Lue keskustelun säännöt.
Menee kaksikin viikkoa etten puhu sanaakaan kenellekään - pystyttekö kuvittelemaan elämäni
07.07.2018 |
Pitkäaikaistyötön, vielä on hiukan ansiosidonnaista jäljellä. Minulla ei ole perhettä ja ystäväni on erkaantuneet niin, että olen heihin, muutamaan harvaan, yhteydessä pari kertaa vuodessa.
Tyypillinen viikkoni menee niin, että käyn joka kolmas päivä kaupassa. Nykyään ei kaupan kassallakaan puhutaan mitään, kiitoksen sijaan nyökkään, kun he kysyvät haluanko kuitin. Sitten taas kotiin. Tätä päivästä viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Vanha isäni soittaa joka toinen viikko. Se keskeyttää puhumattomuuteni. Muutoin sama jatkuu.
Pitääkseni itseni selväjärkisenä kirjoittelen netin palstoille kuten tänne.
Voitte kuvitella elämääni?
Kommentit (72)
Ap:lla on kuitenkin isä, joka soittaa aika usein ja ne ystävät kaverit, joihin hän on yhteydessä Pystyykö ap kuvittelemaan, että on ihmisiä, joilla ei ole tuonkaan verran ihmisiä elämässä? Heidän kuolemaansa ei huomata. He eivät elossakaan ole olemassa kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun elämää iät 12-24. Siis se, että ei puhu kenellekään eikä ole kenenkään kanssa tekemisissä.
Sitten loppui opinnot ja menin töihin. Nyt puhun työ"kavereille" ja asiakkaille. Mutta en nyt tiedä lasketaanko sitä. N38
Tottakai lasketaan, miksi ei laskettaisi? Sinulla sentään on työ ja työkaverit ja asiakkaat joille puhua, läheskään kaikilla (esim. ap:lla) ei ole niitäkään.
Vierailija kirjoitti:
Yksikään teistä ei vaikuta ihmiseltä, johon haluaisin tutustua.
Negatiivisia, huumorintajuttoman oloisia, jossain lapsuuden kokemuksissa rypeviä säälityksiä. Eli ei kukaan voi auttaa, jos ette itse muutu.
Mitä te oikein odotatte tuollaisella asenteella tältä elämältä saavanne?
Kylläpä olet harvinaisen epäempaattinen ihminen.
Minun elämäni oli tuollaista 20 vuotta sitten. Nyt en saa hetken rauhaa ja antaisin mitä vain jos saisin elää edes viikon kuten silloin. Ei mitään velvollisuuksia, ei työstressiä, ei ketään himassa hakemassa huomiota, ei kotitöitä. Ai mitä unelmaa se olisi. Nauttisin, nukkuisin, katsoisin leffoja, lenkkeilisin ja venyttelisin pitkän kasvan kautta, tekisin rentoutumisharjoituksia kaikessa rauhassa pelkäämättä, että joku tulee pian keskeyttämään, ajattelisin omia asioita, saunoisin oikein ajan kanssa ja levittäisin kaikki hoitavat tuotteet kehoon ja päähän, mitä kaapista löytäisin. Kuuntelisin musiikkia, jne. Ai että. Tuollainen viikko tekisi minusta aivan varmasti paremman ihmisen. Nauti siis, kun vielä voit. Et ymmärrä, miten etuoikeutetussa asemassa olet. Jos olet kyllästynyt, muuta elämäsi, hae seuraa ja mene töihin. Älä ole avuton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärränkö oikein, että nämä puhumattomat kaipaisivat nyt myötätuntoa itselleen? Miksi? On ihan tietoinen valinta eristäytyä tuolla tavalla muista ihmisistä. Joka paikassa, pienimmilläkin paikkakunnilla, on edullisia ja ilmaisia harrastus- ja menomahdollisuuksia, joissa voi tavata ihmisiä.
No ei kuule ole oma valinta.
1) vanhemmat piti kotona koulun alkuun, eli en päässyt muiden lasten seuraan ollenkaan. En osannut olla muiden kanssa kun koulu alkoi -> kiusattiin koulussa2) KOKO ala-aste ja yläaste kiusattiin, yhtään kaveria en saanut, ei ollut edes ketään kenen kanssa jutella. Harrastuksia ei ollut, vanhempien valintaa, ei minun.
3) lukiossa sain olla vihdoin ja viimein olla rauhassa ja se oli ihanaa sen jatkuvan kiusaamisen jälkeen. Toisena vuonna yritin saada tuttuja, mutta kun en osannut, ymmärrettävistä syistä, olla muiden kanssa tai edes jutella, niin yksin olin lukion loppuun.
4) yliopisto. Yksin olin. Miten ihmeessä edes löytää juttukaveria kun ei osaa jutella ilman asiaa? Mistä ihmiset juttelee keskenään? En tiedä.
5) töissä. Työasioista juttelen ihan hyvin, mutta muuten en osaa. Mistä ihmeestä ihmiset juttelee keskenään? Ja mitä ne tekee keskenään? Kahvilla kävin yhden työkaverin kanssa kerran. Oli outoa. En osaa olla muiden kanssa.
6) lopputulos. Yksin olen. Ja en osaa edes muuta kaivata, kun en muusta tiedä.
Ne jotka valittaa on varmaan niitä, joilla on joskus ollut ystäviä tai joitain, joiden kans viettää aikaa. Tietävät mitä ovat menettäneet. Kun ei tiedä, niin tämä on normaalia.
Taidat valehdella itsellesi. Tuo vuodatus ei nimittäin kerro ihmisestä, joka ei osaa muuta kaivata. Ihan selvästi sinä kaipaa juttelua ja ihmissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun elämäni oli tuollaista 20 vuotta sitten. Nyt en saa hetken rauhaa ja antaisin mitä vain jos saisin elää edes viikon kuten silloin. Ei mitään velvollisuuksia, ei työstressiä, ei ketään himassa hakemassa huomiota, ei kotitöitä. Ai mitä unelmaa se olisi. Nauttisin, nukkuisin, katsoisin leffoja, lenkkeilisin ja venyttelisin pitkän kasvan kautta, tekisin rentoutumisharjoituksia kaikessa rauhassa pelkäämättä, että joku tulee pian keskeyttämään, ajattelisin omia asioita, saunoisin oikein ajan kanssa ja levittäisin kaikki hoitavat tuotteet kehoon ja päähän, mitä kaapista löytäisin. Kuuntelisin musiikkia, jne. Ai että. Tuollainen viikko tekisi minusta aivan varmasti paremman ihmisen. Nauti siis, kun vielä voit. Et ymmärrä, miten etuoikeutetussa asemassa olet. Jos olet kyllästynyt, muuta elämäsi, hae seuraa ja mene töihin. Älä ole avuton.
Älä viitsi...
Voin. Olen elänyt kauden noin. Näin vain kaupan myyjiä ja kuntosalilla joitakin ihmisiä.
Ainoat sanani joita sanoin ääneen olivat juuri kiitos ja näkemiin ja hei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin onnellinen jos ei tarvitsisi puhua. En kärsi yksinäisyydestäni vaan nautin siitä.
Työtön ja köyhä olen kyllä, mutta se ei ole syy, ei vaan huvita nähdä ihmisiä ja puhua turhaan. Tervehdin naapureita ja kaupankassoja ystävällisesti, muuten olisi mukava olla hiljaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi olet valinnut tuollaisen elämäntavan?
Niin, miksi? Miksi et puhu? Etkö uskalla?
Miksi et vaihda pari sanaa sen kaupan kassan kanssa? Se on jo alku! Tai mene vaikka kirjastoon ja kysele kirjastonhoitajalta uutuuskirjoja vaikka, tai jonkun tietyn kirjailijan teoksia tms. Pääset äkkiä jutun alkuun.
Kun opit puhumaan ja huomaat ettei se niin pelottavaa olekaan, kukaan ei pure tai syö sinua, voit laajentaa reviiriäsi. Tervehdi naapuria rapussa. Jos hän ei vastaa, niin luultavasti hän saattaa olla toinen samanlainen mykkä joka saa ehkä rohkeutta avata omaa suutaan kun saa myönteistä kokemusta toiselle puhumisesta.
Ihmisiä on kaiken laisia. Jotkut eivät kerta kaikkiaan ole mukavia, mutta se on hyväksyttävä. Anna olla, sivuuta olankohautuksella. Ei kaikkea pidä ottaa henk.koht. Ei toisen tylyys ole juuri sinulle suunnattu, jotkut ovat sellaisia.
Mene paikkoihin missä liikkuu ihmisiä. Opettele olemaan ihmisjoukoissa. Osallistu vaikka olisit sitten hiljaakin, vähitellen alat tuntea olosi turvallisemmaksi ja luonnolliseksi. Se puhekin alkaa sitten löytyä.
Kotoa kukaan ei hae. Se on se vanha klisee joka pitää paikkansa. Pois hapan torjuva ilme! Huomaat että ihmeitä alkaa tapahtua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärränkö oikein, että nämä puhumattomat kaipaisivat nyt myötätuntoa itselleen? Miksi? On ihan tietoinen valinta eristäytyä tuolla tavalla muista ihmisistä. Joka paikassa, pienimmilläkin paikkakunnilla, on edullisia ja ilmaisia harrastus- ja menomahdollisuuksia, joissa voi tavata ihmisiä.
No ei kuule ole oma valinta.
1) vanhemmat piti kotona koulun alkuun, eli en päässyt muiden lasten seuraan ollenkaan. En osannut olla muiden kanssa kun koulu alkoi -> kiusattiin koulussa2) KOKO ala-aste ja yläaste kiusattiin, yhtään kaveria en saanut, ei ollut edes ketään kenen kanssa jutella. Harrastuksia ei ollut, vanhempien valintaa, ei minun.
3) lukiossa sain olla vihdoin ja viimein olla rauhassa ja se oli ihanaa sen jatkuvan kiusaamisen jälkeen. Toisena vuonna yritin saada tuttuja, mutta kun en osannut, ymmärrettävistä syistä, olla muiden kanssa tai edes jutella, niin yksin olin lukion loppuun.
4) yliopisto. Yksin olin. Miten ihmeessä edes löytää juttukaveria kun ei osaa jutella ilman asiaa? Mistä ihmiset juttelee keskenään? En tiedä.
5) töissä. Työasioista juttelen ihan hyvin, mutta muuten en osaa. Mistä ihmeestä ihmiset juttelee keskenään? Ja mitä ne tekee keskenään? Kahvilla kävin yhden työkaverin kanssa kerran. Oli outoa. En osaa olla muiden kanssa.
6) lopputulos. Yksin olen. Ja en osaa edes muuta kaivata, kun en muusta tiedä.
Ne jotka valittaa on varmaan niitä, joilla on joskus ollut ystäviä tai joitain, joiden kans viettää aikaa. Tietävät mitä ovat menettäneet. Kun ei tiedä, niin tämä on normaalia.
Minun lapsuuteni oli samankaltainen. Olin tiukasti äitini huolenpidon alainen, kaveripiiri oli rajattu ja harrastuksiin ei kannustettu (rahanpuutteen vuoksi mikään maksullinen ei olisi tullut kysymykseen). Kirjastossa sain käydä, ja niinpä ramppasinkin siellä ahkerasti. Opinpahan ainakin lukemaan ja näkemään maailman muillakin tavoin kuin vain omallani.
Meillä ei käynyt vieraita emmekä mekään käyneet vieraisilla. Sukulaisia ei juurikaan ollut eivätkä vanhempani pitäneet yhteyttä esim. serkkuihinsa.
En siis oppinut keskustelemaan.
Yhäkin minun on vaikeaa puhua muille niistä asioista, mistä itse haluaisin puhua. Puhun kyllä sujuvasti toisten valitsemista aiheista, sillä siihen riittää keskustelua eteenpäin vievät kysymykset ja päivittelyt. Yleensä ihmiset eivät yhtään huomaa, että tapaamisissa on puhuttu vain heidän asioistaan.
Joskus haluaisin puhua omista ajatuksistani mutta se on tosi vaikeaa. On hankalaa puhua itse, kun on tottunut vain kuuntelemaan. Omien ajatusten sanoittaminen sujuu kömpelösti ja on ahdistavaa, kun toinen tuijottaa äänettömänä.
Minulla on ADD ja mielestäni suurin osa puheista vain on yksinkertaisesti turhaa. Mikään ei saa niin raivon partaalle kuin ajatusten keskeyttäminen jonkun täysin turhanpäiväisen puheenlätinän vuoksi. Itselläni tuo ilmenee yleensä siten, että lueskelen jotain mielenkiintoista ja parempi puoliskoni keskeyttää ajatukseni lässyttämällä koirille tai laulaen todella typeriä "hupilauluja" omilla sanoituksilla. Olen asiasta maininnut usein (enää en jaksa mainita), mutta hän loukkaantuu joka kerta. Hän ei ymmärrä satojen sanomistenkaan jälkeen, että minulla kiristyy pinna automaattisesti kun keskittymiskykyni hajoitetaan. Etenkin jonkun täydellisen turhan/epäkiinnostavan asian vuoksi. Silti häntä rakastan, enkä hänestä luovu. Itseeni olen pettynyt kun en mahda hermojen menettämiselle noissa tilanteissa mitään. Miten voisin työstää itseäni suhtautumaan paremmin keskeytyksiin? Vai onko se addille edes mahdollista?
Juuri näin minulle sanottiin julkisella puolella. Että tulijoita on niin paljon ettei heillä riitä resursseja kun pitää keskittyä näihin nuorempiin. Hyvähän se on että edes nuoret saavat hoitoa mutta aika tylyä tuo oli koska olen edelleen syvästi masentunut.