Lue keskustelun säännöt.
Lemmikin kuolema, miten olette päässeet yli
20.07.2018 |
Koira nukutettiin muutama päivä sitten, ja suru ja ikävä on ihan kamala. Kanavoin sitä kaikenlaiseen tekemiseen, siivoan taloa (vaikka tämäkin tuntuu pahalta kun merkit sen olemassaolosta vähitellen häviävät: irtokarvat sohvassa ja lattialla, juomakupit, tassupyyhkeet...), laitan pihaa, laitan koiran hautaa nätiksi. Kotona kaikki muistuttaa koirasta, mutta poiskaan en halua lähteä, vaikka olisi mahdollisuus, kun tuntuu että se on vielä jollain tavalla täällä. Ja kotiinpaluu olisi kauheaa, kauppareissultakin tulo tyhjään kotiin laittaa itkemään.
Niin ja juttelen sille vieläkin.
Kommentit (134)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan päässyt yli. Mielessäni juttelen niille vieläkin. Tuhkat uurnassa. En ole raaskinut haudata.
Suosittelen kyllä hautaamaan. Pääset asiassa eteenpäin.
Kuollut on kuollut. Sinulla on muistot.
Miksi säilytät tuhkaa ja uurnaa? Mikä siinä siis on se idea?
"Miksi säilytät tuhkaa ja uurnaa? Mikä siinä siis on se idea?"
Miksi sitä täytyy edes kysyä, miksi kuolleesta ylipäätään säilytetään yhtään mitään? "Mikä siinä on se idea?" Jos ei sitä itse tajua, niin ei tajua vaikka joku selittäisi "idean".
Itse olen säästänyt koirilta pannat, kissalta viltin jonka päällä se tykkäsi nukkua, ja paljon muutakin pientä. Niiden tai niiden tuhkien hävittäminen tuskin auttaa surun käsittelyssä yhtään mitään. Kyllä muistoja saa olla ja säilyttää muistoesineitä, en ole kuullutkaan että vaikkapa tuhkien hävittäminen auttaisi pääsemään eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman lemmikin lopetus riipaisee, mutta ajan myötä ikävä helpottaa ja haalenee. Eläin ei saa joutua kärsimään, tarvittaessa .on pakko toimia nopeasti.
Otan osaa.
Itse surin poikakissaani kovasti yli 2 vuotta, enkä meinannut päästä surusta millään yli.
En vaikka miten yritin.
Olkoonkin että ikää kissalla oli yli 17 vuotta ja vointi romahti kasvaimen takia eikä "mitään ollut tehtävissä".
Kissa oli minulla koko elämänsä pienestä rääpäleestä.
Tuntui kuin olisi oman lapsensa haudannut :(
Jos joku ei ymmärrä, miksi ihmiset surevat lemmikkejään, niin itse en ymmärrä yhtään moista kylmäkiskoisuutta.
Ja onko se niin vaikea ymmärtää, että joidenkin juttu on eläimet enemmän kuin ihmiset?
Minulla ei ole biologisia lapsia, joten äidilliset tunteet kohdistuivat hyvin pitkälti kissaani.
En usko että biologinen lapsi olisi muuttanut asiaa miksikään.
Karvainen tai karvaton lapsi, yhtä rakkaita silti <3
En näe siinä mitään väärää.
Nyt on kulunut 3 vuotta kissani kuolemasta ja vasta nyt alan asian jollakin tasolla hyväksymään. Ikävä on silti <3
^ sitä ei välttämättä ymmärrä kaikki nekään, jotka ovat menettäneet lemmikin. Kaikki lemmikit kun ei kosketa samalla tavalla, joidenkin kanssa taas sielut on sopusoinnussa, ja sellaisen kun menettää niin on todella kuin pala sydämestä pois.
Olen menettänyt läheisiä ihmisiä, olen menettänyt lemmikkejä useita. "surun määrä" vaihtelee paljon. Jonkun vanhan ja kipeän kohdalla voi tuntea enemmän helpotusta kuin surua. Jonkun toisen kohdalla taas on ihan hirveän vaikea hyväksyä, ikävöi ja toivoo että voisi palata ajassa taaksepäin. Lemmikkien kohdalla on vieläpä se, jos on joutunut itse tekemään lopetuspäätöksen - oliko se päätös oikea, oikeaan aikaan, olisiko voinut jotain tehdä toisin, mitä jos sillä olisi vielä ollut aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Onko surulle ranking-listaus?
Takuulla on! Ihminen, joka täällä kirjoittaa pohjattomasta surustaan koiran, kissan, kaniinin, hamsterin tai linnun menetyksestä, ei ole ihan terve päästään. Kaipuu jää, kyyneleet saattavat tulla, mutta surua lemmikin menettämiseen ei KOSKAAN voi verrata suruun, joka iskee, kun oma äiti tai isä tai sisarus tai puoliso tai oma lapsi menehtyy. Ei IKINÄ.
Yrittäkää nyt edes jotenkin käyttää järkeänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei. Etsin netistä lohtua, kun juuri 4 vuotta täyttänyt aivan mahtava, iloinen, pörröinen, leikkisä, hyväntuulinen, ikkunassa minua kotiin odottava, kahden muun kissan kanssa hyvää pataa oleva, leikattu tyttökissani oli perjantaina kotiin tullessani oudon apaattinen ja silmät seisoivat päässä. Varasin ajan eläinlääkärille olisin mennyt heti, mutta lauantai aamuksi sain ajan. Kissa oli väsynyt, oksensi vähän verta. Ja sellaista. Illalla kuoli klo 22. Tajusin vasta sen kuollessa, että ei helkkari, kissa kuolee. Järkytys ja shokki ja syyllisyys olivat ihan järjettömän vahvoja. Toimin kuin robotti, tärisin, en saanut nukuttua, itkemään pystyin vasta seuraavana päivänä. Nyt on surullista, kun tyttökissan samasta pentueesta oleva veli etsii kissaa ja käy kuolleen kissan lempipaikoilla istumassa ja tuijottaa surullisena. Se etsii siskoaan. Hirveää. Tämä tuntuu pahemmalta kuin mikään suru elämässäni tähän asti. Illat ja aamut ovat pahimpia. Olen etsinyt täältä netistä kirjoituksia, ja tiedän nyt, että moni pystyy jakamaan tuntemukseni. Kuollutta kissaa ei mikään korvaa, nyt on kolmas päivä sen äkkikuolemasta. Kissa oli todennäköisesti loukannut itsensä kotona ja saanut sisäisen verenvuodon. Aiemmat kissani olen joutunut viemään vanhuudensairaina piikille nukutettavaksi, enkä todellakaan kuvitellut, miten vakava tilanne oli, kun tulin perjantaina kotiin ja näin tilanteen. Perjantaina aamulla kaikki oli vielä hyvin. Suru on valtava, tuntuu kuin olisin vieläkin shokissa, mietin hädissäni, miten selviän tästä tuskasta. Kaikki kävi niin äkkiä, odottamatta. Vielä kissan kuollessa luulin, että selviää ja paranee. Shokki on aivan jäätävää tuskaa.
Olen nyt viikonloppuna itkenyt ja puhunut asiasta paljon, huomioinut enemmän kahta jäljelle jäänyttä kissaani, olemme kaikki surullisia. Toivon, että kuolleen kissan veli unohtaisi pian kadonneen siskonsa, on niin tuskallista katsoa, kun se etsii sitä.
Toivotan kaikkea hyvää ja voimia rakkaan lemmikkinsä menettäneille. Lemmikit ovat minulle parhaita ystäviä, hyvin rakkaita, jaan niiden kanssa elämäni. Jokaisella on oma luonne, lempiruoat, oma ääni, lempilelut, tavat.
Tämä kissan menetys oli äkillisyydessään hyvin shokeeraava, aiemmin olen ehtinyt valmistautua suruun vanhojen kissojen kohdalla. En olisi millään luopunut. En millään. Ehkä mieleni suojeli minua, kun en tajunnut asiaa edes kissan kuollessa. Oletin, että se herää vielä henkiin. Hirveä syyllisyys, tuska, suru, kaaos, kädet ja jalat tärisivät.
Nyt kissa on jo haudattu. Surutyö alkaa kun tajuan, että se ei vaan enää tule takaisin.
Hei sinä joka kirjoitat noin. Sinusta huomaa, että et ole kovin eläinrakas tai sinulla ei ole ollut lemmikkejä. Ja jos on ollut, et ole rakastanut niitä. Ja koska olet selvinnyt tuolla asenteella noinkin pitkälle, toivon, että sinulle ei myöskään tule koskaan tällaista tilannetta, jossa suru jysähtää päälle ja hajoittaa.
Toivon myös, että et ottaisi lemmikkiä, mitä tuskin teetkään onneksi. Ne ansaitsevat tulla rakastetuiksi, vaalituiksi ja hoivatuiksi.
Toivottavasti elämäsi täyttää jokin muu, jota rakastat.
Toivottavasti et enää vertaile surua tai täällä kirjoittele tuollaisia. Tuo kirjoitus kertoo paljon sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo yllä oleva vastauksena hänelle, joka kirjoitti että tulkaa järkiinne, surua lemmikin poismenosta ei voi verrata jonkun ihmisen menettämiseen.
KYLLÄ VAAN VOI
Otat uuden samanrotuisen. Niin Ellukin teki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika tekee tehtävän. Kaikki tietää suurinpiirtein lemmikin ijän(luopuminen edessä) Elämä on luopumista milloin mistäkin.
Muistot jää elämään ja kyyneleet loppuu joskus.
Ole onnellinen et ilahdutti sinun elämää.
Surua ei tarvitse suorittaa, sitä kuollutta ei tarvitse jäädä palvomaan ikuisesti. Surusta voi, ja on syytäkin, päästää irti. Säilyttää hyvät muistot ja jatkaa elämää. Ei se ihan samanlaista ole, mutta perusasiat pysyy. Joka päivä pitää syödä, nukkua, käydä vessassa... monelle näyttää olevan kovin tärkeä takertua menetykseen, oikein piehtaroida siinä ja mahdollisimman julkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko surulle ranking-listaus?
Takuulla on! Ihminen, joka täällä kirjoittaa pohjattomasta surustaan koiran, kissan, kaniinin, hamsterin tai linnun menetyksestä, ei ole ihan terve päästään. Kaipuu jää, kyyneleet saattavat tulla, mutta surua lemmikin menettämiseen ei KOSKAAN voi verrata suruun, joka iskee, kun oma äiti tai isä tai sisarus tai puoliso tai oma lapsi menehtyy. Ei IKINÄ.
Yrittäkää nyt edes jotenkin käyttää järkeänne.
Yhtään ihmistä en ole surrut niin kuin edesmenneitä koiriani. Ja kyllä, olen menettänyt isäni, äitini ja aviomieheni. En mitenkään "romahda" surussani, mutta ikävöin koiriani vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, eri tavalla kuin ketään ihmistä.
Assburger kirjoitti:
Ihmeen helposti.
Vähän tuli haikea olo. Mutta kuitenkin, se oli vain koira.En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka surevat kuollutta lemmikkiä kuin läheistä ihmistä.
En ymmärrä sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko surulle ranking-listaus?
Takuulla on! Ihminen, joka täällä kirjoittaa pohjattomasta surustaan koiran, kissan, kaniinin, hamsterin tai linnun menetyksestä, ei ole ihan terve päästään. Kaipuu jää, kyyneleet saattavat tulla, mutta surua lemmikin menettämiseen ei KOSKAAN voi verrata suruun, joka iskee, kun oma äiti tai isä tai sisarus tai puoliso tai oma lapsi menehtyy. Ei IKINÄ.
Yrittäkää nyt edes jotenkin käyttää järkeänne.
Ei toinen ihminen voi määritellä toisen surua tai jotain järjestystä, että ketä pitää surra eniten ja missä järjestyksessä. Multa on kuollut isä ja mieheltäni äiti ja silti ollaan surtu koirien menetystä todella voimakkaasti. Mun miehelle meidän yhden koiran kuolema oli selkeästi järkyttävämpi tapahtuma kuin äitinsä, joka oli jo iäkäs (vaikka menehtyikin äkkiä) kuolema.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko surulle ranking-listaus?
Takuulla on! Ihminen, joka täällä kirjoittaa pohjattomasta surustaan koiran, kissan, kaniinin, hamsterin tai linnun menetyksestä, ei ole ihan terve päästään. Kaipuu jää, kyyneleet saattavat tulla, mutta surua lemmikin menettämiseen ei KOSKAAN voi verrata suruun, joka iskee, kun oma äiti tai isä tai sisarus tai puoliso tai oma lapsi menehtyy. Ei IKINÄ.
Yrittäkää nyt edes jotenkin käyttää järkeänne.
Ei toinen ihminen voi määritellä toisen surua tai jotain järjestystä, että ketä pitää surra eniten ja missä järjestyksessä. Multa on kuollut isä ja mieheltäni äiti ja silti ollaan surtu koirien menetystä todella voimakkaasti. Mun miehelle meidän yhden koiran kuolema oli selkeästi järkyttävämpi tapahtuma kuin äitinsä, joka oli jo iäkäs (vaikka men
OTAN OSAA SUUREEN SURUUN. TIEDÄN, ETTÄ ON HIRVEÄÄ.
Vierailija kirjoitti:
Surua ei tarvitse suorittaa, sitä kuollutta ei tarvitse jäädä palvomaan ikuisesti. Surusta voi, ja on syytäkin, päästää irti. Säilyttää hyvät muistot ja jatkaa elämää. Ei se ihan samanlaista ole, mutta perusasiat pysyy. Joka päivä pitää syödä, nukkua, käydä vessassa... monelle näyttää olevan kovin tärkeä takertua menetykseen, oikein piehtaroida siinä ja mahdollisimman julkisesti.
EI OLE MITÄÄN TARVETTA PIEHTAROIDA. Vertaistukea tarvitaan. Surun käsittelyssä auttaa vertaistuki. Lemmikin lähtö voi olla niin traumaattinen kokemus, että siinä joutuu tavallaan piehtaroimaan, koska ei heti yli tai ohikaan pääse, suru on niin suuri. Älä ole sydämetön. Julmia ihmisiä on nyt jo liikaa. Kääntykäämme myötätuntoon.
Vierailija kirjoitti:
Koirani jäi silmieni edessä auton alle kun olin 7-vuotias, aina vaan itkettää kun ajattelen sitä vaikka tästä on kulunut jo 35 vuotta. En tiedä pääsenkö siitä koskaan yli, tuskin.
Näinhän siinä voi käydä, ellei eläessään ole kokenut todellisia vastoinkäymisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helposti. Koiralla oli maha jatkuvasti löysällä, vaikka a:sta ö:hön kaikki allergiasapuskat ja konstit kokeiltiin.
Kolme vuotta käytettiin intensiivisesti siihen, että yritettiin selvittää eläinlääkärin johdolla, mikä koiralla on ja miten oireita voisi lievittää.
Kun useiden pilalle menneiden mattojen ja kalusteiden jälkeen kävelin kotiin eläinlääkäriltä kädessäni tyhjä hihna ja panta, en tuntenut muuta kuin helpotusta. Sekä koiran, että itseni puolesta.
Siis löysän vatsan takia veit piikille???? Olet ihan kamala. Toivottavasti et enää ota koiraa ja kamala kohtalo koirallasi kun sai noin hirveän omistajan ja se koitui kohtaloksi.
Luitko tekstiä ollenkaan??! KOLME pitkää vuotta eri vaihtoehtoja ja tutkimuksia käytiin läpi! Tuohon koiraan paloi tuhansia euroja rahaa j
Kun syytä ei löydetä paras ratkaisu voi olla eutanasia. Tällä koiralla oli kuitenkin useita syitä kuten voit lukea kirjoituksesta.
Tässä naapurissa oli samanlainen allergikko koira joka kuoli kun sai suolistotulehduksen ja lääkäri ei nähnyt mitään normaalia suolistossa..... Kyllä näitä sattuu.
Suosittelen kyllä hautaamaan. Pääset asiassa eteenpäin.
Kuollut on kuollut. Sinulla on muistot.
Miksi säilytät tuhkaa ja uurnaa? Mikä siinä siis on se idea?