Lue keskustelun säännöt.
Autismidiagnoosin saaneen lapsen vanhemmat, neuvokaa.
19.06.2018 |
Lähipiirissäni on autismidiagnoosin saanut lapsi, joka menee normaaliin kouluun. Hänellä on paljon valmiuksia ja älyä. Haasteitakin on. Hänen kanssaan voi kuitenkin keskustella syvällisesti. Pystyy juttelemaan pitkäänkin ja leikkimään muiden kanssa.
Osa hänen käytöksestään on haastavaa enkä tiedä miten toimia. Viimeinen mitä haluan, on ahdistaa häntä tai hänen perhettään, tai loukata. Mutta kun hänen käytöksensä ahdistaa minun lastani. Hän käyttäytyy ajoittain hyvin epäystävällisesti, erityisesti minua kohtaan ja saattaa ilkeän kuuloisesti näpäyttää leikin keskellä mun pari vuotta nuorempaa lastani. Tarkoitukseni ei arvostella, vaan saada tietoa siitä, että onko tälle tehtävissä jotakin. Jos on, siitä olisi hyötyä hänelle itselleenkin varmaan, tuollaisena kaverisuhteisiin tulee haasteita.
En siis tiedä, kuuluuko taudinkuvaan vai onko asia, joka liittyy kasvatukseen. Saattaa siis lapseni edessä haukkua minua. Jos tarjoan syötävää, ylimielisesti saattaa tuhahtaa vaikka että mitä sinä muka osaisit valmistaa. Totta, en ole mestarikokki, mutta ihan normiruokaa teen. Lapseni hätkähtää ilkeästä kielestä omaa äitiään kohtaan. Lapsen vanhemmat kuulevat, mutta eivät puutu. Jos joku muu lapsi käyttäytyisi noin, ystävällisen napakasti sanoisin, että tuo oli vähän epäystävällisesti sanottu, yritetään puhua kauniimmin.
Tätä juuri kysyn, että voinko sanoa näin? Vai onko tuo jokin pakko-oire? Siinä tapauksessa, miten toivoisitte, että selitän tämän lapselleni? En pysty sivuuttamaan jatkuvasti tilanteita, joissa toinen, joka siis suurimmaksi osaksi käyttäytyy lapseni silmissä tavallisesti, käyttäytyy yhtäkkiä ilkeästi. Lapselle ei ole hyvä katsoa, että yhden annetaan olla ilkeä. Vamma ei muuten näy. Lapseni ymmärtää hyvin, että jollakin on huono näkö, siksi silmälasit ja joidnekin on mahdoton kävellä, siksi pyörätuoli, joku tarvitsee avustajaa päiväkodissa jne. Tämä on tuttua. Samoin jonkun sairaudesta aiheutuva väsymys ja heikkous, Mutta ilkeys ei.
Lapsella on myös kurja tapa haluta tarkastaa takkien taskuja ja laukkuja. Ne kiinnostavat häntä pakonomaisesti, liittyy tietysti sairauteen, ymmärrän. Mutta on se kurjaa. Voi kaivella tamponini ja jankuttaa, mitä tällä tehdään, suuttua, kun ei saa availla meikkejäni. Tiedän, että liittyy sairauteen, mutta itse yrittäisin ohjata tilannetta siihen, että löytyisi joku muu kiinnostuksen kohde. Ymmärrän, että helpommin sanottu kuin tehty.
Miten neuvotte toimimaan? Kuinka paljon lasta voi kasvattaa ystävällisesti esm sanomalla että meillä ei voi toimia noin? Ilkeää, tonkivaa lasta ei tee mieli kutsua leikkimään, kun on paljon kivojakin kavereita. Vanhempien takia yritän, mutta en osaa kysyä heiltä, heillä on riittävän rankkaa, diagnoosi suht uusi.
Please älkää suuttuko. Kysyn siksi, että osaisin toimia ja olla kuormittamatta perhettä&lasta. Minua siis ei haittaa vaikkapa kotini kommentointi tms, mutta lapseni tai minun osaamisen tai ulkonäön kommentointi ilkeästi, vähätteleväst ei myöskään ole jotain, jolle haluan oman lapseni altistaa jatkuvasti. Mitä siis neuvotte?
Mun perstuntuma olisi, että ainakin suoranaiseen ilkeyteen puuttuisin ystävällisen rauhallisesti ja ehkä selittäisin, että tulee paha mieli,hän voisi jaksaa pitkänkin keksustelun aiheesta ja laukun tonkimislle yrittäisin asettaa rajoja, että juu, laukkuni kiinnostaa, mutta tiedätkö, siellä on minun omia juttujani, joidne pelkään menevän rikki, että voisimmeko leikkiä vaikka jotain muuta. Koska lapsi on älykäs ja kiinnostnut erilaisesta tiedosta, hän voisi keskustelun kautta hahmottaa asian. Tai sitten ei, en tiedä. Miten neuvotte? Kuormittaako liikaa?
Kommentit (126)
Onko as-lasten vanhemmille olemassa mitään suljettua keskustelupalstaa tai ryhmää? Tietääkö kukaan? T.61
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko add autismidiagnoosi?
Ei ole, keskittymiskyvyn häiriö. On toki henkilöitä, joilla on molemmat.
No miten joku asperger sitten on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen diagnosoimattoman (itse epäilen vahvasti autismin kirjoa) lapsen väsynyt äiti. Arvostan sitä, kun vaikka julkisella paikalla joku muu sanoo lapselle huonosta käytöksestä. Se jotenkin tehoaa paremmin. Meillä on päivän aikana useita raivokohtauksia sekä muutenkin epätoivottua käytöstä. Huomaan olevani vähän varpaillaan kaiken aikaa, koska en jaksa kuunnella huutoa vaikkapa siitä, kun kysyn että haluatko kurkkua vai tomaattia. Näinkin omituisista asioista hän saattaa suuttua. Jos kysyn, mikä oli kivointa tänään päiväkodissa, hän alkaa huutaa että "mitä siinä kyselet, en vastaa sulle, mä vihaan sua". Tulkitsen nämä niin, että hän on ylikuormittunut ja ehkä vihainenkin minulle kun joutuu pitkän päivän päiväkodissa viettämään (ja kohtaamaan konflikteja).
Suoraa puhetta ja lyhyet perustelut, niillä pärjää parhaiten jos jollain. Ja jos tietää mikä on juuri kyseisen lapsen erityiskiinnostuksenkohde, niin sitä voi yrittää käyttää jotenkin hyväkseen.
Anteeksi jos ylitulkitsen, mutta minusta kuulostaa siltä ettet alkuunkaan ymmärrä lastasi -etkä edes yritä.
Vakavasti: miksi kidutat autismikirjolaiseksi epäilemääsi lasta pitämällä häntä päiväkodissa? Päiväkoti on autismikirjon lapselle yleensä helvetti maan päällä. Kaikkea on aivan liikaa: ihmisiä, aistikuormitusta miksi metelin lisäksi lasketaan myös esim. tietyt värit ja epämiellyttävät materiaalit, sosiaalisia tilanteita joista todennäköisesti iso osa on negatiivisia, mihinkään ei pääse lepäämään kun tarvitsee, ruoka on kamalaa. Kukaan ei ymmärrä vaikka miten itket pahaa oloa, käsketään vaan olemaan reipas ja sanotaan että muillakin on kivaa. Koko ajan pakotetaan sietämään asioita jotka näin aikuisena autisminkirjolaisena lasken rikolliseksi kidutukseksi sen perusteella mitä muistan omasta lapsuudestani ja mitkä aikuistuttuani olen siivonnut elämästäni mahdollisimman tarkkaan. Lopputulos: vaikeasta lapsesta on kehittynyt erittäin rauhallinen, työtätekevä aikuinen joka ei ole saanut aikuisiällä yhtään kunnon raivaria.
Vähemmästäkin aletaan vihaamaan sitä ihmistä joka tuollaiseen paikkaan vie päivä ja viikko toisensa jälkeen. Perhepäivähoito tai pienryhmä ratkaisisi näitä ongelmia pitkälle. Minä käyn vielä aikuisena terapiassa parantelemassa henkisiä vaurioita jotka syntyivät päiväkotiaikana kun kukaan ei kunnioittanut rajojani juuri missään asiassa.
Tuo kurkku- ja tomaattijuttu voi olla jokin ruokaan liittyvä aistiherkkyysasia (erittäin yleistä) tai sitten kyse on siitä että päätöksenteko tilanteessa jossa vaihtoehdot eivät eroa paljon on usein autistille jossain määrin kuormittavaa. Jos lasta on ensin kidutettu tarpeeksi, se voi olla viimeinen korsi.
Näin alkajaisiksi: lakkaa rääkkäämästä sitä lastasi ja järjestä hänelle siedettävämpi hoitopaikka.
t: palsta-asperger.
Jos päiväkoti on asperger lapselle kidutusta niin silloin kyllä on mätä päiväkoti ja törkeän huono tehostettu tuki lapsella. Vai miten se nyt meni. Oliko ap:n tapauksessa siis asperger diagnoosi ja tukitoimet järjestetty?
Monelle AS-lapselle päiväkoti on helvetti. Vaikka olisi kuinka tehostetut tukitoimet.
Ymmärrän (jotenkin), että on vaikeaa hyväksyä oman lapsen erilaisuus. Etenkin, kun kyse ei ole älykkyydestä, vaan pelkästään erilaisesta neurologiasta, käyttöjärjestelmästä. Näin yli nelikymppisenä as-aikuisena voin kuitenkin kertoa, että lapsistanne ei tule nenttejä, ei vaikka kuinka itkisitte ja polkisitte jalkaa. He toki oppivat ”esittämään” normaalia mieliksenne - tämäkö on sitten sitä mitä haluatte? Suurin osa meistä väsähtää näihin rooleihin aikuisena, masentuu.
Vierailija kirjoitti:
Autismi ei tee kenestäkään ilkeää. Lähipiirini autismipojan vanhemmat pitävät kaikkea "huonoa" lapsessaan autismina ja kaikkea "hyvää" hänenä itsenään.
Ja jättävät kasvattamatta... Autistin kanssa saa tehdä tuplatyön ja olla tuplatiukka, mutta autisti kyllä oppii, mitä on soveliasta tehdä tai ei. Ei välttämättä oman oivalluksen kautta, mutta opettamalla.
Hm, aina oppii mikä on soveliasta ja mikä ei... siis oppii olemaan täysin korrektisti niin että autismin piirteistä ei ole enää jälkeäkään? Onkohan näin. En tiedä jos joku jättää täysin kasvattamatta ja tuplatiukka kasvatus ei ehkä ole paras mahdollinen autismin kirjolaiselle kuitenkaan.
En minä ainakaan näe erityislapseni huonoa käytöstä vain diagnoosista johtuvaksi. Mutta sitähän ei voi tietää ikinä varmasti mikä on oikeaa juonittelua, tyhmyyttä, ilkeyttä ja mikä johtuu vain siitä että ei ole vain kykyä toimia odotetulla tavalla. Sitä ei voi aina tietää vanhemmat eikä tosin muutkaan.
Vierailija kirjoitti:
En ehdi nyt lukea ketjua kokonaan, palaan illalla, mutta siis tarkennan, että tässä ei ole kyse misätän mun mieleni pahoittamisesta vaan siitä neuvottomuudesta, että kun he kyläilevät meillä, lapsi on suoranaisesti ilkeä, minusta EI siis aspergerilaisittain töksähtelevän epäkorrekti vaan ilkeä, pyrkii loukkaamaan ja jostain syystä minua. Tunnen pari aspergeria eikä mulla ole ongelmia kestää faktojen suoraa toteamista ja tiettyä töksähtävyyttä.
Vanhemmat tai toinen heistä on aina paikalla. Kotimme ei ole kovin suuri, koska asumme suuren kaupungin keskustassa emmekä ole miljonäärejä, niinpä lasten leikkiminen kuuluu siellä oleville aikuisille kyllä koko ajan. Oma lapseni sen verran pieni, että eivät voi kaksistaan olla vaikka pihalla. Lapsen äiti on sanonut, että osaan hyvin puhua ja perustella hänen lapselleen asioita, että ymmärrän häntä ja hän ymmärtää minun selostuksestani paremmin kuin joidenkin muiden, koska viestin hyvin suoraan ja perustellen ja ilmeisesti onnistun siinä ikätasoisessa selittämisessä ja hänen älynsä kunnioittamisessa. Mutta mun on ollut vaikea sanoa tosta käytöksestä, kun he sivuuttavat sen eli jotenkin eivät jaksa asiaa juuri nyt.
En siis hoida lasta koskaan yksin ja ongelma on se, että minun lapselleni on opetettu, että ilkeästi ei käyttäydytä ja sitten toinen lapsi hänen kodissaan niin tekee. Oma, pienempi lapseni kokee sen pelottavana. Hänen vanhempansa eivät sano mitään näissä tilanteissa, kun lapsi hyvin pisteliäästi vaikkapa tokaisee kesken leikin, että minulla on rumat hiukset. Itseäni ei moinen palaute haittaa ollenkaan, kyllä minun itsetuntoni kestää, naurattaa itse asiassa, mutta lapseni säpsähtää, me emme puhu ilkeästi toisillemme koskaan. Voi siisntietysti olla mielipahaa ja silloin tietysti äiti on kakka tms, mutta siis tässä on erilaisesta asiasta kyse.
Minusta laukunpenkominen on kurjaa, itse haluaisin estää jos oma lapseni niin tekisi vieraisilla, tosin oman lapseni kanssa se olisi tietty helpompaa, kun on perusterve ja rauhallinen luonne. Vanhemmat ovat lähteneet siitä, että kun hänellä on se diagnoosi, niin häntä kiinnostaa nää laukut, voivat jopa mennä oikein siihen projektiin mukaan, pitävät lasta hyvällä tuulrlla, ymmärrän sen. Minulla on tahtotila ymmärtää ja tukea perhettä jaksamaan eli olla puuttumatta tähän, mutta entäpä muut esim uude tkoulukaverit. Mietin siis sitäkin, että voiko lapselle just opettaa tiettyjä tapoja sillä logiikalla, että tää hämmentää ja harmittaa muita, että silloin voi jäädä yksin, jos toisille tulee aina kurja oli, vai kuormittaako se liikaa. Älyllisesti pystyy kyllä tuollaiseen jutteluun.
On jotenkin tosi yllättävän vaikeaa sanoa omille vierailleen, että hei, älkää antako lapsenne tonkia mun yksityisasioita ja hei, toi meikki on tosi kallis, säästin siihen, sitä ei saa sorkkia. Se, että kun eivät itse tajua, niin tuntuu tosi nolaavalta sanoa niin, koska siinä samalla sanon, että tää käytös ahdistaa ja haittaa mua ja kun ekalla kerralla en osannut puuttua vaan jotenkin vaistomaisesti odotin vanhempien kieltävän ja kun se meni ohi, ajattelin, että se oli siinä, mutta ei, se on ihan tapa lapsella joka vierailulla. Vaikka yritin laittaa laukkua syrjään. Musta he tekevät siinä virheen, että ikäänkuin melkein kanustavat lasta siihen, eihän kukaan tollaisesta tykkää. Mutta ehkä toinen vaihtoehto olisi pahempi, ehkä sen sijalla olisi joku muu vähän pakkomielteinen juttu sitten. En osaa tentata heitä, kun hakevat vielä itseään diagnoosin ja näiden haasteiden kanss,a ehkä myöhemmin.
Tota no ensinnäkin tämä on selvä provo koska en usko että kukaan voisi olla niin idiootti että ei tuollaisissa tilanteissa sanoisi mitään vanhemmille? Siis mikä idiootti sä olet jos annat vieraiden lasten ja vanhempien tehdä ihan mitä vain omassa kodissasi sanomatta mitään ja useamman kerran. Normaali ihminen sanoisi jotain eikä antaisi tilanteen toistua toisin sanoen ei olisi enää missään tekemisissä kyseisten vanhempien kanssa jos kerran noin outoa suhtautumista on. Olette siis hyviäkin kavereita ja vierailetteko useastikin toistenne kodeissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen diagnosoimattoman (itse epäilen vahvasti autismin kirjoa) lapsen väsynyt äiti. Arvostan sitä, kun vaikka julkisella paikalla joku muu sanoo lapselle huonosta käytöksestä. Se jotenkin tehoaa paremmin. Meillä on päivän aikana useita raivokohtauksia sekä muutenkin epätoivottua käytöstä. Huomaan olevani vähän varpaillaan kaiken aikaa, koska en jaksa kuunnella huutoa vaikkapa siitä, kun kysyn että haluatko kurkkua vai tomaattia. Näinkin omituisista asioista hän saattaa suuttua. Jos kysyn, mikä oli kivointa tänään päiväkodissa, hän alkaa huutaa että "mitä siinä kyselet, en vastaa sulle, mä vihaan sua". Tulkitsen nämä niin, että hän on ylikuormittunut ja ehkä vihainenkin minulle kun joutuu pitkän päivän päiväkodissa viettämään (ja kohtaamaan konflikteja).
Suoraa puhetta ja lyhyet perustelut, niillä pärjää parhaiten jos jollain. Ja jos tietää mikä on juuri kyseisen lapsen erityiskiinnostuksenkohde, niin sitä voi yrittää käyttää jotenkin hyväkseen.
Anteeksi jos ylitulkitsen, mutta minusta kuulostaa siltä ettet alkuunkaan ymmärrä lastasi -etkä edes yritä.
Vakavasti: miksi kidutat autismikirjolaiseksi epäilemääsi lasta pitämällä häntä päiväkodissa? Päiväkoti on autismikirjon lapselle yleensä helvetti maan päällä. Kaikkea on aivan liikaa: ihmisiä, aistikuormitusta miksi metelin lisäksi lasketaan myös esim. tietyt värit ja epämiellyttävät materiaalit, sosiaalisia tilanteita joista todennäköisesti iso osa on negatiivisia, mihinkään ei pääse lepäämään kun tarvitsee, ruoka on kamalaa. Kukaan ei ymmärrä vaikka miten itket pahaa oloa, käsketään vaan olemaan reipas ja sanotaan että muillakin on kivaa. Koko ajan pakotetaan sietämään asioita jotka näin aikuisena autisminkirjolaisena lasken rikolliseksi kidutukseksi sen perusteella mitä muistan omasta lapsuudestani ja mitkä aikuistuttuani olen siivonnut elämästäni mahdollisimman tarkkaan. Lopputulos: vaikeasta lapsesta on kehittynyt erittäin rauhallinen, työtätekevä aikuinen joka ei ole saanut aikuisiällä yhtään kunnon raivaria.
Vähemmästäkin aletaan vihaamaan sitä ihmistä joka tuollaiseen paikkaan vie päivä ja viikko toisensa jälkeen. Perhepäivähoito tai pienryhmä ratkaisisi näitä ongelmia pitkälle. Minä käyn vielä aikuisena terapiassa parantelemassa henkisiä vaurioita jotka syntyivät päiväkotiaikana kun kukaan ei kunnioittanut rajojani juuri missään asiassa.
Tuo kurkku- ja tomaattijuttu voi olla jokin ruokaan liittyvä aistiherkkyysasia (erittäin yleistä) tai sitten kyse on siitä että päätöksenteko tilanteessa jossa vaihtoehdot eivät eroa paljon on usein autistille jossain määrin kuormittavaa. Jos lasta on ensin kidutettu tarpeeksi, se voi olla viimeinen korsi.
Näin alkajaisiksi: lakkaa rääkkäämästä sitä lastasi ja järjestä hänelle siedettävämpi hoitopaikka.
t: palsta-asperger.
Hain perhepäivähoitopaikkaa, mutta sellaista ei ollut. Sain siis työpaikan yllättäen ja hoitopaikka oli otettava mistä sen sai.
Lapselleni olen yrittänyt saada apua koska näen hänen sitä tarvitsevan. Hän on vaan jollain tapaa väliinputoaja, kun ongelmat eivät ole vielä liian suuria muiden silmin. Päiväkotielämän olen kokenut sinänsä hyväksi, että heillä on siellä kuitenkin tietoa asiasta ja ryhmässä on autisminkirjoa muillakin ja se on huomioitu hyvin.
Teen kaikkeni lapseni puolesta. Ymmärrän aistiyliherkkyydet ym. Kerroin vaan lyhyesti siitä kuinka raskaaksi koen arjen ja miten neuvoton on välillä äiti itsekin. Hyökkäsit todella tökerösti minua vastaan. Vaan eipä se mitään, ei tässä voi saada kuin pintaraapaisun kokonaistilanteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen diagnosoimattoman (itse epäilen vahvasti autismin kirjoa) lapsen väsynyt äiti. Arvostan sitä, kun vaikka julkisella paikalla joku muu sanoo lapselle huonosta käytöksestä. Se jotenkin tehoaa paremmin. Meillä on päivän aikana useita raivokohtauksia sekä muutenkin epätoivottua käytöstä. Huomaan olevani vähän varpaillaan kaiken aikaa, koska en jaksa kuunnella huutoa vaikkapa siitä, kun kysyn että haluatko kurkkua vai tomaattia. Näinkin omituisista asioista hän saattaa suuttua. Jos kysyn, mikä oli kivointa tänään päiväkodissa, hän alkaa huutaa että "mitä siinä kyselet, en vastaa sulle, mä vihaan sua". Tulkitsen nämä niin, että hän on ylikuormittunut ja ehkä vihainenkin minulle kun joutuu pitkän päivän päiväkodissa viettämään (ja kohtaamaan konflikteja).
Suoraa puhetta ja lyhyet perustelut, niillä pärjää parhaiten jos jollain. Ja jos tietää mikä on juuri kyseisen lapsen erityiskiinnostuksenkohde, niin sitä voi yrittää käyttää jotenkin hyväkseen.
Anteeksi jos ylitulkitsen, mutta minusta kuulostaa siltä ettet alkuunkaan ymmärrä lastasi -etkä edes yritä.
Vakavasti: miksi kidutat autismikirjolaiseksi epäilemääsi lasta pitämällä häntä päiväkodissa? Päiväkoti on autismikirjon lapselle yleensä helvetti maan päällä. Kaikkea on aivan liikaa: ihmisiä, aistikuormitusta miksi metelin lisäksi lasketaan myös esim. tietyt värit ja epämiellyttävät materiaalit, sosiaalisia tilanteita joista todennäköisesti iso osa on negatiivisia, mihinkään ei pääse lepäämään kun tarvitsee, ruoka on kamalaa. Kukaan ei ymmärrä vaikka miten itket pahaa oloa, käsketään vaan olemaan reipas ja sanotaan että muillakin on kivaa. Koko ajan pakotetaan sietämään asioita jotka näin aikuisena autisminkirjolaisena lasken rikolliseksi kidutukseksi sen perusteella mitä muistan omasta lapsuudestani ja mitkä aikuistuttuani olen siivonnut elämästäni mahdollisimman tarkkaan. Lopputulos: vaikeasta lapsesta on kehittynyt erittäin rauhallinen, työtätekevä aikuinen joka ei ole saanut aikuisiällä yhtään kunnon raivaria.
Vähemmästäkin aletaan vihaamaan sitä ihmistä joka tuollaiseen paikkaan vie päivä ja viikko toisensa jälkeen. Perhepäivähoito tai pienryhmä ratkaisisi näitä ongelmia pitkälle. Minä käyn vielä aikuisena terapiassa parantelemassa henkisiä vaurioita jotka syntyivät päiväkotiaikana kun kukaan ei kunnioittanut rajojani juuri missään asiassa.
Tuo kurkku- ja tomaattijuttu voi olla jokin ruokaan liittyvä aistiherkkyysasia (erittäin yleistä) tai sitten kyse on siitä että päätöksenteko tilanteessa jossa vaihtoehdot eivät eroa paljon on usein autistille jossain määrin kuormittavaa. Jos lasta on ensin kidutettu tarpeeksi, se voi olla viimeinen korsi.
Näin alkajaisiksi: lakkaa rääkkäämästä sitä lastasi ja järjestä hänelle siedettävämpi hoitopaikka.
t: palsta-asperger.
Hain perhepäivähoitopaikkaa, mutta sellaista ei ollut. Sain siis työpaikan yllättäen ja hoitopaikka oli otettava mistä sen sai.
Lapselleni olen yrittänyt saada apua koska näen hänen sitä tarvitsevan. Hän on vaan jollain tapaa väliinputoaja, kun ongelmat eivät ole vielä liian suuria muiden silmin. Päiväkotielämän olen kokenut sinänsä hyväksi, että heillä on siellä kuitenkin tietoa asiasta ja ryhmässä on autisminkirjoa muillakin ja se on huomioitu hyvin.
Teen kaikkeni lapseni puolesta. Ymmärrän aistiyliherkkyydet ym. Kerroin vaan lyhyesti siitä kuinka raskaaksi koen arjen ja miten neuvoton on välillä äiti itsekin. Hyökkäsit todella tökerösti minua vastaan. Vaan eipä se mitään, ei tässä voi saada kuin pintaraapaisun kokonaistilanteesta.
Ja mitenköhän perhepäivähoitaja on tarpeeksi pätevä erityislapsen hoitoon. Se kun vaatii vähän muutakin kun pienemmän ryhmän ja rauhallisemman ympäristön. Kyllä ainakin minä olen saanut sellaisen kuvan että useimmille erityislapsille päivähoitoa nimenomaan suositellaan tukitoimena. Ei todellakaan hyvä 24h vain kotona. Tai äidin kanssa ravata jossain kerhoissa. Johan jo vanhempien oman jaksamisen kannalta on myös tärkeää että ei ole koko ajan lapsessa kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen diagnosoimattoman (itse epäilen vahvasti autismin kirjoa) lapsen väsynyt äiti. Arvostan sitä, kun vaikka julkisella paikalla joku muu sanoo lapselle huonosta käytöksestä. Se jotenkin tehoaa paremmin. Meillä on päivän aikana useita raivokohtauksia sekä muutenkin epätoivottua käytöstä. Huomaan olevani vähän varpaillaan kaiken aikaa, koska en jaksa kuunnella huutoa vaikkapa siitä, kun kysyn että haluatko kurkkua vai tomaattia. Näinkin omituisista asioista hän saattaa suuttua. Jos kysyn, mikä oli kivointa tänään päiväkodissa, hän alkaa huutaa että "mitä siinä kyselet, en vastaa sulle, mä vihaan sua". Tulkitsen nämä niin, että hän on ylikuormittunut ja ehkä vihainenkin minulle kun joutuu pitkän päivän päiväkodissa viettämään (ja kohtaamaan konflikteja).
Suoraa puhetta ja lyhyet perustelut, niillä pärjää parhaiten jos jollain. Ja jos tietää mikä on juuri kyseisen lapsen erityiskiinnostuksenkohde, niin sitä voi yrittää käyttää jotenkin hyväkseen.
Anteeksi jos ylitulkitsen, mutta minusta kuulostaa siltä ettet alkuunkaan ymmärrä lastasi -etkä edes yritä.
Vakavasti: miksi kidutat autismikirjolaiseksi epäilemääsi lasta pitämällä häntä päiväkodissa? Päiväkoti on autismikirjon lapselle yleensä helvetti maan päällä. Kaikkea on aivan liikaa: ihmisiä, aistikuormitusta miksi metelin lisäksi lasketaan myös esim. tietyt värit ja epämiellyttävät materiaalit, sosiaalisia tilanteita joista todennäköisesti iso osa on negatiivisia, mihinkään ei pääse lepäämään kun tarvitsee, ruoka on kamalaa. Kukaan ei ymmärrä vaikka miten itket pahaa oloa, käsketään vaan olemaan reipas ja sanotaan että muillakin on kivaa. Koko ajan pakotetaan sietämään asioita jotka näin aikuisena autisminkirjolaisena lasken rikolliseksi kidutukseksi sen perusteella mitä muistan omasta lapsuudestani ja mitkä aikuistuttuani olen siivonnut elämästäni mahdollisimman tarkkaan. Lopputulos: vaikeasta lapsesta on kehittynyt erittäin rauhallinen, työtätekevä aikuinen joka ei ole saanut aikuisiällä yhtään kunnon raivaria.
Vähemmästäkin aletaan vihaamaan sitä ihmistä joka tuollaiseen paikkaan vie päivä ja viikko toisensa jälkeen. Perhepäivähoito tai pienryhmä ratkaisisi näitä ongelmia pitkälle. Minä käyn vielä aikuisena terapiassa parantelemassa henkisiä vaurioita jotka syntyivät päiväkotiaikana kun kukaan ei kunnioittanut rajojani juuri missään asiassa.
Tuo kurkku- ja tomaattijuttu voi olla jokin ruokaan liittyvä aistiherkkyysasia (erittäin yleistä) tai sitten kyse on siitä että päätöksenteko tilanteessa jossa vaihtoehdot eivät eroa paljon on usein autistille jossain määrin kuormittavaa. Jos lasta on ensin kidutettu tarpeeksi, se voi olla viimeinen korsi.
Näin alkajaisiksi: lakkaa rääkkäämästä sitä lastasi ja järjestä hänelle siedettävämpi hoitopaikka.
t: palsta-asperger.
Hain perhepäivähoitopaikkaa, mutta sellaista ei ollut. Sain siis työpaikan yllättäen ja hoitopaikka oli otettava mistä sen sai.
Lapselleni olen yrittänyt saada apua koska näen hänen sitä tarvitsevan. Hän on vaan jollain tapaa väliinputoaja, kun ongelmat eivät ole vielä liian suuria muiden silmin. Päiväkotielämän olen kokenut sinänsä hyväksi, että heillä on siellä kuitenkin tietoa asiasta ja ryhmässä on autisminkirjoa muillakin ja se on huomioitu hyvin.
Teen kaikkeni lapseni puolesta. Ymmärrän aistiyliherkkyydet ym. Kerroin vaan lyhyesti siitä kuinka raskaaksi koen arjen ja miten neuvoton on välillä äiti itsekin. Hyökkäsit todella tökerösti minua vastaan. Vaan eipä se mitään, ei tässä voi saada kuin pintaraapaisun kokonaistilanteesta.
Ja mitenköhän perhepäivähoitaja on tarpeeksi pätevä erityislapsen hoitoon. Se kun vaatii vähän muutakin kun pienemmän ryhmän ja rauhallisemman ympäristön. Kyllä ainakin minä olen saanut sellaisen kuvan että useimmille erityislapsille päivähoitoa nimenomaan suositellaan tukitoimena. Ei todellakaan hyvä 24h vain kotona. Tai äidin kanssa ravata jossain kerhoissa. Johan jo vanhempien oman jaksamisen kannalta on myös tärkeää että ei ole koko ajan lapsessa kiinni.
Kiitos tästä viestistä; se oikein alleviivaa arkemme hankaluutta. Teen niin tai näin, aina se on väärin.
Pph:n edut olisivat siinä, että se aikuinen pystyy perehtymään lapsiin ehkä paremmin kuin ison päiväkodin henkilökunta. Hyvällä tuurilla muiden hoitolasten kanssa lapsi tulisi hyvin toimeen. Oma lapseni tykkää kovasti varsinkin pienemmistä ja on heitä kohtaan huolehtiva. Pieni ryhmä olisi hiljaisempi kuin iso ja kaikuva pk.
Päiväkodissa taas on luultavasti jo valmiiksi tietoa ja edellytyksiä erityislasten hoitoon. Päiväkoti on tehnyt lapselle hyvää. Hän on oppinut tervehtimään ja kehumaan toisia. Ylipäätään sellainen kontaktinotto muihin on nykyään pehmeämpää kuin ennen. Hän myös nukkuu päiväunet mikä on hienoa. Kotona hän ei millään malta edes levätä, joten vapaalla väsymys aiheuttaa lisäharmia.
Menee jo ohi aiheen, joten jätän tämän nyt tähän.
Joo, kaunis käytöshän se ihmisestä ihmisen tekee. Onneksi en ole joutunut tällaisten sekopäisten kuntoutusmammojen aivopesuun ja rääkkiin. Muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Mikä siinä normaaliudessa ja tasapäistämisessä on niin tärkeää, että sen eteen uhraatte lapsenne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman kokemuksen mukaan aspergerit eivät ole autisteja
Vierailija kirjoitti:
Onko as-lasten vanhemmille olemassa mitään suljettua keskustelupalstaa tai ryhmää? Tietääkö kukaan? T.61
Facessa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen mukaan aspergerit eivät ole autisteja
Kyllä ovat.
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen mukaan aspergerit eivät ole autisteja
Eivät olekaan. He ovat autismin kirjolla. Sinun kokemuksestasi ei pidetä - vain tutkimustulokset ja diagnostiikka lasketaan faktoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teen töitä nuorien aitistien kanssa ja ihan normaaleja käytöstapoja vaaditaan ja opetetaan. Jos ei suju, muistutetaan ja ohjataan, huonoa käytöstä ei oikeuta mikäön diagnoosi. Autisti ei tunnista toisen reaktiosta toimiko oikein tai toivotusti, mutta oppii kyllä päättelemään ja laskemaan tilanteessa, kuinka toimia. Siksi sosiaaliset suhteet ovatkin heille usein raskaita. Mutta mitään taskujen tonkimisia ei todellakaan kuulu suvaita, samat säännöt heillä on kuin muillakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen mukaan aspergerit eivät ole autisteja
Eivät olekaan. He ovat autismin kirjolla. Sinun kokemuksestasi ei pidetä - vain tutkimustulokset ja diagnostiikka lasketaan faktoiksi.
Koko Asperger-diagnoosi poistuu, ja kaikki siirtyvät autisminkirjo-siagnoosin alle. Tästä voimme siis päätellä että...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen mukaan aspergerit eivät ole autisteja
Eivät olekaan. He ovat autismin kirjolla. Sinun kokemuksestasi ei pidetä - vain tutkimustulokset ja diagnostiikka lasketaan faktoiksi.
Autismijanan toisessa päässä ovat vaikeimmin autistiset ja toisessa lievimmin autistiset. Aspergerit sijoittuvat yleensä sinne lievään päähän. Mutta autisteja he ovat. As-diagnoosia ei enää anneta, vaan joko autismin kirjon häiriö tai lievä autismi ovat diagnoosit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen mukaan aspergerit eivät ole autisteja
Eivät olekaan. He ovat autismin kirjolla. Sinun kokemuksestasi ei pidetä - vain tutkimustulokset ja diagnostiikka lasketaan faktoiksi.
Autismijanan toisessa päässä ovat vaikeimmin autistiset ja toisessa lievimmin autistiset. Aspergerit sijoittuvat yleensä sinne lievään päähän. Mutta autisteja he ovat. As-diagnoosia ei enää anneta, vaan joko autismin kirjon häiriö tai lievä autismi ovat diagnoosit.
Eikö? Miksi sitten kaverin lapsi sai aspergerdiagnoosin 2 kk sitten?
Vierailija kirjoitti:
Hain perhepäivähoitopaikkaa, mutta sellaista ei ollut. Sain siis työpaikan yllättäen ja hoitopaikka oli otettava mistä sen sai.
Lapselleni olen yrittänyt saada apua koska näen hänen sitä tarvitsevan. Hän on vaan jollain tapaa väliinputoaja, kun ongelmat eivät ole vielä liian suuria muiden silmin. Päiväkotielämän olen kokenut sinänsä hyväksi, että heillä on siellä kuitenkin tietoa asiasta ja ryhmässä on autisminkirjoa muillakin ja se on huomioitu hyvin.
Teen kaikkeni lapseni puolesta. Ymmärrän aistiyliherkkyydet ym. Kerroin vaan lyhyesti siitä kuinka raskaaksi koen arjen ja miten neuvoton on välillä äiti itsekin. Hyökkäsit todella tökerösti minua vastaan. Vaan eipä se mitään, ei tässä voi saada kuin pintaraapaisun kokonaistilanteesta.
Sinä olet siis kokenut päiväkotielämän hyväksi, lapsesi saa siellä todella asiantuntevaa ja hänen erityisyytensä huomioivaa hoitoa ja sinäkin teet kaikkesi lapsen parhaaksi.
Miten siis on mahdollista, että lapsesi käyttäytyy täsmälleen niin kuin äärimmilleen rääkätyn ja kroonisesti ylikuormitetun as-lapsen on normaalia käyttäytyä? Eikö hän vain ymmärrä arvostaa miten hienosti hänen asiansa ovat? Vai voisiko nyt kuitenkin olla niin että hän voi todella pahoin päivittäisessä ympäristössään?
Kuulostaa nimittäin juuri siltä tilanteelta missä itse pienenä lapsena olin: muut päättivät, minkä kuuluu olla minun mielestäni kivaa ja kehittävää, missä minun tulee viihtyä, milloin tarpeeni on huomioitu ja mikä kuormitus on sietokykyyni nähden kohtuullisen rajoissa. No, kyllähän terapia näitä hissukseen aikuisena paikkailee ja Kela kustantaa.
Jos lapsesi asiat olisivat niin hyvin kuin väität, hän ei käyttäytyisi noin. Fakta. Kuitenkin hän reagoi kuvailemallasi tavalla. Fakta. Sinä itsekin sanoit että koet lapsesi käyttäytymisen "omituisena". Ja nyt kun koitin selittää sinulle, miksi hän on niin "vaikea" ja millaisena hän kokee maailman, hänen asiansa ovat kuitenkin mitä parhaiten.
Jokin tässä ei nyt täsmää.
Sen sijaan äärimmäinen ylikuormitus ja pahoinvointi selittävät lapsesi käyttäytymisen sataprosenttisesti, ja tämänhetkinen päivähoitojärjestely on ilmeinen syy. Koska as-lapset ovat yksilöitä, ei voi sanoa että päivähoito/perhepäivähoito/enkelihoito olisi KAIKILLE parasta. Varmaa kuitenkin on, että sinun lapsellasi on todella paha olla. Koitapa päättää, oletko hänen puolellaan vai oletko päättänyt että koska tämä järjestely toimii sinulle, sen on parasta kelvata hänellekin.
Jos olen mielestäsi tökerö, sittenpä olen, mutta siinä sivussa koitan kertoa sinulle miltä lapsestasi tuntuu. Sinä et aloitusviestissäsi yrittänytkään miettiä sitä vaan puhuit vain hänen hankalasta käytöksestään. Muistan aivan liian elävästi, miltä minusta pienenä tuntui kun käyttäydyin jotakuinkin kuvailemallasi tavalla kun minua yritettiin saada sopeutumaan päiväkotiin. Siellä oli taatusti nykypäiväkoteja paremmat resurssit ja kohtuullisen kokoiset ryhmät. Kyynelet puskevat silmiin vieläkin kun haalistunut muisto siitä olosta tulee mieleeni. Helvetti maan päällä. Yhtä tuskan sumua. Neurotyypillisellä kai vastaavaa olisi jos kärsisit pohjiksi kolmen vuorokauden unettomuudesta ja sitten sinua yhtaikaa tökittäisiin kuumilla seipäillä, luukutettaisiin yhteen korvaan täysillä heviä ja toiseen korvaan oopperaa, välkytettäisiin strobovaloja ilman että voisit katsoa poispäin ja tungettaisiin suu täyteen koiranpaskaa. Välillä muistutettaisiin siitä miten tämä on kivaa ja miten hyvin kaikki. Tätä 9-10 tuntia joka päivä 5 päivää viikosta kuukaudenkin verran siten ettei sinun anneta viikonloppunakaan levätä tarpeeksi, katsotaan sitten miten tasapainoisesti käyttäytyisit ja huokailtaisiin rasittuneina jos kehtaat huutaa ja raivota.
t: palsta-asperger
On se ihmeellistä, että sitten kun näiden vinkuiitojen kultamussukat ovat yliopistolla paahtamassa niitä kovimpia tieteitä, niin ei enää muistellakaan ”käytöshäiriöitä”, ”erilaisuutta” ja ”elämän raskautta”. Kannattaa muistaa, ettette hyväksyneet lapsianne nuorempinakaan - turha odotella anteeksiantoa myöhemmin, ei ole tapana antaa!
Minusta ketju on todella mielenkiintoinen ja hyödyllinen, etenkin noiden as-henkilön kirjoittamien kommenttien takia. Itselläni on as-piirteinen lapsi, jonka kanssa olen välillä ymmälläni eikä lapsi itse osaa vielä kauheasti selittää sisäistä maailmaansa vaan tuntuu enemmänkin turhautuvan ja tuskastuvan kyselyihini, joiden tarkoitus olisi ymmärtää häntä.