Mies lopetti tapailun kun kuuli että mulla on tyypin 1 diabetes???

Onpa outoa että  kun joku huolehtii sairaudestaan siitäkin tehdään ongelma. En jaksa ymmärtää.

Jos seurustelisin ihmisen kanssa, joka olisi salannut tuollaisen asian, tulisi epäilys, että mitähän muuta se on jättänyt kertomatta tai valehdellut itsestään?

Vierailija kirjoitti:

Jos seurustelisin ihmisen kanssa, joka olisi salannut tuollaisen asian, tulisi epäilys, että mitähän muuta se on jättänyt kertomatta tai valehdellut itsestään?

Diabetestä on aika vaikea salailla. Eikä ole tarvetta salailuun, sairaus joka monella on ja sitä pitää hoitaa. Koskaan en ole diabetestäni salaillut enkä hävennyt, en tee siitä suurta numeroa mutta hoidan itseäni tunnollisesti. Jos se on toiselle ongelma niin olkoot, valitettavasti en pysty siihen itse vaikuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

No, ottakaa te puolustelijat sellainen diabeetikko sitten. En ymmärrä, miksei ihminen saisi hakea tervettä kumppania edes lähtötilanteessa. Juoksisin itse karkuun myös ihmisiä, joilla on tai on ollut mt-ongelmia, on päihdeongelmaa, edes entistä yms. Haluan normaalin, tasapainoisen ja terveen seurustelukumppanin. Minulla on siihen oikeus, koska olen itsekin terve. Tai sanotaanko, että ihminen on kokonaisuus ja perussairaus on niin iso miinus, että tuon ihmisen pitäisi sitten olla muuten täydellinen ja paksu lompakko kaupan päälle. Tottakai ihminen on kokonaisuus, mutta on joitain asioita, jotka on niin isoja miinuksia ja niitä on vaikea ylittää.

Ja säkö olet sitten niin täydellinen että sulla on varaa vaatia virheetöntä puolisoa? Kun musta tuntuu että lähes kaikilla naisilla, oli mt-ongelmaa tai ei, on aina jollain tasolla jotain luonnevikaa. Jos joku tuntee jonkun oikeasti tasapainoisen ja hyväluonteisen naisen niin vinkatkaa mullekkin. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Diabeteksen vaikutusta perhe-elämään ja parisuhteisiin ei ole oikein koskaan tunnustettu; eli vaikka sairaus vaikuttaa diabeetikon läheisiin ihmissuhteisiin päivittäin, läheiset ei saa mitään tukea tai neuvontaa.

Kylläpä tunnustetaan ja tukea saa!

Tutulla on diabeteslapsi. Alusta asti olen kuunnellut ihmeissäni, miten jatkuvasti läsnäolevaa neuvontaa, tukea ja hoitoa koko perhe on saanut kunnalliselta.

Saivat oikein ilmaisen kylpylälomankin koko perheelle, vaikka ovat rikkaita.

Joo totta, tarkennan. Apua saa kun kyseessä on diabeetikkolapsi. Sen jälkeen ei tule mitään. Kun diabeetikko aloittaa parisuhteen. Ei mitään. Kun diabeetikko saa omia lapsia. Ei mitään.

Tarvittaessa lääkäriin.

En ymmärrä mitä valitat.

Et varmaan jos et ole elänyt kroonisesti ja vakavasti sairaan puolison kanssa. Että miten jaksaa itse jos yöt menee puolivalvoessa toisen hengitystä ja tajunnantasoa tarkistellen. Tai miten käsitellään sitä asiaa perheessä kun puolison sokereiden heittely aiheuttaa hänessä esim. kiukkuisuutta ja lyhytpinnaisuutta, joka vaikuttaa suoraan lapsiin. Tai mitä tehdä jos puoliso on niin uupunut ettei jaksa hoitaa itseään. Miten lapset reagoi siihen kun ambulanssimiehet tulee kotiin ja isä makaa tajuttomana sohvalla ja hänelle annetaan sokeriliuosta suoraan suoneen. Kaikki tämä aiheuttaa diabeteksen läheisissä suurta huolta ja pelkoa, se uuvuttaa ja joskus suututtaa.

Ei näihin saa mitään tukea tai apua lähipiiri, joten nämä suhteet päättyy usein vaikeuksiin ja sitä kautta eroon. Mikä on melko haitallista koko perhe-elämän kannalta.

Diabetes on niin paljon moniulotteisempi juttu kuin 3x päivässä sokereiden mittaaminen ja 2x päivässä insuliinin pistäminen.

Olen nimenomaan monenkin vakavasti sairaan lähiomainen. Osa heistä on jo kuollut.

Minkäänlaista tukea omaisen jaksamiseen ei ole ollut tarjolla. Ei myöskään sairaan itsensä tueksi.

Nyt mulla on itsellänikin krooninen, elämänlaatua alentava sairaus. En mene yksityiskohtiin. Ihan itsekseen saa pärjätä. Lääkäriin ja päivystykseen tarvittaessa. Vuosittaiset seurannat sovitusti.

Niin? Oliko tämä taas joku kilpailu siitä kenellä on rankinta ja kuka pärjää eniten yksin? 😂

Totesin vain että diabetes on usein vaikea sairaus koko perheelle, se on rikkonut monia perheitä ja olisi hyvä tunnustaa että myös sairastuneen omaiset ovat usein jonkilaisen tuen tarpeessa. Oli kyse sitten diabeteksesta tai jostain muusta vakavasta sairaudesta.

Ei ole kilpailu.

Mutta tässä ketjussa on syntynyt vaikutelma, että diabetes olisi ainoa krooninen sairaus ja että on se niin kamalaa, kun diabeetikot eivät saa henkistä tukea läpi elämän.

On siis muitakin sairauksia, jotka rasittaa, tuottaa kipua, joihin liittyy vakavien komplikaatioiden vaara ja seuranta siksi ja jotka on otettava huomioon joka ikinen päivä.

Joku tähdensi yllä, että diabeteksesta ei saa lomaa!

Niiinkö? Kerro mulle mistä sairaudesta sitten SAA lomaa.

Kroonisesti sairaat ja heidän omaisensa ovat rasittuneita, usein väsyneitä ja se näkyy ja kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

No, ottakaa te puolustelijat sellainen diabeetikko sitten. En ymmärrä, miksei ihminen saisi hakea tervettä kumppania edes lähtötilanteessa. Juoksisin itse karkuun myös ihmisiä, joilla on tai on ollut mt-ongelmia, on päihdeongelmaa, edes entistä yms. Haluan normaalin, tasapainoisen ja terveen seurustelukumppanin. Minulla on siihen oikeus, koska olen itsekin terve. Tai sanotaanko, että ihminen on kokonaisuus ja perussairaus on niin iso miinus, että tuon ihmisen pitäisi sitten olla muuten täydellinen ja paksu lompakko kaupan päälle. Tottakai ihminen on kokonaisuus, mutta on joitain asioita, jotka on niin isoja miinuksia ja niitä on vaikea ylittää.

Diabeetikot ovat ihan normaaleja ja tasapainoisia ihmisiä. Jopa jääkiekkoilijoista löytyy diabeetikkoja ja varmaan muistakin urheilulajeista. Joku NHL-jääkiekkoilija varmaan sullekin kelpais, vaikka olisi diabetes. Ihme juttu tuo paksu lompakko

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos seurustelisin ihmisen kanssa, joka olisi salannut tuollaisen asian, tulisi epäilys, että mitähän muuta se on jättänyt kertomatta tai valehdellut itsestään?

Diabetestä on aika vaikea salailla. Eikä ole tarvetta salailuun, sairaus joka monella on ja sitä pitää hoitaa. Koskaan en ole diabetestäni salaillut enkä hävennyt, en tee siitä suurta numeroa mutta hoidan itseäni tunnollisesti. Jos se on toiselle ongelma niin olkoot, valitettavasti en pysty siihen itse vaikuttamaan.

Lue avaus, niin tiedät, mistä tässä keskustellaan. Ei sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Diabeteksen vaikutusta perhe-elämään ja parisuhteisiin ei ole oikein koskaan tunnustettu; eli vaikka sairaus vaikuttaa diabeetikon läheisiin ihmissuhteisiin päivittäin, läheiset ei saa mitään tukea tai neuvontaa.

Kylläpä tunnustetaan ja tukea saa!

Tutulla on diabeteslapsi. Alusta asti olen kuunnellut ihmeissäni, miten jatkuvasti läsnäolevaa neuvontaa, tukea ja hoitoa koko perhe on saanut kunnalliselta.

Saivat oikein ilmaisen kylpylälomankin koko perheelle, vaikka ovat rikkaita.

Joo totta, tarkennan. Apua saa kun kyseessä on diabeetikkolapsi. Sen jälkeen ei tule mitään. Kun diabeetikko aloittaa parisuhteen. Ei mitään. Kun diabeetikko saa omia lapsia. Ei mitään.

Tarvittaessa lääkäriin.

En ymmärrä mitä valitat.

Et varmaan jos et ole elänyt kroonisesti ja vakavasti sairaan puolison kanssa. Että miten jaksaa itse jos yöt menee puolivalvoessa toisen hengitystä ja tajunnantasoa tarkistellen. Tai miten käsitellään sitä asiaa perheessä kun puolison sokereiden heittely aiheuttaa hänessä esim. kiukkuisuutta ja lyhytpinnaisuutta, joka vaikuttaa suoraan lapsiin. Tai mitä tehdä jos puoliso on niin uupunut ettei jaksa hoitaa itseään. Miten lapset reagoi siihen kun ambulanssimiehet tulee kotiin ja isä makaa tajuttomana sohvalla ja hänelle annetaan sokeriliuosta suoraan suoneen. Kaikki tämä aiheuttaa diabeteksen läheisissä suurta huolta ja pelkoa, se uuvuttaa ja joskus suututtaa.

Ei näihin saa mitään tukea tai apua lähipiiri, joten nämä suhteet päättyy usein vaikeuksiin ja sitä kautta eroon. Mikä on melko haitallista koko perhe-elämän kannalta.

Diabetes on niin paljon moniulotteisempi juttu kuin 3x päivässä sokereiden mittaaminen ja 2x päivässä insuliinin pistäminen.

Olen nimenomaan monenkin vakavasti sairaan lähiomainen. Osa heistä on jo kuollut.

Minkäänlaista tukea omaisen jaksamiseen ei ole ollut tarjolla. Ei myöskään sairaan itsensä tueksi.

Nyt mulla on itsellänikin krooninen, elämänlaatua alentava sairaus. En mene yksityiskohtiin. Ihan itsekseen saa pärjätä. Lääkäriin ja päivystykseen tarvittaessa. Vuosittaiset seurannat sovitusti.

Niin? Oliko tämä taas joku kilpailu siitä kenellä on rankinta ja kuka pärjää eniten yksin? 😂

Totesin vain että diabetes on usein vaikea sairaus koko perheelle, se on rikkonut monia perheitä ja olisi hyvä tunnustaa että myös sairastuneen omaiset ovat usein jonkilaisen tuen tarpeessa. Oli kyse sitten diabeteksesta tai jostain muusta vakavasta sairaudesta.

Ei ole kilpailu.

Mutta tässä ketjussa on syntynyt vaikutelma, että diabetes olisi ainoa krooninen sairaus ja että on se niin kamalaa, kun diabeetikot eivät saa henkistä tukea läpi elämän.

On siis muitakin sairauksia, jotka rasittaa, tuottaa kipua, joihin liittyy vakavien komplikaatioiden vaara ja seuranta siksi ja jotka on otettava huomioon joka ikinen päivä.

Joku tähdensi yllä, että diabeteksesta ei saa lomaa!

Niiinkö? Kerro mulle mistä sairaudesta sitten SAA lomaa.

Kroonisesti sairaat ja heidän omaisensa ovat rasittuneita, usein väsyneitä ja se näkyy ja kuuluu.

Tämä keskustelu käsitteli nyt diabetesta, ei kukaan ole kieltänyt muiden sairauksien raskautta.

Kun sanoin ettei diabeteksesta saa lomaa, tarkoitin että et voi koskaan edes vuorokaudeksi unohtaa sitä tai hautuumaa kutsuu hyvin äkkiä. On raskasta koko ajan seurata omaa verensokeria, laskea, pistää, miettiä syömiset jne. On muitakin sairauksia joista ei saa lomaa, mutta diabetes on sellainen joka mielletään usein helpoksi sairaudeksi vaikka se on vakava sairaus.

Mies halusi harjoittaa rotujalostusta. Sexyä...not.

Tosin ei se diabetes mikään pelkkä läpihuutojuttukaan ole, kumppanillani on hankala diabetes, ja kyllä se näyttää olevan melkoista tasapainottelua lähes päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli 10 vuotta diabeetikon puolisona eläneenä väitän, ettei se kyllä ole mikään "pikku juttu". Diabetes vaikuttaa hyvin pitkälti kaikkeen meidän perhe-elämässä. V*ttumainen tauti josta ei saa koskaan lomaa. No onneksi hoidot on kehittyneet huimasti ihan viime vuosina.. Diabetes vaikuttaa vahvasti mm. mielialoihin, jopa persoonaan (puolisoni on täysin eri ihminen matalissa ja korkeissa sokereissa pyöriessään), se tuo perheeseen kuolemanpelon (olen joutunut soittamaan puolisolleni ambulanssin koska oli yöllä mennyt tajuttomaksi sokerien laskun vuoksi), väsymystä ja pahimmillaan masennusta (diabeteksen hoito voi ajoittain olla tosi raskasta ja motivaation metsästys vaikeaa)... jne. Diabeteksen vaikutusta perhe-elämään ja parisuhteisiin ei ole oikein koskaan tunnustettu; eli vaikka sairaus vaikuttaa diabeetikon läheisiin ihmissuhteisiin päivittäin, läheiset ei saa mitään tukea tai neuvontaa.

Se ei tietenkään tarkoita sitä että diabeetikko olisi huonompi seurustelukumppani tai puoliso. Vaan että hyvä jos pääsit moisesta p*skiaisesta eroon. Hän ei ollut sinulle se oikea, koska se oikea on kyllä valmis käymään läpi kaiken sen sontakuormankin mitä diabetes - tai elämä yleensä - teidän eteenne heittää. Eikä vain syömään kermaa kakusta.

Kyllä asia on aika tarkalleen niin että se vaikuttaa kaikkeen elämässä. Asuin nuorempana diabeetikon kanssa (mies) ja koko elämä piti rytmittää ruoka-aikojen ja piikkien ympärille. Ei voinut vain lähteä vaan aina piti varautua siihen että on mukana insuliinit ja jotain syötävää. Jouduin myös piikittämään häntä koska hän oli sairastanut diabetesta aivan pikkulapsesta ja kroppa alkoi olla aika moneen kertaan piikitetty etupuolelta. Niinpä jouduin piikittämään häntä välillä takapuolelle. Lisäksi piti opetella ensiapua jos sokerit laskevat tai nousevat liikaa ja varautua siihen että jonain päivänä diabetes aiheuttaa jalka- ja silmävaurioita. Ei siis mikään pikkujuttu pitkässä juoksussa.

Kaikessa mentiin aina diabetes edellä ja hänen tarpeensa edellä. Suhde kariutui kuitenkin lopulta muihin seikkoihin kuin diabetekseen.

Naisen kohdalla diabetes on vaikea myös raskauden kannalta jos aikoo lapsia tehdä.

Tuo ap:n kuvailema heppu oli tietysti kusipää mutta ehkä hän halusi elää huoletonta elämää eikä rytmittää omaa elämäänsä sairauden ympärille tai jopa ottaa vastuuta kumppanin elämästä ja kuolemasta.

Huolehditko liikaa? Sekin on sairautta. Itse olen diabeetikko eikä lasten hankkiminen ollut mikään ongelma. Niitä on 3 kappaletta ja raskaudet sekä synnytys meni hyvin. Osaan ihan itse huolehtia, että lääkkeet ja eväät oo mukana. Ja kykenen ihan itse pistämään takapuoleeni. Ei diabeetikot ole avuttomia. Mieheni ei ole ikinä tarvinnut huolehtia minusta. Miksi täällä tehdään diabeetikoista onnettomia reppanoita? En tunne yhtään sellaista diabeetikkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos seurustelisin ihmisen kanssa, joka olisi salannut tuollaisen asian, tulisi epäilys, että mitähän muuta se on jättänyt kertomatta tai valehdellut itsestään?

Diabetestä on aika vaikea salailla. Eikä ole tarvetta salailuun, sairaus joka monella on ja sitä pitää hoitaa. Koskaan en ole diabetestäni salaillut enkä hävennyt, en tee siitä suurta numeroa mutta hoidan itseäni tunnollisesti. Jos se on toiselle ongelma niin olkoot, valitettavasti en pysty siihen itse vaikuttamaan.

Lue avaus, niin tiedät, mistä tässä keskustellaan. Ei sinusta.

Luinhan minä ja olen edelleen sitä mieltä että jos sairauteni on jollekin ongelma niin en pysty siihen vaikuttamaan. Pakko se on hoitaa. En minä ainakaan vaadi ketään jäämään jos asia nyppii noin, ei ole sen arvoinen henkilö minulle että huolisin elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli 10 vuotta diabeetikon puolisona eläneenä väitän, ettei se kyllä ole mikään "pikku juttu". Diabetes vaikuttaa hyvin pitkälti kaikkeen meidän perhe-elämässä. V*ttumainen tauti josta ei saa koskaan lomaa. No onneksi hoidot on kehittyneet huimasti ihan viime vuosina.. Diabetes vaikuttaa vahvasti mm. mielialoihin, jopa persoonaan (puolisoni on täysin eri ihminen matalissa ja korkeissa sokereissa pyöriessään), se tuo perheeseen kuolemanpelon (olen joutunut soittamaan puolisolleni ambulanssin koska oli yöllä mennyt tajuttomaksi sokerien laskun vuoksi), väsymystä ja pahimmillaan masennusta (diabeteksen hoito voi ajoittain olla tosi raskasta ja motivaation metsästys vaikeaa)... jne. Diabeteksen vaikutusta perhe-elämään ja parisuhteisiin ei ole oikein koskaan tunnustettu; eli vaikka sairaus vaikuttaa diabeetikon läheisiin ihmissuhteisiin päivittäin, läheiset ei saa mitään tukea tai neuvontaa.

Se ei tietenkään tarkoita sitä että diabeetikko olisi huonompi seurustelukumppani tai puoliso. Vaan että hyvä jos pääsit moisesta p*skiaisesta eroon. Hän ei ollut sinulle se oikea, koska se oikea on kyllä valmis käymään läpi kaiken sen sontakuormankin mitä diabetes - tai elämä yleensä - teidän eteenne heittää. Eikä vain syömään kermaa kakusta.

Kyllä asia on aika tarkalleen niin että se vaikuttaa kaikkeen elämässä. Asuin nuorempana diabeetikon kanssa (mies) ja koko elämä piti rytmittää ruoka-aikojen ja piikkien ympärille. Ei voinut vain lähteä vaan aina piti varautua siihen että on mukana insuliinit ja jotain syötävää. Jouduin myös piikittämään häntä koska hän oli sairastanut diabetesta aivan pikkulapsesta ja kroppa alkoi olla aika moneen kertaan piikitetty etupuolelta. Niinpä jouduin piikittämään häntä välillä takapuolelle. Lisäksi piti opetella ensiapua jos sokerit laskevat tai nousevat liikaa ja varautua siihen että jonain päivänä diabetes aiheuttaa jalka- ja silmävaurioita. Ei siis mikään pikkujuttu pitkässä juoksussa.

Kaikessa mentiin aina diabetes edellä ja hänen tarpeensa edellä. Suhde kariutui kuitenkin lopulta muihin seikkoihin kuin diabetekseen.

Naisen kohdalla diabetes on vaikea myös raskauden kannalta jos aikoo lapsia tehdä.

Tuo ap:n kuvailema heppu oli tietysti kusipää mutta ehkä hän halusi elää huoletonta elämää eikä rytmittää omaa elämäänsä sairauden ympärille tai jopa ottaa vastuuta kumppanin elämästä ja kuolemasta.

Huolehditko liikaa? Sekin on sairautta. Itse olen diabeetikko eikä lasten hankkiminen ollut mikään ongelma. Niitä on 3 kappaletta ja raskaudet sekä synnytys meni hyvin. Osaan ihan itse huolehtia, että lääkkeet ja eväät oo mukana. Ja kykenen ihan itse pistämään takapuoleeni. Ei diabeetikot ole avuttomia. Mieheni ei ole ikinä tarvinnut huolehtia minusta. Miksi täällä tehdään diabeetikoista onnettomia reppanoita? En tunne yhtään sellaista diabeetikkoa.

Vastenmielistä leuhkimista hyvällä onnella.

Tunnen erään jonka lapsella on d.

Hoitaa erittäin hyvin lastaan. Mutta on uupunut. Lapsi on kiidätetty useita kertoja sairaalaan, kun on tapahtunut odottamatonta.

Kaikenlaiset taudit on arvaamattomia. Tulevaisuus huolettaa. Eikä lasta tietenkään saa huolettomasti hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Diabeteksen vaikutusta perhe-elämään ja parisuhteisiin ei ole oikein koskaan tunnustettu; eli vaikka sairaus vaikuttaa diabeetikon läheisiin ihmissuhteisiin päivittäin, läheiset ei saa mitään tukea tai neuvontaa.

Kylläpä tunnustetaan ja tukea saa!

Tutulla on diabeteslapsi. Alusta asti olen kuunnellut ihmeissäni, miten jatkuvasti läsnäolevaa neuvontaa, tukea ja hoitoa koko perhe on saanut kunnalliselta.

Saivat oikein ilmaisen kylpylälomankin koko perheelle, vaikka ovat rikkaita.

Joo totta, tarkennan. Apua saa kun kyseessä on diabeetikkolapsi. Sen jälkeen ei tule mitään. Kun diabeetikko aloittaa parisuhteen. Ei mitään. Kun diabeetikko saa omia lapsia. Ei mitään.

Tarvittaessa lääkäriin.

En ymmärrä mitä valitat.

Et varmaan jos et ole elänyt kroonisesti ja vakavasti sairaan puolison kanssa. Että miten jaksaa itse jos yöt menee puolivalvoessa toisen hengitystä ja tajunnantasoa tarkistellen. Tai miten käsitellään sitä asiaa perheessä kun puolison sokereiden heittely aiheuttaa hänessä esim. kiukkuisuutta ja lyhytpinnaisuutta, joka vaikuttaa suoraan lapsiin. Tai mitä tehdä jos puoliso on niin uupunut ettei jaksa hoitaa itseään. Miten lapset reagoi siihen kun ambulanssimiehet tulee kotiin ja isä makaa tajuttomana sohvalla ja hänelle annetaan sokeriliuosta suoraan suoneen. Kaikki tämä aiheuttaa diabeteksen läheisissä suurta huolta ja pelkoa, se uuvuttaa ja joskus suututtaa.

Ei näihin saa mitään tukea tai apua lähipiiri, joten nämä suhteet päättyy usein vaikeuksiin ja sitä kautta eroon. Mikä on melko haitallista koko perhe-elämän kannalta.

Diabetes on niin paljon moniulotteisempi juttu kuin 3x päivässä sokereiden mittaaminen ja 2x päivässä insuliinin pistäminen.

Olen nimenomaan monenkin vakavasti sairaan lähiomainen. Osa heistä on jo kuollut.

Minkäänlaista tukea omaisen jaksamiseen ei ole ollut tarjolla. Ei myöskään sairaan itsensä tueksi.

Nyt mulla on itsellänikin krooninen, elämänlaatua alentava sairaus. En mene yksityiskohtiin. Ihan itsekseen saa pärjätä. Lääkäriin ja päivystykseen tarvittaessa. Vuosittaiset seurannat sovitusti.

Niin? Oliko tämä taas joku kilpailu siitä kenellä on rankinta ja kuka pärjää eniten yksin? 😂

Totesin vain että diabetes on usein vaikea sairaus koko perheelle, se on rikkonut monia perheitä ja olisi hyvä tunnustaa että myös sairastuneen omaiset ovat usein jonkilaisen tuen tarpeessa. Oli kyse sitten diabeteksesta tai jostain muusta vakavasta sairaudesta.

Ei ole kilpailu.

Mutta tässä ketjussa on syntynyt vaikutelma, että diabetes olisi ainoa krooninen sairaus ja että on se niin kamalaa, kun diabeetikot eivät saa henkistä tukea läpi elämän.

On siis muitakin sairauksia, jotka rasittaa, tuottaa kipua, joihin liittyy vakavien komplikaatioiden vaara ja seuranta siksi ja jotka on otettava huomioon joka ikinen päivä.

Joku tähdensi yllä, että diabeteksesta ei saa lomaa!

Niiinkö? Kerro mulle mistä sairaudesta sitten SAA lomaa.

Kroonisesti sairaat ja heidän omaisensa ovat rasittuneita, usein väsyneitä ja se näkyy ja kuuluu.

Mihin sitä henkistä tukea tarvitsee? Olen sairastanut diabetesta 37 vuotta, sama mies ollut 38 vuotta. Ei tuo miehenikään rasittuneelta tai väsyneeltä vaikuta. Meillä otetaan asiat niin kuin ne on. Nykyihmiset tarvitsevat joka asiaan henkistä tukea. Itse olen sitä mieltä, että asiat voisivat olla huonomminkin. Tiedostan kyllä mahdolliset lisäsairaudet, mutta suurempi riski on joutua rattijuopon uhriksi. Ajan kuitenkin joka päivä liikenteessä. Mutta toki jollakulla muulla voi olla asiat huonommin kuin minulla ja sitä henkistä tukea tarvitsee. Joten anteeksi, jos loukkasin. Itse en anna diabeteksen häiritä elämääni vaan elän täysillä niin kauan kuin voin.

Hyvä kun pääsit eroon. Kaikki eivät osaa rakastaa.

Diabeetikot taitavat itse olla jäävejä sanomaan läheisten kokemasta huolesta ja siitä miltä puolisosta tuntuu. Olen ollut diabeetikon puoliso yli 20 vuotta ja voin sanoa, että ei se ihan kevyttä kauraa ole. Lukemattomia kertoja olen herännyt yöllä elvyttämään hypoglykemian kourissa makaavaa miestäni. Onneksi olen herännyt, mutta kyllä huoli välillä ahdistaa. Entä jos en joku kerta herääkään?!

Jos nyt olisin nuori, niin miettisin toisenkin kerran, haluanko todella elää puolison sairauden ehdoilla!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli 10 vuotta diabeetikon puolisona eläneenä väitän, ettei se kyllä ole mikään "pikku juttu". Diabetes vaikuttaa hyvin pitkälti kaikkeen meidän perhe-elämässä. V*ttumainen tauti josta ei saa koskaan lomaa. No onneksi hoidot on kehittyneet huimasti ihan viime vuosina.. Diabetes vaikuttaa vahvasti mm. mielialoihin, jopa persoonaan (puolisoni on täysin eri ihminen matalissa ja korkeissa sokereissa pyöriessään), se tuo perheeseen kuolemanpelon (olen joutunut soittamaan puolisolleni ambulanssin koska oli yöllä mennyt tajuttomaksi sokerien laskun vuoksi), väsymystä ja pahimmillaan masennusta (diabeteksen hoito voi ajoittain olla tosi raskasta ja motivaation metsästys vaikeaa)... jne. Diabeteksen vaikutusta perhe-elämään ja parisuhteisiin ei ole oikein koskaan tunnustettu; eli vaikka sairaus vaikuttaa diabeetikon läheisiin ihmissuhteisiin päivittäin, läheiset ei saa mitään tukea tai neuvontaa.

Se ei tietenkään tarkoita sitä että diabeetikko olisi huonompi seurustelukumppani tai puoliso. Vaan että hyvä jos pääsit moisesta p*skiaisesta eroon. Hän ei ollut sinulle se oikea, koska se oikea on kyllä valmis käymään läpi kaiken sen sontakuormankin mitä diabetes - tai elämä yleensä - teidän eteenne heittää. Eikä vain syömään kermaa kakusta.

Kyllä asia on aika tarkalleen niin että se vaikuttaa kaikkeen elämässä. Asuin nuorempana diabeetikon kanssa (mies) ja koko elämä piti rytmittää ruoka-aikojen ja piikkien ympärille. Ei voinut vain lähteä vaan aina piti varautua siihen että on mukana insuliinit ja jotain syötävää. Jouduin myös piikittämään häntä koska hän oli sairastanut diabetesta aivan pikkulapsesta ja kroppa alkoi olla aika moneen kertaan piikitetty etupuolelta. Niinpä jouduin piikittämään häntä välillä takapuolelle. Lisäksi piti opetella ensiapua jos sokerit laskevat tai nousevat liikaa ja varautua siihen että jonain päivänä diabetes aiheuttaa jalka- ja silmävaurioita. Ei siis mikään pikkujuttu pitkässä juoksussa.

Kaikessa mentiin aina diabetes edellä ja hänen tarpeensa edellä. Suhde kariutui kuitenkin lopulta muihin seikkoihin kuin diabetekseen.

Naisen kohdalla diabetes on vaikea myös raskauden kannalta jos aikoo lapsia tehdä.

Tuo ap:n kuvailema heppu oli tietysti kusipää mutta ehkä hän halusi elää huoletonta elämää eikä rytmittää omaa elämäänsä sairauden ympärille tai jopa ottaa vastuuta kumppanin elämästä ja kuolemasta.

Huolehditko liikaa? Sekin on sairautta. Itse olen diabeetikko eikä lasten hankkiminen ollut mikään ongelma. Niitä on 3 kappaletta ja raskaudet sekä synnytys meni hyvin. Osaan ihan itse huolehtia, että lääkkeet ja eväät oo mukana. Ja kykenen ihan itse pistämään takapuoleeni. Ei diabeetikot ole avuttomia. Mieheni ei ole ikinä tarvinnut huolehtia minusta. Miksi täällä tehdään diabeetikoista onnettomia reppanoita? En tunne yhtään sellaista diabeetikkoa.

Vastenmielistä leuhkimista hyvällä onnella.

Tunnen erään jonka lapsella on d.

Hoitaa erittäin hyvin lastaan. Mutta on uupunut. Lapsi on kiidätetty useita kertoja sairaalaan, kun on tapahtunut odottamatonta.

Kaikenlaiset taudit on arvaamattomia. Tulevaisuus huolettaa. Eikä lasta tietenkään saa huolettomasti hoitoon.

Puhuin nyt aikuisista ihmisistä, en lapsista. Olen itse ollut 14-vuotias kun sairastuin. Eli pahimmassa teini-iässä. Olen itse ottanut vastuun hoidostani alusta alkaen. Vanhempani eivät juurikaan hoitooni puuttuneet, koska luottivat minuun. Siksi en ymmärrä, miksi ihmiset täällä kokevat aikuisten diabeetikoiden kanssa elämisen niin kamalan vaikeaksi ja ovat uupuneita. Ja olen kyllä tosi loukkaantunut siitä, että meitä diabeetikoita pidetään toisen luokan kansalaisina, joiden perään pitää koko aika katsoa.,Se, jos mikä on vastenmielistä.

Itse olen karsinut omasta kaveripiiristäni tuollaiset vastenmieliset ylihuolehtijat. Jos mieheni olisi tuollainen huolehtija niin olisin eronnut ajat sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli 10 vuotta diabeetikon puolisona eläneenä väitän, ettei se kyllä ole mikään "pikku juttu". Diabetes vaikuttaa hyvin pitkälti kaikkeen meidän perhe-elämässä. V*ttumainen tauti josta ei saa koskaan lomaa. No onneksi hoidot on kehittyneet huimasti ihan viime vuosina.. Diabetes vaikuttaa vahvasti mm. mielialoihin, jopa persoonaan (puolisoni on täysin eri ihminen matalissa ja korkeissa sokereissa pyöriessään), se tuo perheeseen kuolemanpelon (olen joutunut soittamaan puolisolleni ambulanssin koska oli yöllä mennyt tajuttomaksi sokerien laskun vuoksi), väsymystä ja pahimmillaan masennusta (diabeteksen hoito voi ajoittain olla tosi raskasta ja motivaation metsästys vaikeaa)... jne. Diabeteksen vaikutusta perhe-elämään ja parisuhteisiin ei ole oikein koskaan tunnustettu; eli vaikka sairaus vaikuttaa diabeetikon läheisiin ihmissuhteisiin päivittäin, läheiset ei saa mitään tukea tai neuvontaa.

Se ei tietenkään tarkoita sitä että diabeetikko olisi huonompi seurustelukumppani tai puoliso. Vaan että hyvä jos pääsit moisesta p*skiaisesta eroon. Hän ei ollut sinulle se oikea, koska se oikea on kyllä valmis käymään läpi kaiken sen sontakuormankin mitä diabetes - tai elämä yleensä - teidän eteenne heittää. Eikä vain syömään kermaa kakusta.

Kyllä asia on aika tarkalleen niin että se vaikuttaa kaikkeen elämässä. Asuin nuorempana diabeetikon kanssa (mies) ja koko elämä piti rytmittää ruoka-aikojen ja piikkien ympärille. Ei voinut vain lähteä vaan aina piti varautua siihen että on mukana insuliinit ja jotain syötävää. Jouduin myös piikittämään häntä koska hän oli sairastanut diabetesta aivan pikkulapsesta ja kroppa alkoi olla aika moneen kertaan piikitetty etupuolelta. Niinpä jouduin piikittämään häntä välillä takapuolelle. Lisäksi piti opetella ensiapua jos sokerit laskevat tai nousevat liikaa ja varautua siihen että jonain päivänä diabetes aiheuttaa jalka- ja silmävaurioita. Ei siis mikään pikkujuttu pitkässä juoksussa.

Kaikessa mentiin aina diabetes edellä ja hänen tarpeensa edellä. Suhde kariutui kuitenkin lopulta muihin seikkoihin kuin diabetekseen.

Naisen kohdalla diabetes on vaikea myös raskauden kannalta jos aikoo lapsia tehdä.

Tuo ap:n kuvailema heppu oli tietysti kusipää mutta ehkä hän halusi elää huoletonta elämää eikä rytmittää omaa elämäänsä sairauden ympärille tai jopa ottaa vastuuta kumppanin elämästä ja kuolemasta.

Huolehditko liikaa? Sekin on sairautta. Itse olen diabeetikko eikä lasten hankkiminen ollut mikään ongelma. Niitä on 3 kappaletta ja raskaudet sekä synnytys meni hyvin. Osaan ihan itse huolehtia, että lääkkeet ja eväät oo mukana. Ja kykenen ihan itse pistämään takapuoleeni. Ei diabeetikot ole avuttomia. Mieheni ei ole ikinä tarvinnut huolehtia minusta. Miksi täällä tehdään diabeetikoista onnettomia reppanoita? En tunne yhtään sellaista diabeetikkoa.

Vastenmielistä leuhkimista hyvällä onnella.

Tunnen erään jonka lapsella on d.

Hoitaa erittäin hyvin lastaan. Mutta on uupunut. Lapsi on kiidätetty useita kertoja sairaalaan, kun on tapahtunut odottamatonta.

Kaikenlaiset taudit on arvaamattomia. Tulevaisuus huolettaa. Eikä lasta tietenkään saa huolettomasti hoitoon.

Puhuin nyt aikuisista ihmisistä, en lapsista. Olen itse ollut 14-vuotias kun sairastuin. Eli pahimmassa teini-iässä. Olen itse ottanut vastuun hoidostani alusta alkaen. Vanhempani eivät juurikaan hoitooni puuttuneet, koska luottivat minuun. Siksi en ymmärrä, miksi ihmiset täällä kokevat aikuisten diabeetikoiden kanssa elämisen niin kamalan vaikeaksi ja ovat uupuneita. Ja olen kyllä tosi loukkaantunut siitä, että meitä diabeetikoita pidetään toisen luokan kansalaisina, joiden perään pitää koko aika katsoa.,Se, jos mikä on vastenmielistä.

Itse olen karsinut omasta kaveripiiristäni tuollaiset vastenmieliset ylihuolehtijat. Jos mieheni olisi tuollainen huolehtija niin olisin eronnut ajat sitten.

Sut jätettiin 14 v vastaamaan yksin hoidostasi?

Nyt ymmärrän, miksi kuulostat kylmältä ja katkeralta ja tykkäät että jokainen huolehtikoon itsestään tai on huono.

Vierailija kirjoitti:

Diabeetikot taitavat itse olla jäävejä sanomaan läheisten kokemasta huolesta ja siitä miltä puolisosta tuntuu. Olen ollut diabeetikon puoliso yli 20 vuotta ja voin sanoa, että ei se ihan kevyttä kauraa ole. Lukemattomia kertoja olen herännyt yöllä elvyttämään hypoglykemian kourissa makaavaa miestäni. Onneksi olen herännyt, mutta kyllä huoli välillä ahdistaa. Entä jos en joku kerta herääkään?!

Jos nyt olisin nuori, niin miettisin toisenkin kerran, haluanko todella elää puolison sairauden ehdoilla!

Olisiko syytä puhua hoitavan lääkärin tai diabeteshoitajan kanssa? Onko hoitotasapaino liian tiukka? Hoidon tarkoitus ei ole jatkuvat yölliset alhaiset verensokerit. Itseltäni kysytään joka kerta lääkärissä, että eihän ole ollut alhaisia verensokereita. Asialle varmaan pystyisi tekemään jotain.

Hyvässä hoitotasapainossa oleva diabetes ei ole niin dramaattinen sairaus kuin moni täällä antaa ymmärtää. Toki on selvää, että diabeetikko ei voi lähteä vaikkapa ryyppäämään ja rälläämään yhtä huoletta kuin useimmat muut, mutta nepä eivät onneksi ole elämälle välttämättömiä asioita. Terveiden ja ainakin jossakin määrin säännöllisten elämäntapojen ylläpitoon kannattaa kaikkien pyrkiä. Jos jonkun diabeetikkopuoliso on useita kertoja meinannut kuolla ja sairauden suhteen joutuu kumppanikin elämään jatkuvassa stressissä, kannattaisi varmaan tarkastella kriittisesti sitä että paneutuuko tyyppi itse siihen hoitoon ihan täysillä.

Ja diabeetikon piikitys ei todellakaan ole "rajua". Saa olla todella paha piikkikammo ja olemattomat valmiudet sen käsittelyyn, jos diabeetikon puolisona arvelee joutuvansa kokemaan suurtakin pahoinvointia niistä "piikeistä". Eivät ne ole mitään ruiskun päähän lykättäviä injektioneuloja eikä pistäminen ole suuria valmisteluita vaativa operaatio. 

Parhaalla ystävälläni on diabetes, olimme nuorempina 2 vuotta hyvin tiiviisti tekemisissä, kun asuimme koulun asuntolassa, toisen vuoden yhteisessä huoneessa. Ei sitä sairautta juurikaan huomannut. Aika vähäeleisesti nuo diabeetikot hoitavat mittauksensa ja piikittämisensä. Toki ystävälläni on välillä ollut raskaampia aikoja sairauden kanssa tasapainotellessa, etenkin opiskeluaikana kun oli stressiä ja kiirettä elämässä, mutta hengenvaaraa ei ole ollut sen jälkeen kun diabetes hänellä lapsena todettiin. Nykyään tekee fyysistä kolmivuorotyötä ja elämä rullaa hyvin. Tietenkään en voi täysin ymmärtää kaikkea mitä hän on joutunut ja joutuu kokemaan, mutta ei hän suuremmin kärsi.

Minä kyllä ihmettelen miksi tämä aihe on saanut niin kiivaan vastaanoton. Ihmisethän valitevat kumppaneitaan paljon pinnallisempien ja turhempien asioidenkin perusteella, joista monelle ei myöskään voi ihminen itse mitään, kuten ulkonäkö. Mistä lähtien täällä on edellytetty, että pariutumispreferenssien pitää olla yleviä ja reiluja? Onko ne valittajat oikeasti itsekään valinneet puolisoaan yhtä ylevin perustein kuin vaativat muilta?