Menee kaksikin viikkoa etten puhu sanaakaan kenellekään - pystyttekö kuvittelemaan elämäni

Täällä myös yksi. Olen jo keski-ikäinen, työttömäksi yt-neuvotteluissa  jäänyt nainen. Elän yksin,  ystäviä ei ole ollut enää pitkiin aikoihin, työkaverit jäivät entiselle työpaikalle . Kaupan kassa on ainoa puhekaveri, satunnaisesti joku taloyhtiössä asuva vanhempi naapuri saattaa jutella jotakin.  Puhun itsekseni kotona, etten muuttuisi mykäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Itse pelkään että mitä tällainen tekee aivoille. Äitini kuoli Alzheimeriin joten... lienee melko varmaa että tätä menoa minulla on sama kohtalo. Kun siihen asti päästää Suomessa on toivottavasti laillistettu eutanasia.

ap

Väärästä ravinnosta se alzheimeri johtuu, ei suinkaan siitä, että olet yksin.

Minä en saa sosiaalisuudesta mitään, päin vastoin. Sitä ei kukaan normaali edes voi kuvitella kuinka kauan joudun toipumaan jos olen yhden päivänkin muiden kanssa tekemisissä. Tuntuu kuin kaikki elämän energiani olisi imetty kuiviin.

Välttelen ihmisiä. Jos tiedän että on tulossa joku pakkososiaalisuus keissi, niin ahdistun siitä jo etukäteen ja olen vihainen.

On epäreilua, kun muut saavat energiaa rupattelusta ja he voivat olla kanssani omia itsejään. Heidän ei tarvitse miettiä ovatko töykeitä, inhottavia tai röyhkeitä.

Itse yritän käyttäytyä asiallisesti ja muut huomioon ottavasti. Yleensä saan vaan paskaa palkakseni.

Miksi yksinäiset joilla on aikaa eivät hakeudu johonkin vapaaehtoishommiin? Esimerkiksi vanhainkodeissa juttukavereita kaivattaisiin kipeästi.

Mitä pitäisi sitten mielestänne tehdä? 

Kaikkien muiden pitäisi olla valmiudessa teitä tuppisuita viihdyttämään vai? Ihan itse jokainen tässä maailmassa hankkii ihmissuhteensa, oli kyseessä naapurin Maija, vanhat kouluystävät tai sukulaisuussuhteet. 

Jos itse on toivoton mörökölli, niin sitä saa sitten... 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärränkö oikein, että nämä puhumattomat kaipaisivat nyt myötätuntoa itselleen? Miksi? On ihan tietoinen valinta eristäytyä tuolla tavalla muista ihmisistä. Joka paikassa, pienimmilläkin paikkakunnilla, on edullisia ja ilmaisia harrastus- ja menomahdollisuuksia, joissa voi tavata ihmisiä.

No ei kuule ole oma valinta.

1) vanhemmat piti kotona koulun alkuun, eli en päässyt muiden lasten seuraan ollenkaan. En osannut olla muiden kanssa kun koulu alkoi -> kiusattiin koulussa

2) KOKO ala-aste ja yläaste kiusattiin, yhtään kaveria en saanut, ei ollut edes ketään kenen kanssa jutella. Harrastuksia ei ollut, vanhempien valintaa, ei minun.

3) lukiossa sain olla vihdoin ja viimein olla rauhassa ja se oli ihanaa sen jatkuvan kiusaamisen jälkeen. Toisena vuonna yritin saada tuttuja, mutta kun en osannut, ymmärrettävistä syistä, olla muiden kanssa tai edes jutella, niin yksin olin lukion loppuun.

4) yliopisto. Yksin olin. Miten ihmeessä edes löytää juttukaveria kun ei osaa jutella ilman asiaa? Mistä ihmiset juttelee keskenään? En tiedä.

5) töissä. Työasioista juttelen ihan hyvin, mutta muuten en osaa. Mistä ihmeestä ihmiset juttelee keskenään? Ja mitä ne tekee keskenään? Kahvilla kävin yhden työkaverin kanssa kerran. Oli outoa. En osaa olla muiden kanssa.

6) lopputulos. Yksin olen. Ja en osaa edes muuta kaivata, kun en muusta tiedä.

Ne jotka valittaa on varmaan niitä, joilla on joskus ollut ystäviä tai joitain, joiden kans viettää aikaa. Tietävät mitä ovat menettäneet. Kun ei tiedä, niin tämä on normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Kun on paljon yksinäisiä, niin miksi he eivät etsi tai löydä toisiaan?

Mistä etsiä, miten löytää? Aika harva haluaa myöntää julkisesti olevansa yksinäinen, koska se antaa yleensä muiden mielessä sen vaikutelman, että siinä ihmisessä on jotain vikaa. Kun on paljon yksin, ollut ehkä koko elämänsä, monilla takana todella ikäviä kokemuksia muista ihmisistä, saattavat sosiaaliset taidot olla todella huonot, on luottamusongelmia, vaikeuksia avautua, olla rennosti muiden ihmisten kanssa. Kun ei ole yhtään ystävää, paineet saada yksikin voivat olla todella kovat, mikä ei tee ihmisten kanssa olemisesta yhtään sen rennompaa. Jatkuvat pettymykset tekevät seuraavista yrityksistä vaikeampia. Sitä jää mieluummin kotiin eikä enää lähesty muita. Lisäksi toisen seurassa viihtymiseen tarvitaan muutakin kuin vain se, että molemmat ovat yksinäisiä. Jos yksinäisyys on ainoa yhdistävä tekijä, saattaa käydä niin että siinäkin suhteessa tuntee itsensä yksinäiseksi, jos ei muuten klikkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä en saa sosiaalisuudesta mitään, päin vastoin. Sitä ei kukaan normaali edes voi kuvitella kuinka kauan joudun toipumaan jos olen yhden päivänkin muiden kanssa tekemisissä. Tuntuu kuin kaikki elämän energiani olisi imetty kuiviin.

Välttelen ihmisiä. Jos tiedän että on tulossa joku pakkososiaalisuus keissi, niin ahdistun siitä jo etukäteen ja olen vihainen.

On epäreilua, kun muut saavat energiaa rupattelusta ja he voivat olla kanssani omia itsejään. Heidän ei tarvitse miettiä ovatko töykeitä, inhottavia tai röyhkeitä.

Itse yritän käyttäytyä asiallisesti ja muut huomioon ottavasti. Yleensä saan vaan paskaa palkakseni.

Jos saat vain paskaa palkaksesi, niin tuskin olet käyttäytynyt asiallisesti ja muut huomioon ottavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärränkö oikein, että nämä puhumattomat kaipaisivat nyt myötätuntoa itselleen? Miksi? On ihan tietoinen valinta eristäytyä tuolla tavalla muista ihmisistä. Joka paikassa, pienimmilläkin paikkakunnilla, on edullisia ja ilmaisia harrastus- ja menomahdollisuuksia, joissa voi tavata ihmisiä.

No ei kuule ole oma valinta.

1) vanhemmat piti kotona koulun alkuun, eli en päässyt muiden lasten seuraan ollenkaan. En osannut olla muiden kanssa kun koulu alkoi -> kiusattiin koulussa

2) KOKO ala-aste ja yläaste kiusattiin, yhtään kaveria en saanut, ei ollut edes ketään kenen kanssa jutella. Harrastuksia ei ollut, vanhempien valintaa, ei minun.

3) lukiossa sain olla vihdoin ja viimein olla rauhassa ja se oli ihanaa sen jatkuvan kiusaamisen jälkeen. Toisena vuonna yritin saada tuttuja, mutta kun en osannut, ymmärrettävistä syistä, olla muiden kanssa tai edes jutella, niin yksin olin lukion loppuun.

4) yliopisto. Yksin olin. Miten ihmeessä edes löytää juttukaveria kun ei osaa jutella ilman asiaa? Mistä ihmiset juttelee keskenään? En tiedä.

5) töissä. Työasioista juttelen ihan hyvin, mutta muuten en osaa. Mistä ihmeestä ihmiset juttelee keskenään? Ja mitä ne tekee keskenään? Kahvilla kävin yhden työkaverin kanssa kerran. Oli outoa. En osaa olla muiden kanssa.

6) lopputulos. Yksin olen. Ja en osaa edes muuta kaivata, kun en muusta tiedä.

Ne jotka valittaa on varmaan niitä, joilla on joskus ollut ystäviä tai joitain, joiden kans viettää aikaa. Tietävät mitä ovat menettäneet. Kun ei tiedä, niin tämä on normaalia.

Vanhempasi tekivät tosi mulk*sti sinulle.

Omani olivat samanlaisia eristäjiä ja minusta tuli mental case.

Kiitti vaan v*tusti vanhempani tästä.

Voin hyvinkin kuvitella, minun elämäni on suunnilleen samanlaista, sillä erotuksella, että en ole työtön vaan eläkeläinen. Mutta minua ei haittaa, olen introvertti. Sosiaalinen media täyttää riittävästi seurantarpeeni; livenä tapaan ystäviäni n. kerran kolmessa kuukaudessa. Minulle tämä sopii erinomaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en saa sosiaalisuudesta mitään, päin vastoin. Sitä ei kukaan normaali edes voi kuvitella kuinka kauan joudun toipumaan jos olen yhden päivänkin muiden kanssa tekemisissä. Tuntuu kuin kaikki elämän energiani olisi imetty kuiviin.

Välttelen ihmisiä. Jos tiedän että on tulossa joku pakkososiaalisuus keissi, niin ahdistun siitä jo etukäteen ja olen vihainen.

On epäreilua, kun muut saavat energiaa rupattelusta ja he voivat olla kanssani omia itsejään. Heidän ei tarvitse miettiä ovatko töykeitä, inhottavia tai röyhkeitä.

Itse yritän käyttäytyä asiallisesti ja muut huomioon ottavasti. Yleensä saan vaan paskaa palkakseni.

Jos saat vain paskaa palkaksesi, niin tuskin olet käyttäytynyt asiallisesti ja muut huomioon ottavasti. 

No usko huviksesi että ihminen voi tulla kaltoinkohdelluksi vaikkei ole ollut ilkeä (kuten sinä).

En tiedä missä mielikuvitusmaailmassa elät, jos luulet että ihminen on aina itse syyllinen jos häntä kohdellaan huonosti.

Tai kyllähän sitä voisi esim. sanoa tosi rumasti vastaan ja alentua samalle tasolle kuin huonokäytöksiset siat.

Itse olen samankaltainen. Haluaisin kokeilla, millaista on olla kaltaiseni kanssa koko päivä. Normaalit ihmiset ovat rasittavia. Odottavat toisenkin olevan jokseenkin aktiivinen koko ajan. Ei voi vain jumittaa ja olla yhdessä hiljaa.

Ei saa oikein selvää, että halutaanko olla yksin vai ei? 

Jos ei, niin ihan itse on pakko niitä suhteita hakea. Ei kukaan tule ovikelloa soittamaan: hei, haalutsä olla mun kaveri. 

Jos ei halua ihmissuhteita, niin mikä vika nykyisessä olotilassa?

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikaistyötön, vielä on hiukan ansiosidonnaista jäljellä. Minulla ei ole perhettä ja ystäväni on erkaantuneet niin, että olen heihin, muutamaan harvaan, yhteydessä pari kertaa vuodessa.

Tyypillinen viikkoni menee niin, että käyn joka kolmas päivä kaupassa. Nykyään ei kaupan kassallakaan puhutaan mitään, kiitoksen sijaan nyökkään, kun he kysyvät haluanko kuitin. Sitten taas kotiin. Tätä päivästä viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Vanha isäni soittaa joka toinen viikko. Se keskeyttää puhumattomuuteni. Muutoin sama jatkuu.

Pitääkseni itseni selväjärkisenä kirjoittelen netin palstoille kuten tänne.

Voitte kuvitella elämääni?

Oletko minä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkäaikaistyötön, vielä on hiukan ansiosidonnaista jäljellä. Minulla ei ole perhettä ja ystäväni on erkaantuneet niin, että olen heihin, muutamaan harvaan, yhteydessä pari kertaa vuodessa.

Tyypillinen viikkoni menee niin, että käyn joka kolmas päivä kaupassa. Nykyään ei kaupan kassallakaan puhutaan mitään, kiitoksen sijaan nyökkään, kun he kysyvät haluanko kuitin. Sitten taas kotiin. Tätä päivästä viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Vanha isäni soittaa joka toinen viikko. Se keskeyttää puhumattomuuteni. Muutoin sama jatkuu.

Pitääkseni itseni selväjärkisenä kirjoittelen netin palstoille kuten tänne.

Voitte kuvitella elämääni?

Oletko minä?

Luulin olevani, mutta sitten söin paketillisen antipsykootteja ja huomasin, että masturboidessa käteni tuntui omaltani. En siis ole sinä. Anteeksi :(

Täällä yksi lisää masennuksen ja työttömyyden syrjäyttämä keski-ikäinen nainen. Minulla on joitakin ystäviä ja sukulaisia, mutta nykyään ahdistaa olla heidän kanssaan tekemisissä koska ovat ihan eri elämän tilanteessa ts. heillä työpaikat ja menee hyvin. Joten tässä tilanteessa olen vappaehtoisesti yksin mutta en ole vapaaehtoisesti tässä tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi yksinäiset joilla on aikaa eivät hakeudu johonkin vapaaehtoishommiin? Esimerkiksi vanhainkodeissa juttukavereita kaivattaisiin kipeästi.

Koska he eivät halua puhua ihan kenen kanssa tahansa.

Helposti. Ennen nykyisen mieheni tapaamista viikonloppuisin ainoa jolle puhuin oli kaupan kassa. Lomilla saattoi kanssa mennä pitkiä pätkiä etten vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Yksinäisyys on hämmästyttävän yleistä. Minustakin työpaikalla sai varmasti sosiaalisen ja menevän kuvan.

Voin kuvitella, koska olen itsekin erakoitunut ja syrjäytynyt. Vanha äiti on ainoa, joka soittelee muutaman päivän välein. Olen keski-ikäinen pitkäaikaistyötön ja nyt masennuksen vuoksi sairaslomalla.

Jos ei halua seuraa, niin tilannehan on ihanteellinen ja jos taas haluaa, netistä voi etsiä ystäviä esim facebookin yksinäisten ryhmistä tai kokeilla nettideittailua.