Kannattaako yhteenpaluu (lasten isä)

Ei kannata. Se latu on jo hiihdetty.

Eikai se vahingoita jos ette ole lapsille heti hehkuttamassa että nyt äiti ja isi palaa yhteen. Ihan vaan vietätte yhdessä aikaa perheenä ja jätätte ne mahdolliset hellyydenosoitukset lasten silmien ulkopuolelle ainakin aluksi.

Miksi erositte?

Mistäpä sen kukaan muu voi tietää kuin te. Ettekä tekään muuten kuin ajan ja kokemuksen kanssa.

Jos sinä haluat mennä mökille, niin menkää. Jos et halua mennä, niin älä mene. Eiköhän se ole lasten etu, että vanhemmat tulevat toimeen keskenään, ja vielä parempi jos palaavat yhteen.

Ei toi teidän tilanne minun mielestä huonompaan suuntaan voi mennä. Jos teistä ei tulekaan paria, niin sitten jatkatte entiseen malliin.

Oletteko käsitelleet eronne läpi? Mikä siihen johti, mitä olisitte voineet tehdä toisin, mikä on nyt eri tavalla? Houkutus on varmaan suuri jatkaa siitä, kuin mitään eroa ei olisi ollutkaan, mutta mitä jos teille tulee jokin uusi kriisi? Miten asia silloin käsitellään?

Ennen kuin sotkisin lasten päitä ja leikkisin kotia, selvittäisin, onko kyse hetken huumasta ja vanhan kaipuusta vai oikeasta uudesta mahdollisuudesta.

Minun mielestä voitte mennä sinne mökille ihan hyvin. Ehkä voitte aluksi sanoa lapsille, että olette hyviä ystäviä. Mutta mukavaahan se on, että lapset saavat viettää aikaa molempien vanhempiensa kanssa. Katsele rauhassa mihin tilanne kehittyy, ei sitä kukaan voi etukäteen tietää. 

En tiedä eronne syistä, mutta aina jos erehdyn pohtimaan samaa, päädyn muistamaan, miten vaikeaa meillä oli. On asioita, joissa en pysty auttamaan exääni, eikä hän minua ja jossain voisi olla joku oikeampi.

9 lisää vielä, että lomaileehan toiset yhdessä erottuaankin. Teette miltä tuntuu.

Diabeetikon äitinä ymmärrän kuinka vaikeaa on hoitaa avioliittoa saati sitten kahden diabeetikkolapsen vanhempina ja vielä noin pienten lasten.Alkuaikoina itsellä pallo hukassa ja miehellä myös ja diabeteslapsen takia ensimmäinen vuosi meni väsymyksen ja verensokerin seurannan takia sumussa.Hyvä ettei ero tullut itselle, kun seksiä ei juuri ehtinyt olemaan.Suosittelen sinulle, että aloitatte puhtaalta pöydältä, kun ilmeisesti lasten vs arvot ja hoidot balanssissa jos on sensorit tai pumput käytössä.Jos rakkautta jäljellä niin kyllä sen äkkiä huomaa!

Juu, diabetes tuli molemmille lähes samaan aikaan.. Toinen oli vielä pieni ja heräili muutenkin öisin. Sitten vielä mittailin turhaankin öisin, mikä johti hirveään väsymykseen. Lapset olivat juuri aloittaneet päiväkodin ja minä työn, joka vaati keskittymistä. Vahingossa purettiin väsymys toisiimme. Mies ei öisin meinannut herätä, ja hänen herättely ja kiukku oli suurempi työ kuin käydä itse mittaamassa.

Jos halusin nukkua, oli lähdettävä muualle nukkumaan, koska mies siirsi muuten yön vastuun minulle.

Nyt valvottava öitä on paljon vähemmän, meillä on hypokoirakin ym. Lapset ovat yötä myös mummolassa jne.

Tuskin me yhteen muutettaisiin pitkään aikaan, mutta noita hellyydenosoituksia on lapset jo vahingossakin nähneet. Tavallaan eletään uudelleen sitä alkuvaihetta, ja tekisi vaan mieli olla lähellä.

En jaksaisi suunnitella tulevaa vielä, mutta toki sitä olisi lasten takia mietittävä. Ollaan koko aika oltu hyvissä väleissä, ja molemmat ovat olleet mielessään mustasukkaisia toisistaan, mutta ei olla sanottu mitään kuin vasta nyt.

Ap

Diabetes ei ole mitään verrattuna syöpään :( Ei tosiaan syy erolle. Mietippä sitä oikeaa syytä ennen kuin alat aiheuttaa lapsille turhia toiveita.

Hyvältähön tuo kuulostaa. Olette eron jälkeen olleet hyvissä väleissä ja asiat ovat välillänne sujuneet. Myös tuo eron syy aikanaan oli todella rankka tilanne kahden pienen diabeetikon vanhempina.

Lähtökohta on rohkaiseva. On hyvä, että olet itsekin osannut olla mahdollisen uuden alun suhteen realistisesti maltillisen toiveikas. Aikaa on kulunut ja se on hyvä. Toisaalta tässä ajassa olette molemmat vääjäämättä muuttuneet. Mihin suuntaan? Aika näyttää.

Itse kyllä miettisin, onko mies kehittynyt ja kypsynyt ihmisenä niin, että hänestä olisi uuden vaikean paikan tullen tukea ja apua. Ei se paljon auta jos vaan ns. Kauniilla säällä menee hyvin. Entäs sitten jos ja kun tulee uusia kriisejä? Onko miehestä tueksi?

Niin. Mies on kyllä ollut osallistuva, mutta öisin ei juuri auttanut. Siinä pikkulapsivaiheessa koin tuon itsekkäänä, ja syytin miestä lähes kaikesta. Uskon, että molemmissa oli vikaa. Olin itsekin dramaattinen, ja suhteellisen helpon elämän jälkeen koin tuon vaiheen ehkä vielä todellisuutta raskaammaksi.

Koen itse muuttuneeni paljonkin, elämässä on tullut paljon käsiteltäviä asioita, on ollut pakko pysähtyä, oppia nauttimaan hetkestä, luonnosta ja hidastamaan tahtia. Ura ja menestys merkkaa vähemmän ja olen tyytyväinen vähempään, onnellinen pienemmästä. Nytkin vaan tekisi mieli olla onnellinen ja avoimesti yhdessä. En edes osaa kuvailla miten järkyttävä ikävä on ollut.

Pakko kuitenkin yrittää ajatella lapsia, ja muutenkin voihan tämä olla vaan vaihe. Molemmat koetaan aika vahvasti fyysistä ja henkistä vetoa toisiimme.

Ap

Meillä on lapset joutuneet sairaalaan öiksi vatsatautien ym takia, on tilattu ambulanssia ym. Mies on aina tullut paikalle, tuonut tuomisia, ottanut toisen lapsen tai ehdottanut, että jää sairaalaan yöksi. Jotenkin niissä hetkissä on aina oltu yhdessä.

En ole hänelle katkera mistään, enkä usko hänenkään olevan, joten ei ole sellaista käsittelemätöntä asiaa onneksi.

Ap

Kyllä diabetes 1 on aluksi niin shokki kun se tulee pienille lapsille ja jos itsellä ei mitään tietoa insuliinien pistämisestä, hiilareista, hypoista, ketoaineista.Ja pieni lapsi ei osaa aluksi edes ilmoittaa että nyt matala verensokeri ja tarvii sokeripitoista syötävää äkkiä ennenkuin tajuttomuus iskee.Sen verran sanon että nykyään monesta syövästä paranee kehittyneillä hoidoilla, mutta diabetes 1 ei parane koskaan! Rankka sairaus joka vie vanhempien voimavarat ja minunkin mieheni kiukkutteli, kun hänen vuoro herätä mittailemaan lapsen verensokeria.Tsemppiä ja menkää ihmeessä mökille niin näette miten yhteiselo sujuu 2 viikkoa!

Just luin toista sivua missä puhuttiin että jotkin haluaa olla lapsettomia ja siellä puolusteli porukka." Ei se vauva aika vie eron partaalle"

Oliko lapset vuoroviikoin isällään eron aikana? Jos ei, saikohan mies nyt kätevästi erolla "loman" vaikeasta ajasta ja nyt mielistelee tiensä takaisin, kun arki helpottui ja sinulta sujuu kaikki yksin rutiinilla? Jatkossakaan et uskalla häneen luottaa, ettei taas kiukuttele ja lähde. Hoidat siis tästä eteenpäin edelleen yksinhuoltajana lapset, kun on nähty, että kerran pärjäät ja hän "ei millään jaksa". Toivottavasti mies hoitaa edes siivoukset ja ruuat välillä.

Mutta. Itsekin laiskaan/itsekkääseen (ei "osaa/jaksa/ehdi" = viitsi tehdä mitään, mikä ei hyödytä omaa napaa) mieheen rakastuneena tiedän, että helposti sen sille antaa anteeksi ja tekee kaikki hommat sitten vain itse. Saa siltä kuitenkin seuraa ja seksiä.

Ovat olleet vuoroviikoin molemmilla, ja on asuttu sen verran lähellä, että ovat myös toisen viikolla voineet käydä kummalla vaan. Edelleen ajelevat pyörillä molempien luona, jos tarvii.

En tiedä mitä yhdessä asumisesta tulisi, ei välttämättä mitään. Olen oppinut nauttimaan siitä omasta kodista, omista tavaroista, tavoista ja ajasta ilman ääniä. Siksi onkin kamalaa, kun öisin tekisi mieli nukkua toisen vieressä, ja iltaisin katsoa toisen sylissä leffaa, juoda aamukahvia sängyssä ja antaa toisen pestä hiukset...

Näitä hetkiä meillä on harvoin, ja ollaan kuin teinit, kun lasten nukkuessa toinen tuleekin yöksi, tai leffaillan jälkeen toinen jääkin yöksi... jne.

Joskus olen kuullut pareista joilla toinen yritys on onnistunut, tuttavapiirissä tällaisia on 1kpl.. Ei järin rohkaisevaa, mutta haluaisin vielä koittaa.

Ap