Lue keskustelun säännöt.
Lemmikin kuolema, miten olette päässeet yli
20.07.2018 |
Koira nukutettiin muutama päivä sitten, ja suru ja ikävä on ihan kamala. Kanavoin sitä kaikenlaiseen tekemiseen, siivoan taloa (vaikka tämäkin tuntuu pahalta kun merkit sen olemassaolosta vähitellen häviävät: irtokarvat sohvassa ja lattialla, juomakupit, tassupyyhkeet...), laitan pihaa, laitan koiran hautaa nätiksi. Kotona kaikki muistuttaa koirasta, mutta poiskaan en halua lähteä, vaikka olisi mahdollisuus, kun tuntuu että se on vielä jollain tavalla täällä. Ja kotiinpaluu olisi kauheaa, kauppareissultakin tulo tyhjään kotiin laittaa itkemään.
Niin ja juttelen sille vieläkin.
Kommentit (134)
Itse äitini äkillisen kuoleman jälkeen jouduin viemään koiran piikille. Oli ihan mahtava olo.... :(
Mitä oliko siinä yksi vuorokausi eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paras tapa olisi antaa itselle joka päivä vaikka tiettyyn aikaan 30min-1h aikaa ihan vaan surra menetystä. Puskemalla niitä tunteita pois ja yrittämällä tehdä jotain muuta ei varmasti auta. Anna siis itsellesi joka päivä siihen tiettyyn aikaan se tietty aika surra koirasi menetystä ja loppupäivän käytät sitten muuhun.
Kyllä olen surrutkin. Tuntuu että tuo siivoaminen ym käsillä tekeminen jotenkin helpottaa niitä tunteita mitä siinä töitä tehdessä mielessä liikkuu. En oikein osaa asettaa mitään aikaikkunaa näille surun tunteille, ne yhtäkkiä vaan tulevat päälle jostain pikkujutusta, ja välillä taas olo tuntuu jopa normaalilta. Kaikista pahimmat hetket on illat ja aamut. Joskin koko ajan on vieläkin sellainen pala kurkussa. Olen tänään ääneen jutellut paljon koiralleni, ihan kuin se olisi tuossa vierellä vieläkin. Se on jostain syystä helpottanut oloa todella paljon. Joku jos näkisi pitäisi ihan pöpinä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Itse äitini äkillisen kuoleman jälkeen jouduin viemään koiran piikille. Oli ihan mahtava olo.... :(
Mitä oliko siinä yksi vuorokausi eroa.
Kamalaa. En tiedä miten selviäisin selväjärkisenä tuollaisesta. Tämän koiran menetys on jo tarpeeksi kauheaa, saati vielä oma äiti samaan aikaan. Ap
Assburger kirjoitti:
Ihmeen helposti.
Vähän tuli haikea olo. Mutta kuitenkin, se oli vain koira.En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka surevat kuollutta lemmikkiä kuin läheistä ihmistä.
Kukaan läheisistäni, mukaan lukien vanhempani, lapseni, sisarukseni perheineen, isovanhemmat, ystävät jne , ei voi korvata koiraa. Koiralla on erityinen paikka elämässäni. Voisin olla ilman tuttavia, mutta en voisi olla ilman koiraa.
En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka määrittävät mitä ja miten toinen ihminen saa surra. Surun väheksyminen on itsensä ylentämistä ja toisen ihmisen aliarvioimista.
Sain ensimmäisen koiran 6 vuotiaana. Hän kuoli 2009. En ole päässyt yli vieläkään enkä tule pääsemään. Kuulostaa tyhmältä mutta kun oli ainoa asia lapsuudessa joka auttoi selviämään juoppo/ väkivalta vanhemmista. Eli piristi aina ja hänestä välittyi aito rakkaus. Kuoli valitettavasti tuntia ennenkuin pääsin hyvästelemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna itsellesi aikaa surra. Itke, jos itkettää. Itse koin outoa syyllisyyttä, kun olin täysin masentunut pari viikkoa kissani kuoleman jälkeen. Mutta ei minun suruni ollut (tai ole) keneltäkään pois, eikä se vähennä muiden tuskaa, jos yrittäisin olla surematta. Päinvastoin. Miksi tukahduttaa täysin luonnollisia tuntemuksia?
Voimia sinulle, aika hieman parantaa haavoja. Ensimmäiset kuukaudet ovat tosi rankkoja. Omasta kokemuksestani oppineena sanoisin, että säästä jokin koiralle kuulunut esine - vaikkapa kaulapanta, lelu tms. Oman lemmikkini kuolema oli niin äkkinäinen ja shokeeraava, etten ehtinyt edes miettiä mitään muistoesinettä, mutta nyt sellainen olisi ihana.
Siitäkin huolimatta, parhaiten koirasi muisto ja rakkaus säilyy aina mielessäsi. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse äitini äkillisen kuoleman jälkeen jouduin viemään koiran piikille. Oli ihan mahtava olo.... :(
Mitä oliko siinä yksi vuorokausi eroa.
Kamalaa. En tiedä miten selviäisin selväjärkisenä tuollaisesta. Tämän koiran menetys on jo tarpeeksi kauheaa, saati vielä oma äiti samaan aikaan. Ap
Opastuksena sain " KAIKILLE MEILLE TAPAHTUU! LUULETKO SINÄ OLEVAN AINOA! " Joo kyllä tunnen...
Pakkohan siinä on selvitä kun mitään apua ei saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anna itsellesi aikaa surra. Itke, jos itkettää. Itse koin outoa syyllisyyttä, kun olin täysin masentunut pari viikkoa kissani kuoleman jälkeen. Mutta ei minun suruni ollut (tai ole) keneltäkään pois, eikä se vähennä muiden tuskaa, jos yrittäisin olla surematta. Päinvastoin. Miksi tukahduttaa täysin luonnollisia tuntemuksia?
Voimia sinulle, aika hieman parantaa haavoja. Ensimmäiset kuukaudet ovat tosi rankkoja. Omasta kokemuksestani oppineena sanoisin, että säästä jokin koiralle kuulunut esine - vaikkapa kaulapanta, lelu tms. Oman lemmikkini kuolema oli niin äkkinäinen ja shokeeraava, etten ehtinyt edes miettiä mitään muistoesinettä, mutta nyt sellainen olisi ihana.
Siitäkin huolimatta, parhaiten koirasi muisto ja rakkaus säilyy aina mielessäsi. <3
Panta on ja vähän karvoja laitoin talteen nättiin purkkiin... ihan hirveä ikävä on taas, kun ei ole tuossa vieressä tuhisemassa. Tottuukohan tähän ikinä. ap
Meidän koiramme kuoli puoli vuotta sitten. Syöpä sai voiton, vaikka sytostaattihoitoa koiralle annettiin. Etäpesäkkeitä tuntui tulevan jatkuvasti lisää, myös keuhkoissa oli niitä jo monta. Koira kuitenkin vaikutti ihan pirteältä ja ajattelimme, että aikaa on vielä jäljellä. Mutta sitten yhtenä iltana hän alkoi nukkumaan mentäessä yskiä aivan kauheasti, ja luulimme, että hän tukehtuu. Yskiminen loppui kuitenkin sitten. Aamulla soitin eläinlääkärille, ja saimme illaksi ajan. Kävi ilmi, että lisää kasvaimia oli keuhkoissa ja keuhkoputki oli yhdestä kohtaa vain 3 milliä avoin. Kysyin eläinlääkäriltä, että mitä hän tekisi, jos tämä olisi hänen koiransa. Eläinlääkäri sanoi, että kyllä hän jo antaisi lähteä.
Niin sitten meidän kultamme nukutettiin. Veimme hänet sitten kuitenkin kotiin, koska en kestänyt ajatusta, että hän jäisi lääkäriasemalle, ja me lähtisimme tyhjin käsin kotiin. Laitoin hänet kotona sänkymme vieressä olevaan mökkiinsä nukkumaan. Seuraavana päivänä, kun tulin töistä, laitoimme hänelle petin, mies oli kaupasta hakenut banaanilaatikon. Laitoin alustaksi lakanan, ja kullan päälle yhden yöpaitani, josta hän oli tykännyt aina kovasti, oli joskus minun töissä ollessani kuulemma kaivanut sen päiväpeitteen alta pois ja maannut sitten sen päällä.
Veimme koiran sitten lähellä meitä olevalle eläinlääkäriasemalle, jotta he toimittaisivat hänet tuhkattavaksi.
Noina kahtena päivänä minulla oli sellainen ihan epätodellinen olo. Toimin kuin kone, tein mitä piti. Enkä itkenytkään. Sitten seuraavat viikot olin kuin sumussa, tuska oli ihan kauhea, kun tajusin, että meiltä on nyt perheenjäsen poissa. Hän ei enää tule yöllä nukkumaan keskellemme, eikä aamuisin herätä minua lenkille. Minua ahdisti ajatus, että koko loppuelämäni tulisi olemaan varmaan tällaista. Onneksi minulla on paljon ihmisiä, joihin olen tutustunut koiran lenkitysreissuilta. Heiltä olen saanut tukea, myös vertaistukea. He ovat kertoneet omista suruajoistaan koiran menetyksen jälkeen.
Nyt kun muutama kuukausi on kulunut, niin on jo vähän parempi olo. Vaikka edelleen tietenkin välillä itkettää. Tuntuu kauhealta, että sitä pientä kultaa ei enää íkinä voi halata, ottaa syliinsä, eikä rapsutella ja harjata. Mutta päivä kerrallaan tässä mennään. On ainakin hyvä olo siitä, että uskon, että tein oikean ratkaisun. Ajattelen myös, että siellä Sateenkaarisillalla se kulta nyt on. Ja siellä on myös monta hänen kaveriansakin ja siskonsakin jo. Leikkivät nyt siellä keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän koiramme kuoli puoli vuotta sitten. Syöpä sai voiton, vaikka sytostaattihoitoa koiralle annettiin. Etäpesäkkeitä tuntui tulevan jatkuvasti lisää, myös keuhkoissa oli niitä jo monta. Koira kuitenkin vaikutti ihan pirteältä ja ajattelimme, että aikaa on vielä jäljellä. Mutta sitten yhtenä iltana hän alkoi nukkumaan mentäessä yskiä aivan kauheasti, ja luulimme, että hän tukehtuu. Yskiminen loppui kuitenkin sitten. Aamulla soitin eläinlääkärille, ja saimme illaksi ajan. Kävi ilmi, että lisää kasvaimia oli keuhkoissa ja keuhkoputki oli yhdestä kohtaa vain 3 milliä avoin. Kysyin eläinlääkäriltä, että mitä hän tekisi, jos tämä olisi hänen koiransa. Eläinlääkäri sanoi, että kyllä hän jo antaisi lähteä.
Niin sitten meidän kultamme nukutettiin. Veimme hänet sitten kuitenkin kotiin, koska en kestänyt ajatusta, että hän jäisi lääkäriasemalle, ja me lähtisimme tyhjin käsin kotiin. Laitoin hänet kotona sänkymme vieressä olevaan mökkiinsä nukkumaan. Seuraavana päivänä, kun tulin töistä, laitoimme hänelle petin, mies oli kaupasta hakenut banaanilaatikon. Laitoin alustaksi lakanan, ja kullan päälle yhden yöpaitani, josta hän oli tykännyt aina kovasti, oli joskus minun töissä ollessani kuulemma kaivanut sen päiväpeitteen alta pois ja maannut sitten sen päällä.
Veimme koiran sitten lähellä meitä olevalle eläinlääkäriasemalle, jotta he toimittaisivat hänet tuhkattavaksi.
Noina kahtena päivänä minulla oli sellainen ihan epätodellinen olo. Toimin kuin kone, tein mitä piti. Enkä itkenytkään. Sitten seuraavat viikot olin kuin sumussa, tuska oli ihan kauhea, kun tajusin, että meiltä on nyt perheenjäsen poissa. Hän ei enää tule yöllä nukkumaan keskellemme, eikä aamuisin herätä minua lenkille. Minua ahdisti ajatus, että koko loppuelämäni tulisi olemaan varmaan tällaista. Onneksi minulla on paljon ihmisiä, joihin olen tutustunut koiran lenkitysreissuilta. Heiltä olen saanut tukea, myös vertaistukea. He ovat kertoneet omista suruajoistaan koiran menetyksen jälkeen.
Nyt kun muutama kuukausi on kulunut, niin on jo vähän parempi olo. Vaikka edelleen tietenkin välillä itkettää. Tuntuu kauhealta, että sitä pientä kultaa ei enää íkinä voi halata, ottaa syliinsä, eikä rapsutella ja harjata. Mutta päivä kerrallaan tässä mennään. On ainakin hyvä olo siitä, että uskon, että tein oikean ratkaisun. Ajattelen myös, että siellä Sateenkaarisillalla se kulta nyt on. Ja siellä on myös monta hänen kaveriansakin ja siskonsakin jo. Leikkivät nyt siellä keskenään.
Voi... tiedän nyt valitettavasti liiankin hyvin miltä sinusta tuntuu. Minäkin luulin että aikaa olisi, ehkä syksyyn saakka, muutamia kuukausia jopa. Helle veikin voimat yhtäkkiä eikä aikaa enää ollutkaan. Koita jaksaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun piti viedä koirani lopetettavaksi kaksi vuotta sitten. Se oli vähän yli 12-vuotias.
Luulin, että pystyn järkisyillä hallitsemaan joissain määrin tunteitani. Järkisyyt = tilanne sellainen, että elämän pitkittäminen tuo vain enemmän kärsimystä koiralle. Ja että on tosiasia, että elämänkaari päättyy koiralla yleensä n. 10 ja 16 vuoden välille.
Silti suru on ollut täysin murskaavaa. Minua ei ole lohduttanut oikeastaan mikään "järkisyy", vaikka olen kuinka yrittänyt.
Suru, suru, suru. Kaipaus, kaipaus, kaipaus. Joka päivä sitä. Koirani ei ole enää rinnallani ja se on helvetin surullista.
Kaksi koiraa on edelleen, mutta eivät ne korvaa tätä yhtä.
En ole päässyt täysin yli vielä vuosien jälkeenkään. Olen menettänyt myös ihmis perheenjäsenen mutta koiran menetys oli vielä rankempaa. Koirani oli paras ystäväni ja luotettuni, jokin minussa meni pysyvästi rikki kun tuli hänen aikansa täyteen tässä elämässä. Voimia ap! Tiedän sen tyhjän tunteen kodissasi ja sydämessäsi <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tähän ole kuin se yksi lääke, eli aika, jonka moni muukin on maininnut. Minullakin koiran lopettamisen jälkeiset viikot menivät ihan sumussa ja itkuisena. En olisi voinut surra läheistä ihmistäkään enempää, koira oli ollut minulle niin tärkeä koko sen 14-vuotisen elämän ajan. Juttelin lopetetulle koiralle kotona vielä pitkään, se vähän helpotti yksinäisyyttä.
Surun keskellä olin aivan varma, etten ikinä voi ottaa toista koiraa, mutta niin vain pari vuotta koiran kuoleman jälkeen hankimme toisen samanrotuisen. Ne ovat kuin yö ja päivä, mutta molemmat hyvin rakkaita. Sydämessäni on erityinen paikka sekä lopetetulle koiralle että nyt tälle uudelle tulokkaalle.
itkemällä, huutamalla, puhumalla, suremalla, itkemällä, lopulta muistelemalla hyviä hetkiä kiitollisena, aina kun tulee mieleen, niin itkettää. 6 kuukautta takana, lähtö oli yllättävä ja järkyttävä. kuitenkin luonnollinen (sairaskohtaus).
en malta odottaa että pääsen muuttamaan pois tästä asunnosta jossa koirani menehtyi. lenkkipolutkin saisi vaihtua, kun kaikki muistuttaa.
toisen koiran kanssa rutiinit pysyy yllä. mutta sydän särkynyt edelleen.
se tuskanen ulina mikä musta lähti oli repivää. huusin koiraa tulemaan takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Ei tähän ole kuin se yksi lääke, eli aika, jonka moni muukin on maininnut. Minullakin koiran lopettamisen jälkeiset viikot menivät ihan sumussa ja itkuisena. En olisi voinut surra läheistä ihmistäkään enempää, koira oli ollut minulle niin tärkeä koko sen 14-vuotisen elämän ajan. Juttelin lopetetulle koiralle kotona vielä pitkään, se vähän helpotti yksinäisyyttä.
Surun keskellä olin aivan varma, etten ikinä voi ottaa toista koiraa, mutta niin vain pari vuotta koiran kuoleman jälkeen hankimme toisen samanrotuisen. Ne ovat kuin yö ja päivä, mutta molemmat hyvin rakkaita. Sydämessäni on erityinen paikka sekä lopetetulle koiralle että nyt tälle uudelle tulokkaalle.
Joo, nyt ei voi kuvitellakaan toista koiraa, on tämä luopumisen tuska niin kamalaa. Mutta pidän koirista, luulen, että ehkä tämä vielä helpottaa ja edesmennyt koirani antaa sydämessäni tilaa uudelle. Eilen löysin netistä tämän, minusta se oli jotenkin lohdullinen, minunkin koirani nukkuu nyt sydämessäni, vielä se kuitenkin tuntuu olevan hereillä enimmän aikaa:
https://iheartdogs.com/wp-content/uploads/2015/08/neverdiestory.jpg
Ap
Kissamme oli vain 2-vuotias, kun se sai ihan yhtäkkiä ihmeellisen kohtauksen. Meni toisen vierashuoneen sängyn alle piiloon, ja aina kun menimme huoneeseen se alkoi kiljua ja yritti hyökätä päälle. Ajattelimme että annamme sen rauhoittua, jos kyseessä on epilepsiakohtaus ja viemme aamulla lääkäriin. Yöllä alkoi yhtäkkiä kesken kaiken kiljua, vaikka emme käyneet huoneessa. Aamulla se käyttäytyi ihan normaalisti mutta taas hetken päästä yritti purra, raapia ja meni piiloon sähisemään. Illalla kissan tila kuitenkin romahti ja isäni sai sen haavilla kiinni. Oli järkytys nähdä se: pupillit aivan valtavat kirkkaassakin valossa, eikä reagoinut oikein mihinkään.
Lääkärin mukaan kyseessä oli mitä luultavammin aivokasvain, ja kissasta ei enää saa lemmikkiä sillä se on liian vaarallinen ja hoidot pidentäisivät kärsimystä. Tulimme siihen tulokseen, että rakas päivänsäteemme on armollista päästää taivaallisille hiiriapajille.
Seuraavan viikon ajan olin täysin lamaantunut: töissä olin kuin robotti, mutta kotiin päästyäni romahdin lattialle itkemään ja syyllistin itseäni murhaajaksi. Kuitenkin miehen kanssa asioista keskustelu sekä työnteko ja liikunta ovat helpottaneet oloani. Kuitenkin tästä jäi niin pahat traumat että en tiedä haluanko enää lemmikkiä. Ennen meillä oli kissa joka eli 15-vuotiaaksi, sen lopettaminen oli helpompaa hyväksyä.
Paras tapa olisi antaa itselle joka päivä vaikka tiettyyn aikaan 30min-1h aikaa ihan vaan surra menetystä. Puskemalla niitä tunteita pois ja yrittämällä tehdä jotain muuta ei varmasti auta. Anna siis itsellesi joka päivä siihen tiettyyn aikaan se tietty aika surra koirasi menetystä ja loppupäivän käytät sitten muuhun.