Lue keskustelun säännöt.
Lemmikin kuolema, miten olette päässeet yli
20.07.2018 |
Koira nukutettiin muutama päivä sitten, ja suru ja ikävä on ihan kamala. Kanavoin sitä kaikenlaiseen tekemiseen, siivoan taloa (vaikka tämäkin tuntuu pahalta kun merkit sen olemassaolosta vähitellen häviävät: irtokarvat sohvassa ja lattialla, juomakupit, tassupyyhkeet...), laitan pihaa, laitan koiran hautaa nätiksi. Kotona kaikki muistuttaa koirasta, mutta poiskaan en halua lähteä, vaikka olisi mahdollisuus, kun tuntuu että se on vielä jollain tavalla täällä. Ja kotiinpaluu olisi kauheaa, kauppareissultakin tulo tyhjään kotiin laittaa itkemään.
Niin ja juttelen sille vieläkin.
Kommentit (134)
Ketju oli aloitettu jo yli viisi vuotta sitten, joten ehkä aloittajan suru on jo helpottanut.
Suru helpottaa vähitellen, ja se tuntuu tosiaan samalta kuin läheisen menettäminen. Lemmikki on usein se jolle kerrtotaan ne kaikki syvimmät tuntemukset ja lemmikki jaksaa kuulla samat asiat uudelleen ja uudelleen. Olen surrut omia kissoja, vielä vuosien jälkeen ne nostattaa itkun ja kaipauksen, ei ne unohdu koskaan. Kyyneleet kertovat rakkaudesta jolla heitä rakastimme ja luottamuksesta jota rakas lemmikki meille antoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän koira lähti itsekseen 12-vuotiaana. Suru oli valtava. Meni pari kuukautta ja otettiin toinen saman rotuinen pentu. Ei uusi koira tietenkään mitenkään vanhaa korvaa, mutta en todellakaan pysty olemaan ilman koiraa. Vanhan koiran tuhkat on meillä kotona. Koira kuoli vanhuuteen luonnollisesti, niin käy ihmisillekin. Hyväksyin asian.
Miltä tuntuu pitää kotiaan hautausmaana? Pidätkö myös vanhempiesi tuhkat kotonasi?
Yli pääsi helposti kun painoi lisää kaasua. Sattuuhan noita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan päässyt yli. Mielessäni juttelen niille vieläkin. Tuhkat uurnassa. En ole raaskinut haudata.
Suosittelen kyllä hautaamaan. Pääset asiassa eteenpäin.
Kuollut on kuollut. Sinulla on muistot.
Miksi säilytät tuhkaa ja uurnaa? Mikä siinä siis on se idea?
Se, ettei tarvitse mennä elämässä eteenpäin. Vaan voi ikuisesti hankkia itselleen lisätraumaa vanhuuteen kuolleesta eläimestä.
Kyllä lemmikkeihin saa kiintyä, mutta se on sairasta, ettei 10-20 vuotta elävästä lemmikistä osata päästää irti, kun sen aika tulee. Mutta kaikesta ikuisesti traumatisoituminen on nykyaikaa, kun ei kerran oikeita ongelmia ole.
Ainoa asia joka auttaa, on aika. Aluksi suru sattuu ihan hirveästi, mutta hiljalleen laantuu. Siihen menee viikkoja, mutta aika auttaa. Suru kuuluu elämään. Ei sille mitään voi.
Minulla on ollut kolme rakasta koiraa perheenjäseninä elämäni aika. Kaikki ne on nukutettu siinä vaiheessa, kun niiden elämä ei ollut enää elämisen arvoista. Se on ollut viimeinen palvelus ja niin saatanallisen vaikeaa samalla kertaa.
Aloittajalle toivon voimia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni aihe on kiehtova ja pyörin paljon tämän teeman keskellä.
Itse kuulun siihen porukkaan joka kyllä suree lemmikin kuolemaa, muttei suru ole koskaan ollut mitenkään ylitsepääsemätöntä tai laittanut työkyvyttömäksi jne.
Yksi syy voi olla siinä, että meillä on ollut eläimiä lapsesta asti useita ja ensimmäiset hyvästit perheen lemmikeille olen antanut jo alakouluikäisenä. Oletan, että mieleni on tottunut käsittelemään luopumista ja surua. Ajattelen, että eläimen elämän laatu on aina kriteeri numero yksi ja elämän pituus ja se, että se viettää sen minun seurassa on toissijaista. Tämä ajatus on helpottanut kolmesta erityisen merkittävästä eläimestä luopumisesta.
Eli ohjeeni aloittajalle; aika helpottaa. Toinen, hommaa uusi lemmikki, sillä suuri suru tarkoittaa että lemmikit ovat sinulle erityisen tärkeitä.
Ennen ihmettelin suureen ääneen niitä jotka aikuisena vielä itkevät päivätolkulla eläinten perään, mutta se on väärin. Ei tunteilleen mitään voi. Itse liikutun taas monesta sellaisesta asiasta, mitä monet eivät pysty käsittämään.
Näin käy kun inhimillistetään elukat. Kuolema on luonnollista, lemmikinkin.
Ei ole ihme että maassa on mielenterveysongelmia kun mitään ei kestetä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Assburger kirjoitti:
Ihmeen helposti.
Vähän tuli haikea olo. Mutta kuitenkin, se oli vain koira.En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka surevat kuollutta lemmikkiä kuin läheistä ihmistä.
TÄmä! Pahimmillaan ottavat esiin kun esim työkaveri kertoi äitinsä poismenosta niin jo joku rupes puhumaan oman koiran kuolemasta! hei haloo, vähän tunne älyä.
Mutta sitähän näillä koira ja kissaihmisillä ei ole
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Ihmeen helposti.
Vähän tuli haikea olo. Mutta kuitenkin, se oli vain koira.En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka surevat kuollutta lemmikkiä kuin läheistä ihmistä.
TÄmä! Pahimmillaan ottavat esiin kun esim työkaveri kertoi äitinsä poismenosta niin jo joku rupes puhumaan oman koiran kuolemasta! hei haloo, vähän tunne älyä.
Mutta sitähän näillä koira ja kissaihmisillä ei ole
MONELLA IHMISELLÄ ON TAPANA NOSTAA OMAT MENETYSKORTIT ESIIN KUN JOLLA KULLA ON SURUA. Ehkä se on joku psyykkinen "kyllähän mullekin on noin käynyt" -juttu.
Jokainen rakastaa, mitä rakastaa ja suree, mitä suree. Rakkaus ja suru ovat hyvin yksilökeskeisiä asioita. Jotkut tarvitsevat jopa sairaslomaa muutaman päivän kestääkseen. Itsekään en olisi töissä halunnut itkeskellä, lemmikkini kuoli perjantaina, joten viikonloppu meni kotona itseäni keräillessä ja maanantaina pystyin jo vaikuttamaan normaalilta, vaikka vähän väliä meinasi tippa tulla silmään, niin sain pidettyä tunteet ominani. Kotona sitten voi surra, kun siellä kaikki muistuttaa tapauksesta. Älkää ihmiset olko julmia ja kylmiä toisillenne. Empatialla ja lämmöllä saadaan maailmaa muutettua paremmaksi. Jokainen voi osaltaan yrittää ymmärtää, että suru kosketaa meitä eri tavoin. Lisäksi suru on erilaista jokaisella ja jokaisen kuolleen kohdalla. Myötätuntoa ja ymmärrystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketju on ehkä aloitettu viisi vuotta sitten mutta uusia surullisia tulee joka päivä lisää Suomessakin. Milloin rakas lemmikki, milloin rakas ihminen. Vertaistukea tarvitaan.
Minä muistin lauantaina, että tänään on 33 vuotta meidän missen syntymästä. Missen kuolemasta tuli viime elokuussa 15 vuotta, mutta ikävä on edelleen kova. Toista kissaa emme ole ottaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketju on ehkä aloitettu viisi vuotta sitten mutta uusia surullisia tulee joka päivä lisää Suomessakin. Milloin rakas lemmikki, milloin rakas ihminen. Vertaistukea tarvitaan.
Ei tarvita kuin korkeintaan tapauksissa että lapsi tai nuori kuolee. Heillä olisi ollut vielä elämä edessä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketju on ehkä aloitettu viisi vuotta sitten mutta uusia surullisia tulee joka päivä lisää Suomessakin. Milloin rakas lemmikki, milloin rakas ihminen. Vertaistukea tarvitaan.
Ei tarvita kuin korkeintaan tapauksissa että lapsi tai nuori kuolee. Heillä olisi ollut vielä elämä edessä
Höpö höpö. 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Ihmeen helposti.
Vähän tuli haikea olo. Mutta kuitenkin, se oli vain koira.En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka surevat kuollutta lemmikkiä kuin läheistä ihmistä.
Onko surulle ranking-listaus?
On.
Jos ei ole kokenut todellista surua, voi eläimen normaali kuolema vanhuuteen tuntua maailman kamalimmalta jutulta, ja sitten pitää olla kaksi viikkoa poissa töistä, kun undulaatti kuoli. Se ei ole normaalia.
Olet väärässä. Jos se eläin on ollut sinun paras ystäväsi vuosikausia ja joka päivä sinun elämässä mukana, on se usein paljon pahempi suru, kuin se, että joku vanha ja elämänsä elänyt ihminen kuolee.
Jos sä oikeasti olet rakastanut jotakin, oli se sitten ihminen tai eläin, ja olet läheinen sen kanssa, niin kyllä sitä suree. Itse olen menettänyt vanhempani ja vaikka heitäkin surin, niin silti se, että olin asunut jo montakymmentä vuotta pois lapsuudenkodista ja niin kaukana, että harvoin nähtiin,niin he eivät kuuluneet joka päiväiseen elämääni. Aukko ei tuntunut omassa kodissani. Olen nenettänyt myös veljen, joka oli minua 10 vuottta vanhempi ja ei oltu ikäeronvuoksi kovin läheisä, hän oli jo muuttanut kotoa pois, kun alan kunnolla muistamaan asioita. Ei hänenkään kuolema vaikuttanut minun jokapäiväiseen elämään. Mutta kun koiriani on kuollut, on suru ollut valtava ja kaikki on kotona muistuttanut tuosta rakkaasta karvaturrista.
Tiedän paljon ihmisiä, jotka sanoo, että lemmikin menettäminen on ollut raskaampaa, kuin jonkun ihmisen menettäminen.
Mietin usein koiriani, joista ensimmäiset ovat olleet kuolleena jo 30 vuotta. Kyllä minulla on heitä edelleen ikävä.
Kuolleita ihmisiä en kaipaa niinkään
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Ihmeen helposti.
Vähän tuli haikea olo. Mutta kuitenkin, se oli vain koira.En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka surevat kuollutta lemmikkiä kuin läheistä ihmistä.
TÄmä! Pahimmillaan ottavat esiin kun esim työkaveri kertoi äitinsä poismenosta niin jo joku rupes puhumaan oman koiran kuolemasta! hei haloo, vähän tunne älyä.
Mutta sitähän näillä koira ja kissaihmisillä ei ole
Höpö höpö. Jos vauvapalstaan on uskominen, niin oma äiti ja varsinkin anoppi on kamalimmat ihmiset päällä maan ja vauvapalstalaiset on vain onnellisia, kun kuolo korjaa. Hyvä, ettei ilojuhlia järjestetä.
Ja eläkettäkin kehtaavat nostaa ja elävät työtätekevän kansan loisina.
On tehty tutkimus että lemmikkiin kiintyy samalla tavalla kuin omaan lapseen, tunteet ovat samanlaiset. Joten sydämettömät voivat pitää leipäläpensä kiinni asioista joista eivät ymmärrä ja mistä on faktaa ja tutkimustietoa. Se että juuri sinä et kiinny lemmikkiin kuten toinen ei poista sitä miten muille menetys on suurempi.
Meillä on ollut monta kissaa ja koiraa vuosien saatossa. Lehmiäkin ammuttu navetan päätyyn, kun eivät ihmis ruoaksi enää kelvanneet. Niin yhtäkään en noista surutta. Miksi olisi pitänyt? Nehän on eläimiä. Suretko kuollutta lintua metsässä? En tarkoita, etteikö niitä pitäisi hoitaa kunnolla mutta muu vetistely on kyllä turhaa. Jotenkin outoa mutta sillä kohtaahan se meni pilalle, kun eläimet muuttui puheessa muotoon "hän" ja ihmiset "se"...
Tunnen kovan ja kyynisen ihmisen joka kissalleen teki haudan pihalleen kukkien kera. Suree kuin ihmistä joku toinen surisi mutta tällä ihmisellä ei vain ole tunteita toisia kanssaihmisiä kohtaan. Ts. Ihmiset on pashaa mutta eläimiin voi rakastua. En tiedä muuttuisiko suhtautuminen jos joku elukka kerrankin puraisisi sitä kunnolla? Olisiko kaikki maailmassa sen jälkeen pashaa?
Vierailija kirjoitti:
Tunnen kovan ja kyynisen ihmisen joka kissalleen teki haudan pihalleen kukkien kera. Suree kuin ihmistä joku toinen surisi mutta tällä ihmisellä ei vain ole tunteita toisia kanssaihmisiä kohtaan. Ts. Ihmiset on pashaa mutta eläimiin voi rakastua. En tiedä muuttuisiko suhtautuminen jos joku elukka kerrankin puraisisi sitä kunnolla? Olisiko kaikki maailmassa sen jälkeen pashaa?
Olen kuin tämä ihminen. Elukat on purrut ja raapinut ja hevosen kanssa lähti melkein henki. En siltikään vihaa eläimiä, ne toimivat vaiston varassa. Ihmisiä vihaan,olen saanut kokea kiusaamista koko ikäni ja ihmisen pahuus on aina tarkoituksellista.
On.
Jos ei ole kokenut todellista surua, voi eläimen normaali kuolema vanhuuteen tuntua maailman kamalimmalta jutulta, ja sitten pitää olla kaksi viikkoa poissa töistä, kun undulaatti kuoli. Se ei ole normaalia.