Psykologia 2019

Mitään vinkkejä miten päästää irti? 😅

Vierailija kirjoitti:

Mitään vinkkejä miten päästää irti? 😅

Jännittää Leijonien puolesta MM-kisoissa! :D

Vierailija kirjoitti:

Mä kysyisin hieman ihmetellen, miksi lähteä ulkomaille asti vaan tekemään psykan kandi? Miksei siis opiskella maisteriksi asti, kun on kerran matkaan lähtenyt? Kertoisiko joku asiasta enemmän tietävä. En vaan tajua tätä.

Koska jos haluu suorittaa psykan tutkinnon ulkomailla ja tehdä töitä suomessa, maisterivaihe pitää tulla tekemään suomeen. Ammattipätevyyttä ei saa vissiin millään keinolla jos on käynyt koko tutkinnon ulkomailla. Ja koska suomeen on niin hankala päästä, ja ulkomaille helpompi, niin ajattelin pitää sitä vaihtoehtona. Maisterivaiheeseen on myös helpompi päästä suomessa, sinne otetaan sisään n. 10% hakijoista, ainakin Helsingissä.

Ulkomailla opiskelun ohella kannattaa muistaa maisteriväylä kotimaisen tutkinnon pohjalta.

Kun on alempi korkeakoulututkinto ja psykologian aineopinnot suoritettuna vähintään kolmosen keskiarvolla, voi hakea maisterihaussa Helsinkiin. Joensuuhun hakemista varten pitää olla maisteri.

Näiden alempien opintojen pohjalta voi päästä myös psykoterapeutiksi, jos juuri se on psykologiassa kiinnostavinta.

Hyvin pienten kiintiöiden vuoksi läheskään kaikilla psykologista kiinnostuneilla ei ole mahdollisuutta päästä kovasta halustaan huolimatta lukemaan psykologiaa. Aina kannattaa olla joku varasuunnitelma, ettei jää vuosien välivuosipyörintään.

Vierailija kirjoitti:

Ulkomailla opiskelun ohella kannattaa muistaa maisteriväylä kotimaisen tutkinnon pohjalta.

Kun on alempi korkeakoulututkinto ja psykologian aineopinnot suoritettuna vähintään kolmosen keskiarvolla, voi hakea maisterihaussa Helsinkiin. Joensuuhun hakemista varten pitää olla maisteri.

Näiden alempien opintojen pohjalta voi päästä myös psykoterapeutiksi, jos juuri se on psykologiassa kiinnostavinta.

Hyvin pienten kiintiöiden vuoksi läheskään kaikilla psykologista kiinnostuneilla ei ole mahdollisuutta päästä kovasta halustaan huolimatta lukemaan psykologiaa. Aina kannattaa olla joku varasuunnitelma, ettei jää vuosien välivuosipyörintään.

Mistä olet saanut tämän tiedon ”Näiden alempien opintojen pohjalta voi päästä myös psykoterapeutiksi, jos juuri se on psykologiassa kiinnostavinta.” Eikö psykoterapeutiksi vaadita ammatillinen tutkinto, joka mahdollistaa työn teon psykoterapiaopiskelujen ohella. Ja Suomessa ei voi tehdä psykologiaan liittyviä töitä vain alemmalla korkeakoulututkinnolla, tarkoitan psykan kandia.

Psykoterapeuttiopintojen pohjalle kelpuutetaan psykologin ohella monenlaisia tutkintoja, esimerkiksi sairaanhoitaja, teologi tai jotkut kasvatustieteen alat. Tutkinnon lisäksi pitää olla soveltuvaa työkokemusta.

Tietenkään mikään muu kuin psykologian maisterin tutkinto ei korvaa juuri psykologiksi tarvittavaa osaamista. Mutta monella muulla tutkinnolla pääsee tekemään sellaisiakin hommia, mitä myös psykologit tekevät.

Näin hakupainealalla kaikki hakijat eivät voi koskaan päästä sisään, joten iso osa joutuu keksimään vaihtoehtoisen suunnitelman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oho, en oo kuullu muualta noin kovia kokemuksia Turun soveltuvuuskokeista! :O Kai ne haastattelut vaihtelee kovin, koska itse en kyllä yhtään minkäänlaista paineensiedon testausta kokenut tai ollu mitenkään kamalaa. Päin vastoin. Toki mä pystyin avoimesti puhumaan tunteistani ja sen hetkisestäkin henkilökohtaisesta kriisistä, mutta eihän se niin voi olla, että niille, jotka jo pystyy ja osaa reflektoimaan, ollaan inhimillisiä ja muuten seinä vastassa... Mä muistan tunteneeni, kuinka empaattisesti molemmat haastattelijat suhtautu muhun ja kokemuksiini. Vähän ku ois psykoterapian ensikäynnillä käyny. Toki siellä oli eri haastattelijoita, mutta varmaan heillä kaikilla sama ohjeistus, kuinka edetä

Mäkin puhuin tunteistani mielestäni avoimesti ja selkeästi. Kerroin, kuinka rankin kokemani asia on jättänyt jälkensä, eikä se ikinä poistu mielestä, mutta se ei kuitenkaan vaikuta arkipäiväiseen elämääni. Tällä hain sitä, että en ole elämässäni millään tavalla rajoittunut tapahtuneesta johtuen. Tämä sitten käännettiin niin, että en piittaa ja olen välinpitämätön. Psykologin sanoin "olen vain rutannut asian kuin paperin palan ja heittänyt pois mielestä". Aivan kamalasti sanottu. En tiedä oliko haastattelijoissa tosiaan eroja... Mutta periaatteessa ei saisi olla, sillä se vaikuttaisi merkittävästi siihen, kuka pääsee sisään.

Ihan uskomatonta, että tällaisella alalla haastattelijat voivat olla empatiakyvyttömiä hirviöitä. Ihan sama, mikä on ollut tavoite. Mutta miten se edes voi olla inhimillisyyden unohtaminen? Psykologiassa! Olen todella pahoillani puolestasi ja tuollaisen ei pitäisi missään nimessä ole ok. Varsinkaan jos toinen avaa elämänsä raskaimman asian. Tuollainen paljastus vaatii valtavasti rohkeutta. Sekin, että haastattelijan pitäisi ymmärtää haastattelutilanne ja se, että tuskin on täysin pois mielestä ikinä. Siitä on tullut osa ihmistä. Niin me ihmiset rakennutaan. Kokemustemme summana. Eikä traumaattinen kokemus saisi olla esteenä psykologiksi pääsylle. Vaan sen pitäisi vaikuttaa millainen ihminen on. 

Musta oli järkyttävää, kun psykologianopiskelija tuli lukioon kertomaan opinnoistaan ja totesi esimerkkinä, että soveltuvuuskokeiden ideana on ettei kaikki joille on tapahtunut menneisyydessä jotain pahaa pääse opiskelemaan psykologiaa. Että jos isä on ollut väkivaltainen niin ei sen takia hakeudu alalle. Miten se tekee uhrista pahan? Miksi sen pitäisi rajoittaa uhrin elämää? Ymmärrän, että psykologin tarvitsee itse olla henkisesti tasapainossa, mutta miksi on oletus, että näin ei olisi jos jotain pahaa on tapahtunut. Monelle on. Eikö sillä pitäisi olla väliä miten asian on käsittelyt ja millainen ihminen on itse nykypäivänä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oho, en oo kuullu muualta noin kovia kokemuksia Turun soveltuvuuskokeista! :O Kai ne haastattelut vaihtelee kovin, koska itse en kyllä yhtään minkäänlaista paineensiedon testausta kokenut tai ollu mitenkään kamalaa. Päin vastoin. Toki mä pystyin avoimesti puhumaan tunteistani ja sen hetkisestäkin henkilökohtaisesta kriisistä, mutta eihän se niin voi olla, että niille, jotka jo pystyy ja osaa reflektoimaan, ollaan inhimillisiä ja muuten seinä vastassa... Mä muistan tunteneeni, kuinka empaattisesti molemmat haastattelijat suhtautu muhun ja kokemuksiini. Vähän ku ois psykoterapian ensikäynnillä käyny. Toki siellä oli eri haastattelijoita, mutta varmaan heillä kaikilla sama ohjeistus, kuinka edetä

Mäkin puhuin tunteistani mielestäni avoimesti ja selkeästi. Kerroin, kuinka rankin kokemani asia on jättänyt jälkensä, eikä se ikinä poistu mielestä, mutta se ei kuitenkaan vaikuta arkipäiväiseen elämääni. Tällä hain sitä, että en ole elämässäni millään tavalla rajoittunut tapahtuneesta johtuen. Tämä sitten käännettiin niin, että en piittaa ja olen välinpitämätön. Psykologin sanoin "olen vain rutannut asian kuin paperin palan ja heittänyt pois mielestä". Aivan kamalasti sanottu. En tiedä oliko haastattelijoissa tosiaan eroja... Mutta periaatteessa ei saisi olla, sillä se vaikuttaisi merkittävästi siihen, kuka pääsee sisään.

Ihan uskomatonta, että tällaisella alalla haastattelijat voivat olla empatiakyvyttömiä hirviöitä. Ihan sama, mikä on ollut tavoite. Mutta miten se edes voi olla inhimillisyyden unohtaminen? Psykologiassa! Olen todella pahoillani puolestasi ja tuollaisen ei pitäisi missään nimessä ole ok. Varsinkaan jos toinen avaa elämänsä raskaimman asian. Tuollainen paljastus vaatii valtavasti rohkeutta. Sekin, että haastattelijan pitäisi ymmärtää haastattelutilanne ja se, että tuskin on täysin pois mielestä ikinä. Siitä on tullut osa ihmistä. Niin me ihmiset rakennutaan. Kokemustemme summana. Eikä traumaattinen kokemus saisi olla esteenä psykologiksi pääsylle. Vaan sen pitäisi vaikuttaa millainen ihminen on. 

Kiitos ihanasta kommentista. Näin mäkin asian näen, miten kirjoitit. Siksi en voi ymmärtää, miten tämä on soveltuvuuskokeissa ollut mahdollista. Kuinka periaatteessa psykologi voikaan toimia noin kylmästi? Eikö luulisi, että nimenomaan siinä ammatissa pitäisi ymmärtää, miten asioista puhutaan, tilanteesta riippumatta.

Minä yritin puhua kokemuksestani kypsästi ja siten, että olen vuosien aikana oppinut elämään asian kanssa, vaikka se ei koskaan unohdu. Miksi minun pitäisi velloa edelleen surussa ja epätoivossa, jotta en olisi "välinpitämätön" tai "heittänyt asiaa roskakoriin"? Eikö se olisi huolestuttavampaa, että 9 vuotta tapahtuneen jälkeen pyörisin edelleen omassa itkulammikossani. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö edelleen joskus itkisi kyseistä asiaa.

Keskustelun loppupuolella sanoin psykologille, että tuntuu kuin mun sisällä olisi jokin kapseli, joka hajoaa, kun tästä asiasta puhutaan. Että en koskaan (koskaan ei pidä sanoa en koskaan) varmaan pysty puhumaan asiasta täysin neutraalisti. Psykologi sanoi siihen, että tällaisia kapseleita saa olla. Ihmisiä me vain ollaan. Ja tämä poisti epäilykseni siitä, etteikö soveltuvuuskokeista voisi päästä läpi, jos on kokenut jotain todella ikävää ja siitä edelleen saattaa itkeäkin puhuttaessa. Niin rajulta kuin se kuulostaakin, ikävät kokemukset kasvattavat järjettömästi henkisesti. Siksi ei voisi asettaa etuoikeutetuiksi ihmisiä, jotka eivät ole ehtineet kokea elämässään vielä minkäänlaisia suurempia traumoja.

Olisin varmasti pystynyt antamaan itsestäni paremman ja aidomman kuvan, jos haastattelu olisi ollut inhimillistä ja vastavuoroista. Nyt lähinnä yritin paineistetusti päästä pois kyseenalaistusten ja syytösten alta... Olen sanonutkin soveltuvuuskoepäivän jälkeen, että toivoisin, etten olisi sinne koskaan JOUTUNUT. Ei se tuntunut pääsemiseltä sen päivän jälkeen. Avasin siellä itseni aivan 100% tuntemattomille ja ihmisille ja mitä sain takaisin. Niimpä.

Mul on tänään ollu ihan sellanen olo että tänä vuonna pääsen sisään. Fiilikset vaihtelee niin paljon

Vierailija kirjoitti:

Mul on tänään ollu ihan sellanen olo että tänä vuonna pääsen sisään. Fiilikset vaihtelee niin paljon

Se on oikeesti jännä, miten joinain päivinä on tosi itsevarma olo ja sit taas joinain päivinä tuntuu et ei oo mitään mahdollisuutta päästä. Kai se on vaan sitä, kun ei voi olla varma mistään ennen kuin tulokset tipahtaa opintopolkuun. Tänään julkastiin työvuorolistat kesäkuun loppuun ja onneks mulla on 27. ja 28.6. vapaata. Voin sit rauhassa itkeä ilon tai surun kyyneleitä. :D

Mitäköhän tässä sitten keksis jos kuukausi tarvis vielä odotella tuloksia.

Vierailija kirjoitti:

Mitäköhän tässä sitten keksis jos kuukausi tarvis vielä odotella tuloksia.

Niinpä, mä toivon että tää pikkuhiljaa unohtuu. Mut se on niin vaikee kun ei osaa yhtään arvata tulosta nii ei voi virittäytyä mihinkään tunnetilaan oikeen. Ehkä vaan kantsii aatella että läpi meni ja olla ilonen ja nauttia kesästä ja jos pettymys tulee niin tulee. Se kuuluu elämään. Mut helpommin sanottu kun tehty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mul on tänään ollu ihan sellanen olo että tänä vuonna pääsen sisään. Fiilikset vaihtelee niin paljon

Se on oikeesti jännä, miten joinain päivinä on tosi itsevarma olo ja sit taas joinain päivinä tuntuu et ei oo mitään mahdollisuutta päästä. Kai se on vaan sitä, kun ei voi olla varma mistään ennen kuin tulokset tipahtaa opintopolkuun. Tänään julkastiin työvuorolistat kesäkuun loppuun ja onneks mulla on 27. ja 28.6. vapaata. Voin sit rauhassa itkeä ilon tai surun kyyneleitä. :D

Tulokset tulee tosin ehkä tänäkin vuonna 25. tai 26. päivä.

Veikkaan, että tulokset tulee ens viikon tiistaina. 👌🏻

Kokeesta irrottautumista varmasti auttaa se, että ei käy täällä lukemassa tätä ketjua päivittäin... kyllä se viesti sieltä sähköpostiin sitten tulee kun on sen aika. Just nyt asiaa ei saa selville eikä tulokseen voi vaikuttaa millään tapaa, kaikki on jo tehty. Nauttikaa elämästä ja eläkää tässä ja nyt. ❤️

Porukka on kieltämättä aika kiitettävästi hengannut tällä palstalla minä mukaan lukien. Viime vuoden keskustelussa 61 sivua ja tälle vuodelle nyt jo 231 sivua 😄

Mä voin kuvitella sen päivän kun tulokset tulee ja en uskalla taas käydä opintopolussa heti. Viime keväänäkin panttasin tuloksien katsomista 2 päivää.

Nyt odotellessa kantsii miettiä niitä vaihtoehtoisia suunnitelmia. Nyt ne ovat vain kaukaisia vaihtoehtoja, "mähän pääsen tänä vuonna sisään!", ja voi vähän niin kuin mielenkiinnosta suunnitella mitä tekisi jos jotain tarttis tehä.

Sitten kun oikeasti pääsee, voi heittää ne suunnitelmat nurkkaan, tai harkita niitä korkeintaan sivuaineena.

Mutta sitten jos ei pääsekään... Silloin se vaihtoehtoisten suunnitelmien tekeminen on ihan kamalaa ja ikävää ja pakkopulla ja mikään ei varmasti koskaan voi kiinnostaa. Veitsen pyörittämistä haavassa. Ja silloin ne on vaan pakko tehdä.