Kannattaako yhteenpaluu (lasten isä)

Uskon ihmisen kehittymiseen ihmisenä. Toki se vaatii halua ja tahtoa ja joskus paljon työtäkin, mutta olen kokenut että positiivinen kehitys on mahdollista :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin kokeilet, koska niin haluat. Meillä ei toiminut toista kertaa. 3 kk ja sama paska oli valloillaan. Loma Kreikassa lasten ja miehen kanssa meni hyvin, mutta arki ei.

Tuliko arkeen ne samat ongelmat minkä takia erositte, vai uudet? Miten lapset suhtautui tuohon kaikkeen?

Samat ja lisäksi uutena vielä jatkuva nälviminen. Pidimme matalaa profiilia, molemmilla oli kuitenkin omat asunnot, niin lapset vain ihmettelin, miksi emme enää vietä aikaa yhdessä. Mutta pakko se oli pistää poikki hyvissä ajoin.

Emmai kirjoitti:

Piti odottaa aamuun että saa kommentoida - ihania uutisia että harkitsette yhteenpaluuta! Lastenkin takia ihan mahtavaa jos kaikki menee hyvin. Ja varnasti meneekin jos on vaan halua ja tahtoa tehdä suhteen eteen töitä, siitähän se on kiinni. Ero saattaa tulla nykypäivänä niin "helposti" kaiken hankalan pikkulapsiarjen keskellä ja yhteiskunta sekä tukiverkot eivät yleensä tue pariskunnan yhdessä pysymistä. Kannattaa puhua nyt alussa paljon, ja pitää kiinni jatkossakin hyvästä kommunikaatiosta. Myös parisuhdeterapiaa tms kannattaa kokeilla, josta voi saada paljon eväitä uuteen suhteeseenne.

<3

Miten niin eivät tue yhdessä pysymistä?

Perheneuvola on PERHEneuvola.

Siellä keskitytään yhtälailla vanhempien, paeisuhteen ja lasten hyvinvointiin.

Sori, mut oon nii helvetin skeptinen, kohta sä valvot yöt, kun mies sysää sulle kaiken vastuun. Turha ootellakkaa mittää prinsessa elämää ja ruusuja.

Yleensä parisuhteessa, jossa palataan yhteen kaikki on "normaalia" tai "ihanampaa kuin ennen" n. 8kk ajan maksimissaan ja sitten palataan vanhaan malliin ja suhde päättyy.

Näitä on niin monesti nähty.

Tai sitte mies alkaa kulkemaan vieraissa.

Tämä tekee pahaa vain sinun lapsillesi, kun et ottanut ensimmäisestä kerrasta opiksi.

Lapset tulevat vain todistamaan uuden eron lopussa.

Vierailija kirjoitti:

Go for it!!!!!!!!!!!!

Ihmiset on kyynisiä ja negatiivisia, älä kuuntele heitä. Ei sun tarvitse heti muuttaa takaisin sen kanssa yhteen, vaan katsot, miten homma etenee.

Tai sitte se negatiivisuus ja kyynisyys onkin vain hyvää neuvomista.

Jotku on nähny elämää ja tietää miten nää hommat päättyy.

Itselläni (olen mies) ollut eroprosessi viimeisen vuoden ajan – vaimo muutti pois 2 kk toisen lapsen syntymän jälkeen, vanhempi lapsi tuolloin 2 v. Sen jälkeen hän haki avioeroa. Olemme sen jälkeen kuitenkin olleet lähes päivittäin tekemisissä, joko hän on tullut luokseni tai minä hänen ja molemmat selvästi haluamme olla toistemme seurassa. Riitoja on kyllä ollut, joskin pääasiassa siitä, että vaimo haluaa minun tulevan hänen luokseen päivittäin ja auttavan häntä lasten kanssa kaikki illat – mikä nyt on johonkin rajaan asti sopinutkin, mutta haluan sitten kyllä mennä takaisin omaan kotiini.

Paitsi että takaisin yhteen muutto tuskin on mahdollista, koska se kotiarki oli mahdottomuus. Itse halusin omaa aikaani, lukea, puuhastella harrastuksia, katsoa telkkaria, joskus pelallakin ja muuta sellaista, kun taas vaimo ei tehnyt iltaisin mitään vaan odotti ilmeisesti, että oltaisiin vaan oltu kaikki illat yhdessä ja menty nukkumaan yhdessä. Sitten lasten myötä tuli hirveä vaativuus, mistä räjähteli koko ajan, vaikka kyllä autoin lasten kanssa ja kotitöissä. Paluu saman katon alle olisi siksi varsin hankalaa, varsinkin kun vaimolla on nyt paljon enemmän tilaa uudessa kodissaan kuin yhteisessä kodissamme oli koko perheelle.

En aivan usko, että vaimon räjähtely johtui mistään todellisista syistä minussa, vaan ennemmin läheisyyden puutteesta. Ilmeisesti juuri naisissa se aiheuttaa epävarmuutta, mistä sitten seuraa stressiä, ahdistusta ja masentuneisuutta. Siinä tilassa sitten tulee räjähtelyä ja uhkailua kaikella mahdollisella. Jos on kolmen vuoden aikana ollut seksiä noin...4 kertaa (joista kerroista on syntynyt kaksi lasta), aiheuttaa se väistämättä suuria ongelmia parisuhteelle. Itseäni ei siis ole kiinnostanut riittävästi, jotta olisin jaksanut nähdä vaivaa kiehnätä.

Melkoista nuorallakävelyä siis! Mutta kyllä silleenkin ehkä pärjää – kun kerran oppii sen nuorallakävelyn, alkaa se vähitellen sujumaan paremmin. Tärkeintä olisi kyllä pyrkiä purkamaan ne läheisyyden puutteen esteet, vaikka se on kyllä hyvin vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Mies on kyllä ollut osallistuva, mutta öisin ei juuri auttanut. Siinä pikkulapsivaiheessa koin tuon itsekkäänä, ja syytin miestä lähes kaikesta. Uskon, että molemmissa oli vikaa. Olin itsekin dramaattinen, ja suhteellisen helpon elämän jälkeen koin tuon vaiheen ehkä vielä todellisuutta raskaammaksi.

Ap

Nähdäkseni vaimoni räjähteli juuri vastaavasti, kun vastuu lasten hoidosta kaatui pääasiassa hänelle (yllättäen äitiyslomalla nainen joutuu tekemään lastenhoitoa miestä enemmän ja odotus säilyy sen jälkeenkin). Sikäli kun syyttely, räjähtely ja uhkailut meni niin käsittämättömän rajuiksi, olen arvellut (kuten edellä kommentoin), että todellisempana syynä olisi ollut ensisijaisesti läheisyyden (erit. seksin) puute parisuhteessa. Mites se teillä tuolloin, vai oliko parisuhde siltä osin täysin kunnossa?

Nähdäkseni naiset siis kokevat asemansa parisuhteessa perustuvan seksuaaliseen arvoonsa miehelle, mistä mieheltä saatu läheisyys ja seksi ovat merkkinä. Kun se puuttuu, seuraa epävarmuutta omasta arvosta ja kun nainen kokee, ettei saa tarvitsemaansa arvostuksella, lipsahdetaan helposti raivon ja uhkailun tielle.

Aina on hankalaa jos ihmiset haluaa eri määrän seksiä parisuhteessa. Yleensä vaan täällä miehet valittaa sitä, että naisen kiinnostus asiaa kohtaan loppuu lasten saamiseen. Harvinaisempaa tuntuu olevan, ettei miestä kiinnosta, mutta kerran näinkin päin. Täytyy kyllä sanoa, että miksi ihmeessä edes aloit parisuhteeseen jos seksi kumppanin kanssa ei kiinnostanut tuon enempää ennen lapsiakaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Mies on kyllä ollut osallistuva, mutta öisin ei juuri auttanut. Siinä pikkulapsivaiheessa koin tuon itsekkäänä, ja syytin miestä lähes kaikesta. Uskon, että molemmissa oli vikaa. Olin itsekin dramaattinen, ja suhteellisen helpon elämän jälkeen koin tuon vaiheen ehkä vielä todellisuutta raskaammaksi.

Ap

Nähdäkseni vaimoni räjähteli juuri vastaavasti, kun vastuu lasten hoidosta kaatui pääasiassa hänelle (yllättäen äitiyslomalla nainen joutuu tekemään lastenhoitoa miestä enemmän ja odotus säilyy sen jälkeenkin). Sikäli kun syyttely, räjähtely ja uhkailut meni niin käsittämättömän rajuiksi, olen arvellut (kuten edellä kommentoin), että todellisempana syynä olisi ollut ensisijaisesti läheisyyden (erit. seksin) puute parisuhteessa. Mites se teillä tuolloin, vai oliko parisuhde siltä osin täysin kunnossa?

Nähdäkseni naiset siis kokevat asemansa parisuhteessa perustuvan seksuaaliseen arvoonsa miehelle, mistä mieheltä saatu läheisyys ja seksi ovat merkkinä. Kun se puuttuu, seuraa epävarmuutta omasta arvosta ja kun nainen kokee, ettei saa tarvitsemaansa arvostuksella, lipsahdetaan helposti raivon ja uhkailun tielle.

Aina on hankalaa jos ihmiset haluaa eri määrän seksiä parisuhteessa. Yleensä vaan täällä miehet valittaa sitä, että naisen kiinnostus asiaa kohtaan loppuu lasten saamiseen. Harvinaisempaa tuntuu olevan, ettei miestä kiinnosta, mutta kerran näinkin päin. Täytyy kyllä sanoa, että miksi ihmeessä edes aloit parisuhteeseen jos seksi kumppanin kanssa ei kiinnostanut tuon enempää ennen lapsiakaan?

Olikos se jotenkin väärin, että parisuhde on tärkeämpi kuin seksi? No kyllähän se seksi alussa kiinnosti, mutta kiinnostus sitten hiipui, osin koska tuli aika usein pettymyksiä ja muuta. Ehkä kyllästyin, eikä vaimokaan juuri nähnyt vaivaa että olisi tehnyt itsestään kiinnostavan. Oli myös kaikenlaista kohtaamisongelmaa ja sopivien tilanteiden löytämistä, kun itselläni oli harrastuksia ja muuta, minkä vuoksi ei kiinnostusta viettää koko iltaa yhdessä. Sitten kun saatiin järjestymään, keskityin vaimon tyydyttämiseen ja kun homma kesti liian pitkään, itse jossain kohtaa väsähdin. Lopulta aika lailla petyin koko hommaan. Lapsia tuskin oltaisiin saatu aikaan jos en olisi päättänyt jättää vaimoni tarpeet syrjään ja huolehtia vain omistani. Sitten raskausaikana vaimolla oli jokin outo uskomus, että seksi voisi vahingoittaa lasta, ja sitten se seksi jäi kokonaan eikä palannut kuin pariin otteeseen kaksi vuotta myöhemmin (mistä toinen lapsi syntyi).

Vierailija kirjoitti:

Sori, mut oon nii helvetin skeptinen, kohta sä valvot yöt, kun mies sysää sulle kaiken vastuun. Turha ootellakkaa mittää prinsessa elämää ja ruusuja.

Yleensä parisuhteessa, jossa palataan yhteen kaikki on "normaalia" tai "ihanampaa kuin ennen" n. 8kk ajan maksimissaan ja sitten palataan vanhaan malliin ja suhde päättyy.

Näitä on niin monesti nähty.

Tai sitte mies alkaa kulkemaan vieraissa.

Tämä tekee pahaa vain sinun lapsillesi, kun et ottanut ensimmäisestä kerrasta opiksi.

Lapset tulevat vain todistamaan uuden eron lopussa.

No eikös äidillä ole nytkin vastuu, kun asuu lasten kanssa keskenään? Ja äiti sanoi et lapset on kasvaneet eli suurimmat väsymykset on poistuneet, eli ei enää tarvitsekaan niin miettiä vastuunjakoa ja jaksamista. Kumpi parempi: a) äiti on yh b) äiti käytännössä on yh mutta saa läheisyyttä ja seksiä? Aika lapsellistakin olis alkaa heti vänkäämään vastuista, jos on kerran pärjännt tähän asti niin eiköhän pärjää vaikka mies olisikin saman katon alla. Joo periaatteessa ärsyttävää jos mies on laiska, mutta joskus voi typeristä periaate-riitakysymyksistä hellittää.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni (olen mies) ollut eroprosessi viimeisen vuoden ajan – vaimo muutti pois 2 kk toisen lapsen syntymän jälkeen, vanhempi lapsi tuolloin 2 v. Sen jälkeen hän haki avioeroa. Olemme sen jälkeen kuitenkin olleet lähes päivittäin tekemisissä, joko hän on tullut luokseni tai minä hänen ja molemmat selvästi haluamme olla toistemme seurassa. Riitoja on kyllä ollut, joskin pääasiassa siitä, että vaimo haluaa minun tulevan hänen luokseen päivittäin ja auttavan häntä lasten kanssa kaikki illat – mikä nyt on johonkin rajaan asti sopinutkin, mutta haluan sitten kyllä mennä takaisin omaan kotiini.

Paitsi että takaisin yhteen muutto tuskin on mahdollista, koska se kotiarki oli mahdottomuus. Itse halusin omaa aikaani, lukea, puuhastella harrastuksia, katsoa telkkaria, joskus pelallakin ja muuta sellaista, kun taas vaimo ei tehnyt iltaisin mitään vaan odotti ilmeisesti, että oltaisiin vaan oltu kaikki illat yhdessä ja menty nukkumaan yhdessä. Sitten lasten myötä tuli hirveä vaativuus, mistä räjähteli koko ajan, vaikka kyllä autoin lasten kanssa ja kotitöissä. Paluu saman katon alle olisi siksi varsin hankalaa, varsinkin kun vaimolla on nyt paljon enemmän tilaa uudessa kodissaan kuin yhteisessä kodissamme oli koko perheelle.

En aivan usko, että vaimon räjähtely johtui mistään todellisista syistä minussa, vaan ennemmin läheisyyden puutteesta. Ilmeisesti juuri naisissa se aiheuttaa epävarmuutta, mistä sitten seuraa stressiä, ahdistusta ja masentuneisuutta. Siinä tilassa sitten tulee räjähtelyä ja uhkailua kaikella mahdollisella. Jos on kolmen vuoden aikana ollut seksiä noin...4 kertaa (joista kerroista on syntynyt kaksi lasta), aiheuttaa se väistämättä suuria ongelmia parisuhteelle. Itseäni ei siis ole kiinnostanut riittävästi, jotta olisin jaksanut nähdä vaivaa kiehnätä.

Melkoista nuorallakävelyä siis! Mutta kyllä silleenkin ehkä pärjää – kun kerran oppii sen nuorallakävelyn, alkaa se vähitellen sujumaan paremmin. Tärkeintä olisi kyllä pyrkiä purkamaan ne läheisyyden puutteen esteet, vaikka se on kyllä hyvin vaikeaa.

Ei avioparinkaan ole pakko asua yhdessä. Jotkut eivät vain pysty siihen sovussa, mutta silti se ei automaattisesti tarkoita eroa. Voidaan olla pariskunta eri osoitteissakin. Tietenkin kuvio on hankalampi kun on lapsia, heidän tunteensakin otettava huomioon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, diabetes tuli molemmille lähes samaan aikaan.. Toinen oli vielä pieni ja heräili muutenkin öisin. Sitten vielä mittailin turhaankin öisin, mikä johti hirveään väsymykseen. Lapset olivat juuri aloittaneet päiväkodin ja minä työn, joka vaati keskittymistä. Vahingossa purettiin väsymys toisiimme. Mies ei öisin meinannut herätä, ja hänen herättely ja kiukku oli suurempi työ kuin käydä itse mittaamassa.

Jos halusin nukkua, oli lähdettävä muualle nukkumaan, koska mies siirsi muuten yön vastuun minulle.

Nyt valvottava öitä on paljon vähemmän, meillä on hypokoirakin ym. Lapset ovat yötä myös mummolassa jne.

Tuskin me yhteen muutettaisiin pitkään aikaan, mutta noita hellyydenosoituksia on lapset jo vahingossakin nähneet. Tavallaan eletään uudelleen sitä alkuvaihetta, ja tekisi vaan mieli olla lähellä.

En jaksaisi suunnitella tulevaa vielä, mutta toki sitä olisi lasten takia mietittävä. Ollaan koko aika oltu hyvissä väleissä, ja molemmat ovat olleet mielessään mustasukkaisia toisistaan, mutta ei olla sanottu mitään kuin vasta nyt.

Ap

 

Jos mies sysäsi silloin vastuun sinulle yövalvomisista, mikä sellaisessa miehessä sinua vetää puoleensa edelleen? Tuskin muuttunut paremmaksi.

Sä et sitten anna koskaan kenellekään anteeksi, vaan jäät katkerana muistelemaan toisten vanhoja virheitä ja laiminlyöntejä lopun elämäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Mies on kyllä ollut osallistuva, mutta öisin ei juuri auttanut. Siinä pikkulapsivaiheessa koin tuon itsekkäänä, ja syytin miestä lähes kaikesta. Uskon, että molemmissa oli vikaa. Olin itsekin dramaattinen, ja suhteellisen helpon elämän jälkeen koin tuon vaiheen ehkä vielä todellisuutta raskaammaksi.

Ap

Nähdäkseni vaimoni räjähteli juuri vastaavasti, kun vastuu lasten hoidosta kaatui pääasiassa hänelle (yllättäen äitiyslomalla nainen joutuu tekemään lastenhoitoa miestä enemmän ja odotus säilyy sen jälkeenkin). Sikäli kun syyttely, räjähtely ja uhkailut meni niin käsittämättömän rajuiksi, olen arvellut (kuten edellä kommentoin), että todellisempana syynä olisi ollut ensisijaisesti läheisyyden (erit. seksin) puute parisuhteessa. Mites se teillä tuolloin, vai oliko parisuhde siltä osin täysin kunnossa?

Nähdäkseni naiset siis kokevat asemansa parisuhteessa perustuvan seksuaaliseen arvoonsa miehelle, mistä mieheltä saatu läheisyys ja seksi ovat merkkinä. Kun se puuttuu, seuraa epävarmuutta omasta arvosta ja kun nainen kokee, ettei saa tarvitsemaansa arvostuksella, lipsahdetaan helposti raivon ja uhkailun tielle.

Aina on hankalaa jos ihmiset haluaa eri määrän seksiä parisuhteessa. Yleensä vaan täällä miehet valittaa sitä, että naisen kiinnostus asiaa kohtaan loppuu lasten saamiseen. Harvinaisempaa tuntuu olevan, ettei miestä kiinnosta, mutta kerran näinkin päin. Täytyy kyllä sanoa, että miksi ihmeessä edes aloit parisuhteeseen jos seksi kumppanin kanssa ei kiinnostanut tuon enempää ennen lapsiakaan?

Olikos se jotenkin väärin, että parisuhde on tärkeämpi kuin seksi? No kyllähän se seksi alussa kiinnosti, mutta kiinnostus sitten hiipui, osin koska tuli aika usein pettymyksiä ja muuta. Ehkä kyllästyin, eikä vaimokaan juuri nähnyt vaivaa että olisi tehnyt itsestään kiinnostavan. Oli myös kaikenlaista kohtaamisongelmaa ja sopivien tilanteiden löytämistä, kun itselläni oli harrastuksia ja muuta, minkä vuoksi ei kiinnostusta viettää koko iltaa yhdessä. Sitten kun saatiin järjestymään, keskityin vaimon tyydyttämiseen ja kun homma kesti liian pitkään, itse jossain kohtaa väsähdin. Lopulta aika lailla petyin koko hommaan. Lapsia tuskin oltaisiin saatu aikaan jos en olisi päättänyt jättää vaimoni tarpeet syrjään ja huolehtia vain omistani. Sitten raskausaikana vaimolla oli jokin outo uskomus, että seksi voisi vahingoittaa lasta, ja sitten se seksi jäi kokonaan eikä palannut kuin pariin otteeseen kaksi vuotta myöhemmin (mistä toinen lapsi syntyi).

Hei nyt seksiterapiaan mars! Aivan täysin tavallisia ongelmia (toteuttamistilanteet, toisen kohtaaminen, nainen ei meinaa saada orgasmia, pelätään että seksi vaurioitittaa vauvaa...) teilläkin, ei mitään uniikkia, täysin korjattavissa jos vain halua on :)

Pettymyksiä tulee seksinkin herkällä saralla takuulla, mutta niistä mennään yhdessä puhuen ja tilannetta analysoiden yli ja ympäri. Meillä seksi kesti ennen liian kauan ja mies meinasi väsyä, kunnes päätettiin et minä hoidan sormetuspuolen kun hän lykkii ;)  Nyt ei kestä enää liian kauaa ja seksiäkin on useammin.

Tsemppiä, ja hei: puhukaa!

Se ero ei varmaan tullut aivan turhaan. Ja tuollaisessa tilanteessa, kun toinen valvoo yöt jaksamisen äärirajoilla ja toinen ei kanna vastuutaan, niin on sietämätön. Lisänä stressi lasten hyvinvoinnista, niin kaipaisi kyllä yhteen hiileen puhaltamista eikä sitä, että toinen jättää toisen yksin selviytymään. Been there, josta sairastuin vielä itse pitkään uupumukseen.

Oletko nyt varma, että haluat kantaa edelleen yksin vastuun, ja mies "osallistuu" silloin kun hänelle sattuu sopimaan? Jos tulee vastaava kriisi elämässä, jaksatko/kestätkö henkisesti saman? Mieti tarkkaan.

Pari pointtia:

-Lapset luultavasti toivovat, että heidän vanhempansa palaisivat yhteen. Älkää antako sen hämätä, vaan keskittykää omaan kanssakäymiseenne.

-Keskustella NYT siitä tilanteesta, kun tämä uusi rakastumis- tai ns. teinisäätövaihe on ohi. Ei vasta sitten, kun se arki koittaa (voi koittaa nopeammin kuin uuden ihmisen kanssa), vaan nyt. Mitä sitten teette, ja mitä teette eri tavalla? Tosin älkää antako itsellenne ja kumppanillenne katteettomia lupauksia.

-Kyllä tuossa voi myös hävitä. Jo pelkästään muuttaminen on kamala ruljanssi, johon ei muutaman hetken takia tai kokeilumielessä viitsi mielestäni ryhtyä

Eronnut M43

Kokeilkaa ihmeessa, ihmiset muuttuu ja kasvaa, ette kumpikaan enaa ole samoja ihmisia kuin silloin kun lapsenne olivat pienia.

Suosittelen kuitenkin, etta kaytte eronne syyt tarkkaan lapi, puhutte ja pyydatte puolin ja toisin anteeksi. Muuten on vaarana, etta kun suhde taas arkipaivaistyy, ne menneisyyden morot alkavat kaivertaa. Niista asioista puhuessa saa myos osviittaa siita, oletteko molemmat kasvaneet ihmisina niin, etta kannatta yrittaa uudelleen, jos mies ei halua puhua menneista tai puolustelee niin kannattaa miettia kahteen kertaan.

Myos selvat savelet suhteelle, pidatte omat asuntonne ja lapsille ette kerro ennen kuin on varmaa etta haluatte molemmat palata yhteen.

Parisuhdeterapiakin voisi olla ihan paikallaan. Tasta aiheesta on kirjoitettu self-help oppaita joihin kannattaa tutustua.

Mä oon sellainen perinteinen nainen,  joka nautti pikkulapsiajasta, vaikka jouduinkin tekemään kaiken melkein kotona yksin. No mies vei roskat kyllä, siivosi ja auttoi jonkin verran, mutta ei koskaan maannut sohvalla tms. Mies kävi raskaassa työssä ja ymmärrän, että kotityöt kuuluivat silloin minulle. Seksiä meillä oli aina 2-3 kertaa viikossa ihan koko suhteen läpi yli 20v. Mies sitten ylättäen sairastui henkisesti jotenkin eli alkoi epäillä mua kaikesta, mitä en tehnyt kun aloin opiskella jne. Siihen päättyi suhde sitten ja putosin aika korkealta, kun olin aina ollut hänelle uskollinen ja aidosti rakastin ja luulin, että hänkin.

Minusta ap.n kannattaa yrittää. Lasten sairastuminen on ollut shokki ja molempia vanhempia varmasti tarvitaan. jos molemmat aidosti rakastavat toisiaan niin saman katon alla. Ongelmat saa silloin kyllä selvitettyä. Tsemppiä ap. Kyse on vain siitä, riittääkö rakkaus.

Niin, ei varmaan yhteen muutettaisi, vaikka nyt läheisyyttä halutaankin. Tykkään myös niistä hetkistä, kun lapset ovat isällään. Lukeminen, herkuttelu, spontaani kotoa lähteminen ym ovat todella virkistäviä niillä viikoilla, en alkuhuuman takia niistä luovu.

En usko, että mies on yöunien suhteen juuri muuttunut. Jos lapsilla on hypoja laittaa kellon soimaan monta kertaa, että herää. Koira myös tökkii tassuillaan yms, eli herää siihen toki. Eli toisin sanoen olisin monta kertaa mitannut kun herään herkästi= minä huolehdin. Toisaalta nykyään on jotenkin helpompaa herätä, kun uneni on muutenkin kevyttä. Varmasti pidettäisiin silti molenpien kodit.

Seksiä meillä on aina ollut. Myös väsyneinä kausina. Eron aikaan se hieman väheni, mutta ei ikinä oltu yli kahta viikkoa tauolla. Läheisyyttä oli vähemmän, se varmasti vaikutti tunteisiin joita tunsin. Tavallaan tuli olo, että meitä yhdistää vain sairaat lapset ja seksi. Jotenkin sitä unohti että ollaan ystäviä ja rakastetaan. Toisaalta kukaan ei ottanut lapsia ekaan vuoteen hoitoon, joten meiltä jäi vuodeksi kaikki yhteiset reissut & treffit.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Diabetes ei ole mitään verrattuna syöpään :( Ei tosiaan syy erolle. Mietippä sitä oikeaa syytä ennen kuin alat aiheuttaa lapsille turhia toiveita.

No johan on kommentti! Diabetes ei todellakaan ole mikään vähäpätöinen sairaus. Ja lapselle varmasti hirveä asia siihen sairastua. Kukaan ei ole syöpään verrannut kuitenkaan.

Kaikkien sympatiat ja rukoukset ovat ihan varmasti esim. leukemiaa sairastavien lasten puolella ja itse ainakin itken, kun tv:stä näitä konsertteja tulee, missä tarinoita kerrotaan. Onneksi on hyviä hoitoja näihin molempiin. Kaikki eivät valitettavasti pelastu, voimia läheisille.  -ei ap

Vierailija kirjoitti:

Surkea tyyppi, kun loikit vastuusta. Toivottavasti.lapsesi löytävät oikean miehen isäkseen ja unohtavat sut..

Nää on hauskoja. Joka ketjussa joku vastaava sekopäinen kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, diabetes tuli molemmille lähes samaan aikaan.. Toinen oli vielä pieni ja heräili muutenkin öisin. Sitten vielä mittailin turhaankin öisin, mikä johti hirveään väsymykseen. Lapset olivat juuri aloittaneet päiväkodin ja minä työn, joka vaati keskittymistä. Vahingossa purettiin väsymys toisiimme. Mies ei öisin meinannut herätä, ja hänen herättely ja kiukku oli suurempi työ kuin käydä itse mittaamassa.

Jos halusin nukkua, oli lähdettävä muualle nukkumaan, koska mies siirsi muuten yön vastuun minulle.

Nyt valvottava öitä on paljon vähemmän, meillä on hypokoirakin ym. Lapset ovat yötä myös mummolassa jne.

Tuskin me yhteen muutettaisiin pitkään aikaan, mutta noita hellyydenosoituksia on lapset jo vahingossakin nähneet. Tavallaan eletään uudelleen sitä alkuvaihetta, ja tekisi vaan mieli olla lähellä.

En jaksaisi suunnitella tulevaa vielä, mutta toki sitä olisi lasten takia mietittävä. Ollaan koko aika oltu hyvissä väleissä, ja molemmat ovat olleet mielessään mustasukkaisia toisistaan, mutta ei olla sanottu mitään kuin vasta nyt.

Ap

 

Jos mies sysäsi silloin vastuun sinulle yövalvomisista, mikä sellaisessa miehessä sinua vetää puoleensa edelleen? Tuskin muuttunut paremmaksi.

Ehkä miehellä vaan meni vähän kauemmin kypsyä isäksi? Iän myötä myös itsekkyys monella vähenee ja perhettä alkaa arvostamaan eri tavalla. Samoin miehillä lapsiin kiintyminen saattaa viedä enemmän aikaa, kuin naisilla. Lasten kannalta tietysti olisi parasta, jos perhe pysyy koossa. Vaikka miten yritetään sanoa, ettei lapset kärsi avioerosta, niin kyllä perhe on aina parempi kasvulle ja kehitykselle, kuin kahden kodin väliä ravaaminen. Itse yrittäisin unohtaa/antaa anteeksi menneet asiat ja yrittää uudestaan. Pikku hiljaa tietysti ja ensin eri asunnoissa eläen. Tai vaikka asuisitte tulevaisuudessakin eri asunnoissa, niin onhan se lapsille (ja teillekin) aina parempi, jos olette kuitenkin perhe ja teette asioita yhdessä. Tsemppiä! Varmasti kadut enemmän, jos jätät kokeilematta. 

P.S. Älä kuuntele liikaa muiden neuvoja. Kuuntele itseäsi ja sitä, mitä itse haluat. Jos tuntuu oikealta ja hyvältä kokeilla miten miehen kanssa menisi nyt, niin se on varmasti sinulle oikea ratkaisu :).