Kyllä pikkulasten vanhempana ON RANKKAA!

Vierailija kirjoitti:

Meiltä puuttuu tukiverkosto ja kyllä on rankkaa, lasten kanssa ollaan 7/24, tietysti siinä välissä käydään töissä. Välillä harmittaa, kun tuttavaperhe valittaa, että heillä on niin raskasta ja lapset ovat joka viikonloppu mummolassa. Sama juttu, kaveri sai vähän aikaa sitten vauvan ja hänellä on myös kuulemma tosi raskasta. Anoppi tulee aamulla hoitamaan lasta, veli asuu naapurissa ja osallistuu aktiivisesti hoitoapuun sekä tietysti kaverin mies. Heillä on miehen kanssa viikonloppuisin aina omaa aika käydä ravintolassa syömässä jne., meillä ollaan oltu miehen kanssa kaksistaan ilman lapsia joskus 6 vuotta sitten..

Oioi.

Muistan vieläkin sen tunteen kun ekan kerran tajusin, että voin jättää lapset keskenään kotiin, kun kiersin koiran kanssa illalla pienen pissalenkin.

Nakottivat ikkunassa kännykän kanssa. Esikoinen 7 ja kuopus 5.

Se vapauden tunne oli huumaava! Sitä ennen piti aina raahata heidtä joka paikkaan mukaan, kun mies oli työmatkalöa.

Vierailija kirjoitti:

Niin on. Ja erityisesti kaupunkioloissa jossa lapset eivät pääse tuosta noin vain purkamaan energiaa vaikka takapihan trampoliiniin tai muualle. Olis hirveetä jos kerrostalossa tms joutuisi lapset kasvattamaan. Maalla ne kirmaa pitkin poikin ja ovat muutenkin enemmän omatoimisempia kuin kaupunkilapset

Hah hah. Vieläkö siellä maalla on näin tietämättömiä ihmisiä? Kyllä kaupunkilaislapsilla on paljon enemmän vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia purkaa energiaansa kuin maalaisilla. Mitä omatoimisuutta vaaditaan siihen, että pyörii ja "kirmaa" kotitalonsa ympärillä? Kyllä lapset älyllisiä ja fyysisiä virikkeitä tarvitsevat, pelkkä energian purkaminen ei oikein riitä. 

Ehkä ylipäänsä tykkäisin taas siitä, ettei yleistetä. Monilla on rankkaa, kyllä, mutta ei kaikilla. Se miten sinä asian koet, ei ole aukoton totuus.

Minua ärsyttää aivan suunnattomasti, kun meillä koko ajan joku lähipiiristä vihjailee, että kohta se meilläkin helpottaa lasten kanssa, lapset kasvaa, sitten on aikaa tehdä muutakin. Ja ikään kuin tiedettäisiin, että meidän nykyinen lapsiluku on lopullinen, että nykyisyys on se lopputulema. Vaikka en minä eikä mies juuri koskaan valita, miten nyt on niin rankkaa, niin rankkaa. Päinvastoin, tekisi mieli sanoa ilkeästi aina kun oletetaan, että meillä on tyyliin kalenteri, josta vedetään ruksi päivän päälle, että huh, taas on yhdestä selvitty. Sanon sen sijaan aina, että tämä on parasta aikaa elämässä ja nautitaan joka hetkestä, että en todellakaan vaan odota, että lapset kasvavat. Joskus hetkittäin väsyttää, mutta niin varmaan väsyttää sitä uraorientoitunutta velatkin. Eivät asiat ole vain joko-tai. Isommassa mittakaavassa lapset ovat miehen lisäksi paras asia elämässäni ja nautin suunnattomasti siitä, että meillä on heitä monta. Tekisi mieleni sanoa, että ei voi tietää, jos vielä lisääkin joskus, mutta yleensä en viitsi.

-akateeminen ison perheen äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin on. Ja erityisesti kaupunkioloissa jossa lapset eivät pääse tuosta noin vain purkamaan energiaa vaikka takapihan trampoliiniin tai muualle. Olis hirveetä jos kerrostalossa tms joutuisi lapset kasvattamaan. Maalla ne kirmaa pitkin poikin ja ovat muutenkin enemmän omatoimisempia kuin kaupunkilapset

Hah hah. Vieläkö siellä maalla on näin tietämättömiä ihmisiä? Kyllä kaupunkilaislapsilla on paljon enemmän vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia purkaa energiaansa kuin maalaisilla. Mitä omatoimisuutta vaaditaan siihen, että pyörii ja "kirmaa" kotitalonsa ympärillä? Kyllä lapset älyllisiä ja fyysisiä virikkeitä tarvitsevat, pelkkä energian purkaminen ei oikein riitä. 

Nyt on taas ala-arvoista ajatuksenjuoksua. Pyörii ja kirmaa kotitalon ympärillä? Onneksi lapsilla on parempi mielikuvitus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkulasten vanhemmilla on rankkaa - jos samaan aikaan tehdään pitkää työpäivää, aloitetaan uusia harrastuksia, ruvetaan rakentamaan taloa / remontoimaan vanhaa kansakoulua, viikonloppuisin pitää kyläillä, kesälomat reissata ja muulla ajalla pyörittää facebookissa äiti-pikkulapsi-ryhmää / perustaa verkkokaupaa / kirjoittaa elämänhallintaoppaita.

Tämä on se tabu, josta ei puhuta. Ihmiset tekevät ruuhkavuotensa ihan itse ja ihan itse väsyttävät itsensä.

Elämä ei ole rankkaa, jos ymmärtää, että lapset ovat pieniä vain lyhyen aikaa ja päättää jättää kaiken muun säätämisen elämästä muutamaksi vuodeksi ja keskittyä siihen vanhempana olemiseen. Pikkulapsiaikahan on elämän parasta aikaa.

Harrastan, remontoin ja panostan uraani sitten myöhemmin. Ymmärrän, että lapselleni riittää juuri nyt vähemmänkin.

Hohhoijakkaa. Yhden lapsen besserwisser äiti bongattu.

En ole tuo "yhden lapsen besserwisser äiti", mutta yläpeukutin häntä. Kolmen alle kouluikäisen kotiäitinä, jolla ei ole juuri turvaverkkoja, voin sanoa että asia on juuri niin kuin hän kirjoittaa.

Ei se pyllyjen pyyhintä, puolivalmisteiden pyörittely pannulla ja eri koneiden täyttäminen/tyhjentäminen niin rankkaa ole. Rankkaa on, jos pitää samalla yrittää ravata salilla, päivittää kakkublogia, remontoida, ylläpitää laajaa ystäväpiiriä ja täydellistä some-elämää. Tai tehdä vaativaa työtä. Kun relaa ja nauttii lapsista, kaikki menee omalla painollaan. Tosin miehen kanssa olisi kiva saada enemmän yhteistä aikaa.

Ei. Kyllä se rankkaa on jos vaikka toinenkin niistä sairastaa, jos työnantaja on ikävä ja joustamaton, jos itse sairastaa tai jos joku läheinen sairastuu.

Perusarjesta kotona nyt selviää kuka vaan, mutta kuormitusta todellakin tulee ihan muualta kuin noista teidän väittämistänne.

Meille osui pikkulapsiaikaan siskoni syöpä kahdesti, miehen isän alzheimer, molempien yyteet vuosien piinan jälkeen ja nuoremman lapsen astma, jonka takia lakkasin nukkumasta kokonaan.

Olen pahoillani vastoinkäymisistänne. Minunkin mieheni isällä on alzheimer. Oma äitini kuoli joitakin vuosia sitten erääseen parantumattomaan sairauteen. Työpaikallani oli tänä vuonna yt:t. En kuitenkaan mitenkään näe yhteyttä näillä asioilla ja sillä, että meillä sattuu olemaan pieniä lapsia. Itselleni vahvistui äitini kuoleman jälkeen, että haluan useampia lapsia.

T. Se, jolle vastasit.

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkulasten vanhemmilla on rankkaa - jos samaan aikaan tehdään pitkää työpäivää, aloitetaan uusia harrastuksia, ruvetaan rakentamaan taloa / remontoimaan vanhaa kansakoulua, viikonloppuisin pitää kyläillä, kesälomat reissata ja muulla ajalla pyörittää facebookissa äiti-pikkulapsi-ryhmää / perustaa verkkokaupaa / kirjoittaa elämänhallintaoppaita.

Tämä on se tabu, josta ei puhuta. Ihmiset tekevät ruuhkavuotensa ihan itse ja ihan itse väsyttävät itsensä.

Elämä ei ole rankkaa, jos ymmärtää, että lapset ovat pieniä vain lyhyen aikaa ja päättää jättää kaiken muun säätämisen elämästä muutamaksi vuodeksi ja keskittyä siihen vanhempana olemiseen. Pikkulapsiaikahan on elämän parasta aikaa.

Harrastan, remontoin ja panostan uraani sitten myöhemmin. Ymmärrän, että lapselleni riittää juuri nyt vähemmänkin.

Hohhoijakkaa. Yhden lapsen besserwisser äiti bongattu.

En ole tuo "yhden lapsen besserwisser äiti", mutta yläpeukutin häntä. Kolmen alle kouluikäisen kotiäitinä, jolla ei ole juuri turvaverkkoja, voin sanoa että asia on juuri niin kuin hän kirjoittaa.

Ei se pyllyjen pyyhintä, puolivalmisteiden pyörittely pannulla ja eri koneiden täyttäminen/tyhjentäminen niin rankkaa ole. Rankkaa on, jos pitää samalla yrittää ravata salilla, päivittää kakkublogia, remontoida, ylläpitää laajaa ystäväpiiriä ja täydellistä some-elämää. Tai tehdä vaativaa työtä. Kun relaa ja nauttii lapsista, kaikki menee omalla painollaan. Tosin miehen kanssa olisi kiva saada enemmän yhteistä aikaa.

Minulle taas ne erilaiset projektit olivat se henkireikä, joka sai minut kestämään pikkulapsielämää. Olin haaveillut kirjoittavani gradun äitiyslomalla/hoitovapaalla, mutta lapsi oli huonosti nukkuvaa laatua (on vielä nytkin 5-vuotiaana), ja aivokapasiteetti ei riittänyt tieteelliseen kirjoittamiseen. Siksi piti keksiä vähemmän haastavaa projektia, jossa kuitenkin sai vähän käyttää päätä. Tuntui että sekoan, jos elämä on pelkkää pyllyjen pyyhkimistä ja ruuanlaittoa. Ei vaan sovi minulle ollenkaan. Niin me ihmiset olemme erilaisia.

Onhan tässä projekteja itse kullakin, minulla lähinnä taidejuttuja, mutta ne ovat enemmän ilon ja innostuksen vuoksi kuin sekoamisen ehkäisemiseksi. Niin me ihmiset olemme erilaisia.

Minulle puutarhanhoito ja sisustaminen on olleet henkireikiä. Ja hyvä luoja sitä mäkätyksen määrää, minkä se on lapsettomissa siskoissani aiheuttanut.

Ja en siis todellakaan ole laiminlyönyt lapsiani sen takia. Päinvastoin.

Minusta pikkulapsiarjessa rankkaa on jatkuva turhautumisen tunne. Kun välillä pääsee hoitamaan omia projekteja, tämä tunne poistuu. Eli projektit ja omat jutut ovat henkireikä. Itse tein maisteriopinnot vauva-aikana ja urheilin monta kertaa viikossa. Omiin juttuihin pääsee, kun mies vuorollaan hoitaa lapsia. Ainoa asia, mikä kärsii, on puolisoiden kahdenkeskinen aika. Sitä ei ole. Meillä ei ole hoitoapuja.

Meillä on lapset syntyneet pienellä ikäerolla, koska lääkäri ei antanut odotella. Oli muutama vuosi armonaikaa, vaikka olin "vasta" 30. Haluttiin kuitenkin esikoiselle sisarus. Valinta tietysti sekin.

Nautin pikkulapsiarjesta, mutta onhan tämä rankkaa. Paljon paljon rankempaa kuin kuvittelin. Yhden lapsen kanssa oli helpompaa kuin kahden. Ikäeroa on vain 1,5 vuotta meillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkulasten vanhemmilla on rankkaa - jos samaan aikaan tehdään pitkää työpäivää, aloitetaan uusia harrastuksia, ruvetaan rakentamaan taloa / remontoimaan vanhaa kansakoulua, viikonloppuisin pitää kyläillä, kesälomat reissata ja muulla ajalla pyörittää facebookissa äiti-pikkulapsi-ryhmää / perustaa verkkokaupaa / kirjoittaa elämänhallintaoppaita.

Tämä on se tabu, josta ei puhuta. Ihmiset tekevät ruuhkavuotensa ihan itse ja ihan itse väsyttävät itsensä.

Elämä ei ole rankkaa, jos ymmärtää, että lapset ovat pieniä vain lyhyen aikaa ja päättää jättää kaiken muun säätämisen elämästä muutamaksi vuodeksi ja keskittyä siihen vanhempana olemiseen. Pikkulapsiaikahan on elämän parasta aikaa.

Harrastan, remontoin ja panostan uraani sitten myöhemmin. Ymmärrän, että lapselleni riittää juuri nyt vähemmänkin.

Tätä minä juuri tarkoitin - sain yli 20 alapeukkua.

Pikkulapsiaikana kitistään, kun on raskasta. Raskaus johtuu siitä, kun pitää päästä salille, someen, konsertteihin etc.

Itse laitoin monet asiat jäähylle joiksikin vuosiksi, eikä ollut mummoäidilläkään yhtään rankkaa. Nyt, kun lapsi on jo kohta 10 v. pääsisin salille ja lenkille jne.

Työelämä vie oikeasti mehut. Työpäivät eivät kaikilla mene tehtaanpillin mukaan, siihen se yksikin lapsi kotityöt etc. En jaksaisi urheiluja, kaverilatteilua jne. Hyvä kun jaksan siivota. Sanoit aivan oikein: Ihmiset tekevät ne ruuhkavuodet osittain aivan itse.

Liikunta kyllä lisäisi jaksamista. Pienellä ajallisella panostuksella liikkumiseen saa lisää aktiivista aikaa parantuneen yleisvireyden kautta. Enkä nyt tarkoita mitään himotreenaamista vaan esim. puolen tunnin lenkkejä / jumppia joitain kertoja viikossa.

Lapset ovat kuitenkin vain kerran pieniä. Totta joo, rankkaa on.