Lue keskustelun säännöt.
Lemmikin kuolema, miten olette päässeet yli
20.07.2018 |
Koira nukutettiin muutama päivä sitten, ja suru ja ikävä on ihan kamala. Kanavoin sitä kaikenlaiseen tekemiseen, siivoan taloa (vaikka tämäkin tuntuu pahalta kun merkit sen olemassaolosta vähitellen häviävät: irtokarvat sohvassa ja lattialla, juomakupit, tassupyyhkeet...), laitan pihaa, laitan koiran hautaa nätiksi. Kotona kaikki muistuttaa koirasta, mutta poiskaan en halua lähteä, vaikka olisi mahdollisuus, kun tuntuu että se on vielä jollain tavalla täällä. Ja kotiinpaluu olisi kauheaa, kauppareissultakin tulo tyhjään kotiin laittaa itkemään.
Niin ja juttelen sille vieläkin.
Kommentit (134)
Surun aika kestää sen minkä kestää. Itselläni pahin kesti puoli vuotta. Molempien koirien kanssa kävi näin. Sen jälkeen hiljaista surua, välillä voimakkaampaa, mutta ei niin repivää. Kaipaus on kestänyt jo vuosia... onneksi saan hoitaa ystävien koiria ja saan näin tassuterapiaa. Omaa koiraa en aio enää ottaa ainakaan vuosiin työkiireiden takia. Ehkä eläkkeellä taas joku karvanallukka saa luonani kodin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairasta surra jotain elukkaa ja vähät välittää yyhhoo äitien kasvattamista narkomaaneista jotka ryöstelevät ihmisiä kaduilla. Miettikää omalle kohdalle!
Vierailija kirjoitti:
Sairasta surra jotain elukkaa ja vähät välittää yyhhoo äitien kasvattamista narkomaaneista jotka ryöstelevät ihmisiä kaduilla. Miettikää omalle kohdalle!
Eipä tuokaan niin mitään, mutta nämä haluavat sairailta vanhuksilta kaikki eläkkeet ja tuet pois saadakseen itse enemmän tukia yhteiskunnalta.
Se vasta sairasta onkin vihata omia vanhempiaan ja isovanhempiaan niin paljon, että toivoo heidän kuolevan kitumalla!
En ole päässyt yli. Vaikka viimeisen koirani kuolemasta onkin jo 10 vuotta. Se oli kolmas koirani ja se oli niinsanotusti "elämäni koira". Oli ne muutkin tosi rakkaita, mutta tämän koiran kanssa meillä koko perheelle tuli ihan erityinen yhteys. Se jotenkin yhdisti kaikki ihmiset.
Vaikea selittää, mutta vaikka ihmisille tuli kriisejä ja eroja niin tätä yhtä koiraa kaikki tahtoivat tavata. Jopa exäni, joka oli allerginen ja aiemmin inhosi koiria. Myöskään veljeni ei koskaan tykännyt koirista, mutta tätä koiraa hän rakasti ja vaikka veljeni oli melkoinen kovis, hän jopa itki kun juuri tämä koira kuoli.
Sen koiran kuolema oli minulle ja kaikille niin kova kolaus, etten ole sen jälkeen uskaltanut uutta hommata. Minulla on nykyään kissoja ja aivan ihania ovat nekin näköjään, erityisesti toinen joka on todella hellä ja läheisyydestä tykkäävä, että ei varmaan tuu olemaan helppoa näidenkään kuolemat.
Koirissa kuitenkin oli myös se, että ne kulkivat mukana kaikkialla. Koira autossa, koira veneessä, koira teltassa, koira kylässä, siinä kohtaa kun kissat viedään hoitoon tai joku tulee hoitamaan ne kotiin, koiran kanssa mentiin ja tehtiin. Että niistä jää enemmän muistoja ja ne olivat iso osa elämää. Joillakin on mahdollista ottaa koira jopa mukaan töihin.
Spherical Sapphire kirjoitti:
Lemmikin omistamiseen hintana on lopulta aina suunnattoman surun kohtaaminen, kun tulee aika silittää ja halia karvaturria viimeisen kerran hyvästiksi viimeisele matkalle. Olen elämäni aikana saattanut viimeiselle matkalle 3 koiraa ja yhden kissan. Kokemus ei auta mitään, aina tulee itkua ämpäri kaupalla. Vaikeinta on hyväksyä se lopullisuuden tunne, ettei enää koskaan lähdetä lenkille tai metsäretkille yhdessä, ei koskaan. Syvän surun keskellä sitä ajatelee, ettei enää yhtään uutta koiraa tai kissaa, koska tätä luopumisen aiheuttamaa surua ei kestä enää yhtään kertaa uudestaan. Mutta kun aikaa kuluu, ilmestyy sydämeen tila uudelle tulokkaalle kuin tyhjästä. Uusi lemmikki asettuu täydentämään sitä suuremmoista lemmikkien täyttämää aikajanaa, jota pitkin kuljetaan rakkauden siivittämänä seikkailusta toiseen, läpi koko elämän...
Ihmisillä on tosi erilaisia tapoja surra. Esimerkiksi ystäväni laittoi koiransa kaikki lelut ja joitakin valokuvia pöydälle ja piti niitä siinä pitkän aikaa.
Mulla taas meni niin, että en kestänyt katsella mitään mikä muistutti koirastani, sulloin kaikki pahvilaatikkoon ja vein varastoon. Kuviakin pystyin katsomaan vasta noin kymmenen vuoden päästä 😃.
Tämä kyseinen ystäväni myös pöyristyi kun kerroin, että kaivoin uurnan jostain varaston perukoilta vasta vuosien päästä ihan pölyisenä, kun hän tyyliin pyyhkii uurnasta pölyt viikottain.
Niin ja naapurini ottaa aina uuden koiran heti kun edellinen on kuollut. Mutta aina hän on kaikki koiransa hoitanut esimerkillisesti, turkkirotuja vielä ja aina on vimosen päälle turkit hoidettuja.
Ei voi mittään, me ollaan ihmiset niin erilaisia kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä on vissiin erilaisia. Mulla on ollut koiraa, kissaa, kania, hamsteria, kalaa ja hiirtä. Ja kyllähän sitä ymmärtää, kun eiläimen ottaa, että se myös kuolee. Ja kyllä se on ikävää, mutta siitä pääsee nopeasti myös yli. Pari viikkoa kuulin koiran haukuntaa, kun viimeisin kuoli. Sitten kun harhat loppui, oli pari viikkoa ikävä. Nyttemmin en enää juuri muistakaan.
On minulta äitikin kuollut 8 vuotta sitten. En minä häntäkään juuri muistele. Vaikka rakastinkin. Minä elän hetkessä. Tässä ja nyt.
Pari viikkoa? Minulla on mennyt vähintään pari vuotta.
Mä en jotenkin osaa ikävöidä niitä, jotka ei ole elossa. Aivoni ilmeisesti tiedostavat, että se on nyt pois, se ei palaa, älä käytä energiaa turhaan. Samalla tavalla se kertoo töissäkin ja jopa parisuhteissa, mikä on ihan hukk
Olen tosi kateellinen sulle. Itse otan aina kaikkien ihmisten ja lemmikkien kuolemat todella maailmani muuttavana asiana, joista en tietyllä tapaa koskaan täydellisesti edes toivu. Vaikkei edes oltaisi oltu erityisen läheisiä. Onneksi meillä on pieni suku ja lähes kaikki on jo kuolleet, että enää ei tartte kokea paljoa järkytyksiä.
Tietyllä tapaa voisi ainakin ajatella "mutkat suoriksi" koiran ja jopa koiran tietoisuuden, tai ainakin "kopion" näiden informaatiosta, jatkavan osana isompaa aaltofunktiota levittäytyen koko universumin alueelle. Sinänsä tuossa ajattelussa on monta virhettä, mutta ehkä se helpottaa hetkeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
aatelkaa maanviljelijöitä: lähetetään teuraaksi eläimiä vuosikaudet, ennen oli navetassa monta kissaa jotka tavalla tai toisella kuoli, lemmikkivasikat ja lampaat ja siat kaikki teurastettiin. Eikä mitään traumoja kellekkään jäänyt. Sanottiin että ei saa surra eläimiä. Ihmisiäkin kuolee mikä mistäkin syystä, onko suru lemmikki kissasta tai koirasta suurempi?
Tunnetko maanviljelijöitä paljonkin? Mä tunnen pienviljelijöitä, jotka antaa jokaiselle tuotantoeläimelleen nimenkin, vaikka niiden kohtalo on jo tiedossa. Ja kyllä he niitä aina suree. Ja myös mummoni kertoi aikoinaan heidän lehmistään ja kanoistaan, muisti jopa joidenkin nimetkin. Myös koirista ja kissoista kertoi paljon muistoja. Kyllä eläimiin entisaikoinakin kiinnyttiin, niistä löytyy paljon vanhoja kirjoituksiakin.
Elämä vaan oli erilaista silloin. Oli normaalia, että ihmisetkin kuolla kupsahteli tuosta noin vaan. Lapsetkin. Äitejä kuoli synnytyksiin jatkuvasti ja isiä tauteihin tai sodissa. Ja tietysti ihmisillä oli traumoja, mutta pakko oli vaan silti yrittää jatkaa.
Mitä haet kirjoituksellasi?
Kaivon vanhan ketjun esiin, sattuneesta syystä itselle ajankohtainen aihe. Joitain lemmikkejä olen menettänyt mutta nyt viimeisimmän kohdalla olen niin suruissani, että en ymmärrä itsekään. Itken enemmän kuin yhdenkään ihmisen kohdalla.
Piikille vieminen on kamalaa. Aivan kuin puukottaisi selkään parasta ystäväänsä. Vaikka miten eläinlääkäri sanoo että se on nyt parasta, tuntuu ihan hirveältä.
Lohdullista lukea etten sentään ole ainoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut vain hamstereita ja kaneja lemmikkeinä. Niiden kuolema on surettanut muutaman päivän mutta aika nopeasti olen toipunut niiden kuolemista. Enkä ole ollut niiden kuollessa mitenkään hirveän surullinen, ehkä haikeus olisi oikeampi sana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
aatelkaa maanviljelijöitä: lähetetään teuraaksi eläimiä vuosikaudet, ennen oli navetassa monta kissaa jotka tavalla tai toisella kuoli, lemmikkivasikat ja lampaat ja siat kaikki teurastettiin. Eikä mitään traumoja kellekkään jäänyt. Sanottiin että ei saa surra eläimiä. Ihmisiäkin kuolee mikä mistäkin syystä, onko suru lemmikki kissasta tai koirasta suurempi?
Tunnetko maanviljelijöitä paljonkin? Mä tunnen pienviljelijöitä, jotka antaa jokaiselle tuotantoeläimelleen nimenkin, vaikka niiden kohtalo on jo tiedossa. Ja kyllä he niitä aina suree. Ja myös mummoni kertoi aikoinaan heidän lehmistään ja kanoistaan, muisti jopa joidenkin nimetkin. Myös koirista ja kissoista kertoi paljon muistoja. Kyllä eläimiin entisaikoinakin kiinnyttiin, niistä löytyy paljon vanhoja kirjoituksiakin.
Elämä vaan oli erilaista silloin. Oli normaalia, että ihmise
Joo ei maanviljelijät tunne mitään muka, mitä hittoa.
Olin lapsi kasarilla, naapureina maitotilallisia, kyllä joihinkin lehmiin / vasikoihin emäntä tai isäntä kiintyi enemmän kuin toisiin, ja sellaisen saattelu autoon oli kova paikka, kyyneleitäkin nähty välillä. Ja tiedän monia joiden mielestä se on pahin paikka karjatilallisen työssä, se eläimen kuolema, etenkin nuoren eläimen jonka eteen on tehty aika paljon, mutta lääkärikään ei pysty auttamaan. Ei ihminen ole tunteeton möllikkä, ehkä joku on, mutta ei mitenkään kaikki.
Hei katsopa sarja Clarksons Farm, boomer-ikäinen "kovapintainen ja rääväsuinen" mies ryhtyi lehmä- lammas- ja sikafarmariksi, katso kuinka monta kertaa kostui silmät hänellä kun eläin kuolee! Niin monta kertaa etten muista.
Ihme värittämistä ja oman agendan pönkittämistä, ettei muka eläimiä työkseen kasvattava välitä eläimistä, tai ei kiinny niihin, tai ei arvosta niiden elämää. Ei se ole totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otin toisen koiran kun rakas vanhus oli 8 vuotias.Surua helpotti että toinen jäi.Nyt on myös 2, joten varmaan auttaa.
Rehellinen vastaus: en ole päässyt (rakkaan lemmikkini kuolemasta on nyt 3kk) ja tuskin koskaan pääsenkään. Sen kanssa oppii elämään koska on pakko. Elämästä tuntuu kadonneen osa väreistä ja ainakin vielä tuntuu siltä, ettei ne takaisin ole tulossakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sairasta surra jotain elukkaa ja vähät välittää yyhhoo äitien kasvattamista narkomaaneista jotka ryöstelevät ihmisiä kaduilla. Miettikää omalle kohdalle!
Sulkeeko nämä jotenkin toisensa pois? Ei voi välittää kuin toisesta asiasta, niinkö? Kaikki eivät ole samanlaisia putkiaivoja.
Vierailija kirjoitti:
Helposti. Koiralla oli maha jatkuvasti löysällä, vaikka a:sta ö:hön kaikki allergiasapuskat ja konstit kokeiltiin.
Kolme vuotta käytettiin intensiivisesti siihen, että yritettiin selvittää eläinlääkärin johdolla, mikä koiralla on ja miten oireita voisi lievittää.
Kun useiden pilalle menneiden mattojen ja kalusteiden jälkeen kävelin kotiin eläinlääkäriltä kädessäni tyhjä hihna ja panta, en tuntenut muuta kuin helpotusta. Sekä koiran, että itseni puolesta.
Toivottavasti et ota uutta koiraa. Tai mitään eläintä.
Kannattaa guuglettaa tietoa.
Yöllä ne järisyttävät itkukohtaukset tulee, koska mieli käsittelee asian yö-tilassa. Pikkuhiljaa muistot muuttuu. Katselee kuvia, pääsee rauhallisemmasta tilasta käsin muokkaamaan asiaa. Itkukohtaus voi tulla milloin vain. Julkisesti tai yksityisesti.
Iltaisin poltan valkoista pöytäkynttilää kulhossa jossa on valkoisen ruusun terälehtiä. Lepään paljon ja ns hituroin.
Suru on kipu joka paiskaa petiin, pakottaa sikiöasentoon, laittaa sielun ja vartalon mutkalle. Ja silloin muisto nousee, lemmikki nauraa taas vierellä, katsoo uteliaasti tummilla silmillään, vie sinut kesään jolloin kävitte heinäpellolla ja tuijotitte uuninpesään.
Hauva on tyytyväinen, katsoo ja tönäisee kuonollaan...
(Hei, lighten up mamma, en mä perhettä jätä.
Katso ja tee perässä, kierähdä selälleen, laita tassut taivasta kohti ja kieri. Sitten ravista turkkia ja nappaa ilmasta ötökkä.)
Yhdessä mennään, päivä kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Helposti. Koiralla oli maha jatkuvasti löysällä, vaikka a:sta ö:hön kaikki allergiasapuskat ja konstit kokeiltiin.
Kolme vuotta käytettiin intensiivisesti siihen, että yritettiin selvittää eläinlääkärin johdolla, mikä koiralla on ja miten oireita voisi lievittää.
Kun useiden pilalle menneiden mattojen ja kalusteiden jälkeen kävelin kotiin eläinlääkäriltä kädessäni tyhjä hihna ja panta, en tuntenut muuta kuin helpotusta. Sekä koiran, että itseni puolesta.
Minua ei materialismi auta yhtään.
Kissani kuoli 2 ja puoli vuotta sitten, ja on ikävä joka päivä.
aatelkaa maanviljelijöitä: lähetetään teuraaksi eläimiä vuosikaudet, ennen oli navetassa monta kissaa jotka tavalla tai toisella kuoli, lemmikkivasikat ja lampaat ja siat kaikki teurastettiin. Eikä mitään traumoja kellekkään jäänyt. Sanottiin että ei saa surra eläimiä. Ihmisiäkin kuolee mikä mistäkin syystä, onko suru lemmikki kissasta tai koirasta suurempi?