Lue keskustelun säännöt.
Menee kaksikin viikkoa etten puhu sanaakaan kenellekään - pystyttekö kuvittelemaan elämäni
07.07.2018 |
Pitkäaikaistyötön, vielä on hiukan ansiosidonnaista jäljellä. Minulla ei ole perhettä ja ystäväni on erkaantuneet niin, että olen heihin, muutamaan harvaan, yhteydessä pari kertaa vuodessa.
Tyypillinen viikkoni menee niin, että käyn joka kolmas päivä kaupassa. Nykyään ei kaupan kassallakaan puhutaan mitään, kiitoksen sijaan nyökkään, kun he kysyvät haluanko kuitin. Sitten taas kotiin. Tätä päivästä viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Vanha isäni soittaa joka toinen viikko. Se keskeyttää puhumattomuuteni. Muutoin sama jatkuu.
Pitääkseni itseni selväjärkisenä kirjoittelen netin palstoille kuten tänne.
Voitte kuvitella elämääni?
Kommentit (72)
Vierailija kirjoitti:
Olen kateellinen. Jos voittaisin lotossa niin muuttaisin johonkin Lappiin erämökkiin pääomatuloilla elelemään enkä taatusti puhuisi kenellekään kuin korkeintaan parin viikon välein jääkaappia täydentäessä peruskohteliaisuudet kassalla.
Onneksi viikon päästä alkaa loma ja pääsee muutamaksi viikoksi yksinään erämaahan vaeltelemaan ja kalastelemaan, sen voimalla jaksaa taas vuoden.
Aa että! I feel you, sis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärränkö oikein, että nämä puhumattomat kaipaisivat nyt myötätuntoa itselleen? Miksi? On ihan tietoinen valinta eristäytyä tuolla tavalla muista ihmisistä. Joka paikassa, pienimmilläkin paikkakunnilla, on edullisia ja ilmaisia harrastus- ja menomahdollisuuksia, joissa voi tavata ihmisiä.
No ei kuule ole oma valinta.
1) vanhemmat piti kotona koulun alkuun, eli en päässyt muiden lasten seuraan ollenkaan. En osannut olla muiden kanssa kun koulu alkoi -> kiusattiin koulussa2) KOKO ala-aste ja yläaste kiusattiin, yhtään kaveria en saanut, ei ollut edes ketään kenen kanssa jutella. Harrastuksia ei ollut, vanhempien valintaa, ei minun.
3) lukiossa sain olla vihdoin ja viimein olla rauhassa ja se oli ihanaa sen jatkuvan kiusaamisen jälkeen. Toisena vuonna yritin saada tuttuja, mutta kun en osannut, ymmärrettävistä syistä, olla muiden kanssa tai edes jutella, niin yksin olin lukion loppuun.
4) yliopisto. Yksin olin. Miten ihmeessä edes löytää juttukaveria kun ei osaa jutella ilman asiaa? Mistä ihmiset juttelee keskenään? En tiedä.
5) töissä. Työasioista juttelen ihan hyvin, mutta muuten en osaa. Mistä ihmeestä ihmiset juttelee keskenään? Ja mitä ne tekee keskenään? Kahvilla kävin yhden työkaverin kanssa kerran. Oli outoa. En osaa olla muiden kanssa.
6) lopputulos. Yksin olen. Ja en osaa edes muuta kaivata, kun en muusta tiedä.
Ne jotka valittaa on varmaan niitä, joilla on joskus ollut ystäviä tai joitain, joiden kans viettää aikaa. Tietävät mitä ovat menettäneet. Kun ei tiedä, niin tämä on normaalia.
No helpotetaan vähän. Mikä sinua kiinnostaa elämässä? Harrastatko jotain?
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi lisää masennuksen ja työttömyyden syrjäyttämä keski-ikäinen nainen. Minulla on joitakin ystäviä ja sukulaisia, mutta nykyään ahdistaa olla heidän kanssaan tekemisissä koska ovat ihan eri elämän tilanteessa ts. heillä työpaikat ja menee hyvin. Joten tässä tilanteessa olen vappaehtoisesti yksin mutta en ole vapaaehtoisesti tässä tilanteessa.
Voi meitä. Olen kuin sinä, samassa tilanteessa. Jospa voisimme tavata ja jakaa kokemuksemme. Kaikkea hyvää sinulle, voimia.😊
Vierailija kirjoitti:
Pystyn hyvin kuvittelemaan millaista elämäsi on.
Käyn kerran viikossa kaupassa. Se kiitos ja ei kuittia on kaikki sosiaalinen kanssakäyminen mitä minulla on. Kavereita ei ole, sukua on vähän ja heihinkään ei ole yhteyttä.
Ne, jotka sanovat, että harrasta jotain, hanki kavereita ja mene tapaamaan ihmisiä tai mene hoitoon, eivät tiedä mistä puhuvat.
Ihmiset, jotka ovat tässä tilanteessa, eivät yleensä ole työelämässä. Kuten minä, olen poissa työelämästä. Harrastaminen maksaa. Ne vähät kaverit mitä oli katosivat kun ei itsellä ollut varaa matkustaa ja lähteä mukaan kun kaikkien tapahtumien piti aina maksaa jotain. Ilmaiset illanviettotavat eivät kelvanneet. Ihminen, joka ei ole köyhä, ei ymmärrä sitä, että köyhä ei shoppaile, köyhällä ei ole varaa kahvitella kahviloissa tai pistää palamaan 50e yhdessä illassa kaveri-iltaan, koska se voi 50e voi olla yhden viikon ruokaraha. Harrasta siinä sitten.
Ne, jotka ovat olleet jo kauan syrjäytyneitä, ovat todella raskasta seuraa. Niin toisilleen kuin niille, jotka eivät ole syrjäytyneitä. Minä en jaksaisi toisen samanlaisen seuraa, mutta yhtälailla ymmärrän ettei kukaan jaksa omaa seuraani, koska olen todella synkkä, eikä minulla ole mitään mielenkiintoista puhuttavaa. Kun keskustelunaiheet ovat yleensä lähinnä siitä, missä olet matkustanut, mitä olet ostanut, mitä lapset teki tai ketä olet pannut niin siinä jää auttamatta ulkopuoliseksi kun on rahaton, ei ole lapsia, eikä yhden illan jutut nappaa.
Muutin vuoden alussa uudelle paikkakunnalle ja hakeuduin heti hoitoon. Minut laitettiin kiireellisenä jonoon, koska itsemurhariskini on suuri. Nyt yli 7 kuukautta myöhemmin pääsen ensimmäisen kerran puhumaan sairaanhoitajalle... se koska saan oikeasti terapiaa on hämärän peitossa. Ehkä ensi vuonna?
Jos minulta kysytään niin tällaisille syrjäytyneille ja köyhille pitäisi järjestää matalan kynnyksen tapahtumia, ilmaisia sellaisia, joihin saa tulla ja lähteä kun haluaa.
Onhan noita vaikka kuinka paljon pääkaupunkiseudulla ainakin. Seurakunnissa järjestetään esim. paljon.
Kysehän on siitä, että yksinäiset ovat yksinäisiä ihan syystä. Eivät tutustu eikä mikään taho voi järjestää kenellekään kaveria. Voi vain järjestää puitteet.
Jos luulee, että voi puhua vain matkailusta tms., niin silloin mielenmaailma on niin rajoittunut ja onnettoman kapea, että ei tietenkään saa mitään seuraa.
https://www.punainenristi.fi/tule-mukaan/ystavaksi
=> Kaipaatko ystävää itsellesi tai läheisellesi?
http://mtkl.fi/palvelut/kurssit-ja-koulutukset/
http://mtkl.fi/palvelut/vertaistoiminta/
Lisäksi on varmasti vaikka kuinka paljon paikallista toimintaa, johon voi liittyä, vaikka olisi köyhä tai mt-ongelmainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pysty. Olen tk-eläkkeellä, ystäviä ei ole (sellaisia joita voisi tavata/soittaa), en käy kaupassa itse, äiti saattaa soittaa kerran kuussa mutta silti puhun joka päivä. Kissalleni nimittäin ja itselleni. Ja kiltalaisille pelissä...
Meitä on monta ja tulevaisuudessa se tulee olemaan suuri onglema, koska jos jo nuoret oppii olemaan yksin puhumatta kenellekään, ei ne koskaan sopeudu yhteiskuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en saa sosiaalisuudesta mitään, päin vastoin. Sitä ei kukaan normaali edes voi kuvitella kuinka kauan joudun toipumaan jos olen yhden päivänkin muiden kanssa tekemisissä. Tuntuu kuin kaikki elämän energiani olisi imetty kuiviin.
Välttelen ihmisiä. Jos tiedän että on tulossa joku pakkososiaalisuus keissi, niin ahdistun siitä jo etukäteen ja olen vihainen.
On epäreilua, kun muut saavat energiaa rupattelusta ja he voivat olla kanssani omia itsejään. Heidän ei tarvitse miettiä ovatko töykeitä, inhottavia tai röyhkeitä.
Itse yritän käyttäytyä asiallisesti ja muut huomioon ottavasti. Yleensä saan vaan paskaa palkakseni.
Jos saat vain paskaa palkaksesi, niin tuskin olet käyttäytynyt asiallisesti ja muut huomioon ottavasti.
No usko huviksesi että ihminen voi tulla kaltoinkohdelluksi vaikkei ole ollut ilkeä (kuten sinä).
En tiedä missä mielikuvitusmaailmassa elät, jos luulet että ihminen on aina itse syyllinen jos häntä kohdellaan huonosti.
Tai kyllähän sitä voisi esim. sanoa tosi rumasti vastaan ja alentua samalle tasolle kuin huonokäytöksiset siat.
Totta kai ihan jokaista joskus on kohdeltu kaltoin.
Toiset eivät vain ryve itsesäälissä elämäänsä, vaan luottavat silti ihmisiin. Hyvä poikii hyvää ihmissuhteissa ihan varmasti.
Anteeksi, jos vaikutin ilkeältä. En ole.
Vierailija kirjoitti:
En pysty. Olen tk-eläkkeellä, ystäviä ei ole (sellaisia joita voisi tavata/soittaa), en käy kaupassa itse, äiti saattaa soittaa kerran kuussa mutta silti puhun joka päivä. Kissalleni nimittäin ja itselleni. Ja kiltalaisille pelissä...
Väitän, että aika monen kohdalla kysymys on netti/peliriippuvuudesta. Oikeita ihmisiä ei haluta eikä jakseta edes tavata, koska mieluummin ollaan verkossa, pelataan ja chattaillaan - ja valitetaan yksinäisyyttä.
Mitäpä jos sinäkin avaisit nyt kotikuntasi "minne mennä" tms. tapahtumapalstan ja katsoisit sieltä, mitä sellaisia tapahtumia huomenna on, mihin voisit mennä. Valitsisit niistä jonkun ja sen jälkeen laittaisit koneen kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä, pahinta on se että kelaan koko ajan menneisyyttäni koska olen jo 49 v. Siis ihan joka päivä vain ajattelen mikä meni pieleen, millainen olin nuorena ja miksi jäin yksin. Miksi masennuin ja jouduin eläkkeelle. Terapiani lopetettiin koska olen liian vanha(!) ja nyt sitten kelailen yksin.
Ei kukaan muu kuin toinen saman kokenut voi tajuta, ei millään. Pitää olla kokemusperäistä tietoa asiasta ennen kuin voi samaistua.
Ja kyllä, minäkin puhun vain kaupan kassalle. Tällaisina kesäiltoina tuntuu kyllä elämä todella turhalta. Ainoa mitä voisi tehdä olisi lähteä dokaamaan mutta se hajottaa vain lisää.
Vierailija kirjoitti:
Minä, pahinta on se että kelaan koko ajan menneisyyttäni koska olen jo 49 v. Siis ihan joka päivä vain ajattelen mikä meni pieleen, millainen olin nuorena ja miksi jäin yksin. Miksi masennuin ja jouduin eläkkeelle. Terapiani lopetettiin koska olen liian vanha(!) ja nyt sitten kelailen yksin.
Ei kukaan muu kuin toinen saman kokenut voi tajuta, ei millään. Pitää olla kokemusperäistä tietoa asiasta ennen kuin voi samaistua.
Ja kyllä, minäkin puhun vain kaupan kassalle. Tällaisina kesäiltoina tuntuu kyllä elämä todella turhalta. Ainoa mitä voisi tehdä olisi lähteä dokaamaan mutta se hajottaa vain lisää.
Ai sulleko ihan sanottiin, että terapia lopetetaan, koska olet liian vanha? Vai tuliko vaan 3 vuotta kelan terapiaa täyteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty. Olen tk-eläkkeellä, ystäviä ei ole (sellaisia joita voisi tavata/soittaa), en käy kaupassa itse, äiti saattaa soittaa kerran kuussa mutta silti puhun joka päivä. Kissalleni nimittäin ja itselleni. Ja kiltalaisille pelissä...
Väitän, että aika monen kohdalla kysymys on netti/peliriippuvuudesta. Oikeita ihmisiä ei haluta eikä jakseta edes tavata, koska mieluummin ollaan verkossa, pelataan ja chattaillaan - ja valitetaan yksinäisyyttä.
Mitäpä jos sinäkin avaisit nyt kotikuntasi "minne mennä" tms. tapahtumapalstan ja katsoisit sieltä, mitä sellaisia tapahtumia huomenna on, mihin voisit mennä. Valitsisit niistä jonkun ja sen jälkeen laittaisit koneen kiinni.
Jos olisit osannut lukea, olisit myös huomannut sen, etten valittanut yksinäisyyttä. Koska en koe itseäni yksinäiseksi. Mutta ihan miten vaan :)
Yksikään teistä ei vaikuta ihmiseltä, johon haluaisin tutustua.
Negatiivisia, huumorintajuttoman oloisia, jossain lapsuuden kokemuksissa rypeviä säälityksiä. Eli ei kukaan voi auttaa, jos ette itse muutu.
Mitä te oikein odotatte tuollaisella asenteella tältä elämältä saavanne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut asiakaspalveluammatissa vuosia, samoin kävin ennen baarissa, lähinnä pubissa joten tuli puhuttua ihmisten kanssa. Minulla ei ole nykyisin ystäviä, enkä ole vuosiin käynyt baarissa mutta kumppani löytyy. Tosin emme enää juuri puhu koska mies päivät töissä ja illalla haluaa olla rauhassa ja katsoa Netflixiä jne. Ollaan oltu pitkään yhdessä. Itse ole tk-eläkkeellä eli päivät yksin kotona. Illalla yritän joskus puhua mieheni kanssa mutta hän on niin väsynyt ettei jaksa juurikaan puhua kuin muutaman lauseen. Sukulaisia ei juuri ole eikä vähiinkään ole mitään yhteyksiä.
Nyt olen alkanut huomata että olen menettänyt puhekykyäni. Saatan änkyttää, mieleni hakee sanoja ja ulosanti on muuttunut kömpelöksi ja värittömäksi. Tuntuu etten osaa enää puhua ja puhumiseen tulee jopa vastenmielisyys silloin tällöin. Eli hävettää avata suutaan kun sieltä ei tule ulos mitään järkevää. Eli tämä on ihan konkreettinen seuraus kun ei puhu.
Tsempit kaikille yksinäisille!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty. Olen tk-eläkkeellä, ystäviä ei ole (sellaisia joita voisi tavata/soittaa), en käy kaupassa itse, äiti saattaa soittaa kerran kuussa mutta silti puhun joka päivä. Kissalleni nimittäin ja itselleni. Ja kiltalaisille pelissä...
Väitän, että aika monen kohdalla kysymys on netti/peliriippuvuudesta. Oikeita ihmisiä ei haluta eikä jakseta edes tavata, koska mieluummin ollaan verkossa, pelataan ja chattaillaan - ja valitetaan yksinäisyyttä.
Mitäpä jos sinäkin avaisit nyt kotikuntasi "minne mennä" tms. tapahtumapalstan ja katsoisit sieltä, mitä sellaisia tapahtumia huomenna on, mihin voisit mennä. Valitsisit niistä jonkun ja sen jälkeen laittaisit koneen kiinni.
Älä höpötä, äläkä yleistä. Itse olen 56-vuotias työtön nainen, joka hoitaa 86-vuotiasta isäänsä. En kuulu facebookiin, instaan. Vauva palsta on ainoa kanava, johon kirjoittelen. Olen työtön, koska ikäistäni ei palkata mihinkään. Enkä saa omaishoitajan tukea, koska isäni ei täytä "kriteereitä". Joten hoidan ilmaiseksi isääni, sekä jouduin aktiivimallin vähennyksen kohteeksi, koska omaisen hoitoa ei hyväksytä aktiivimalliin. Olen työttömänä työnhakijana te-toimistossa, hoidan isääni, en saa omaishoitajan tukea, isäni ei saa kotihoitoa, mutta minut velvoitetaan karenssin uhalla, kuntouttavaan työtoimintaan, 9€/päivä. Tämä on ehto, että isäni saa kotihoitoa. Itse olen lähihoitaja. Kertokaa, onko tässä järkeä?
Nykysuomessa on joka kunnassa tapaamispaikkoja työttömille ja eläkeläisille ja ovat avoinna muillekin. Jos kaipaat juttuseuraa, mene tuollaiseen toimintaan mukaan.
Minä en voi kuvitella tässäkin ketjussa olevien tunteettomien lyttääjien sielunelämää, onko myötätunto ja myötäelämisen taito ihan vierasta näille vastaajille?
Kuka vain voi jäädä yksin ja luulen että iso osa ihmisistä kaipaa edes yhtä läheistä ihmistä elämäänsä.
Voimia kaikille yksinäisille ja pieni toive teidän puolestanne, että tilanteenne muuttuisi ja ystävä löytyisi.
Jaksamista kikille
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pysty. Olen tk-eläkkeellä, ystäviä ei ole (sellaisia joita voisi tavata/soittaa), en käy kaupassa itse, äiti saattaa soittaa kerran kuussa mutta silti puhun joka päivä. Kissalleni nimittäin ja itselleni. Ja kiltalaisille pelissä...
Väitän, että aika monen kohdalla kysymys on netti/peliriippuvuudesta. Oikeita ihmisiä ei haluta eikä jakseta edes tavata, koska mieluummin ollaan verkossa, pelataan ja chattaillaan - ja valitetaan yksinäisyyttä.
Mitäpä jos sinäkin avaisit nyt kotikuntasi "minne mennä" tms. tapahtumapalstan ja katsoisit sieltä, mitä sellaisia tapahtumia huomenna on, mihin voisit mennä. Valitsisit niistä jonkun ja sen jälkeen laittaisit koneen kiinni.
Olet väärässä. Tuskimpa meistä keski-ikäisistä kukaan mitään pelailee. Nettiriippuvuus on yksinäisyyden seuraus ei syy.
Vierailija kirjoitti:
Itse pelkään että mitä tällainen tekee aivoille. Äitini kuoli Alzheimeriin joten... lienee melko varmaa että tätä menoa minulla on sama kohtalo. Kun siihen asti päästää Suomessa on toivottavasti laillistettu eutanasia.
ap
Täällä yksi aika täsmälleen samassa tilanteessa. Viimeisen kahden vuoden aikana kun olen ollut työttömänä, olen huomannut, että järjen juoksu on selvästi hidastunut. Esim. yllättäen eteen tulevassa keskustelutilanteessa tulee väärin ymmärryksiä tai sanoma jää puoliksi noteeraamatta. Vähänkään mutkikkaampia askareita tehdessä ajatusvirheitä tulee paljon enemmän kuin ennen.
Pystyn hyvin kuvittelemaan millaista elämäsi on.
Käyn kerran viikossa kaupassa. Se kiitos ja ei kuittia on kaikki sosiaalinen kanssakäyminen mitä minulla on. Kavereita ei ole, sukua on vähän ja heihinkään ei ole yhteyttä.
Ne, jotka sanovat, että harrasta jotain, hanki kavereita ja mene tapaamaan ihmisiä tai mene hoitoon, eivät tiedä mistä puhuvat.
Ihmiset, jotka ovat tässä tilanteessa, eivät yleensä ole työelämässä. Kuten minä, olen poissa työelämästä. Harrastaminen maksaa. Ne vähät kaverit mitä oli katosivat kun ei itsellä ollut varaa matkustaa ja lähteä mukaan kun kaikkien tapahtumien piti aina maksaa jotain. Ilmaiset illanviettotavat eivät kelvanneet. Ihminen, joka ei ole köyhä, ei ymmärrä sitä, että köyhä ei shoppaile, köyhällä ei ole varaa kahvitella kahviloissa tai pistää palamaan 50e yhdessä illassa kaveri-iltaan, koska se voi 50e voi olla yhden viikon ruokaraha. Harrasta siinä sitten.
Ne, jotka ovat olleet jo kauan syrjäytyneitä, ovat todella raskasta seuraa. Niin toisilleen kuin niille, jotka eivät ole syrjäytyneitä. Minä en jaksaisi toisen samanlaisen seuraa, mutta yhtälailla ymmärrän ettei kukaan jaksa omaa seuraani, koska olen todella synkkä, eikä minulla ole mitään mielenkiintoista puhuttavaa. Kun keskustelunaiheet ovat yleensä lähinnä siitä, missä olet matkustanut, mitä olet ostanut, mitä lapset teki tai ketä olet pannut niin siinä jää auttamatta ulkopuoliseksi kun on rahaton, ei ole lapsia, eikä yhden illan jutut nappaa.
Muutin vuoden alussa uudelle paikkakunnalle ja hakeuduin heti hoitoon. Minut laitettiin kiireellisenä jonoon, koska itsemurhariskini on suuri. Nyt yli 7 kuukautta myöhemmin pääsen ensimmäisen kerran puhumaan sairaanhoitajalle... se koska saan oikeasti terapiaa on hämärän peitossa. Ehkä ensi vuonna?
Jos minulta kysytään niin tällaisille syrjäytyneille ja köyhille pitäisi järjestää matalan kynnyksen tapahtumia, ilmaisia sellaisia, joihin saa tulla ja lähteä kun haluaa.