Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hävennyt ennakkoluuloista mielikuvaani narsistisista ja itsekeskeisistä politiikoista. Ap:n kommentit keskustelussa ovat valitettavasti entisestään pönkittäneet tätä mielikuvaani! 😥

Jep. Muistan yhden masennuksesta kärsineen tytön, jonka poliitikkoäiti oli tällainen alati positiivinen ratkaisukeskeinen can do -tyyppi. Nyt tajuan, että eipä äiskällä tainnut olla mitään näkymää lastensa sisäiseen maailmaan. Toinen tuntemani naispoliitikko on itsekkyyden lisäksi niin narsistinen ja seinähullu, että av:kin kalpenee. Niissä on lisäksi paljon näitä "etsä tiä kuka mä oon?" -tyyppejä.

Nytkö on positiivisuuskin kiellettyä, vaikka olen itsekin masentunut? Mitäpä vielä :D 

ap

Joskus ihmiset kaipaavat kuuntelua ja myötäelämistä, eikä sitä, että läheinen vaan pöhisee omiaan ja porskuttaa menemään. Masennustasi en osaa kommentoida. Ihmettelen täällä, kuinka annat itsestäsi sellaisen kuvan, ettet ole kovin eläytyvä kuuntelija ja kuinka sinulla ikään kuin ei ole ollenkaan mitään sisätilaa. Ehkäpä nää muutkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis ne työpaikan miehetkö sinulle tulevat vuodattamaan, että ovat hukanneet itsensä? 

Ei tietenkään. Vaan tällä palstalla olevat ihmiset, ketä nyt sitten ovatkaan. Täällähän se on ihan muotia.

ap

Ai, minä muistelisin, että tuolla aiemmin kerroit, miten moni sinulle tulee kertomaan ongelmistaan, kun perustelit miten hyvä tyyppi olet irl. Mutta nämä ovatkin nyt palstalaisia, jotka ovat juuri sinulle avautuneet. :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

Hohhoijaa itsellesi, missä kohtaa olen sanonut että aikuisten ei tarvitse luopua yhtään mistään mutta lasten pitäisi? 

ap

Esim viestit 48, 54, 78 ja 96. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

Hohhoijaa itsellesi, missä kohtaa olen sanonut että aikuisten ei tarvitse luopua yhtään mistään mutta lasten pitäisi? 

ap

Esim viestit 48, 54, 78 ja 96. 

Anteeksi 45, ei 48. 

Vierailija kirjoitti:

Ap on trolli. Sama trolli seikkaili av.lla keväällä 2016 nimimerkillä Hel-nyc. Siksi hän myös sivuuttaa kaikki siihen viittaavat kommentit.

Toki nyt varmaankin kommentoi :)

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

No, voi hyvänen aika. Itsensä kadottaminen ei tarkoita sitä, että henkilö konkreettisesti haihtuu savuna ilmaan ja lakkaa olemasta. Itsensä kadottaminen ei myöskään tarkoita sitä, ettei koskaan ajattelisi mitään itseensä liittyviä ajatuksia tai tekisi jotain josta tykkää.

Täällä on moni selittänyt sinulle, miten he ovat kokeneet hukanneensa itsensä esimerkiksi parisuhteessa tai työelämässä, mutta sinä et ota selitystä vastaan. Sinä peilaat kaiken oman kokemusmaailmasi kautta niin vahvasti, ettet näytä pystyvän edes kuvittelemaan, että joku toinen voi kokea asiat eri tavalla kuin sinä itse. Jokun toisen elämä voi olla ihan erilaista kuin sinun. Koska et ole sitä kokenut, sitä voi olla vaikea todella ymmärtää mutta aina voi silti yrittää kuvitella ja olla empaattinen.

Itsensä kadottaminen tarkoittaa sitä, ettei joko tunnista omia tarpeitaan tai joutuu jostain syystä sysäämään ne jatkuvasti taka-alalle niin, ettei pysty olemaan aidosti oma itsensä vaan ajautuu vetämään eräänlaista roolia, jonka ei tunne kuuluvan itselleen. Näin käy helpommin henkilöille, jotka ovat luontaisesti miellyttämishaluisia tai kasvaneet olosuhteissa, joissa he ovat joutuneet liian varhain luopumaan omista tarpeistaan lähes täysin toisen hyväksi tai joissa heiltä on esimerkiksi vanhempi kontrolloinut voimakkaasti.

Työelämässä itsensä voi kadottaa eli siis tuntea, ettei uskalla tai saa olla täysin oma itsensä, jos tekee itselleen täysin sopimatonta työtä tai jos työkaverit vähättelevät tai kritisoivat tai muuten käytöksellään osoittavat, etteivät hyväksy. Silloin alkaa käyttäytyä tavalla, jonka avulla selviytyy siitä työtilanteesta, vaikka muuten ei ikinä käyttäytyisi niin. Puheliaasta ja avoimesta saattaa tulla vetäytyvä ja hiljainen. Herkkä ajattelija saattaa nauraa porukan vitseille, vaikka kokisikin ne loukkaavina yms. Introvertti pakottaa itsensä väkisin iloiseksi asiakaspalvelijaksi jne. Kun tarpeeksi kauan joutuu käyttäytymään tavalla, joka ei ollenkaan sovi itselle, voi kokea, että on ikään kuin hukannut osan itsestään eikä oikein enää itsekään tiedä, millainen on tai haluaisi olla, kun esim. töissä joutuu jatkuvasti tällaiseen ristiriitaan.

Parisuhteessa tai vanhemmuudessa itsensä voi hukata esimerkiksi niin, että huolehtii niin paljon muiden asioista, ettei itselle ja omille kiinnostuksen kohteille vain jää aikaa eikä jaksamista. Tämä ei siis tarkoita sitä, että joku tai jokin välttämättä pakottaisi tämän henkilön huolehtimaan muista vaan että hän esim. kasvatuksesta johtuvista syistä vain ajautuu siihen rooliin syvemmälle kuin oikeastaan haluaisi eikä huomaa laittaa kehitykselle stoppia ajoissa. Tässä juuri yksi kuvasi sitä, miten ura vei hänen aviomiehensä niin täysin, että hänelle itselle jäi vain kodinpyörittäjän ja lapsista ja miehestä huolehtijan rooli. Etkö oikeasti ymmärtänyt tämän ihmisen kertomusta?

Monille myös äitiys voi olla niin totaalinen ja iso kokemus, että sitä ikään kuin unohtaa, kuka ja millainen oli ennen äitiyttä. Vanhemmuus muuttaa ihmistä ja tämänkin muutoksen voi joku kokea itsensä hukkaamisena.

Itsensä hukkaaminen on siis metafora, johon liittyy kaikkia seuraavia merkityksiä:

- Olen arvoton, ellen vedä tätä roolia.

- En tiedä, mitä oikeasti haluaisin.

- En tiedä, millainen oikeastaan olen tämän arkikuvion ulkopuolella.

- Minulla ei ole tarpeeksi omaa aikaa.

- En saa olla oma itseni. Sitä ei hyväksytä.

- En saa tehdä sitä, mitä haluaisin.

Viesti 307 on aika kattava. Luulisi ap:nkin vihdoin tajuavan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

Ei se ole lapsellekaan hyväksi, jos vanhempi (tai täällä näköjään vain äiti... isähän sai luistaa lupauksistaan...) on marttyyri, joka uhraa kaiken lapsen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

 

Ei se ole lapsellekaan hyväksi, jos vanhempi (tai täällä näköjään vain äiti... isähän sai luistaa lupauksistaan...) on marttyyri, joka uhraa kaiken lapsen vuoksi.

No se on sitten eri tarina. Nyt puhuttiin siitä, miten tämä on ylipäätään mahdollista. Kyllä se on, jos ei ajatella kuten ap, että aikuisen harrastukset menevät aina ja joka tilanteessa lapsen harrastusten edelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Koko ajanhan sinä tuossakin viihdytät niitä lapsiasi. Vai etkö se ollut juuri sinä, joka puhui netissä esikoisen kanssa, kävi laittamassa muroja lautaselle, kävi uimassa monena päivänä ja kuskasi harrastuksiin? Mikä tuossa nyt oli sitä sinun politiikkaasi ja kursseja? Sinulla on nyt vähän ristiriitaisia nämä kommentit. 

Nyt on heinäkuu eikä kokouksia ole. Ensi kuussa sitten taas on. Viime kesänä en vienyt harrastuksiin enkä uimaan kertaakaan. Eivät olleet vielä alkaneet harrastaa eikä uimakelejä ollut kertaakaan, asiat vaihtelee, joskus mun omiin juttuihin menee enemmän aikaa joskus ei. 

ap

Mitenkä viihdytit lapsiasi viime kesänä? Eivät lapset kylminä kesinä vain istu toljottamassa eteensä vaan tarvitsevat joka päivä koko hereilläolonsa ajan virikkeitä.

Viihdytin lapsiani? En ole koskaan viihdyttänyt lapsiani. Viihtyvät kyllä ihan ilman aikuisen hössötystä. Lapsilla on erittäin hyvä mielikuvitus, miksi aikuinen sekaantuisi siihen? En minullakaan lapsena käynyt mielessäkään että äiti tulisi jotain siihen sössimään mun nukkeleikkejä tai barbileikkejä.

Jos koululainen tarvitsee äitiä siihen että pitää keksiä tekemistä, niin sanon että siivoa huoneesi, jostain kumman syystä se lapsi kyllä äkkiä keksii jotain kivempaa tekemistä.

Toki viime kesänä käytiin kesälomareissulla kuten joka vuosi, siellä oli lapsille viihdykkeitä kyllä, ja toki isovanhemmilla olivat yökylässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.

Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.

Niin, kuten jo kerroinkin tässä jossain kohtaa tätä maratoonia, että mulla oli nuoruudessa hyvin samantapainen se ensirakkaus ja suhde. Ajattelin oikeasti että kuolen jos hän jättää minut, että en vaan voi elää. Sitten kun kehityin ja kasvoin aikuisemmaksi, aloin ymmärtää että minä pärjään ihan vallan mainiosti myös ilman häntä tai ketään muutakaan. Meillä se kääntyi sitten niin että kun minä halusin erota ja jatkaa omaa elämääni ilman häntä rasitteena, hän ei olisikaan halunnut päästää irti, vaikka oli aikaisemmin rehvastellut ties mitä. Tälläiset asiat varmasti pitää monien käydä läpi nuoruudessa että löytää sen oman voimansa. Minä kyllä pidin puoleni aina, en koskaan hyväksynyt hänen käytöstään, mutta kun se rakkaus oli niin vahva niin tuhlasin aivan liian kauan nuoruuttani siinä, kuvittelin ihan klassisesti että jos minä rakastan tarpeeksi paljon, se riittää molempien puolesta ja kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Aviomieheni taas sanoi jo heti aluksi että haluaa naisen jolla on oma elämä, että hän ei halua olla toiselle koko elämä (oli tainnut olla joku ex sitten ripustautuva) Kyllähän mies on mulle todella, todella tärkeä, mutta lapset on meille molemmille tärkeimmät, ja meillä ihan kaikilla on omat elämät tässä samalla. 

ap

Olet itse ollut suhteessa, jossa halusit hukata itsesi, mutta nyt ihmettelet, miten sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan? En ihan oikeasti ymmärrä, mitä ajat takaa, ellet kehuja siitä miten hieno ihminen olet ja miten muut ihmiset ovat surkeita. 

En halunnut tietenkään hukata itseäni, enkä hukannutkaan, mutta siinä oli sellaiset ainekset olemassa että olisi voinut ehkä jollekin käydä niin. Minä en kuitenkaan loppupeleissä päästänyt itseäni siihen pisteeseen vaikka masentuneena se olisi ollut helppo tie. En ole sanonut että olisin hieno ihminen tai muut surkeita, tuo kyllä heijastaa jo jotain sun omia traumoja. Ja muutenkin, nämä nuoruuden kipuilut on vähän eri asia kuin aikuisen perheenäidin sanomana että kun on perhe niin menetin minuuteni.

ap

No saattaa heijastellakin jotain traumoja, entä sitten? Sekö tekee kommenteistani jotenkin huonoja? :D Todistit juuri sen, mitä tuossa vihjasinkin. ("en sanonut, että muut ovat surkeita, mutta..") 

Onko sinusta siis mahdoton ajatus, että aikuinen ihminen on hukassa itsensä kanssa uudessa elämäntilanteessa? Minulle kyllä vanhemmuus oli paljon suurempi kasvun paikka kuin joku nuoruuden poikaystävä. 

Niin, no mulla ne tuli samalla kertaa. Olin esikoisen isän kanssa avoliitossa vuosia. Ei minulla ole mitenkään mahdoton ajatella että ihminen kadottaa elämässään suunnan, mutta se on että kadottaa minuuden. Ehkä tässä meillä nyt on tätä kommunikointiongelmaa sen takia mitä kukakin tarkoittaa minuudella/itsellä, joillekin se on "itsensä näköinen" elämä, mitä sekin nyt sitten tarkoittaa käytännössä, mutta mulle jos sanoo että minuus on hävinnyt, kadonnut kokonaan, niin se tarkoittaa sitä että sun koko persoona on hävinnyt, olet muuttuntu totaalisesti joksikin toiseksi tai et ole mitään etkä kukaan, kuin aivokuollut mutta henkisesti, et tiedä mistä ruuasta tykkäät, et tiedä mitä puoluetta äänestät...

ap

Sinä puhuit tuolla aiemmin nuoruutesi tuhlaamisesta ja tämä mies oli siis ensimmäisen lapsesi isä. Millä tavalla sinä sitten tuhlasit nuoruutesi? Näyttää siltä, että sinäkin olet tuolloin hukannut itsesi ihan samalla tavalla. Käytät siitä nyt vain erilaista ilmaisua tai ignooraat tuon ajanjakson, koska olet asian jälkeen päin korjannut. Nyt alkaa valjeta tämä kuvio. Paitsi ei ehkä sinulle. 

Niin, no siinä mielessä tuhlasin kun rakastuin väärään ihmiseen ja siitä oli vaikea päästä irti, mutta toisaalta minä olen ottanut sen aina niin että minä opin siitä paljon. ja toki sain siitä maailman parhaan lapsen elämääni. Kuitenkin jotenkin ajattelen että kaikilla vastoinkäymisilläkin on tarkoitus, tai ainakin toivon niin, kyllä munkin elämässä on tapahtunut niin paljon erilaisia käänteitä, että jopa johdatuksen tuntua on ollut. Mun mielestä se että rakastin "liikaa" ei ole kuitenkaan itseni hukkaamista, kyllä minä olin ihan oma itseni, en kukaan muu. Siinähän oli kyse liiallisesta uppoamisesta siihen omaan tunteeseen, oma tarve oli voimakas. En minä tehnyt mitään miehen tahdon takia tai mitään mitä en olisi halunnut vaan yritin muuttaa miestä. Minä kuvittelin että mun vahva tunne tekee ihmeitä :)

ap

Miksi sitten halusit eroon siitä minuudestasi? Jos liikaa rakastaminen on sinua itseäsi, mikset ole sellainen edelleen? Miten voit ajatella tuota menneenä vastoinkäymisenä, kun sehän on edelleen sinua itseäsi? Et ole oppinut yhtään mitään, vaan ajatukset ovat edelleen sinun omiasi. Jostain syystä vain tukahdutat ne ajatukset ja sinustahan se on surullista. 

Kuule siksi se ei ole enää minun minuuttani koska siitä on kohta 30 vuotta aikaa. Minä en ole enää täysin samalainen kuin teininä, enkä samanlainen kuin kaksikymppisenä, se elämä silloin tuntuu nykyään lähestulkoon unelta tai joltain mitä jollekin toiselle on tapahtunut ja olen kuullut siitä. Ei mulla ole mitään suuria tunteita liittyen ikivanhoihin asioihin, ne on käsitelty kauan sitten. Miksi ihmeessä pitäisi velloa jokaisessa asiassa mitä on elämän aikana kokenut ja tuntenut? Mulle on tapahtunut niin paljon asioita elämässä ettei aika riitä kaiken märehtimiseen ikuisesti. 

Ihmisen minuuden kuuluu kehittyä iän myötä. Kokemukset kypsyttää ihmistä niin ettei tee samoja ylilyöntejä kuin murrosikäisenä tai teininä.

ap

Niin, eli onko se nyt sinun minuutta vai ei? Äsken sanoit, että se on, mutta nyt sanot, ettei se ole. Jos se ei ole enää sinun minuuttasi, vastaa itse omaan kysymykseesi: "miten ihminen voi hukata itsensä?" Miten nyt yhtäkkiä väitätkin, että se minuus muuttuu ja kehittyy, kun koko  ketjun ajan olet änkännyt, ettei minuus voi mihinkään kadota vaan se pysyy aina? 

Minuuden muuttuminen ja katoaminen on eri asia. Kaikilla tottakai minuus muuttuu, mutta katoaminen on harvinaista. Ymmärrätkö sinä sitä eroa, että kun joku on kadonnut, sitä ei enää ole ollenkaan, missään muodossa, mutta jos joku muuttuu se on, mutta erilainen?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hävennyt ennakkoluuloista mielikuvaani narsistisista ja itsekeskeisistä politiikoista. Ap:n kommentit keskustelussa ovat valitettavasti entisestään pönkittäneet tätä mielikuvaani! 😥

Jep. Muistan yhden masennuksesta kärsineen tytön, jonka poliitikkoäiti oli tällainen alati positiivinen ratkaisukeskeinen can do -tyyppi. Nyt tajuan, että eipä äiskällä tainnut olla mitään näkymää lastensa sisäiseen maailmaan. Toinen tuntemani naispoliitikko on itsekkyyden lisäksi niin narsistinen ja seinähullu, että av:kin kalpenee. Niissä on lisäksi paljon näitä "etsä tiä kuka mä oon?" -tyyppejä.

Nytkö on positiivisuuskin kiellettyä, vaikka olen itsekin masentunut? Mitäpä vielä :D 

ap

Joskus ihmiset kaipaavat kuuntelua ja myötäelämistä, eikä sitä, että läheinen vaan pöhisee omiaan ja porskuttaa menemään. Masennustasi en osaa kommentoida. Ihmettelen täällä, kuinka annat itsestäsi sellaisen kuvan, ettet ole kovin eläytyvä kuuntelija ja kuinka sinulla ikään kuin ei ole ollenkaan mitään sisätilaa. Ehkäpä nää muutkin.

Miten annan itsestäni kuvan etten ole eläytyvä kuuntelija? Sillä että vastailen tässä kaikkien juttuihin? Jos en vastaisi niin olisin sun mielestä täällä vaan eläytymässä toisten kirjoituksiin? Mun mielestä ketjut on tylsiä joissa ap ei sano koskaa mitään kommenttia mihinkään.

Mikä sisätila?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis ne työpaikan miehetkö sinulle tulevat vuodattamaan, että ovat hukanneet itsensä? 

Ei tietenkään. Vaan tällä palstalla olevat ihmiset, ketä nyt sitten ovatkaan. Täällähän se on ihan muotia.

ap

Ai, minä muistelisin, että tuolla aiemmin kerroit, miten moni sinulle tulee kertomaan ongelmistaan, kun perustelit miten hyvä tyyppi olet irl. Mutta nämä ovatkin nyt palstalaisia, jotka ovat juuri sinulle avautuneet. :D 

Kyllä, tulevat puhumaan ongelmistaan. Mutta ne on eri ongelmia. Kukaan ei ole koskaan tullut sanomaan että on hukannut itsensä. Siksi kysyn sitä täältä koska täällä sellaisia on.

Olenko väittänyt missään kohtaa, että palstalaiset avautuvat minulle?

Olenko väittänyt missään kohtaa että tutut ihmiset tulevat avautumaan minulle ongelmastaan joka on että ovat hukanneet itsensä?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap

Sä kysyit, että selittäkää, miten joku voi "hukata itsensä". No täällä kaikki selittää, mutta sinä vaan intät, että sinulle ei ole käynyt niin.

Hyvä sulle, mutta kun kaikilla ei ole asiat yhtä hyvin. Kuten joku sanoi, kasvatuksesta, genetiikasta, elämäntilanteesta tms. asiasta johtuen ihmiset reagoi ja toimii tilanteissa eri tavoin. Usein ihan tyhmästitikin. Mutta niin vaan voivat hukata itsensä, sitähän sinä kysyit.

Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt.

ap

No, voi hyvänen aika. Itsensä kadottaminen ei tarkoita sitä, että henkilö konkreettisesti haihtuu savuna ilmaan ja lakkaa olemasta. Itsensä kadottaminen ei myöskään tarkoita sitä, ettei koskaan ajattelisi mitään itseensä liittyviä ajatuksia tai tekisi jotain josta tykkää.

Täällä on moni selittänyt sinulle, miten he ovat kokeneet hukanneensa itsensä esimerkiksi parisuhteessa tai työelämässä, mutta sinä et ota selitystä vastaan. Sinä peilaat kaiken oman kokemusmaailmasi kautta niin vahvasti, ettet näytä pystyvän edes kuvittelemaan, että joku toinen voi kokea asiat eri tavalla kuin sinä itse. Jokun toisen elämä voi olla ihan erilaista kuin sinun. Koska et ole sitä kokenut, sitä voi olla vaikea todella ymmärtää mutta aina voi silti yrittää kuvitella ja olla empaattinen.

Itsensä kadottaminen tarkoittaa sitä, ettei joko tunnista omia tarpeitaan tai joutuu jostain syystä sysäämään ne jatkuvasti taka-alalle niin, ettei pysty olemaan aidosti oma itsensä vaan ajautuu vetämään eräänlaista roolia, jonka ei tunne kuuluvan itselleen. Näin käy helpommin henkilöille, jotka ovat luontaisesti miellyttämishaluisia tai kasvaneet olosuhteissa, joissa he ovat joutuneet liian varhain luopumaan omista tarpeistaan lähes täysin toisen hyväksi tai joissa heiltä on esimerkiksi vanhempi kontrolloinut voimakkaasti.

Työelämässä itsensä voi kadottaa eli siis tuntea, ettei uskalla tai saa olla täysin oma itsensä, jos tekee itselleen täysin sopimatonta työtä tai jos työkaverit vähättelevät tai kritisoivat tai muuten käytöksellään osoittavat, etteivät hyväksy. Silloin alkaa käyttäytyä tavalla, jonka avulla selviytyy siitä työtilanteesta, vaikka muuten ei ikinä käyttäytyisi niin. Puheliaasta ja avoimesta saattaa tulla vetäytyvä ja hiljainen. Herkkä ajattelija saattaa nauraa porukan vitseille, vaikka kokisikin ne loukkaavina yms. Introvertti pakottaa itsensä väkisin iloiseksi asiakaspalvelijaksi jne. Kun tarpeeksi kauan joutuu käyttäytymään tavalla, joka ei ollenkaan sovi itselle, voi kokea, että on ikään kuin hukannut osan itsestään eikä oikein enää itsekään tiedä, millainen on tai haluaisi olla, kun esim. töissä joutuu jatkuvasti tällaiseen ristiriitaan.

Parisuhteessa tai vanhemmuudessa itsensä voi hukata esimerkiksi niin, että huolehtii niin paljon muiden asioista, ettei itselle ja omille kiinnostuksen kohteille vain jää aikaa eikä jaksamista. Tämä ei siis tarkoita sitä, että joku tai jokin välttämättä pakottaisi tämän henkilön huolehtimaan muista vaan että hän esim. kasvatuksesta johtuvista syistä vain ajautuu siihen rooliin syvemmälle kuin oikeastaan haluaisi eikä huomaa laittaa kehitykselle stoppia ajoissa. Tässä juuri yksi kuvasi sitä, miten ura vei hänen aviomiehensä niin täysin, että hänelle itselle jäi vain kodinpyörittäjän ja lapsista ja miehestä huolehtijan rooli. Etkö oikeasti ymmärtänyt tämän ihmisen kertomusta?

Monille myös äitiys voi olla niin totaalinen ja iso kokemus, että sitä ikään kuin unohtaa, kuka ja millainen oli ennen äitiyttä. Vanhemmuus muuttaa ihmistä ja tämänkin muutoksen voi joku kokea itsensä hukkaamisena.

Itsensä hukkaaminen on siis metafora, johon liittyy kaikkia seuraavia merkityksiä:

- Olen arvoton, ellen vedä tätä roolia.

- En tiedä, mitä oikeasti haluaisin.

- En tiedä, millainen oikeastaan olen tämän arkikuvion ulkopuolella.

- Minulla ei ole tarpeeksi omaa aikaa.

- En saa olla oma itseni. Sitä ei hyväksytä.

- En saa tehdä sitä, mitä haluaisin.

Kyllä kyllä. Nämä asiat on minulle selvittänyt joku jo tuolla monia sivuja sitten ja olen sanonut että ok, ymmärrän nyt että sitä metaforaa käytetään tälläisissä tapauksissa vaikka mun mielestä se kuulostaa tyhmältä sanoa että on hukannut itsensä, jos ei konkreettisesti se oma minuus ole mihinkään kadonnut, ja sille voisi yleensä suht helpostikin tehdä jotain jos vaan ottaisi asiaksi. Olisi selkeämpää sanoa noin kun tuossa nyt laitoit oikein ranskalaisilla viivoilla hyvinkin selkeitä esimerkkejä, niihin on paljon helpompi samaistua kuin siihen että minuus on hävinnyt. Mutta kaipa se kuulostaa hienommalta sanoa että olen kadottanut itseni, kuin että minulla ei ole tarpeeksi omaa aikaa.

Tässähän on nyt sivutolkulla takerruttu väärinymmärryksiin siitä mitä minä olen sanonut mitkä ei liity enää mitenkään varsinaiseen aloitukseeni. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.

Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.

Niin, kuten jo kerroinkin tässä jossain kohtaa tätä maratoonia, että mulla oli nuoruudessa hyvin samantapainen se ensirakkaus ja suhde. Ajattelin oikeasti että kuolen jos hän jättää minut, että en vaan voi elää. Sitten kun kehityin ja kasvoin aikuisemmaksi, aloin ymmärtää että minä pärjään ihan vallan mainiosti myös ilman häntä tai ketään muutakaan. Meillä se kääntyi sitten niin että kun minä halusin erota ja jatkaa omaa elämääni ilman häntä rasitteena, hän ei olisikaan halunnut päästää irti, vaikka oli aikaisemmin rehvastellut ties mitä. Tälläiset asiat varmasti pitää monien käydä läpi nuoruudessa että löytää sen oman voimansa. Minä kyllä pidin puoleni aina, en koskaan hyväksynyt hänen käytöstään, mutta kun se rakkaus oli niin vahva niin tuhlasin aivan liian kauan nuoruuttani siinä, kuvittelin ihan klassisesti että jos minä rakastan tarpeeksi paljon, se riittää molempien puolesta ja kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Aviomieheni taas sanoi jo heti aluksi että haluaa naisen jolla on oma elämä, että hän ei halua olla toiselle koko elämä (oli tainnut olla joku ex sitten ripustautuva) Kyllähän mies on mulle todella, todella tärkeä, mutta lapset on meille molemmille tärkeimmät, ja meillä ihan kaikilla on omat elämät tässä samalla. 

ap

Olet itse ollut suhteessa, jossa halusit hukata itsesi, mutta nyt ihmettelet, miten sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan? En ihan oikeasti ymmärrä, mitä ajat takaa, ellet kehuja siitä miten hieno ihminen olet ja miten muut ihmiset ovat surkeita. 

En halunnut tietenkään hukata itseäni, enkä hukannutkaan, mutta siinä oli sellaiset ainekset olemassa että olisi voinut ehkä jollekin käydä niin. Minä en kuitenkaan loppupeleissä päästänyt itseäni siihen pisteeseen vaikka masentuneena se olisi ollut helppo tie. En ole sanonut että olisin hieno ihminen tai muut surkeita, tuo kyllä heijastaa jo jotain sun omia traumoja. Ja muutenkin, nämä nuoruuden kipuilut on vähän eri asia kuin aikuisen perheenäidin sanomana että kun on perhe niin menetin minuuteni.

ap

No saattaa heijastellakin jotain traumoja, entä sitten? Sekö tekee kommenteistani jotenkin huonoja? :D Todistit juuri sen, mitä tuossa vihjasinkin. ("en sanonut, että muut ovat surkeita, mutta..") 

Onko sinusta siis mahdoton ajatus, että aikuinen ihminen on hukassa itsensä kanssa uudessa elämäntilanteessa? Minulle kyllä vanhemmuus oli paljon suurempi kasvun paikka kuin joku nuoruuden poikaystävä. 

Niin, no mulla ne tuli samalla kertaa. Olin esikoisen isän kanssa avoliitossa vuosia. Ei minulla ole mitenkään mahdoton ajatella että ihminen kadottaa elämässään suunnan, mutta se on että kadottaa minuuden. Ehkä tässä meillä nyt on tätä kommunikointiongelmaa sen takia mitä kukakin tarkoittaa minuudella/itsellä, joillekin se on "itsensä näköinen" elämä, mitä sekin nyt sitten tarkoittaa käytännössä, mutta mulle jos sanoo että minuus on hävinnyt, kadonnut kokonaan, niin se tarkoittaa sitä että sun koko persoona on hävinnyt, olet muuttuntu totaalisesti joksikin toiseksi tai et ole mitään etkä kukaan, kuin aivokuollut mutta henkisesti, et tiedä mistä ruuasta tykkäät, et tiedä mitä puoluetta äänestät...

ap

Sinä puhuit tuolla aiemmin nuoruutesi tuhlaamisesta ja tämä mies oli siis ensimmäisen lapsesi isä. Millä tavalla sinä sitten tuhlasit nuoruutesi? Näyttää siltä, että sinäkin olet tuolloin hukannut itsesi ihan samalla tavalla. Käytät siitä nyt vain erilaista ilmaisua tai ignooraat tuon ajanjakson, koska olet asian jälkeen päin korjannut. Nyt alkaa valjeta tämä kuvio. Paitsi ei ehkä sinulle. 

Niin, no siinä mielessä tuhlasin kun rakastuin väärään ihmiseen ja siitä oli vaikea päästä irti, mutta toisaalta minä olen ottanut sen aina niin että minä opin siitä paljon. ja toki sain siitä maailman parhaan lapsen elämääni. Kuitenkin jotenkin ajattelen että kaikilla vastoinkäymisilläkin on tarkoitus, tai ainakin toivon niin, kyllä munkin elämässä on tapahtunut niin paljon erilaisia käänteitä, että jopa johdatuksen tuntua on ollut. Mun mielestä se että rakastin "liikaa" ei ole kuitenkaan itseni hukkaamista, kyllä minä olin ihan oma itseni, en kukaan muu. Siinähän oli kyse liiallisesta uppoamisesta siihen omaan tunteeseen, oma tarve oli voimakas. En minä tehnyt mitään miehen tahdon takia tai mitään mitä en olisi halunnut vaan yritin muuttaa miestä. Minä kuvittelin että mun vahva tunne tekee ihmeitä :)

ap

Miksi sitten halusit eroon siitä minuudestasi? Jos liikaa rakastaminen on sinua itseäsi, mikset ole sellainen edelleen? Miten voit ajatella tuota menneenä vastoinkäymisenä, kun sehän on edelleen sinua itseäsi? Et ole oppinut yhtään mitään, vaan ajatukset ovat edelleen sinun omiasi. Jostain syystä vain tukahdutat ne ajatukset ja sinustahan se on surullista. 

Kuule siksi se ei ole enää minun minuuttani koska siitä on kohta 30 vuotta aikaa. Minä en ole enää täysin samalainen kuin teininä, enkä samanlainen kuin kaksikymppisenä, se elämä silloin tuntuu nykyään lähestulkoon unelta tai joltain mitä jollekin toiselle on tapahtunut ja olen kuullut siitä. Ei mulla ole mitään suuria tunteita liittyen ikivanhoihin asioihin, ne on käsitelty kauan sitten. Miksi ihmeessä pitäisi velloa jokaisessa asiassa mitä on elämän aikana kokenut ja tuntenut? Mulle on tapahtunut niin paljon asioita elämässä ettei aika riitä kaiken märehtimiseen ikuisesti. 

Ihmisen minuuden kuuluu kehittyä iän myötä. Kokemukset kypsyttää ihmistä niin ettei tee samoja ylilyöntejä kuin murrosikäisenä tai teininä.

ap

Niin, eli onko se nyt sinun minuutta vai ei? Äsken sanoit, että se on, mutta nyt sanot, ettei se ole. Jos se ei ole enää sinun minuuttasi, vastaa itse omaan kysymykseesi: "miten ihminen voi hukata itsensä?" Miten nyt yhtäkkiä väitätkin, että se minuus muuttuu ja kehittyy, kun koko  ketjun ajan olet änkännyt, ettei minuus voi mihinkään kadota vaan se pysyy aina? 

Minuuden muuttuminen ja katoaminen on eri asia. Kaikilla tottakai minuus muuttuu, mutta katoaminen on harvinaista. Ymmärrätkö sinä sitä eroa, että kun joku on kadonnut, sitä ei enää ole ollenkaan, missään muodossa, mutta jos joku muuttuu se on, mutta erilainen?

ap

Nyt kun vähän vielä pinnistät, niin ehkä saat vastauksen kysymykseesi. Sillä minuuden kadottamisella tarkoitetaan juuri sitä muuttumista. Ei se pään sisältö tyhjene ja minuus lakkaa olemasta, vaan se muuttuu erilaiseksi. Ja lopulta se voi olla niin kaukana siitä alkuperäisestä ja henkilö voi huomata, että se minuus on muodostunut toisten ihmisten toiveiden ja tarpeiden ympärille. Eli tavallaan rakentuu uusi minuus vanhan tilalle, mutta se uusi minuus ei vain tunnu hyvältä ja oikealta. 

Tuossa joku muukin jo ihmetteli, mistä ihmeestä olet voinut saada sen käsityksen, että se minuus jotenkin kokonaan olisi haihtunut savuna ilmaan. Onko abstraktit kuvaukset sinulle muutenkin hankalia käsittää? Jos joku esim sanoo "en kestä uutta työkaveria", oikeastiko luulet, että tämä ihminen lahoaa siinä silmiesi edessä epämääräiseksi solumöykyksi tai jollain muulla tavalla hajoaa konkreettisesti irtopaloiksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

 

Ei se ole lapsellekaan hyväksi, jos vanhempi (tai täällä näköjään vain äiti... isähän sai luistaa lupauksistaan...) on marttyyri, joka uhraa kaiken lapsen vuoksi.

No se on sitten eri tarina. Nyt puhuttiin siitä, miten tämä on ylipäätään mahdollista. Kyllä se on, jos ei ajatella kuten ap, että aikuisen harrastukset menevät aina ja joka tilanteessa lapsen harrastusten edelle. 

Edelleenkään en ole sanonut mitään tuollaista. Olen sanonut että lapsen harrastukset eivät mene kaiken elämän ohi toisella vanhemmalla. Äidinkään ei tarvitse "hukata itseään" lapsen harrastuksen takia. Ja myös isän pitää osallistua jos on siihen alunperin sitoutunut. Kaikilla perheenjäsenillä pitää olla oikeus harrastuksiin ja omaan aikaan, mikä siinä tarkoittaa sitä että lapsilla ei olisi sitä oikeutta ollenkaan?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

Hohhoijaa itsellesi, missä kohtaa olen sanonut että aikuisten ei tarvitse luopua yhtään mistään mutta lasten pitäisi? 

ap

Esim viestit 48, 54, 78 ja 96. 

Viesti numero 45

"Ei, mutta en hukkaa itseäni sen takia että silloin tällöin teen jonkun pienen jutun joka ei liity minuun itseeni. En tee niitä asioita jatkuvasti ja tuntikausia. Siihen murojen laittamiseen menee vain hetki, ja sitten taas olen seuraavan tunnin luultavasti niin ettei minulta kukaan pyydä mitään tai ehkä loppuillan. Jos teen jotain mitä en halua keskeyttää, sanon lapselle että pyydä isiä laittamaan."

Missä kohtaa tuossa sanon että lasten pitää luopua kaikista harrastuksistaan jne.?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

Hohhoijaa itsellesi, missä kohtaa olen sanonut että aikuisten ei tarvitse luopua yhtään mistään mutta lasten pitäisi? 

ap

Esim viestit 48, 54, 78 ja 96. 

Viesti 54

"Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt."

Missä tässä viestissä sanon että lasten pitää luopua harrastuksistaan jne.?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis ne työpaikan miehetkö sinulle tulevat vuodattamaan, että ovat hukanneet itsensä? 

Ei tietenkään. Vaan tällä palstalla olevat ihmiset, ketä nyt sitten ovatkaan. Täällähän se on ihan muotia.

ap

Ai, minä muistelisin, että tuolla aiemmin kerroit, miten moni sinulle tulee kertomaan ongelmistaan, kun perustelit miten hyvä tyyppi olet irl. Mutta nämä ovatkin nyt palstalaisia, jotka ovat juuri sinulle avautuneet. :D 

Kyllä, tulevat puhumaan ongelmistaan. Mutta ne on eri ongelmia. Kukaan ei ole koskaan tullut sanomaan että on hukannut itsensä. Siksi kysyn sitä täältä koska täällä sellaisia on.

Olenko väittänyt missään kohtaa, että palstalaiset avautuvat minulle?

Olenko väittänyt missään kohtaa että tutut ihmiset tulevat avautumaan minulle ongelmastaan joka on että ovat hukanneet itsensä?

Ap

Kun sinulle on sanottu, että et vaikuta empaattiselta, olet sanonut, että sinulle tullaan avautumaan ongelmista. Mutta nytkö ne ongelmat sitten ovatkin nauravaisten työkaverimiesten työhön liittyviä ongelmia eikä mitään tunnepuolen juttuja? Siinä tapauksessa tämä ei nyt oikein vahvista sitä empaattisuuttasi. 

Tuolla kyllä aiemmin käytit sellaisia ilmaisuja, joilla annoit ymmärtää, että olisit nimenomaan toiminut olkapäänä ja tukena vaikeista asioista kärsiville ihmisille. En jaksa kaivella niitä viestejä, mutta muistaakseni käytit esim ilmaisuja "usein näkee/kuulee" ja "monet ovat kääntyneet minun puoleeni ongelmatilanteissaan". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

Hohhoijaa itsellesi, missä kohtaa olen sanonut että aikuisten ei tarvitse luopua yhtään mistään mutta lasten pitäisi? 

ap

Esim viestit 48, 54, 78 ja 96. 

Viesti 54

"Kukaan ei ole edelleenkään vastannut sitä että miten se käytännössä tapahtuu. Se on aika epämääräinen termi.

Miten voi olla ajattelematta edes välillä omia asioita? En minä kotitöitä tehdessä kykene siihen että ajattelisin koko ajan pyykkejä tai imuria tai paistuvaa jauhelihaa. 

Enkä jaksa aamusta iltaan tehdä koko ajan jotain tähdellistä. Jos joku vaatisi minulta jatkuvaa passaamista niin en minä sitä jaksaisi. Enkä jaksa ajatella koko ajan toisten asioita, oletan että sekä mies että lapset hoitaa myös itse jotain asioita ettei minulla ole ne kaikki metatyöt."

Missä tässä viestissä sanon että lasten pitää luopua harrastuksistaan jne.?

ap

Tuossa, ole hyvä vaan. Lue nuo muutkin kommenttisi. Tuo oli vain yksi niistä.