Lue keskustelun säännöt.
Paljonko te muut saatte apua taaperoiden isovanhemmilta? Kysyy väsynyt äiti...
10.07.2018 |
Meillä on vilkas taapero, jonka molemmat isovanhemmat ”ovat jo omansa hoitaneet”. Kaipaisin apua tähän taapetoarkeen, etenkin isovanhemmilta, joille lapsi on tärkeä, mutta kun tapaamme, he haluavat vain seurustella, eivät auttaa.
Asumme maalla, ja miehen työpäivät ovat matkan takia pitkiä. Tyypillistä arkeamme on, että olen yksin lapsen kanssa suurimman osan ajastamme kotona. Yrittäjävanhempani ovat suurimmaksi osin eläkkeellä ja asuvat melko lähellä. Silti voi usein mennä parikin viikkoa ettemme näe. Tyypillinen tervehdyskäynti on se, että minä teen ruokaa kaikille, isovanhemmat ja isä viihtyvät lapsen kanssa.
Kuuntelen kateudesta vihreänä miten monet saavat arkista apua isovanhemmilta, että pääsevät säännöllisesti harrastamaan, viettämään parisuhdeaikaa, tai jopa viihteelle!!! Kunpa itsekin pääsisi edes joskus johonkin kaksin, tai voisi jättää lapsen hetkeksi isovanhempiensa hoitoon, niin että voisi käydä vaikka jumpassa.
Itse olimme tosi paljon hoidossa mummolassa lapsena, kun vanhemmat tekivät ulkomaanmatkoja ym, ensimmäisen kerran olen jäänyt mummon hoitoon viikoksi yksivuotiaana.
Molemmat isovanhemmat kyllä ovat kiintyneitä lapseen, mutta koskasn eivät ehdota apua. Muutama viikko sitten kysyin äidiltäni, voisiko poika jäädä hoitoon, jos menisimme miehen kanssa joskus ulos syömään, mummon vastaus oli kysymys, miksi meidän pitäisi lähteä ulos syömään.
Ja ihan fiksut, koulutetut, ulkomailla ja riennoissa käyvät isovanhemmat siis kyseessä.
En olisi koskaan uskonut että meilläkin tämä menee näin. :’(
Lapsesta kyllä pidetään, mutta mitään sitoutumista tai vaivaa ei omaan elämään enää haluta. :(
Kommentit (501)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastenhoidon taso on romahtanut 70 -luvulta päivähoidossa.
Päiväkodissa oli kokeneita tätejä, joilla oli ymmärrystä elämästä ja yleensä ollut omia lapsia myös. Heillä oli maalaisjärkeä, eikä teoreettinen, pieleen mennyt psykologian opiskelu ollut sotkenut heidän ajatusmaailmaansa, he kasvattivat lapsia ikiaikaisella viisaudella, kuten tuhansia vuosia aiemmin.
Minä olin 70-luvulla päiväkodissa. Silloin sinne mentiin viimeistään puolivuotiaana, että äidit pääsivät takaisin töihin. Hoitajat eivät viettäneet aikaa lasten kanssa. Lapset jätettiin suureen leikkisaliin tappelemaan leluista. Hoitajat menivät lasikoppiin istuskelemaan. Päiväkoti oli villi paikka. Vahvemmat kiusasivat nuorempia, repivät lelut käsistä, kiskoivat tukasta, rikkoivat hiekka- ja lumileikit. Muistan, että äitienpäiväksi tehtiin kortti, mutta mitään muuta askartelua ei ollut, saati retkiä mihinkään suuntaan.
Päiväkodissa ei saanut olla kuin tarkalleen vanhemman työajan verran. Ei tullut kuuloonkaan, että äiti olisi käynyt kaupassa ennen lapsen hakemista, saati että olisi vienyt lasta hoitoon vaikka hammaslääkärikäynnin tai jumpan ajaksi tai ihan vain huvikseen.
Tänä päivänä päiväkodissa on koulutettu henkilökunta. Jokaiselle lapselle suunnitellaan hänen kehitystään koskeva kasvatussuunnitelma. Lasten kanssa ollaan läsnä koko ajan. Retkiä tehdään viikoittain johonkin suuntaan, pidetään jumppaa ja muskaria ja askarteluja. Pelkäsin etukäteen laittaa lapseni päiväkotiin, koska omat lapsuudenkokemukseni olivat niin karseat. Nykyinen päiväkoti on kuitenkin aivan toisesta ulottuvuudesta. Lapseni rakastaa mennä sinne, hänestä pidetään huolta, hänellä on siellä kavereita, joka päivä tapahtuu jotain kivaa ja jännittävää.
70-luvulla vielä oli niin vähän päiväkotipaikkoja, että sinne pääsivät vain harvat. Jos molemmat vanhemmat kävivät töissä pk-paikasta saattoi vain haaveilla. Opiskelijat ja yh:t olivat etusijalla. Jotkut työpaikat pitivät omia päiväkoteja.
Minua kiinnostaisi tietää, minkä verran muistat ”hoitajien istumisesta lasikopissa”?
Oma lapseni meni päiväkotiin v -75 ja minusta hoito oli laadukasta. Lastentarhassa oli jo tuolloin lastentarhaopettaja ja lastenhoitajat. Tuolloinhan päväkodeissa oli vielä seimipuoli, kun hoidossa oli myös vauvoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin lapsena paljo pikkuveljen kanssa mummolassa hoidossa ku äiti oli töissä.
Oltii myös välillä pätkiä päiväkodissakin, mutta enimmäkseen mummolassa.
Sitte ku päästiin kouluun ja koulu loppu nii mummo odotteli meitä pihalla ja mentiin mummolaan äidin loppu työpäivän ajaksi. :)
Mutta en oleta, että oma äitini sitoutuisi samaan, enkä myöskään vaadi häneltä sitä.
Ymmärrän äitiäni ja hänellä on hieno ura, jota en halua hänen heittävän pois lastenlasten takia.
Miksi oletetaan, että omat tai puolison vanhemmat hoitaisivat lapsenlapsia.
Heillä on omat työt ja elämä.
Eivät he ole vastuussa siitä, jos joku päättää lisääntyä.
Arvostan vanhempiani sen verran, että kun minulla on lapsia niin annan lapset heille hoitoon kun he itse haluavat.
Muuten hommaan lasten hoito apua muualta.
(Mikä ei ole mahdotonta tänä päivänä).
Huh huh. Mitenhän tässä ottaisi lapsenlapset kesäksi viikoiksi hoitoon. Asun pienessä yksiössä, koska muuhun ei ole varaa. Kesäloma on 4 viikkoa ja on nyt elokuussa. Siitä ajasta käytän suuren osan auttaakseni äitiäni, joka hoitaa sairasta isääni.
Työelämää on jäljellä vielä 10 vuotta ja vaivoina on rannekanavan ahtauma, selässä kulumia, samoin olkapäissä. Kaikki johtuvat fyysisesti raskaata työstä.
Millä keinolla tästä voisi jäädä varhaiseläkkeelle. Eläkeikää taas nostettiin ja ne keinot, millä voisi jäädä pois aiemmin töistä pienentävät eläkettä siitäkin, mitä se nyt tulee olemaan.
Aikuiset lapseni asuvat toisella puolella maata, joten enpä voi edes rientää jatkuvasti hoitamaan lapsenlapsia ja tukemaan ja auttamaan.
Välillä olen niin väsynyt ja uupunut, että haaveilen eläkepäivistä, että saisi joskus edes levätä.
Aika vähän pystyn lapsenlapsia hoitamaan. Suoraan ei ole kukaan sanonut, että olen paska mummo ja jättävät minut paskavaipoissa makaamaan, kun tulen vanhaksi. Mutta saattavathan he näin tänne kirjoitella, mistäs sen tietää.
Mä en ikinä voisi kuvitella lykkääväni taaperoikäisiä isovanhempien hoidettavaksi, jotka ovat yleensä 70v molemmin puolin.
On lääketiett.fakta, että heidän toimintakykynsä on alentunut, oli miten terveitä tahansa - liikkeet hitaampia, reagointikyky alentunut, näkö ja kuulo heikentynyt jne.
Tämän ikäisiä pidetään liikenteessä riskitekijöitä, onnettomuudet ja tapaturmien riski kasvaa. Auton ajooikeus tarkistetaan säännöllisesti määräajoin jne.
Samaan aikaan vanhemmat lykkäävät puolustuskyvyttömän ja avuttoman taaperon hoidettavaksi mummolle, vaikka nuoremmallakin saa olla silmät selässäkin ja reagointikyky huipussa, vaikka näillä mummoille on toiminta- ja työkyky alentunut, muuten olisivat työelämässä, eikä kukaan olisi huolissaan esim. heidän ajo-oikeudestaan.
Tässä (kin) asiassa lapsi on täysin suojaton ja vanhempiensa armoilla. Lapsenhoitajaksi kelpaa kuka tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä isovanhemmat haluavat hoitaa lasta noin yhden viikonlopun kuukaudessa. Joskus kyllä kysyvät useamminkin saavatko lapsen hoitoon, On jo pienestä asti ollut siellä hoidossa aina toisinaan. Ihan mukavaa meille, saadaan hieman yhteistäkin aikaa. Arkena nyt muuten eivät auta tai hoida, koska välimatkaa noin 150km. Lapsikin tykkää viettää aikaa siellä kun on hieman eri säännöt kuin kotona.
Vierailija kirjoitti:
Mä en ikinä voisi kuvitella lykkääväni taaperoikäisiä isovanhempien hoidettavaksi, jotka ovat yleensä 70v molemmin puolin.
On lääketiett.fakta, että heidän toimintakykynsä on alentunut, oli miten terveitä tahansa - liikkeet hitaampia, reagointikyky alentunut, näkö ja kuulo heikentynyt jne.
Tämän ikäisiä pidetään liikenteessä riskitekijöitä, onnettomuudet ja tapaturmien riski kasvaa. Auton ajooikeus tarkistetaan säännöllisesti määräajoin jne.
Samaan aikaan vanhemmat lykkäävät puolustuskyvyttömän ja avuttoman taaperon hoidettavaksi mummolle, vaikka nuoremmallakin saa olla silmät selässäkin ja reagointikyky huipussa, vaikka näillä mummoille on toiminta- ja työkyky alentunut, muuten olisivat työelämässä, eikä kukaan olisi huolissaan esim. heidän ajo-oikeudestaan.
Tässä (kin) asiassa lapsi on täysin suojaton ja vanhempiensa armoilla. Lapsenhoitajaksi kelpaa kuka tahansa.
Tämä on ihan totta. Mä hoidan sukulaisen taaperoita ihan mielelläni, mutta joko heidän kotonaan tai sitten lyhyen aikaa meillä. Ulos en näiden lasten kanssa mene, koska en yksinkertaisesti pysy perässä, jos toinen lähtee juoksemaan itään ja toinen länteen. Omassa kodissani on rajoitettu alue, joka on "lapsiystävällinen" ja kun taaperot ovat mulla hoidossa, olemme koko ajan vain näissä kahdessa huoneessa. Muihin huoneisiin ei lapsilla ole mitään asiaa. Heidän oma kotinsa taas on kokonaisuudessaan "lapsiystävällinen", joten siellä voin olla lapsenvahtina pidempäänkin. Mutta vain sisällä, en ulkona. Tosin odotan, että lapset vähän kasvavat ja alkavat uskoa puhetta, jolloin oikein mielelläni alan viedä heitä Linnanmäelle yms paikkoihin. Nyt vaan ovat vielä liian pieniä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ole kuin yhdet isovanhemmat. Suhde lapsiin on läheinen etenkin mummolla, mutta mitään varsinaista hoitoapua on tarjolla harvoin, noin kaksi kertaa vuodessa parin tunnin ajan, jos on joku pakkorako. En tosin itse koe, että isovanhempien pitäisi hoitaa lapsiani, jos itse esim rilluttelen kaupungilla. Rillutellaan vuorotellen miehen kanssa ja suurimmat halut viihteelle oli ennen lapsia. Harrastusteni ajan mies katsoo lapsia ja toisin päin. Meillä lapset siis hoidetaan itse, mutta en koe, että isovanhemmat tekisivät jotenkin väärin, kun eivät hoida enempää. Heillä on oma elämä ja saa ollakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastenhoidon taso on romahtanut 70 -luvulta päivähoidossa.
Päiväkodissa oli kokeneita tätejä, joilla oli ymmärrystä elämästä ja yleensä ollut omia lapsia myös. Heillä oli maalaisjärkeä, eikä teoreettinen, pieleen mennyt psykologian opiskelu ollut sotkenut heidän ajatusmaailmaansa, he kasvattivat lapsia ikiaikaisella viisaudella, kuten tuhansia vuosia aiemmin.
Minä olin 70-luvulla päiväkodissa. Silloin sinne mentiin viimeistään puolivuotiaana, että äidit pääsivät takaisin töihin. Hoitajat eivät viettäneet aikaa lasten kanssa. Lapset jätettiin suureen leikkisaliin tappelemaan leluista. Hoitajat menivät lasikoppiin istuskelemaan. Päiväkoti oli villi paikka. Vahvemmat kiusasivat nuorempia, repivät lelut käsistä, kiskoivat tukasta, rikkoivat hiekka- ja lumileikit. Muistan, että äitienpäiväksi tehtiin kortti, mutta mitään muuta askartelua ei ollut, saati retkiä mihinkään suuntaan.
Päiväkodissa ei saanut olla kuin tarkalleen vanhemman työajan verran. Ei tullut kuuloonkaan, että äiti olisi käynyt kaupassa ennen lapsen hakemista, saati että olisi vienyt lasta hoitoon vaikka hammaslääkärikäynnin tai jumpan ajaksi tai ihan vain huvikseen.
Tänä päivänä päiväkodissa on koulutettu henkilökunta. Jokaiselle lapselle suunnitellaan hänen kehitystään koskeva kasvatussuunnitelma. Lasten kanssa ollaan läsnä koko ajan. Retkiä tehdään viikoittain johonkin suuntaan, pidetään jumppaa ja muskaria ja askarteluja. Pelkäsin etukäteen laittaa lapseni päiväkotiin, koska omat lapsuudenkokemukseni olivat niin karseat. Nykyinen päiväkoti on kuitenkin aivan toisesta ulottuvuudesta. Lapseni rakastaa mennä sinne, hänestä pidetään huolta, hänellä on siellä kavereita, joka päivä tapahtuu jotain kivaa ja jännittävää.
70-luvulla vielä oli niin vähän päiväkotipaikkoja, että sinne pääsivät vain harvat. Jos molemmat vanhemmat kävivät töissä pk-paikasta saattoi vain haaveilla. Opiskelijat ja yh:t olivat etusijalla. Jotkut työpaikat pitivät omia päiväkoteja.
Minua kiinnostaisi tietää, minkä verran muistat ”hoitajien istumisesta lasikopissa”?
Oma lapseni meni päiväkotiin v -75 ja minusta hoito oli laadukasta. Lastentarhassa oli jo tuolloin lastentarhaopettaja ja lastenhoitajat. Tuolloinhan päväkodeissa oli vielä seimipuoli, kun hoidossa oli myös vauvoja.
Noin minäkin sen muistan. Lähikaupan seinälle pantiin ilmoituksia, että tarvitaan hoitopaikka! Jos oikeaan päiväkotiin sai lapsensa oli todella onnekas. Oma lapseni pääsi sitten 4-vuotiaana keskussairaalan päiväkotiin ja se oli lottovoitto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini auttoi kun pienin oli vielä 2 vuotias, sen jälkeen ei enää ole apua saatu. Hän kuoli sinä syksynä. Isäni on alkoholisti ja asuu muualla, miehen elossa oleva äiti katkaisi välit eikä ole tuntevinaan edes lapsenlapsiaan, valitsi tyttärensä perheen. Tästä en ole edes pahoillani enää, ei ole sellainen ihminen kenelle lapseni luottaisin nyt kun kuvio paljastui.
En ole pahoillani siitä ettei saada apua vaan siitä ettei lapset saa kokemuksia isovanhempien kanssa. Joskus tuntuu pahalle kun ystävät kertoo mitä kaikkea isovanhemmat puuhaa lasten kanssa ja lapset soittelee niille, käyvät jo pyörällä kylässä sekä aina on paikka minne laittaa lapset hoitoon. Meidän lapsilla ei ole ketään, yritin kauan pitää ystäviä lähellä, auttaa, olla yhteydessä sukulaisiin jne mutta huomasin aika pian että se oli yksipuolista eikä kukaan halunnut noteerata lapsia jos ei ollut pakko. Salaa toivoin että lapsilla olisi ollut muitakin aikuisia elämässään.
Tämän vielä kestää kun tilanne on tämä, pahemmalle tuntuu erään tuttuni puolesta jolla olisi nuori, alle 50 vuotias mummi mutta häntä ei kiinnosta. Pahinta on se että puhuu koko ajan miten haluaisi auttaa mutta ei sitten kuitenkaan. Vetoaa siihen ettei jaksa nostella lapsia, milloin koskee selkään tai käteen. Lapset ovat kuitenkin jo yli 2 vuotiaita. Eikö noi kivut estä häntä tekemästä ihan kaikkea muuta. Vaikea selittää mutta me kaikki tiedämme että nuo ei ole ne oikeat syyt. Itse olen ajatellut että hän ei vain halua auttaa kun ei itsekkään koskaan saanut apua, yksin piti pärjätä. Tämä ei ole ihan totta mutta hän on niin päättänyt ettei koskaan apua saanut niin niin kai se sitten on.
Vierailija kirjoitti:
Siis kukaan ensimmäisenä vastanneista ei ole saanut mitään apua?!
Ja tämäkö on sitten nykyään normaalia, vaikka oman lapsuuden aikaan mummoloissa vietettiin tyyliin viikkoja!
Täällä maalla ainakin tosi monet tuntuvat jättävän lapset isovanhemmille hoitoon tuosta vaan ja jatkuvasti.
Vai näyttääkö se vaan minulle siltä...
Ap
Ajat ovat muuttuneet lapsuudesta. Mummot ja vaarit ovat nykyään virkeitä menijöitä, joilla on virikkeitä ja harrastuksia. En ymmärrä sitä ajatusta, että isovanhemmat on jotain lastenhoitokoneita...jonne lapset voi vaan työntää viikoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastenhoidon taso on romahtanut 70 -luvulta päivähoidossa.
Päiväkodissa oli kokeneita tätejä, joilla oli ymmärrystä elämästä ja yleensä ollut omia lapsia myös. Heillä oli maalaisjärkeä, eikä teoreettinen, pieleen mennyt psykologian opiskelu ollut sotkenut heidän ajatusmaailmaansa, he kasvattivat lapsia ikiaikaisella viisaudella, kuten tuhansia vuosia aiemmin.
Minä olin 70-luvulla päiväkodissa. Silloin sinne mentiin viimeistään puolivuotiaana, että äidit pääsivät takaisin töihin. Hoitajat eivät viettäneet aikaa lasten kanssa. Lapset jätettiin suureen leikkisaliin tappelemaan leluista. Hoitajat menivät lasikoppiin istuskelemaan. Päiväkoti oli villi paikka. Vahvemmat kiusasivat nuorempia, repivät lelut käsistä, kiskoivat tukasta, rikkoivat hiekka- ja lumileikit. Muistan, että äitienpäiväksi tehtiin kortti, mutta mitään muuta askartelua ei ollut, saati retkiä mihinkään suuntaan.
Päiväkodissa ei saanut olla kuin tarkalleen vanhemman työajan verran. Ei tullut kuuloonkaan, että äiti olisi käynyt kaupassa ennen lapsen hakemista, saati että olisi vienyt lasta hoitoon vaikka hammaslääkärikäynnin tai jumpan ajaksi tai ihan vain huvikseen.
Tänä päivänä päiväkodissa on koulutettu henkilökunta. Jokaiselle lapselle suunnitellaan hänen kehitystään koskeva kasvatussuunnitelma. Lasten kanssa ollaan läsnä koko ajan. Retkiä tehdään viikoittain johonkin suuntaan, pidetään jumppaa ja muskaria ja askarteluja. Pelkäsin etukäteen laittaa lapseni päiväkotiin, koska omat lapsuudenkokemukseni olivat niin karseat. Nykyinen päiväkoti on kuitenkin aivan toisesta ulottuvuudesta. Lapseni rakastaa mennä sinne, hänestä pidetään huolta, hänellä on siellä kavereita, joka päivä tapahtuu jotain kivaa ja jännittävää.
70-luvulla vielä oli niin vähän päiväkotipaikkoja, että sinne pääsivät vain harvat. Jos molemmat vanhemmat kävivät töissä pk-paikasta saattoi vain haaveilla. Opiskelijat ja yh:t olivat etusijalla. Jotkut työpaikat pitivät omia päiväkoteja.
Minua kiinnostaisi tietää, minkä verran muistat ”hoitajien istumisesta lasikopissa”?
Oma lapseni meni päiväkotiin v -75 ja minusta hoito oli laadukasta. Lastentarhassa oli jo tuolloin lastentarhaopettaja ja lastenhoitajat. Tuolloinhan päväkodeissa oli vielä seimipuoli, kun hoidossa oli myös vauvoja.
Suurin osa Suomen päiväkodista on rakennettu 80-luvun jälkeen, koska päivähoitolaki runnottiin nopealla aikataululla noususuhdanteen aikana ja se tuli asteittain voimaan. Päiväkoteja oli silloin vähän ja monelle kunnat maksoivat hoitorahaa, jotta hoitaisivat lapsensa itse, kun päiväkoteja oli todella vähän ja laatu heikkoa.
Ja hyvä niin, jos päiväkotilakia ei olisi saatu voimaan noususuhdanteen aikana, ei sitä olisi tehty myöskään 90-luvun lamassa ja tämän päivän työssäkäyvillä äideillä olisi ihan samat ongelmat, kuin heidän äideillään ja isoäideillään eli huutava pula lasten hoitopaikoista ja hoitajista.
Moni lapsi ennen päivähoito-oikeutta ei saanut edes inhimillistä hoitoa ja laatu oli heikkoa. Myös silloin, kun mummot hoiti. Se näkyy hyvin tapaturmista ja lapsikuolleisuus tilastoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastenhoidon taso on romahtanut 70 -luvulta päivähoidossa.
Päiväkodissa oli kokeneita tätejä, joilla oli ymmärrystä elämästä ja yleensä ollut omia lapsia myös. Heillä oli maalaisjärkeä, eikä teoreettinen, pieleen mennyt psykologian opiskelu ollut sotkenut heidän ajatusmaailmaansa, he kasvattivat lapsia ikiaikaisella viisaudella, kuten tuhansia vuosia aiemmin.
Minä olin 70-luvulla päiväkodissa. Silloin sinne mentiin viimeistään puolivuotiaana, että äidit pääsivät takaisin töihin. Hoitajat eivät viettäneet aikaa lasten kanssa. Lapset jätettiin suureen leikkisaliin tappelemaan leluista. Hoitajat menivät lasikoppiin istuskelemaan. Päiväkoti oli villi paikka. Vahvemmat kiusasivat nuorempia, repivät lelut käsistä, kiskoivat tukasta, rikkoivat hiekka- ja lumileikit. Muistan, että äitienpäiväksi tehtiin kortti, mutta mitään muuta askartelua ei ollut, saati retkiä mihinkään suuntaan.
Päiväkodissa ei saanut olla kuin tarkalleen vanhemman työajan verran. Ei tullut kuuloonkaan, että äiti olisi käynyt kaupassa ennen lapsen hakemista, saati että olisi vienyt lasta hoitoon vaikka hammaslääkärikäynnin tai jumpan ajaksi tai ihan vain huvikseen.
Tänä päivänä päiväkodissa on koulutettu henkilökunta. Jokaiselle lapselle suunnitellaan hänen kehitystään koskeva kasvatussuunnitelma. Lasten kanssa ollaan läsnä koko ajan. Retkiä tehdään viikoittain johonkin suuntaan, pidetään jumppaa ja muskaria ja askarteluja. Pelkäsin etukäteen laittaa lapseni päiväkotiin, koska omat lapsuudenkokemukseni olivat niin karseat. Nykyinen päiväkoti on kuitenkin aivan toisesta ulottuvuudesta. Lapseni rakastaa mennä sinne, hänestä pidetään huolta, hänellä on siellä kavereita, joka päivä tapahtuu jotain kivaa ja jännittävää.
70-luvulla vielä oli niin vähän päiväkotipaikkoja, että sinne pääsivät vain harvat. Jos molemmat vanhemmat kävivät töissä pk-paikasta saattoi vain haaveilla. Opiskelijat ja yh:t olivat etusijalla. Jotkut työpaikat pitivät omia päiväkoteja.
Minua kiinnostaisi tietää, minkä verran muistat ”hoitajien istumisesta lasikopissa”?
Oma lapseni meni päiväkotiin v -75 ja minusta hoito oli laadukasta. Lastentarhassa oli jo tuolloin lastentarhaopettaja ja lastenhoitajat. Tuolloinhan päväkodeissa oli vielä seimipuoli, kun hoidossa oli myös vauvoja.Suurin osa Suomen päiväkodista on rakennettu 80-luvun jälkeen, koska päivähoitolaki runnottiin nopealla aikataululla noususuhdanteen aikana ja se tuli asteittain voimaan. Päiväkoteja oli silloin vähän ja monelle kunnat maksoivat hoitorahaa, jotta hoitaisivat lapsensa itse, kun päiväkoteja oli todella vähän ja laatu heikkoa.
Ja hyvä niin, jos päiväkotilakia ei olisi saatu voimaan noususuhdanteen aikana, ei sitä olisi tehty myöskään 90-luvun lamassa ja tämän päivän työssäkäyvillä äideillä olisi ihan samat ongelmat, kuin heidän äideillään ja isoäideillään eli huutava pula lasten hoitopaikoista ja hoitajista.
Moni lapsi ennen päivähoito-oikeutta ei saanut edes inhimillistä hoitoa ja laatu oli heikkoa. Myös silloin, kun mummot hoiti. Se näkyy hyvin tapaturmista ja lapsikuolleisuus tilastoissa.
80-luvulla oli varsin tavallista, että hoitolapsia "kaupiteltiin" kauppojen ilmoitustauluilla ja lyhtypylväissä. Onnekkaita olivat ne, joilla mummot eivät olleet enää työelämässä, mutta olivat silti hyväkuntoisia. Hyvin suuri osa lapsista oli siihen aikaan perhepäivähoitajilla. Sellaisilla, joilla ei ollut mitään koulutusta ja joiden työtä mikään viranomainen ei valvonut. Kun vuosikymmenen alkupuolella ei ollut vielä kotihoidontukeakaan, moni omaa lastaan äitiyslomalla tai sen jälkeen kotona hoitava otti yhden tai kaksi hoitolasta saadakseen lisätuloja. Ja tällainen hoitaja saattoi sanoa lasta hakevalle vanhemmalle, että huomenna ei sitten enää otakaan lastaan hoitoon. Siinäpä sitten kiireessä etsit lapsellesi uuden hoitajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastenhoidon taso on romahtanut 70 -luvulta päivähoidossa.
Päiväkodissa oli kokeneita tätejä, joilla oli ymmärrystä elämästä ja yleensä ollut omia lapsia myös. Heillä oli maalaisjärkeä, eikä teoreettinen, pieleen mennyt psykologian opiskelu ollut sotkenut heidän ajatusmaailmaansa, he kasvattivat lapsia ikiaikaisella viisaudella, kuten tuhansia vuosia aiemmin.
Minä olin 70-luvulla päiväkodissa. Silloin sinne mentiin viimeistään puolivuotiaana, että äidit pääsivät takaisin töihin. Hoitajat eivät viettäneet aikaa lasten kanssa. Lapset jätettiin suureen leikkisaliin tappelemaan leluista. Hoitajat menivät lasikoppiin istuskelemaan. Päiväkoti oli villi paikka. Vahvemmat kiusasivat nuorempia, repivät lelut käsistä, kiskoivat tukasta, rikkoivat hiekka- ja lumileikit. Muistan, että äitienpäiväksi tehtiin kortti, mutta mitään muuta askartelua ei ollut, saati retkiä mihinkään suuntaan.
Päiväkodissa ei saanut olla kuin tarkalleen vanhemman työajan verran. Ei tullut kuuloonkaan, että äiti olisi käynyt kaupassa ennen lapsen hakemista, saati että olisi vienyt lasta hoitoon vaikka hammaslääkärikäynnin tai jumpan ajaksi tai ihan vain huvikseen.
Tänä päivänä päiväkodissa on koulutettu henkilökunta. Jokaiselle lapselle suunnitellaan hänen kehitystään koskeva kasvatussuunnitelma. Lasten kanssa ollaan läsnä koko ajan. Retkiä tehdään viikoittain johonkin suuntaan, pidetään jumppaa ja muskaria ja askarteluja. Pelkäsin etukäteen laittaa lapseni päiväkotiin, koska omat lapsuudenkokemukseni olivat niin karseat. Nykyinen päiväkoti on kuitenkin aivan toisesta ulottuvuudesta. Lapseni rakastaa mennä sinne, hänestä pidetään huolta, hänellä on siellä kavereita, joka päivä tapahtuu jotain kivaa ja jännittävää.
70-luvulla vielä oli niin vähän päiväkotipaikkoja, että sinne pääsivät vain harvat. Jos molemmat vanhemmat kävivät töissä pk-paikasta saattoi vain haaveilla. Opiskelijat ja yh:t olivat etusijalla. Jotkut työpaikat pitivät omia päiväkoteja.
Minua kiinnostaisi tietää, minkä verran muistat ”hoitajien istumisesta lasikopissa”?
Oma lapseni meni päiväkotiin v -75 ja minusta hoito oli laadukasta. Lastentarhassa oli jo tuolloin lastentarhaopettaja ja lastenhoitajat. Tuolloinhan päväkodeissa oli vielä seimipuoli, kun hoidossa oli myös vauvoja.Suurin osa Suomen päiväkodista on rakennettu 80-luvun jälkeen, koska päivähoitolaki runnottiin nopealla aikataululla noususuhdanteen aikana ja se tuli asteittain voimaan. Päiväkoteja oli silloin vähän ja monelle kunnat maksoivat hoitorahaa, jotta hoitaisivat lapsensa itse, kun päiväkoteja oli todella vähän ja laatu heikkoa.
Ja hyvä niin, jos päiväkotilakia ei olisi saatu voimaan noususuhdanteen aikana, ei sitä olisi tehty myöskään 90-luvun lamassa ja tämän päivän työssäkäyvillä äideillä olisi ihan samat ongelmat, kuin heidän äideillään ja isoäideillään eli huutava pula lasten hoitopaikoista ja hoitajista.
Moni lapsi ennen päivähoito-oikeutta ei saanut edes inhimillistä hoitoa ja laatu oli heikkoa. Myös silloin, kun mummot hoiti. Se näkyy hyvin tapaturmista ja lapsikuolleisuus tilastoissa.
80-luvulla oli varsin tavallista, että hoitolapsia "kaupiteltiin" kauppojen ilmoitustauluilla ja lyhtypylväissä. Onnekkaita olivat ne, joilla mummot eivät olleet enää työelämässä, mutta olivat silti hyväkuntoisia. Hyvin suuri osa lapsista oli siihen aikaan perhepäivähoitajilla. Sellaisilla, joilla ei ollut mitään koulutusta ja joiden työtä mikään viranomainen ei valvonut. Kun vuosikymmenen alkupuolella ei ollut vielä kotihoidontukeakaan, moni omaa lastaan äitiyslomalla tai sen jälkeen kotona hoitava otti yhden tai kaksi hoitolasta saadakseen lisätuloja. Ja tällainen hoitaja saattoi sanoa lasta hakevalle vanhemmalle, että huomenna ei sitten enää otakaan lastaan hoitoon. Siinäpä sitten kiireessä etsit lapsellesi uuden hoitajan.
Ja?
Eipä se hoito kaksista ole nykyäänkään.
Vierailija kirjoitti:
Lapsemme olleet n.5x hoidossa anopillani ja niistä pari kertaa ollut 1 yön yökyläily. Lapseni ovat nyt teinejä, 15v ja pian 17v.
Oma äitini saira(47v) stui pian esikoiseni syntymän jälkeen ja kuoli lasteni ollessa juuri 4v täyttänyt ja 2,5v. Eivät siis olleet äidilläni kummemmin hoidossa koskaan. Tätä kirjoittaessani tuli näköjään itku silmään ja pala kurkkuun, niin suuri suru tämä asia on minulle ilmeisesti ikuisesti. Siis se ettei nuori äitini saanut olla mummo terveenä eikä ylipäänsä mummo kovin kauaa. Antaisin toisen käteni jos vain voisin soittaa hänelle ja kertoa mitä lapsilleni kuuluu ja että äiti näkisi millaisia ihania, komeita ja fiksuja (juuu osaavat olla erittäin raivostuttaviakin) nuorukaisia heistä on kasvanut <3
Mulle tuli itku silmään myötätunnosta. Ehkä vähäsen tiedän, miltä sinusta tuntuu. Oma äitini on muutama vuosi sitten sairastunut muistisairauteen. On nykyisin aika pihalla, vaikka tuntee perheenjäsenet kyllä ja ymmärtää osan puheesta. Olen nyt ensimmäistä kertaa raskaana. Melkein mitä tahansa antaisin, että saisin tämän jakaa äitini kanssa, että äiti saisi olla mummi. Niin ei tule tapahtumaan. Viiden vuoden sisällä hän on poissa, tavalla tai toisella. Tsemppiä sinulle! Kuvaat tuntojasi hyvin samoin kuin miltä minustakin tuntuu.
Mä oon miettinyt sitä, kun monet kertoo, että ovat itse viettäneet paljon aikaa mummolassa. Olisko kuitenkin kyseessä se, että ei ole ollut muuta vaihtoehtoa? Vanhemmat on ollut töissä, jotta perheellä on ruokaa. Siitä ihmisten ajatus, että on ollut paljon hoidossa vaikka totuus voi olla, että ei ole ollut vaihtoehtoja.
Vierailija kirjoitti:
Ei täällä kannata ap avautua kys.aiheesta. Tietysti he jotka eivät apua ole saaneet kääntävät sen niin,etteivät ole apua HALUNNEET. Ovat niin hyviä äitejä,etteivät tarvitse apua jaksamiseensa vaikka näkeehän sen tuosta ilkeästä sävystä että kirjoittajat ovat henkisesti pahoinvoivia/väsyneitä ja olisivat todella sen avun tarpeessa.
On täysin luonnollista ja normaalia,että ihminen odottaa vastavuoroista apua omilta sukulaisiltaan. Ihminen on laumaeläin eikä pärjää yksin. Tämä "yksin se on pärjättävä"-kulttuuri on hyvin nuori ja noh..masennustilastot pullistelevat ja ihmiset ovat yksinäisempiä kuin koskaan ennen. Ihmiset ovat kautta aikojen asuneet yhteisöissä ja auttaneet toisiaan.
Valitettavasti kaikki isovanhemmat eivät halua tai pysty lastenlasten kanssa olemaan. Silloin kannattaa hyväksyä se ja koittaa löytää keinoja jaksaa paremmin arjessa sekä yrittää hankkia hoitoapu muualta. Toive lsstenhoitoavusta silloin tällöin on kuitenkin ihan normaali ja kyllä,yksikin lapsi voi uuvuttaa äidin vaikka psykiatriselle osastolle asti. Sitä ei pidä vähätellä.
Isovanhemmilla ei ole mitään velvollisuutta hoitaa lastenlapsiaan. Piste. Mihin perustat mielipiteesi "masennustilastojen pullistelusta" ja yksinäisyydestä? Tilastot eivät tue väitettäsi.
Peräänkuulutat yhteisöllisyyttä, mutta haluatko sellaista oikeasti? Yhteisöllisyys on sitä, että esim. naapurit hoitavat toistensa lapsia, isovanhemmat päättävät lastenlasten kasvatuksesta yms. En usko sinun oikeasti haluavan sitä. Haluaisit vain poimia rusinat pullasta.
Meilläkin oli hyvin samanlainen tilanne kuin ap :lla , emme asuneet maalla ,mutta mies oli töiden takia paljon pois ja minun vastuullani oli talo ( ettei ihan muutu kaatopaikaksi ), koira ja lapset! Saimme kerralla kaksoset ja etenkin näiden kasvettua olin monesti ihan poikki, edes kahvia ei saanut juotua rauhassa ja silmät olisi pitänyt olla selässäkin! Käytännössä juoksin aamusta
Iltaan hiukset paskaisina ja voileipä suussa keräämässä leluja ja korjaamassa vahinkojen jälkiä . molemmilta isovanhemmilla oli " me olemme jo omamme kasvataneet "asenne, lapsi oli rakas ja sai vaatteita ja leluja mutta hoitoon ei kelvannut.
Nyt minulla on sitten kaksi koululaista vakava-asteinen masennus.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon miettinyt sitä, kun monet kertoo, että ovat itse viettäneet paljon aikaa mummolassa. Olisko kuitenkin kyseessä se, että ei ole ollut muuta vaihtoehtoa? Vanhemmat on ollut töissä, jotta perheellä on ruokaa. Siitä ihmisten ajatus, että on ollut paljon hoidossa vaikka totuus voi olla, että ei ole ollut vaihtoehtoja.
En usko kirjoittajien viettäneen paljon aikaa mummolassaan. Mummot hoitivat lastenlapsia ennen vähemmän kuin nykyään. Jotkut kuvittelevat viettäneensä lapsena kaikki kesät mummolassa, mutta kun vilkaisevat vaikka omia päiväkirjamerkintöjään, käy ilmi että ovat olleet siellä maks. 2-3 päivää kesässä parina vuotena koko lapsuudestaan.
Ennen ei ollut hoitopaikkoja lapsille, siksi isovanhemmat hoitivat jos hoitivat. Nykyään on päiväkodit, kesäkerhot, iltapäiväkerhot... Mutta ahneille lapsiperheille mikään ei riitä.
Haaveilin lto.n työstä ja lukion jälkeen 80-luvulla sain puoleksi vuodeksi harjoittelijan paikan päiväkodista. Aika nopeaa karsiutui haave tuosta ammatista.
Isot ryhmät, kouluttamatonta henkilökuntaa paljon, esim meitä työllisyysharjoittelijoita. Lasten kanssa ei aikaa paljon vietetty, vaan aika meni juoruillessa ringissä lasten vanhemmista. Yksi saattoi sitten seistä vahtivuorossa pihalla, kun muut oli juoruilemassa.
Lapsille huudettiin ja kohdeltiin jopa nykymittojen mukaan kovakouraisesti, jos ei ehtinyt nopsaan käsien pesulle. Pojat oli MBD-poikia melkein kaikki ja leimattiin jo ennen koulua. Yksilöllisyyttä ei huomioitu tippaakaan ja kasvatus oli vähän samaa, kuin minulla eli teiniliitot ja Neuvostoliiton ihannointi yms. punertava ajatusmalli.
Virikekasvatus oli tullut juuri muotiin ja sitä sitten harjoitettiin potalla ja ruokapöydässä. Kun lapset istui rivissä potalla, hoitaja opetti virikkeellisiä laululeikkejä. Pissavahingoille naurettiin yleisesti ja toisillekkin lapsille sanottiin, että katsoppas, kun Sami ei osaa vieläkään käydä potalla, Sami ei ole vielä iso poika.
Tällaista se silloin oli 80-luvun alussa