Selittäkää mulle, miten ihminen voi "hukata itsensä" parisuhteessa, tai jopa lasten kanssa ollessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Vaikuttaa siltä, että kaikki ajatuksesi pyörivät vain sinussa itsessäsi. Kuulostat aika rasittavalta ihmiseltä minun mielestäni.

Ehkä se johtuu nyt tästä aiheesta mistä puhutaan. Kun puhutaan itsensä kadottamisesta niin helposti tulee puhuttua itsestä.

Joo, on joku sanonut että osaan olla ärsyttävä joskus :) Mutta yleensä ne jotka minut tuntee tykkää minusta. Alaiset töissä tykkäävät ja aika moni työkavereista koska olen huumorintajuinen (jopa hauska) ja rento. 

ap

Alaisilla töissä on tosiaan tapana nauraa idioottienkin pomojen vitseille, vaikka ne olisivat kuinka typeriä. Miksiköhän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Koko ajanhan sinä tuossakin viihdytät niitä lapsiasi. Vai etkö se ollut juuri sinä, joka puhui netissä esikoisen kanssa, kävi laittamassa muroja lautaselle, kävi uimassa monena päivänä ja kuskasi harrastuksiin? Mikä tuossa nyt oli sitä sinun politiikkaasi ja kursseja? Sinulla on nyt vähän ristiriitaisia nämä kommentit. 

Nyt on heinäkuu eikä kokouksia ole. Ensi kuussa sitten taas on. Viime kesänä en vienyt harrastuksiin enkä uimaan kertaakaan. Eivät olleet vielä alkaneet harrastaa eikä uimakelejä ollut kertaakaan, asiat vaihtelee, joskus mun omiin juttuihin menee enemmän aikaa joskus ei. 

ap

Mitenkä viihdytit lapsiasi viime kesänä? Eivät lapset kylminä kesinä vain istu toljottamassa eteensä vaan tarvitsevat joka päivä koko hereilläolonsa ajan virikkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onnea sinulle että olet onnistunut kasvamaan noin vahvalsi persoonaksi ja pystynyt elämään koko elämäsi täysillä. Enkä tarkoira tätä sarjastisesti vaikka siltä saattaakin kuullostaa.

Joillekin kuitenkin oman elämän eläminen siten miten haluaisi unohtuu jonkun toisen takia. Minulle kävi niin kun kohtasin ensirakkauteni. Koulukiusatun taustoilla huumaanuin suhteeseen niin tiukasti että asetin hänet jalustalle. Miksi, koska viimeinkin joku oikeasti rakasti minua. Näin alkoi matka kohti kurjuutta. Tein kaiken miellyttääkseni häntä jotta hän pysyisi elämässäni. Lopputulos, hän halusi erota koska muutuin pous siitä henkilöstä johon hän rakastui. Joka olin ennen kuin hän tuli elämääni. Tiedostin sen itsekin mutta pelko hänen menettämisestään pakotti jatkamaan. Olimme kuukauden erillämme jonka aikana kasasin itseäni takaisin. Onnistuin. Hän rakastui minuun uudelleen ja nyt 4 vuotta tapahtuneen jälkeen olemme edelleen yhdessä. Erona vain se että elän elämääni nyt itselleni, en hänelle.

Niin, kuten jo kerroinkin tässä jossain kohtaa tätä maratoonia, että mulla oli nuoruudessa hyvin samantapainen se ensirakkaus ja suhde. Ajattelin oikeasti että kuolen jos hän jättää minut, että en vaan voi elää. Sitten kun kehityin ja kasvoin aikuisemmaksi, aloin ymmärtää että minä pärjään ihan vallan mainiosti myös ilman häntä tai ketään muutakaan. Meillä se kääntyi sitten niin että kun minä halusin erota ja jatkaa omaa elämääni ilman häntä rasitteena, hän ei olisikaan halunnut päästää irti, vaikka oli aikaisemmin rehvastellut ties mitä. Tälläiset asiat varmasti pitää monien käydä läpi nuoruudessa että löytää sen oman voimansa. Minä kyllä pidin puoleni aina, en koskaan hyväksynyt hänen käytöstään, mutta kun se rakkaus oli niin vahva niin tuhlasin aivan liian kauan nuoruuttani siinä, kuvittelin ihan klassisesti että jos minä rakastan tarpeeksi paljon, se riittää molempien puolesta ja kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Aviomieheni taas sanoi jo heti aluksi että haluaa naisen jolla on oma elämä, että hän ei halua olla toiselle koko elämä (oli tainnut olla joku ex sitten ripustautuva) Kyllähän mies on mulle todella, todella tärkeä, mutta lapset on meille molemmille tärkeimmät, ja meillä ihan kaikilla on omat elämät tässä samalla. 

ap

Olet itse ollut suhteessa, jossa halusit hukata itsesi, mutta nyt ihmettelet, miten sellaiseen tilanteeseen ajaudutaan? En ihan oikeasti ymmärrä, mitä ajat takaa, ellet kehuja siitä miten hieno ihminen olet ja miten muut ihmiset ovat surkeita. 

En halunnut tietenkään hukata itseäni, enkä hukannutkaan, mutta siinä oli sellaiset ainekset olemassa että olisi voinut ehkä jollekin käydä niin. Minä en kuitenkaan loppupeleissä päästänyt itseäni siihen pisteeseen vaikka masentuneena se olisi ollut helppo tie. En ole sanonut että olisin hieno ihminen tai muut surkeita, tuo kyllä heijastaa jo jotain sun omia traumoja. Ja muutenkin, nämä nuoruuden kipuilut on vähän eri asia kuin aikuisen perheenäidin sanomana että kun on perhe niin menetin minuuteni.

ap

No saattaa heijastellakin jotain traumoja, entä sitten? Sekö tekee kommenteistani jotenkin huonoja? :D Todistit juuri sen, mitä tuossa vihjasinkin. ("en sanonut, että muut ovat surkeita, mutta..") 

Onko sinusta siis mahdoton ajatus, että aikuinen ihminen on hukassa itsensä kanssa uudessa elämäntilanteessa? Minulle kyllä vanhemmuus oli paljon suurempi kasvun paikka kuin joku nuoruuden poikaystävä. 

Niin, no mulla ne tuli samalla kertaa. Olin esikoisen isän kanssa avoliitossa vuosia. Ei minulla ole mitenkään mahdoton ajatella että ihminen kadottaa elämässään suunnan, mutta se on että kadottaa minuuden. Ehkä tässä meillä nyt on tätä kommunikointiongelmaa sen takia mitä kukakin tarkoittaa minuudella/itsellä, joillekin se on "itsensä näköinen" elämä, mitä sekin nyt sitten tarkoittaa käytännössä, mutta mulle jos sanoo että minuus on hävinnyt, kadonnut kokonaan, niin se tarkoittaa sitä että sun koko persoona on hävinnyt, olet muuttuntu totaalisesti joksikin toiseksi tai et ole mitään etkä kukaan, kuin aivokuollut mutta henkisesti, et tiedä mistä ruuasta tykkäät, et tiedä mitä puoluetta äänestät...

ap

Sinä puhuit tuolla aiemmin nuoruutesi tuhlaamisesta ja tämä mies oli siis ensimmäisen lapsesi isä. Millä tavalla sinä sitten tuhlasit nuoruutesi? Näyttää siltä, että sinäkin olet tuolloin hukannut itsesi ihan samalla tavalla. Käytät siitä nyt vain erilaista ilmaisua tai ignooraat tuon ajanjakson, koska olet asian jälkeen päin korjannut. Nyt alkaa valjeta tämä kuvio. Paitsi ei ehkä sinulle. 

Niin, no siinä mielessä tuhlasin kun rakastuin väärään ihmiseen ja siitä oli vaikea päästä irti, mutta toisaalta minä olen ottanut sen aina niin että minä opin siitä paljon. ja toki sain siitä maailman parhaan lapsen elämääni. Kuitenkin jotenkin ajattelen että kaikilla vastoinkäymisilläkin on tarkoitus, tai ainakin toivon niin, kyllä munkin elämässä on tapahtunut niin paljon erilaisia käänteitä, että jopa johdatuksen tuntua on ollut. Mun mielestä se että rakastin "liikaa" ei ole kuitenkaan itseni hukkaamista, kyllä minä olin ihan oma itseni, en kukaan muu. Siinähän oli kyse liiallisesta uppoamisesta siihen omaan tunteeseen, oma tarve oli voimakas. En minä tehnyt mitään miehen tahdon takia tai mitään mitä en olisi halunnut vaan yritin muuttaa miestä. Minä kuvittelin että mun vahva tunne tekee ihmeitä :)

ap

Miksi sitten halusit eroon siitä minuudestasi? Jos liikaa rakastaminen on sinua itseäsi, mikset ole sellainen edelleen? Miten voit ajatella tuota menneenä vastoinkäymisenä, kun sehän on edelleen sinua itseäsi? Et ole oppinut yhtään mitään, vaan ajatukset ovat edelleen sinun omiasi. Jostain syystä vain tukahdutat ne ajatukset ja sinustahan se on surullista. 

Kuule siksi se ei ole enää minun minuuttani koska siitä on kohta 30 vuotta aikaa. Minä en ole enää täysin samalainen kuin teininä, enkä samanlainen kuin kaksikymppisenä, se elämä silloin tuntuu nykyään lähestulkoon unelta tai joltain mitä jollekin toiselle on tapahtunut ja olen kuullut siitä. Ei mulla ole mitään suuria tunteita liittyen ikivanhoihin asioihin, ne on käsitelty kauan sitten. Miksi ihmeessä pitäisi velloa jokaisessa asiassa mitä on elämän aikana kokenut ja tuntenut? Mulle on tapahtunut niin paljon asioita elämässä ettei aika riitä kaiken märehtimiseen ikuisesti. 

Ihmisen minuuden kuuluu kehittyä iän myötä. Kokemukset kypsyttää ihmistä niin ettei tee samoja ylilyöntejä kuin murrosikäisenä tai teininä.

ap

Niin, eli onko se nyt sinun minuutta vai ei? Äsken sanoit, että se on, mutta nyt sanot, ettei se ole. Jos se ei ole enää sinun minuuttasi, vastaa itse omaan kysymykseesi: "miten ihminen voi hukata itsensä?" Miten nyt yhtäkkiä väitätkin, että se minuus muuttuu ja kehittyy, kun koko  ketjun ajan olet änkännyt, ettei minuus voi mihinkään kadota vaan se pysyy aina? 

Sanot, että ihmiset kertovat sinulle ongelmiaan ja sinä keksit niihin ratkaisuja.

Ystävällisenä neuvona sanon sinulle: älä keksi ratkaisuja ihmisten ongelmiin elleivät he sitä nimenomaan vaadi. Ihmiset kertovat toisilleen asioita saadakseen myötätuntoa ja kuuntelijan. Jos joku niiden sijaan alkaakin neuvomaan ja ratkomaan ihmisten "ongelmia", niin se tuntuu neuvonnan kohteesta raivostuttavan wittumaiselta besserwisseröinniltä ja se on kuuntelemisen ja ymmärtämisen vastakohta.

Kysypä ap mieheltäsi, miten ihminen hukkaa itsensä parisuhteessa ja lasten kanssa. Häneltä saat parhaimman ja konkreettisimman vastauksen.

Ap:n lapset oppivat ainakin sen, että äidiltä ei kannata odottaa apua tai empatiaa. Ei lapsena eikä aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Sinähän olet lähtenyt. Oman pääsi sisälle. Olet paennut ja luulet, että kaiken helppous on vain sinusta kiinni. Ei ole, olet vain kylmettänyt tunteesi. Jos sinulla on ikinä ollut vauvoja, niin ne ovat kyllä jääneet rakkautta ja lämpöä (sekä ruokaa) vaille.

Miksi siitä nyt pitää jankata että minkälainen äiti minä olen ollut lapsilleni? Minä jo selitin moneen kertaan sen ruokailunkin. Ei lapsille voi syöttää väkisin liikaa ruokaa. Se on eri asia jos imettää, soseita ja vellejä ei anneta lapsille kahden tunnin välein. Mistä päättelet että minulta puuttuisi rakkautta ja lämpöä??? Siitä että sanoin että lapset saavat leikkiä keskenäänkin ilman että minä olen naama naamassa kiinni? Minkälaisia hulluja teidänlaisten lapsista tulee jotka eivät ole koskaan saaneet rauhassa leikkiä? :D 

ap

Vaihtoehto pienen vauvan imettämiselle on korvikkeiden antaminen vauvan osoittamassa nälän merkkejä. Olet huono trolli. Et tunnu tietävän vauvoista mitään.

Montako kertaa tämä pitää selittää?

Lapset olivat keskolassa tottuneet syömään neljän tunnin välein kun pääsivät kotiin, joten heillä tuli nälkä kotonakin neljän tunnin välein, yhtäaikaa. Pääsivät kotiin kun osasivat juoda pullosta sekä imeä tissiä. Minä olin pumpannut maitoa heille koko ajan sekä sairaalaan että kotiin pakkaseen.

Aluksi heille piti antaa tippoja, lääkkeitä ja vitamiineja monta kertaa vuorokaudessa kotonakin, ruokailun yhteydessä. muutaman viikon päästä ei tarvinnut antaa kuin normaalit d-vitamiinit.

Imetin aluksi myös öisin neljän tunnin välein, ja jos ei maitoa tuntunut riittävän niin sulatettiin ja annettiin pullosta sitä mun maitoa. Vihkoon merkitsin aina kumpaa olen syöttönyt kummastako tissistä, ja montako minuuttia imi, ja tietysti se että onko annettu ne tipat. Vihkon sivuja tuli aika paljon täyteen ja ne on mulla vieläkin muistona, voisin niistä laskea kummallekin että montako tuntia ja minuuttia imetin siitä lähtien kun tulivat kotiin. En usko että heitä oikein kiinnostaa :)

Kun lapset oli jotain 2kk niin eivät halunneet herätä enää yöllä neljän tunnin välein syömään, vaan nukkuivat kuusi tuntia. Sitten eivät heränneet enää kuuden tunnin kohdallakaan, ensin heräteltiin mutta sitten lääkäri sanoi että kun kerran kasvavat hyvin niin antakaa nukkua. 

Kun olivat vähän vajaa 3kk, alettiin antamaan iltaisin perunaporkkana-velliä, lääkärin luvalla ja jopa suosituksella, hän sanoi että keskosille voi ihan hyvin antaa aikaisemmin kiinteää ruokaa. Siinä vaiheessa multa alkoi maidon tulo hiipua, ja lopetin imettämisen. Pakkasesta riitti omaa maitoa vielä joksikin aikaa, sitten siirryttiin korvikkeeseen. Ja lapset alkoi syödä hedelmäsoseita ja iltaisin puuroa, maitoa eivät halunneet kovin paljon juoda kun söivät jo kiinteitä. Mutta laitoin maitoa puuroon ja osa tuli vellinä.

Minä olin kiireellisen sektion jälkeen vielä heikossa hapessa melko pitkän aikaa, kun raskauskin oli ollut aika hankala. Mulle jouduttiin tekemään kohtuun ns. ankkuriviilto kun B-vauvaa oli hankala saada ulos muuten, hänellä oli toinen jalka ja toinen käsi ylöspäin. Siinä mielessä oli hyvä että lapset ei olleet heti kotona, mutta toisaalta se pumppaaminen oli ärsyttävää hommaa. Joka päivä käytiin olemassa lasten kanssa keskolassa, olivat molemmat kenguruhoidossa sekä isän että mun sylissä, loppuaikana harjoiteltiin tissistä juomista, joskus imetin jopa kumpaakin yhtäaikaa, sitä en juurikaan kotona sitten tehnyt kun ei ollut pakko.

ap

Vierailija kirjoitti:

Kysypä ap mieheltäsi, miten ihminen hukkaa itsensä parisuhteessa ja lasten kanssa. Häneltä saat parhaimman ja konkreettisimman vastauksen.

Ap:n lapset oppivat ainakin sen, että äidiltä ei kannata odottaa apua tai empatiaa. Ei lapsena eikä aikuisena.

Miten niin??? Mistä olet saanut käsityksen etten anna apua tai empatiaa lapsilleni??? 

Ja tuohonkin asiaan olen jo vastannut että mitä mieltä mies on itsensä hukkaamisesta. Miehellä on omaa aikaa yllin kyllin, ja hän myös käyttää sitä jokaisena päivänä (koska hänellä on tietyt rutiinit) 

ap

Vierailija kirjoitti:

Olen hävennyt ennakkoluuloista mielikuvaani narsistisista ja itsekeskeisistä politiikoista. Ap:n kommentit keskustelussa ovat valitettavasti entisestään pönkittäneet tätä mielikuvaani! 😥

Jep. Muistan yhden masennuksesta kärsineen tytön, jonka poliitikkoäiti oli tällainen alati positiivinen ratkaisukeskeinen can do -tyyppi. Nyt tajuan, että eipä äiskällä tainnut olla mitään näkymää lastensa sisäiseen maailmaan. Toinen tuntemani naispoliitikko on itsekkyyden lisäksi niin narsistinen ja seinähullu, että av:kin kalpenee. Niissä on lisäksi paljon näitä "etsä tiä kuka mä oon?" -tyyppejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Sinähän olet kasvattanut lapsesi itse pärjääviksi vauvasta asti. Eivätkö he saa itse muroja lautaselle?

Joo saa. Toinen kaksosista ei halua laittaa itse koska pelkää että kaatuu maahan kun se on iso paketti, toinen ei välitä vaan kaatelee menemään vaikka menisi lattiallekin. Esikoinen paisteli tuossa iässä itse itselleen koulun jälkeen pinaattilättyjä. Näin ne on munkin lapset erilaisia. Mielelläni minä lastani autan laittamaan muroja lautaselle kun hän nätisti sitä pyytää.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hävennyt ennakkoluuloista mielikuvaani narsistisista ja itsekeskeisistä politiikoista. Ap:n kommentit keskustelussa ovat valitettavasti entisestään pönkittäneet tätä mielikuvaani! 😥

Jep. Muistan yhden masennuksesta kärsineen tytön, jonka poliitikkoäiti oli tällainen alati positiivinen ratkaisukeskeinen can do -tyyppi. Nyt tajuan, että eipä äiskällä tainnut olla mitään näkymää lastensa sisäiseen maailmaan. Toinen tuntemani naispoliitikko on itsekkyyden lisäksi niin narsistinen ja seinähullu, että av:kin kalpenee. Niissä on lisäksi paljon näitä "etsä tiä kuka mä oon?" -tyyppejä.

Nytkö on positiivisuuskin kiellettyä, vaikka olen itsekin masentunut? Mitäpä vielä :D 

ap

Vierailija kirjoitti:

Sanot, että ihmiset kertovat sinulle ongelmiaan ja sinä keksit niihin ratkaisuja.

Ystävällisenä neuvona sanon sinulle: älä keksi ratkaisuja ihmisten ongelmiin elleivät he sitä nimenomaan vaadi. Ihmiset kertovat toisilleen asioita saadakseen myötätuntoa ja kuuntelijan. Jos joku niiden sijaan alkaakin neuvomaan ja ratkomaan ihmisten "ongelmia", niin se tuntuu neuvonnan kohteesta raivostuttavan wittumaiselta besserwisseröinniltä ja se on kuuntelemisen ja ymmärtämisen vastakohta.

En tietenkään, kyllä minä sen tiedän. Multa nyt vaan moni tulee kysymään neuvoa koska tietävät että minä olen aika kekseliäs ja tiedän monista asioista.  Ja työssäkin se kuuluu mun toimenkuvaan neuvoa ja opastaa ihmisiä. Ei kukaan tule kysymään multa mitään jos pitävät minua vittumaisena.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Sinähän olet lähtenyt. Oman pääsi sisälle. Olet paennut ja luulet, että kaiken helppous on vain sinusta kiinni. Ei ole, olet vain kylmettänyt tunteesi. Jos sinulla on ikinä ollut vauvoja, niin ne ovat kyllä jääneet rakkautta ja lämpöä (sekä ruokaa) vaille.

Miksi siitä nyt pitää jankata että minkälainen äiti minä olen ollut lapsilleni? Minä jo selitin moneen kertaan sen ruokailunkin. Ei lapsille voi syöttää väkisin liikaa ruokaa. Se on eri asia jos imettää, soseita ja vellejä ei anneta lapsille kahden tunnin välein. Mistä päättelet että minulta puuttuisi rakkautta ja lämpöä??? Siitä että sanoin että lapset saavat leikkiä keskenäänkin ilman että minä olen naama naamassa kiinni? Minkälaisia hulluja teidänlaisten lapsista tulee jotka eivät ole koskaan saaneet rauhassa leikkiä? :D 

ap

Vaihtoehto pienen vauvan imettämiselle on korvikkeiden antaminen vauvan osoittamassa nälän merkkejä. Olet huono trolli. Et tunnu tietävän vauvoista mitään.

Montako kertaa tämä pitää selittää?

Lapset olivat keskolassa tottuneet syömään neljän tunnin välein kun pääsivät kotiin, joten heillä tuli nälkä kotonakin neljän tunnin välein, yhtäaikaa. Pääsivät kotiin kun osasivat juoda pullosta sekä imeä tissiä. Minä olin pumpannut maitoa heille koko ajan sekä sairaalaan että kotiin pakkaseen.

Aluksi heille piti antaa tippoja, lääkkeitä ja vitamiineja monta kertaa vuorokaudessa kotonakin, ruokailun yhteydessä. muutaman viikon päästä ei tarvinnut antaa kuin normaalit d-vitamiinit.

Imetin aluksi myös öisin neljän tunnin välein, ja jos ei maitoa tuntunut riittävän niin sulatettiin ja annettiin pullosta sitä mun maitoa. Vihkoon merkitsin aina kumpaa olen syöttönyt kummastako tissistä, ja montako minuuttia imi, ja tietysti se että onko annettu ne tipat. Vihkon sivuja tuli aika paljon täyteen ja ne on mulla vieläkin muistona, voisin niistä laskea kummallekin että montako tuntia ja minuuttia imetin siitä lähtien kun tulivat kotiin. En usko että heitä oikein kiinnostaa :)

Kun lapset oli jotain 2kk niin eivät halunneet herätä enää yöllä neljän tunnin välein syömään, vaan nukkuivat kuusi tuntia. Sitten eivät heränneet enää kuuden tunnin kohdallakaan, ensin heräteltiin mutta sitten lääkäri sanoi että kun kerran kasvavat hyvin niin antakaa nukkua. 

Kun olivat vähän vajaa 3kk, alettiin antamaan iltaisin perunaporkkana-velliä, lääkärin luvalla ja jopa suosituksella, hän sanoi että keskosille voi ihan hyvin antaa aikaisemmin kiinteää ruokaa. Siinä vaiheessa multa alkoi maidon tulo hiipua, ja lopetin imettämisen. Pakkasesta riitti omaa maitoa vielä joksikin aikaa, sitten siirryttiin korvikkeeseen. Ja lapset alkoi syödä hedelmäsoseita ja iltaisin puuroa, maitoa eivät halunneet kovin paljon juoda kun söivät jo kiinteitä. Mutta laitoin maitoa puuroon ja osa tuli vellinä.

Minä olin kiireellisen sektion jälkeen vielä heikossa hapessa melko pitkän aikaa, kun raskauskin oli ollut aika hankala. Mulle jouduttiin tekemään kohtuun ns. ankkuriviilto kun B-vauvaa oli hankala saada ulos muuten, hänellä oli toinen jalka ja toinen käsi ylöspäin. Siinä mielessä oli hyvä että lapset ei olleet heti kotona, mutta toisaalta se pumppaaminen oli ärsyttävää hommaa. Joka päivä käytiin olemassa lasten kanssa keskolassa, olivat molemmat kenguruhoidossa sekä isän että mun sylissä, loppuaikana harjoiteltiin tissistä juomista, joskus imetin jopa kumpaakin yhtäaikaa, sitä en juurikaan kotona sitten tehnyt kun ei ollut pakko.

ap

Keskosia ei syötetä sairaalassa neljän tunnin välein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

Vaikuttaa siltä, että kaikki ajatuksesi pyörivät vain sinussa itsessäsi. Kuulostat aika rasittavalta ihmiseltä minun mielestäni.

Ehkä se johtuu nyt tästä aiheesta mistä puhutaan. Kun puhutaan itsensä kadottamisesta niin helposti tulee puhuttua itsestä.

Joo, on joku sanonut että osaan olla ärsyttävä joskus :) Mutta yleensä ne jotka minut tuntee tykkää minusta. Alaiset töissä tykkäävät ja aika moni työkavereista koska olen huumorintajuinen (jopa hauska) ja rento. 

ap

Alaisilla töissä on tosiaan tapana nauraa idioottienkin pomojen vitseille, vaikka ne olisivat kuinka typeriä. Miksiköhän?

Yleensä se on alaisten kanssa paljolti niin että minä nauran heidän jutuilleen (lähes kaikki miehiä) ja toki työkavereiden kanssa nauraa rätkätetään toisten kanssa enemmän ja toisten kanssa vähemmän, tiimipalaverit on yleensä ihan hauskoja, harva siellä ihan tosikko on. 

Toki minäkin hymyilen vaikka alainen tai vaikka pomo sanoo vitsin joka on huono, se on kohteliasta, mutta en nyt mitään hullua tekonaurua ala...  se olis jo sairasta :D 

ap

Siis ne työpaikan miehetkö sinulle tulevat vuodattamaan, että ovat hukanneet itsensä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Sinähän olet lähtenyt. Oman pääsi sisälle. Olet paennut ja luulet, että kaiken helppous on vain sinusta kiinni. Ei ole, olet vain kylmettänyt tunteesi. Jos sinulla on ikinä ollut vauvoja, niin ne ovat kyllä jääneet rakkautta ja lämpöä (sekä ruokaa) vaille.

Miksi siitä nyt pitää jankata että minkälainen äiti minä olen ollut lapsilleni? Minä jo selitin moneen kertaan sen ruokailunkin. Ei lapsille voi syöttää väkisin liikaa ruokaa. Se on eri asia jos imettää, soseita ja vellejä ei anneta lapsille kahden tunnin välein. Mistä päättelet että minulta puuttuisi rakkautta ja lämpöä??? Siitä että sanoin että lapset saavat leikkiä keskenäänkin ilman että minä olen naama naamassa kiinni? Minkälaisia hulluja teidänlaisten lapsista tulee jotka eivät ole koskaan saaneet rauhassa leikkiä? :D 

ap

Vaihtoehto pienen vauvan imettämiselle on korvikkeiden antaminen vauvan osoittamassa nälän merkkejä. Olet huono trolli. Et tunnu tietävän vauvoista mitään.

Montako kertaa tämä pitää selittää?

Lapset olivat keskolassa tottuneet syömään neljän tunnin välein kun pääsivät kotiin, joten heillä tuli nälkä kotonakin neljän tunnin välein, yhtäaikaa. Pääsivät kotiin kun osasivat juoda pullosta sekä imeä tissiä. Minä olin pumpannut maitoa heille koko ajan sekä sairaalaan että kotiin pakkaseen.

Aluksi heille piti antaa tippoja, lääkkeitä ja vitamiineja monta kertaa vuorokaudessa kotonakin, ruokailun yhteydessä. muutaman viikon päästä ei tarvinnut antaa kuin normaalit d-vitamiinit.

Imetin aluksi myös öisin neljän tunnin välein, ja jos ei maitoa tuntunut riittävän niin sulatettiin ja annettiin pullosta sitä mun maitoa. Vihkoon merkitsin aina kumpaa olen syöttönyt kummastako tissistä, ja montako minuuttia imi, ja tietysti se että onko annettu ne tipat. Vihkon sivuja tuli aika paljon täyteen ja ne on mulla vieläkin muistona, voisin niistä laskea kummallekin että montako tuntia ja minuuttia imetin siitä lähtien kun tulivat kotiin. En usko että heitä oikein kiinnostaa :)

Kun lapset oli jotain 2kk niin eivät halunneet herätä enää yöllä neljän tunnin välein syömään, vaan nukkuivat kuusi tuntia. Sitten eivät heränneet enää kuuden tunnin kohdallakaan, ensin heräteltiin mutta sitten lääkäri sanoi että kun kerran kasvavat hyvin niin antakaa nukkua. 

Kun olivat vähän vajaa 3kk, alettiin antamaan iltaisin perunaporkkana-velliä, lääkärin luvalla ja jopa suosituksella, hän sanoi että keskosille voi ihan hyvin antaa aikaisemmin kiinteää ruokaa. Siinä vaiheessa multa alkoi maidon tulo hiipua, ja lopetin imettämisen. Pakkasesta riitti omaa maitoa vielä joksikin aikaa, sitten siirryttiin korvikkeeseen. Ja lapset alkoi syödä hedelmäsoseita ja iltaisin puuroa, maitoa eivät halunneet kovin paljon juoda kun söivät jo kiinteitä. Mutta laitoin maitoa puuroon ja osa tuli vellinä.

Minä olin kiireellisen sektion jälkeen vielä heikossa hapessa melko pitkän aikaa, kun raskauskin oli ollut aika hankala. Mulle jouduttiin tekemään kohtuun ns. ankkuriviilto kun B-vauvaa oli hankala saada ulos muuten, hänellä oli toinen jalka ja toinen käsi ylöspäin. Siinä mielessä oli hyvä että lapset ei olleet heti kotona, mutta toisaalta se pumppaaminen oli ärsyttävää hommaa. Joka päivä käytiin olemassa lasten kanssa keskolassa, olivat molemmat kenguruhoidossa sekä isän että mun sylissä, loppuaikana harjoiteltiin tissistä juomista, joskus imetin jopa kumpaakin yhtäaikaa, sitä en juurikaan kotona sitten tehnyt kun ei ollut pakko.

ap

Keskosia ei syötetä sairaalassa neljän tunnin välein.

Kyllä vaan loppuvaiheessa niin tekivät. Sun pitää nyt kuule mennä niille valittamaan... Koko ajan heille annettiin suurempia annoksia maitoa ja sitten syöttöväliä harvennettiin kun meni jo isompia määriä. Vastasyntyneenä annettiin ensin milli-pari kerrallaan, en tiedä edes kuinka usein koska olin itsekin osastolla toipumassa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Siis ne työpaikan miehetkö sinulle tulevat vuodattamaan, että ovat hukanneet itsensä? 

Ei tietenkään. Vaan tällä palstalla olevat ihmiset, ketä nyt sitten ovatkaan. Täällähän se on ihan muotia.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lukenut monia keskusteluja joissa joku aina sanoo että pelkää että hukkaa itsensä tai tuntee että niin on käynyt. Kukaan ei ole kertonut että miten se käytännössä tapahtuu.

Minä en osaa kuvitella miten minä hukkaisin joskus itseni, jos en olisi todella raskaasti huumattu jollain lääkkeillä ihan sekaisin.

Nyt katoin telkkarista ohjelmaa jossa brittipariskunta on ollut naimisissa 15 vuotta mutta asuu eri osoitteissa, yhteinen lapsi joutuu elämään kahdessa talossa kuin eroperheen lapsi vaikka vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä. Nainen sanoi että hän edellisessä suhteessa antoi miehen tehdä kaiken ja ohjailla hänen elämäänsä, mies hoiti raha asiat ja kaikki, että enää hän ei halunnut sitä uuden miehen kanssa kun pelkää että hukkaa itsensä.

Miten joku voi elää niin käytännössä että joku toinen ohjailee elämää kuin olisi alle kouluikäinen lapsi?

Kyllähän sitä pakostikin pitää elää omaa elämää kun kerran käy töissäkin eikä ole kotiin kahlehdittu. Se nainen sanoi että tykkää kun saa päättää mitä katsoo telkkarista, ei mulla ole mies koskaan vielä päättänyt mitä minä katson telkkarista, enkä minä sitä mitä hän katsoo. Minä en päätä edes sitä mitä lapset katsoo.

Minä olen ollut hyvin itsenäinen aina, jo lapsena alle kouluikäisenä kuljin kavereiden kanssa ties missä eikä äiti tiennyt aina missä minä olen. Minulla oli omaa elämää jo silloin. Samoin olen kasvattanut omia lapsiani että olisivat itsenäisiä. Esikoinen on jo aikuinen ja vuosia asunut ulkomailla monessa eri maassa eri pituisia aikoja. En voi kuvitella että hänkään koskaan hukkaisi itseään vaikka on parisuhteessa ja lapsiakin varmasti tulee olemaan.

Minä ajattelen paljon asioita mielessäni koko ajan, ja keskustelen eri aiheista mielelläni ihmisten kanssa, oman miehen, lapsen, sisarusten, vanhempien, ystävien, työkavereiden tai ihan kenen kanssa hyvänsä, kukaan ei minua pysty kontrolloimaan enkä siten voi hukata itseäni, minulla on aina omat ajatukset ja mielipiteet kaikesta. Minä teen mitä haluan ja miten haluan, joten miten voisin hukata itseni?

Oletkohan hukkunut itsekeskeisyyteesi?

Miten minä olen liian itsekeskeinen? Pitäisikö minun jotenkin yrittää tässä nyt alkaa viihdyttää miestä ja lapsia väkisin? Eikö kaikki ihmiset ole kuitenkin itsensä kanssa eniten?

Äsken kävin laittamassa pyykkiä koneeseen, siihen meni muutaman minuutti, sitten olin tässä taas hetken ja katsoin telkkaria ja puhuin netissä esikoisen kanssa, sit kävi lapsi pyytämässä että laitanko hänelle muroja lautaselle, kävin laittamassa. Mies sai tiskattua ja meni makkariin lepäämään. Eipä tässä mitään erikoisia olla kukaan tehty, näillä keleillä valvotaan myöhään ja nukutaan myöhään. Olen käynyt lasten kanssa uimassa monena päivänä (mukana oli myös heidän kaverinsa) ja heidän harrastuksessaan kun heillä oli kolmena päivänä peräkkäin harrastussta kaksi kertaa päivässä, nyt ei enää onneksi ole kuin kaksi kertaa viikossa.

ap

 

Just tuon kuuloinen arki on se, mikä saisi mut hukkaamaan itseni. Arkea, arkea ja arkea ja tylsyyttä.

Kun on elämässä ollut isompia vaikeuksia, niin se tylsä elämä on just parasta. Kun ei tapahdu mitään isoja yllätyksiä se on yleensä hyvä asia. Sekä minä että mies ollaan nähty elämässä kaikenlaista ja me molemmat arvostetaan normaalia rauhallista elämää. Kyllähän sitä saa olla sydän syrjällään monestakin asiasta ja huolia on, ei tässä mitään benjihyppyjä tarvita jännitystä tuomaan. Nytkin odotellaan että lähdetään kesälomareissulle, eikä siitä mikään erityisjännittävä tule, mutta mukavaa vaihtelua, lapsille kivaa ja aikuisille mielenkiintoisia juttuja ja kaikille vähän hemmottelua.

Ei mulla ole mitään syytä hukata tässä arjessa itseäni, ei mua ole tähän kahlittu, se tieto että voi mennä jos haluaa, riittää. Myöskään aivoja ei ole kahlittu, minä voin ajatuksissani mennä mihin vaan, mutta esim. ulkomaille en juurikaan halua mennä, en ainakaan kauas. Toki olisi mahtava käydä vaikka USAssa mutta se matkustaminen on persiistä, joten tyydyn olemaan Suomessa, antaa lasten matkustella jos ja kun haluavat. Esikoinen on perinyt jostain kauempaa suvusta matkustusvietin, hän on asunut jo monessa eri maassa ja matkustelee jatkuvasti, saa nähdä mihin sitten joskus asettuu, vai asettuuko edes lasten kanssa mihinkään pidemmäksi aikaa, minä vaan toivon että pääsisin isoäidiksi mahdollisimman nopeasti.

ap

Sinä, sinä ja sinä... jollekin toiselle tuollainen elämä vaan ei sovi.

Niin. Minä minä, minun elämäni on minun, ja sinun on sinun. Sinä sanoit että sulle olis liian tylsää, se on sinä sinä sinä.

ap

 

Kyllä. Ja jos minä minä minä eläisin sinun sinun sinun elämää, kadottaisin itseni. Vaan lapsiperhearki on paljolti tuota tylsää. Mutta vielä huonompi vaihtoehto (minulle) olisi jäädä lapsettomaksi. Joten kyllä, lapsiperhe-elämässä on minulle paljon sellaista, mikä voisi saada minut menettämään itseni. Sitä kai kysyit, miten joku voi menettää? Vai oliko tarkoitus kirjoittaa siitä, miksi sinä et ole menettänyt?

Keskustelua= sinä sanot että sinä menettäisit minuutesi minun tylsässä elämässäni.

Ja minä vastaan että minä en, että me tykätään tästä elämästä.

Tämä on keskustelupalsta, ja sillä oleva keskusteluketju. Tässä keskustellaan aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Tämä on ajanvietettä. Viihdettä.

ap

 

Sehän oli selvää jo heti alussa, että sinulle lapsiperhe-elämä on jotain sellaista, joka sopii sinulle ts. et menetä siinä itseäsi. Kuvittele itsesi elämässä elämää, jossa on paljon sellaista, mikä on sinulle tylsää... joutuisitko silloin vaaraan menettää itsesi?

Jos minulla olisi elämä joka olisi minulle tylsää...

Kyllä minä pyrkisin kaikin keinoin muuttamaan sitä, juuri sen takia kun mulla on se minuus ja haluan toteuttaa itseäni, se on ihmisen yksi perustarpeista. Minä uskon siihen että eniten minusta on hyötyä perheelleni ja yhteiskunnalle silloin kun teen jotain sellaista jossa olen hyvä ja jota haluan tehdä. Miksi tuhlaisin lyhyen ainoan elämäni olemalla tai tekemällä jotain ihan väärää? Kuka siitä hyötyisi että kulkisin ympäriinsä säkissä ja heittellisin päähäni tuhkaa? Jos joku vaatisi minua luopumaan minuudestani, niin kyllä lähtisin eri suuntaan ja helvetin nopeaa.

ap

Ei taida Maslow olla sinulle tuttu kaveri. Se itsensä toteuttamisen tarve on siellä ylimpänä ja sitä ennen tulevat mm fysiologiset tarpeet (uni on tärkeämpää kuin maraton), sosiaaliset tarpeet ja pitämisen ja arvostamisen tarpeet. Sinä ilmeisesti katsot tuota pyramidia jotenkin nurin päin. 

On tuttu. Mitä väliä sillä on miten päin minä sitä katson? Eiköhän se ole pääasia että tarpeet tulee tyydytettyä? Silloin kun esikoinen oli pieni, olin yhdellä kurssilla missä puhuttiin tästä, ja minä sanoin kun kysyttiin, että mulla on tärkeimpänä asiana mun elämässä se lapsi. Se kouluttaja vänkäs mun kanssa kauan että ei se lapsi voi sulle olla tärkein, ja minä vänkäsin että kyllä se vaan on näin. Minähän antaisin henkeni lapseni puolesta, samoin mieheni, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta ei se tarkoita sitä etteikö mulla siinä pyramiidissa olisi mitään muuta palikkaa.

ap

Tutustu vähän lisää. Sinulla ei ole näköjään mitään hajua sen ideasta. :D Ja tuossa loppuviestissä taas syöt omia sanojasi. Äsken sanoit, ettet todellakaan suostuisi kuskaamaan lasta harrastukseen tai tekemään juttuja, jotka mies on luvannut tehdä, jos se haittaisi omaa harrastustoimintaasi, mutta nyt oletkin valmis yhtäkkiä vaikka kuolemaan lapsen ja miehen puolesta. 

Ei vaan miehenikin kuolisi lapsen/lasten puolesta. No, se että käykö lapset kaikissa harkoissa ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Kyllä minä kuskaan, mutta en aina, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää? Jos lapseni henki riippuisi siitä että kuskaanko aina, niin tottakai sitten kuskaisin aina. Edelleen, en ole jatkuvasti lässyttävä ja lellivä helikopterivanhempi.

ap

Joko unohdit, että tuolla äsken melko ehdottomasti kieltäydyit kuskaamasta lapsia harkkoihin, jos mies on sen luvannut hoitaa ja se kuskaaminen estäisi sinua tekemästä omia juttujasi. Tiedätkö, miltä kuulostaa tuo, että lapsen harkat eivät ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta ne sinun omat menosi tuntuvat olevan, koska niistä luopuminen on sinulle ihan mahdoton ajatuksenkin tasolla. 

Kyse oli siitä että jos mies on luvannut kuskata harrastuksiin, ja sitten sanookin että ei enää kuskaa, vaan minun pitäisi kuskata AINA,  niin siihen en suostuisi. Tottakai vien jos ei mitään estettä ole silloin kun mies ei ehdi, mutta en ala kuskaamaan joka kerta sen takia että miestä ei huvita. 

Jos minulla on kokous silloin kun lapsilla on harkat, niin menen kokoukseen koska siitä maksetaan ja me tarvitsemme ne rahat. Mutta jos minulla on joku muu vähemmän tärkeä meno niin toki silloin punnitsen että kenen meno on tärkein milloinkin. Ei lasten harrastukset pitäisi kenellekään olla yhtään sen tärkeämmät kuin aikuistenkaan harrastukset. 

ap

Hohhoijaa. Jos oletetaan, että ne aikuisen harrastukset eivät tuo rahaa, niin millä perusteella kuitenkin aikuisen harrastukset enevät kuitenkin lapsen harrastusten ohi? Koko ajanhan sinä tässä toitotat, että aikuisen ei tarvitse luopua yhtään mistään, mutta lapsen kyllä oletat luopuvan. 

Hohhoijaa itsellesi, missä kohtaa olen sanonut että aikuisten ei tarvitse luopua yhtään mistään mutta lasten pitäisi? 

ap