on keskustelupalsta ja tykkään keskustella asioista monipuolisesti.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä hukkasin itseni.
Mies alkoi elää työlleen ja mä perheelle.Ihana mies ja hyvä isä. Mutta mentiin nopeasti yhteen ja tehtiin lapset kiireesti pötköön. Miehen työuralla tapahtui paljon samaan aikaan kun lapset oli pieniä ja ura meni edelle.
Ero tuli kun en enää jaksanu. Nyt on 8 päivää kuukaudessa omaa aikaa kun lapset on isällään. Ja muutenkin arki helpompaa kun ei tarvi yhtä aikuista enää passata. Oonpa tässä löytäny uuden miehenkin, jonka kans ihana edetä pikkuhiljaa ja uus osaa jopa kokata ja huolehtia omista lapsistaan viikko/viikko systeemillä.
Ihanaa kun saa olla taas oma itseni, nauttia elämästä.
Minkälainen sinä olit kun olit hukassa itseltäsi? Teit koko ajan jotain kotitöitä? Etkä ajatellut muuta kuin niitä kotitöitä? Eikö oikeasti ajatukset harhailleet muualle? Niihin omiin kiinnostuksen kohteisiin?
Jos minä joskus mieheltä kysyn että tuonko sulle tähän jotain syötävää, niin mies vastaa yleensä että ei tarvi, minä osaan itse hakea ruokani, ei tarvi passata. Hänen äitinsä oli sellainen passaajaluonne, mutta toisaalta myös marttyyri. Valitti miten hän teki kaiken huushollissa kun oli mies ja kolme poikaa, mutta mies on sanonut että heillä oli tiskivuorot että kyllä hekin tekivät kotitöitä, eikä niitä nyt niin paljon kerrostalossa ollutkaan.
ap
:D Jos haluan treenata maratonille tai oppia soittamaan pianoa tai opiskella uuden ammatin, niin miten ajatuksen karkailu kotitöiden ohessa edesauttaa asiaa?
No eikö noita asioita voi ajatella silloinkin kun tekee jotain muuta? Miettiä miten harjoittelee ja koska jne. Minä ainakin mietin paljonkin työasioita kun teen jotain muuta.
ap
Mitä hyödyttää ajatella jotain pianonsoiton tai maratonin treenaamista, jos tietää, ettei aikaa tai mahdollisuutta treenaamiseen ole? Haloo!!! Sehän se pointti tässä on. Ajattelu ei tee vuorokauteen lisää tunteja tai vähennä velvotteita.
Ei kun se niiden ajattelu on juuri sitä että mielessäsi mietit miten teet aikaa niille sun jutuille. Jokaisella ihmisellä on oikeus edes muutamaan tuntiin viikossa omille jutuille, jos sitä ei ole, niin elämä on puolison kanssa suunniteltu huonosti ja jotain pitää keksiä tai hakea apua. Osan niistä velvoitteista voi varmasti jättää tekemättä, delekoida jollekin toiselle jotta voi itse mennä ja toteuttaa itseään.
ap
Mutta kun ei se vain ole näin. Usko nyt! Ehkä sinulla onnistui, jos lapsen hoitamiseen meni vuorokaudessa 10 minuuttia, mutta suurella osalla vauva-aikana hoitamiseen ja kotitöihin menee 19 tuntia vuorokaudessa ja se loppu käytetään nukkumiseen. Tämä on nyt sinulle useamman kerran sanottu.
Mitä sellainen ihminen tekee jolla menee 19 tuntia vuorokaudessa kotitöihin? Jos normaali perhe jossa on kaksi vanhempaa ja pari normaalia lasta ja koti on jotain sata neliöä, miten voi mennä aikaa joka päivä 19 tuntia kotitöihin? Siivoojat siivoavat muutamassa tunnissa sataneliöisen kämpän, ja sitä ei tarvi tehdä joka päivä. Lapsia ei tarvi syöttää tuntikausia päivässä, muutenhan lestadiolaiset joilla on 15 lasta eivät ehtisi koskaan ruokkia kaikkia lapsiaan eikä nukkuisi koskaan. Varsinkin jos asuu kerrostalossa, niin mitä kotitöitä siellä riittäisi 19 tunniksi? Jos saa oikeasti kulumaan vuorokaudessa 19 tuntia kotitöihin, niin luultavasti tekee asioita joita ei olisi pakko, pesee joka päivä kaikki lakanat ja ikkunat jne.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No onnea sinulle, hukkaamiseen riittää ihan vain se ettei tunne itseään, sinulla on olleet vanhemmat/joku muu aikuinen, joka on auttanut sinua tunnistamaan omia tunteita ja ajatuksiasi, joten tiedät mitkä ovat ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Kaikilla ei ole sellaisia vanhempia, vaan moni joutuu turruttamaan tunteensa. Ei siis ole kiinni siitä kuinka monen ihmisen kanssa nyt aikuisena juttelee ja mistä.
En muista kyllä että mun ajatuksiin ja tunteisiin olisi koskaan kukaan sekaantunut. Ja muistan asioita jo alle 2-vuotiaasta asti, ja muistan mitä mietiskelin esim. neljävuotiaana yksin ollessani. Mietin esim. sitä että minkälainen mahdan olla minkäkin ikäisenä, esim. 14v. Ehkä se tuli siitä mieleen kun perhepäivähoitajatäti kysyi multa kerran että minkä ikäinen mun äiti on, ja minä en muistanut ja mun piti kotona kysyä sitä äidiltä jotta sain seuraavana päivänä kerrottua hoitotädille. Miksi mun olisi pitänyt missään tilanteessa turruttaa tunteitani? Siellä perhepäivähoitajalla ei ollut hääviä olla, mutta kyllä senkin kesti. Oli kiva sitten kun äiti jäi kotiin kun pikkusisko syntyi vajaa vuotta ennenkuin menin kouluun.
ap
No sehän on hyvä sinulle, mutta ei kai tässä ollut kyse nimenomaan sinusta? Ymmärrät varmaan että ihmisillä on hyvin erilaisia kasvuympäristöjä ja temperamentteja. Joidenkin vanhemmat esimerkiksi jatkuvasti esittävät omat toiveensa ja tarpeensa ja tunteensa lastensa vastaavina, eivätkä validoi lapsen omia, ja näin lapselle voi kehittyä heikko identiteetti jolloin hän voi aikuisenakin seurailla muiden tavoitteita jne. ja tajuta vain epämääräisesti, että jokin on vialla.
Toisekseen jotkut voivat olla temperamentiltaan tai kasvatuksen jäljiltä hyvin miellyttämishaluisia, ja toimia siksi lapsia tai puolisoa miellyttääkseen jatkuvasti omia toiveitaan vastaan, koska heille on miellyttämishalunsa takia stressaavaa sanoa ei. Siten he voivat kokea esim perhe-elämässä hukkaavansa itsensä.
Kyllä, ymmärrän että on vanhempia joilla on mielenterveyden kanssa ongelmia jne. En vain oikeasti oikein ymmärrä tuota "jatkuvasti esittävät omat toiveensa ja tarpeensa ja tunteensa lastensa vastaavina, eivätkä validoi lapsen omia" Miten esittävät lastensa vastaavina? Mitä tarkoittaa että pitäisi validoida lapsen toiveita ja tarpeita?
Ja kyllä ymmärrän että joku on miellyttämishaluinen ja kun päätyy yksiin alistavan ihmisen kanssa niin eihän se helppoa ole, tunnen tälläisiä ihmisiä pari, mutta heistä on tullut jotenkin se tunne että ovat suorastaan tahallaan antautuneet siihen ja halunneet "kadottaa itsensä" eli antaneet kaiken vallan toiselle, eivät ole yhtään yrittäneetkään laittaa kampoihin. Ja jotenkin ovat sitten tyytyväisiä siihen ettei tarvi ajatella mitään kun toinen tekee sen puolestasi. Elämä on helppoa kun tottelee vaan käskyjä eikä tarvi miettiä laskujen maksua tai mitään tulevaisuuden suunnitelmia, kaikki tulee valmiina suunnitelmana. Luulisi että heilläkin jossain se "oma itse" on, eihän sitä voi niin totaalisesti laittaa aivoja kiinni.
ap
Sinulle on varmaan turha selittää yhtään mitään, kun näköjään tiedät toisten ajatusten liikkeet paremmin kuin he itse.
Anteeksi nyt vaan että olen omien sukulaisten asioista tehnyt johtopäätöksiä omassa päässäni ja mieheni kanssa keskustellen :) Nämä on meidän tulkintaa toki, ja luulen että myös meidän elämää tulkitsee toiset ulkopuolelta, sellaista tämä ihmisten kanssa eläminen on.
ap
Nimenomaan. Sinulle on turha selittää mitään, kun teet johtopäätökset ja tulkinnat omassa päässäsi etkä usko, mitä nämä ihmiset sinulle itse kertovat. Miksi kyselet, kun et suostu luopumaan niistä oletuksistasi?
Kyllä minä uskon heti kun saan kunnon vastauksen eikä mitään diibadaabaa :D Eikö ihan jokainen ihminen tee omassa päässään omat tulkintansa? Sinäkin juuri nyt?
ap
Mä olen muuten melkein kaikesta eri mieltä ap:n kanssa, mutta tässä asiassa kyllä samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos mulle alkaa luiskahtaa vastuita, joiden ei alun perin pitänyt kuulua mulle, se asia otetaan heti käsittelyyn. Ei jäädä odottelemaan että miehen kiireet hellittää, vaan sen miehen nyt vaan on järjestettävä menonsa niin, että pystyy hoitamaan asiat, jotka on vastuulleen ottanut.