Lue keskustelun säännöt.
Autismidiagnoosin saaneen lapsen vanhemmat, neuvokaa.
19.06.2018 |
Lähipiirissäni on autismidiagnoosin saanut lapsi, joka menee normaaliin kouluun. Hänellä on paljon valmiuksia ja älyä. Haasteitakin on. Hänen kanssaan voi kuitenkin keskustella syvällisesti. Pystyy juttelemaan pitkäänkin ja leikkimään muiden kanssa.
Osa hänen käytöksestään on haastavaa enkä tiedä miten toimia. Viimeinen mitä haluan, on ahdistaa häntä tai hänen perhettään, tai loukata. Mutta kun hänen käytöksensä ahdistaa minun lastani. Hän käyttäytyy ajoittain hyvin epäystävällisesti, erityisesti minua kohtaan ja saattaa ilkeän kuuloisesti näpäyttää leikin keskellä mun pari vuotta nuorempaa lastani. Tarkoitukseni ei arvostella, vaan saada tietoa siitä, että onko tälle tehtävissä jotakin. Jos on, siitä olisi hyötyä hänelle itselleenkin varmaan, tuollaisena kaverisuhteisiin tulee haasteita.
En siis tiedä, kuuluuko taudinkuvaan vai onko asia, joka liittyy kasvatukseen. Saattaa siis lapseni edessä haukkua minua. Jos tarjoan syötävää, ylimielisesti saattaa tuhahtaa vaikka että mitä sinä muka osaisit valmistaa. Totta, en ole mestarikokki, mutta ihan normiruokaa teen. Lapseni hätkähtää ilkeästä kielestä omaa äitiään kohtaan. Lapsen vanhemmat kuulevat, mutta eivät puutu. Jos joku muu lapsi käyttäytyisi noin, ystävällisen napakasti sanoisin, että tuo oli vähän epäystävällisesti sanottu, yritetään puhua kauniimmin.
Tätä juuri kysyn, että voinko sanoa näin? Vai onko tuo jokin pakko-oire? Siinä tapauksessa, miten toivoisitte, että selitän tämän lapselleni? En pysty sivuuttamaan jatkuvasti tilanteita, joissa toinen, joka siis suurimmaksi osaksi käyttäytyy lapseni silmissä tavallisesti, käyttäytyy yhtäkkiä ilkeästi. Lapselle ei ole hyvä katsoa, että yhden annetaan olla ilkeä. Vamma ei muuten näy. Lapseni ymmärtää hyvin, että jollakin on huono näkö, siksi silmälasit ja joidnekin on mahdoton kävellä, siksi pyörätuoli, joku tarvitsee avustajaa päiväkodissa jne. Tämä on tuttua. Samoin jonkun sairaudesta aiheutuva väsymys ja heikkous, Mutta ilkeys ei.
Lapsella on myös kurja tapa haluta tarkastaa takkien taskuja ja laukkuja. Ne kiinnostavat häntä pakonomaisesti, liittyy tietysti sairauteen, ymmärrän. Mutta on se kurjaa. Voi kaivella tamponini ja jankuttaa, mitä tällä tehdään, suuttua, kun ei saa availla meikkejäni. Tiedän, että liittyy sairauteen, mutta itse yrittäisin ohjata tilannetta siihen, että löytyisi joku muu kiinnostuksen kohde. Ymmärrän, että helpommin sanottu kuin tehty.
Miten neuvotte toimimaan? Kuinka paljon lasta voi kasvattaa ystävällisesti esm sanomalla että meillä ei voi toimia noin? Ilkeää, tonkivaa lasta ei tee mieli kutsua leikkimään, kun on paljon kivojakin kavereita. Vanhempien takia yritän, mutta en osaa kysyä heiltä, heillä on riittävän rankkaa, diagnoosi suht uusi.
Please älkää suuttuko. Kysyn siksi, että osaisin toimia ja olla kuormittamatta perhettä&lasta. Minua siis ei haittaa vaikkapa kotini kommentointi tms, mutta lapseni tai minun osaamisen tai ulkonäön kommentointi ilkeästi, vähätteleväst ei myöskään ole jotain, jolle haluan oman lapseni altistaa jatkuvasti. Mitä siis neuvotte?
Mun perstuntuma olisi, että ainakin suoranaiseen ilkeyteen puuttuisin ystävällisen rauhallisesti ja ehkä selittäisin, että tulee paha mieli,hän voisi jaksaa pitkänkin keksustelun aiheesta ja laukun tonkimislle yrittäisin asettaa rajoja, että juu, laukkuni kiinnostaa, mutta tiedätkö, siellä on minun omia juttujani, joidne pelkään menevän rikki, että voisimmeko leikkiä vaikka jotain muuta. Koska lapsi on älykäs ja kiinnostnut erilaisesta tiedosta, hän voisi keskustelun kautta hahmottaa asian. Tai sitten ei, en tiedä. Miten neuvotte? Kuormittaako liikaa?
Kommentit (126)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta summa sumarum. Saako siis asperger lapsen kätyttäytymmän lopulta aivan kuin normaali lapsi niin että nämä ei toivottavat käytökset vain katoaa tai vähenee olemattomiin kun on vain loisto kärsivällinen, loisto ammatillinen ja positiiivinen kasvatusmetodi ja tuhansia toistoja. Ei saa. Eli hyvästä yrityksestä huolimatta voi olla aika hard case to handle. Silti kannattaa aina yrittää!
Ei saa. Asperger ei ole käytöshäiriö vaan kyse on pohjimmiltaan siitä että aspergerit ja nentit hahmottavat kaiken eri tavoin koska aistit toimivat eri tavalla. Aspergerlapsen kouluttaminen normaalisti käyttäytyväksi on siis sama kuin jos haluaisit kouluttaa vasenkätisen oikeakätiseksi tai umpiheteron homoksi. Voihan sitä yrittää, mutta lopputuloksena on vain epäonnistuminen ja pahaa mieltä. Asperger voi oppia "näyttelemään" mutta se kuormittaa, eli pahentaa stressiä minkä käsitteleminen on asseille muutenkin vaikeaa. Hän voi oppia yleisesti hyväksytyn käytöksen normit, mutta soveltamaan ei luultavasti opi. Se on ongelma, koska te nentit sovellatte ja näette poikkeuksia niissä normeissanne ihan koko ajan ja sitten kun aspergerihminen toimii sääntöjen mukaan, niin sekään ei ole hyvä. Olisikin pitänyt tajuta joustaa tässä kohdassa, tajuta että tuota ihmistä eivät koskekaan samat säännöt kuin muita, ymmärtää että vaikka säännöksi on kirjoitettu näin, käytännössä siitä ei pidäkään välittää jne. Toivotonta!
Parasta siis olisi, jos sen lisäksi että asseille opetetaan sopeutumista siinä laajuudessa mihin pystymme, meitä myös haluttaisiin ja yritettäisiin ymmärtää. Olisi hienoa jos erilaisuudessa nähtäisiin myös mahdollisuuksia eikä niin että neurotyypillisyys on myös ihanne josta poikkeamisessa ei ole mitään hyvää. Kun normaaliksi muuttuminen on mahdotonta, sitä ei pitäisi vaatia vaan as-ihmisten pitäisi voida pärjätä omalla tavallamme. Siihen on tässä yhteiskunnassa vielä pitkä matka. Voitte kuitenkin tehdä palveluksen ja yrittää, koska meillä kuitenkin on myös niitä vahvuuksia.
t:palsta-asperger
Minä ensimmäisenä aina peräänkuulutan erilaisuuden sietämistä. Varsinkin jos tietää, mistä toisen ihmisen omalaatuisilta tuntuvat reaktiot johtuvat, voi ottaa vähän selvää autismista.
Mutta maailma ei ikinä tule sopeutumaan vähemmistöihin. Varsinkaan niin pieniin vähemmistöihin kuin autistiset ovat. Ikävä kyllä näin, vaikka assin äitinä toki toivoisin maailman muuttuvan.
Kyllä se edelleen on vähemmistön sopeuduttava, noin ensisijaisesti. Opeteltava perussäännöt ja noudatettava niitä. Siinä oppimisprosessissa lähiympäristö on pitkämielisyydellä ja ystävällisella selittämisellä isoksi avuksi.
Muistetaan vielä, mistä ap:n casessa olikaan kyse. Pienestä lapsesta, joka vierailee nyt aika usein ap:n luona ja käyttäytyy silloin ap: vierastamalla tavalla, joka vielä tuntuu ap:n omasta, nuoremmasta lapsesta oudolta.
Toki kannattaa ap:n ja tämän lapsen perehtyä autismiin ja tajuta, että todennäköisesti iso osa "outouksista" johtuu siitä, että vieras reagoi poikkeavasti asioihin.
Mutta jos siinä lähtisi siitä, että mihinkään ei-toivottuun käytökseen on turha tai väärin puuttua, kyläilyt loppuvat todennäköisesti ennen pitkää siihen, mikä olisi tosi iso vahinko autistisen lapsen kannalta. Hän hyötyy muiden lasten seurasta ja aikuisista, jotka jaksavat selittää ja vääntää rautalangasta, mikä käytös sopii mihinkin tilanteeseen!
Joten ei, autismi ei parane eikä häviä, mutta kasvattaa saa ja pitää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ensimmäisenä aina peräänkuulutan erilaisuuden sietämistä. Varsinkin jos tietää, mistä toisen ihmisen omalaatuisilta tuntuvat reaktiot johtuvat, voi ottaa vähän selvää autismista.
Mutta maailma ei ikinä tule sopeutumaan vähemmistöihin. Varsinkaan niin pieniin vähemmistöihin kuin autistiset ovat. Ikävä kyllä näin, vaikka assin äitinä toki toivoisin maailman muuttuvan.
Kyllä se edelleen on vähemmistön sopeuduttava, noin ensisijaisesti. Opeteltava perussäännöt ja noudatettava niitä. Siinä oppimisprosessissa lähiympäristö on pitkämielisyydellä ja ystävällisella selittämisellä isoksi avuksi.
Muistetaan vielä, mistä ap:n casessa olikaan kyse. Pienestä lapsesta, joka vierailee nyt aika usein ap:n luona ja käyttäytyy silloin ap: vierastamalla tavalla, joka vielä tuntuu ap:n omasta, nuoremmasta lapsesta oudolta.
Toki kannattaa ap:n ja tämän lapsen perehtyä autismiin ja tajuta, että todennäköisesti iso osa "outouksista" johtuu siitä, että vieras reagoi poikkeavasti asioihin.
Mutta jos siinä lähtisi siitä, että mihinkään ei-toivottuun käytökseen on turha tai väärin puuttua, kyläilyt loppuvat todennäköisesti ennen pitkää siihen, mikä olisi tosi iso vahinko autistisen lapsen kannalta. Hän hyötyy muiden lasten seurasta ja aikuisista, jotka jaksavat selittää ja vääntää rautalangasta, mikä käytös sopii mihinkin tilanteeseen!
Joten ei, autismi ei parane eikä häviä, mutta kasvattaa saa ja pitää.
En nyt huomaa, missä kohtaa olisimme eri mieltä. Pointtini oli, että vaikka aspergerlapsia saa ja pitää kasvattaa ja rankaiseminenkin voi olla joskus järkevää, ei pidä ajatella että kasvatus muuttaisi meidät ei-aspergereiksi. Ei myöskään ajatella että vanhempi on epäonnistunut jos tai siis KUN as-lapsesta kasvaa as-aikuinen.
Ymmärrän myös, että yhteiskunnassa mennään pääsääntöisesti enemmistön ehdoilla. Kuitenkin se ymmärrys mitä peräänkuulutan, on aika pieniä asioita, kuten tuota mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Jos nyt vertaan aspergeria vammaan vaikkei se sitä olekaan, niin vaikka suurin osa ihmisistä kävelee normaalisti, on ymmärretty ettei liikuntarajoite tee ihmisestä vihannesta vaan kaikille on parempi jos myös pyörätuolilla liikkuvat voivat opiskella, tehdä töitä ja elää mahdollisimman normaalisti. On ymmärretty että aika suuri rajoitteista lievittyy sillä että enemmistö tulee vähän vastaan siellä missä tarvitaan: rakentaa ramppeja, myöntää apuvälineitä jne. Tämä on tietysti enemmistönkin kannalta järkevää, koska näin maksimoidaan pyörätuolin käyttäjien omatoimisuus ja toimintakyky.
Autistitkin tarvitsevat lähinnä ymmärrystä ja mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Sitä ettei työmarkkinoilta syrjäytetä koska ei pysty olemaan sosiaalinen samalla lailla kuin enemmistö, sitä ettei koulussa ja työpaikalla kiusata, sitä että meillä on mahdollisuus väistää kuormittavia tilanteita kun siihen on tarvetta, siihen että aistikokemuksemme ylipäätään otetaan todesta eikä naureskella tai pidetä hankalina kun tarvitsemme korvatulppia tms. tilanteessa jossa muut eivät tarvitse. Nykytilanteessa jossa olemassaoloamme ei huomata, moni meistä syrjäytyy ja alisuoriutuu aivan turhaan.
t: palsta-asperger
Autismi ei tee kenestäkään ilkeää. Lähipiirini autismipojan vanhemmat pitävät kaikkea "huonoa" lapsessaan autismina ja kaikkea "hyvää" hänenä itsenään.
Ja jättävät kasvattamatta... Autistin kanssa saa tehdä tuplatyön ja olla tuplatiukka, mutta autisti kyllä oppii, mitä on soveliasta tehdä tai ei. Ei välttämättä oman oivalluksen kautta, mutta opettamalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ensimmäisenä aina peräänkuulutan erilaisuuden sietämistä. Varsinkin jos tietää, mistä toisen ihmisen omalaatuisilta tuntuvat reaktiot johtuvat, voi ottaa vähän selvää autismista.
Mutta maailma ei ikinä tule sopeutumaan vähemmistöihin. Varsinkaan niin pieniin vähemmistöihin kuin autistiset ovat. Ikävä kyllä näin, vaikka assin äitinä toki toivoisin maailman muuttuvan.
Kyllä se edelleen on vähemmistön sopeuduttava, noin ensisijaisesti. Opeteltava perussäännöt ja noudatettava niitä. Siinä oppimisprosessissa lähiympäristö on pitkämielisyydellä ja ystävällisella selittämisellä isoksi avuksi.
Muistetaan vielä, mistä ap:n casessa olikaan kyse. Pienestä lapsesta, joka vierailee nyt aika usein ap:n luona ja käyttäytyy silloin ap: vierastamalla tavalla, joka vielä tuntuu ap:n omasta, nuoremmasta lapsesta oudolta.
Toki kannattaa ap:n ja tämän lapsen perehtyä autismiin ja tajuta, että todennäköisesti iso osa "outouksista" johtuu siitä, että vieras reagoi poikkeavasti asioihin.
Mutta jos siinä lähtisi siitä, että mihinkään ei-toivottuun käytökseen on turha tai väärin puuttua, kyläilyt loppuvat todennäköisesti ennen pitkää siihen, mikä olisi tosi iso vahinko autistisen lapsen kannalta. Hän hyötyy muiden lasten seurasta ja aikuisista, jotka jaksavat selittää ja vääntää rautalangasta, mikä käytös sopii mihinkin tilanteeseen!
Joten ei, autismi ei parane eikä häviä, mutta kasvattaa saa ja pitää.
En nyt huomaa, missä kohtaa olisimme eri mieltä. Pointtini oli, että vaikka aspergerlapsia saa ja pitää kasvattaa ja rankaiseminenkin voi olla joskus järkevää, ei pidä ajatella että kasvatus muuttaisi meidät ei-aspergereiksi. Ei myöskään ajatella että vanhempi on epäonnistunut jos tai siis KUN as-lapsesta kasvaa as-aikuinen.
Ymmärrän myös, että yhteiskunnassa mennään pääsääntöisesti enemmistön ehdoilla. Kuitenkin se ymmärrys mitä peräänkuulutan, on aika pieniä asioita, kuten tuota mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Jos nyt vertaan aspergeria vammaan vaikkei se sitä olekaan, niin vaikka suurin osa ihmisistä kävelee normaalisti, on ymmärretty ettei liikuntarajoite tee ihmisestä vihannesta vaan kaikille on parempi jos myös pyörätuolilla liikkuvat voivat opiskella, tehdä töitä ja elää mahdollisimman normaalisti. On ymmärretty että aika suuri rajoitteista lievittyy sillä että enemmistö tulee vähän vastaan siellä missä tarvitaan: rakentaa ramppeja, myöntää apuvälineitä jne. Tämä on tietysti enemmistönkin kannalta järkevää, koska näin maksimoidaan pyörätuolin käyttäjien omatoimisuus ja toimintakyky.
Autistitkin tarvitsevat lähinnä ymmärrystä ja mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Sitä ettei työmarkkinoilta syrjäytetä koska ei pysty olemaan sosiaalinen samalla lailla kuin enemmistö, sitä ettei koulussa ja työpaikalla kiusata, sitä että meillä on mahdollisuus väistää kuormittavia tilanteita kun siihen on tarvetta, siihen että aistikokemuksemme ylipäätään otetaan todesta eikä naureskella tai pidetä hankalina kun tarvitsemme korvatulppia tms. tilanteessa jossa muut eivät tarvitse. Nykytilanteessa jossa olemassaoloamme ei huomata, moni meistä syrjäytyy ja alisuoriutuu aivan turhaan.
t: palsta-asperger
Emme me eri mieltä olekaan, korkeintaan sävyeroja.
Asperger ja autismioireyhtymä ovat asioita, joihin haetaan terapiaa ja jonka perusteella saadaan vammaistukia ja erityisopetusta. Toki niihin liittyy myös positiivisia asioita ja kykyjä monella, mutta kyllä ne vammoja ovat siinä mielessä, että edellyttävät tukea ja hoitoa.
Tiedän, ettei moni tykkää noin sanoa, osin siksi, että se koetaan leimaavaksi. Mutta koen, että tuo on OSIN nykyajan ylikorrektia kaunistelemista. Osa autismikirjolaisista ei kykene edes itsenäiseen elämään aikuisena, joten kyse on oireyhtymästä, joka on syvimmillään hyvinkin kehitysvammaisdiagnoosiin oikeuttava vamma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ensimmäisenä aina peräänkuulutan erilaisuuden sietämistä. Varsinkin jos tietää, mistä toisen ihmisen omalaatuisilta tuntuvat reaktiot johtuvat, voi ottaa vähän selvää autismista.
Mutta maailma ei ikinä tule sopeutumaan vähemmistöihin. Varsinkaan niin pieniin vähemmistöihin kuin autistiset ovat. Ikävä kyllä näin, vaikka assin äitinä toki toivoisin maailman muuttuvan.
Kyllä se edelleen on vähemmistön sopeuduttava, noin ensisijaisesti. Opeteltava perussäännöt ja noudatettava niitä. Siinä oppimisprosessissa lähiympäristö on pitkämielisyydellä ja ystävällisella selittämisellä isoksi avuksi.
Muistetaan vielä, mistä ap:n casessa olikaan kyse. Pienestä lapsesta, joka vierailee nyt aika usein ap:n luona ja käyttäytyy silloin ap: vierastamalla tavalla, joka vielä tuntuu ap:n omasta, nuoremmasta lapsesta oudolta.
Toki kannattaa ap:n ja tämän lapsen perehtyä autismiin ja tajuta, että todennäköisesti iso osa "outouksista" johtuu siitä, että vieras reagoi poikkeavasti asioihin.
Mutta jos siinä lähtisi siitä, että mihinkään ei-toivottuun käytökseen on turha tai väärin puuttua, kyläilyt loppuvat todennäköisesti ennen pitkää siihen, mikä olisi tosi iso vahinko autistisen lapsen kannalta. Hän hyötyy muiden lasten seurasta ja aikuisista, jotka jaksavat selittää ja vääntää rautalangasta, mikä käytös sopii mihinkin tilanteeseen!
Joten ei, autismi ei parane eikä häviä, mutta kasvattaa saa ja pitää.
En nyt huomaa, missä kohtaa olisimme eri mieltä. Pointtini oli, että vaikka aspergerlapsia saa ja pitää kasvattaa ja rankaiseminenkin voi olla joskus järkevää, ei pidä ajatella että kasvatus muuttaisi meidät ei-aspergereiksi. Ei myöskään ajatella että vanhempi on epäonnistunut jos tai siis KUN as-lapsesta kasvaa as-aikuinen.
Ymmärrän myös, että yhteiskunnassa mennään pääsääntöisesti enemmistön ehdoilla. Kuitenkin se ymmärrys mitä peräänkuulutan, on aika pieniä asioita, kuten tuota mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Jos nyt vertaan aspergeria vammaan vaikkei se sitä olekaan, niin vaikka suurin osa ihmisistä kävelee normaalisti, on ymmärretty ettei liikuntarajoite tee ihmisestä vihannesta vaan kaikille on parempi jos myös pyörätuolilla liikkuvat voivat opiskella, tehdä töitä ja elää mahdollisimman normaalisti. On ymmärretty että aika suuri rajoitteista lievittyy sillä että enemmistö tulee vähän vastaan siellä missä tarvitaan: rakentaa ramppeja, myöntää apuvälineitä jne. Tämä on tietysti enemmistönkin kannalta järkevää, koska näin maksimoidaan pyörätuolin käyttäjien omatoimisuus ja toimintakyky.
Autistitkin tarvitsevat lähinnä ymmärrystä ja mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Sitä ettei työmarkkinoilta syrjäytetä koska ei pysty olemaan sosiaalinen samalla lailla kuin enemmistö, sitä ettei koulussa ja työpaikalla kiusata, sitä että meillä on mahdollisuus väistää kuormittavia tilanteita kun siihen on tarvetta, siihen että aistikokemuksemme ylipäätään otetaan todesta eikä naureskella tai pidetä hankalina kun tarvitsemme korvatulppia tms. tilanteessa jossa muut eivät tarvitse. Nykytilanteessa jossa olemassaoloamme ei huomata, moni meistä syrjäytyy ja alisuoriutuu aivan turhaan.
t: palsta-asperger
Emme me eri mieltä olekaan, korkeintaan sävyeroja.
Asperger ja autismioireyhtymä ovat asioita, joihin haetaan terapiaa ja jonka perusteella saadaan vammaistukia ja erityisopetusta. Toki niihin liittyy myös positiivisia asioita ja kykyjä monella, mutta kyllä ne vammoja ovat siinä mielessä, että edellyttävät tukea ja hoitoa.
Tiedän, ettei moni tykkää noin sanoa, osin siksi, että se koetaan leimaavaksi. Mutta koen, että tuo on OSIN nykyajan ylikorrektia kaunistelemista. Osa autismikirjolaisista ei kykene edes itsenäiseen elämään aikuisena, joten kyse on oireyhtymästä, joka on syvimmillään hyvinkin kehitysvammaisdiagnoosiin oikeuttava vamma.
Väärin. Aspergeria ei edes saisi diagnosoida samanaikaisesti kehitysvamman kanssa. Myös syvemmässä autismissa kehitysvamma on erillinen diagnoosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ehdi nyt lukea ketjua kokonaan, palaan illalla, mutta siis tarkennan, että tässä ei ole kyse misätän mun mieleni pahoittamisesta vaan siitä neuvottomuudesta, että kun he kyläilevät meillä, lapsi on suoranaisesti ilkeä, minusta EI siis aspergerilaisittain töksähtelevän epäkorrekti vaan ilkeä, pyrkii loukkaamaan ja jostain syystä minua. Tunnen pari aspergeria eikä mulla ole ongelmia kestää faktojen suoraa toteamista ja tiettyä töksähtävyyttä.
Vanhemmat tai toinen heistä on aina paikalla. Kotimme ei ole kovin suuri, koska asumme suuren kaupungin keskustassa emmekä ole miljonäärejä, niinpä lasten leikkiminen kuuluu siellä oleville aikuisille kyllä koko ajan. Oma lapseni sen verran pieni, että eivät voi kaksistaan olla vaikka pihalla. Lapsen äiti on sanonut, että osaan hyvin puhua ja perustella hänen lapselleen asioita, että ymmärrän häntä ja hän ymmärtää minun selostuksestani paremmin kuin joidenkin muiden, koska viestin hyvin suoraan ja perustellen ja ilmeisesti onnistun siinä ikätasoisessa selittämisessä ja hänen älynsä kunnioittamisessa. Mutta mun on ollut vaikea sanoa tosta käytöksestä, kun he sivuuttavat sen eli jotenkin eivät jaksa asiaa juuri nyt.
En siis hoida lasta koskaan yksin ja ongelma on se, että minun lapselleni on opetettu, että ilkeästi ei käyttäydytä ja sitten toinen lapsi hänen kodissaan niin tekee. Oma, pienempi lapseni kokee sen pelottavana. Hänen vanhempansa eivät sano mitään näissä tilanteissa, kun lapsi hyvin pisteliäästi vaikkapa tokaisee kesken leikin, että minulla on rumat hiukset. Itseäni ei moinen palaute haittaa ollenkaan, kyllä minun itsetuntoni kestää, naurattaa itse asiassa, mutta lapseni säpsähtää, me emme puhu ilkeästi toisillemme koskaan. Voi siisntietysti olla mielipahaa ja silloin tietysti äiti on kakka tms, mutta siis tässä on erilaisesta asiasta kyse.
Minusta laukunpenkominen on kurjaa, itse haluaisin estää jos oma lapseni niin tekisi vieraisilla, tosin oman lapseni kanssa se olisi tietty helpompaa, kun on perusterve ja rauhallinen luonne. Vanhemmat ovat lähteneet siitä, että kun hänellä on se diagnoosi, niin häntä kiinnostaa nää laukut, voivat jopa mennä oikein siihen projektiin mukaan, pitävät lasta hyvällä tuulrlla, ymmärrän sen. Minulla on tahtotila ymmärtää ja tukea perhettä jaksamaan eli olla puuttumatta tähän, mutta entäpä muut esim uude tkoulukaverit. Mietin siis sitäkin, että voiko lapselle just opettaa tiettyjä tapoja sillä logiikalla, että tää hämmentää ja harmittaa muita, että silloin voi jäädä yksin, jos toisille tulee aina kurja oli, vai kuormittaako se liikaa. Älyllisesti pystyy kyllä tuollaiseen jutteluun.
On jotenkin tosi yllättävän vaikeaa sanoa omille vierailleen, että hei, älkää antako lapsenne tonkia mun yksityisasioita ja hei, toi meikki on tosi kallis, säästin siihen, sitä ei saa sorkkia. Se, että kun eivät itse tajua, niin tuntuu tosi nolaavalta sanoa niin, koska siinä samalla sanon, että tää käytös ahdistaa ja haittaa mua ja kun ekalla kerralla en osannut puuttua vaan jotenkin vaistomaisesti odotin vanhempien kieltävän ja kun se meni ohi, ajattelin, että se oli siinä, mutta ei, se on ihan tapa lapsella joka vierailulla. Vaikka yritin laittaa laukkua syrjään. Musta he tekevät siinä virheen, että ikäänkuin melkein kanustavat lasta siihen, eihän kukaan tollaisesta tykkää. Mutta ehkä toinen vaihtoehto olisi pahempi, ehkä sen sijalla olisi joku muu vähän pakkomielteinen juttu sitten. En osaa tentata heitä, kun hakevat vielä itseään diagnoosin ja näiden haasteiden kanss,a ehkä myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen diagnosoimattoman (itse epäilen vahvasti autismin kirjoa) lapsen väsynyt äiti. Arvostan sitä, kun vaikka julkisella paikalla joku muu sanoo lapselle huonosta käytöksestä. Se jotenkin tehoaa paremmin. Meillä on päivän aikana useita raivokohtauksia sekä muutenkin epätoivottua käytöstä. Huomaan olevani vähän varpaillaan kaiken aikaa, koska en jaksa kuunnella huutoa vaikkapa siitä, kun kysyn että haluatko kurkkua vai tomaattia. Näinkin omituisista asioista hän saattaa suuttua. Jos kysyn, mikä oli kivointa tänään päiväkodissa, hän alkaa huutaa että "mitä siinä kyselet, en vastaa sulle, mä vihaan sua". Tulkitsen nämä niin, että hän on ylikuormittunut ja ehkä vihainenkin minulle kun joutuu pitkän päivän päiväkodissa viettämään (ja kohtaamaan konflikteja).
Suoraa puhetta ja lyhyet perustelut, niillä pärjää parhaiten jos jollain. Ja jos tietää mikä on juuri kyseisen lapsen erityiskiinnostuksenkohde, niin sitä voi yrittää käyttää jotenkin hyväkseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ensimmäisenä aina peräänkuulutan erilaisuuden sietämistä. Varsinkin jos tietää, mistä toisen ihmisen omalaatuisilta tuntuvat reaktiot johtuvat, voi ottaa vähän selvää autismista.
Mutta maailma ei ikinä tule sopeutumaan vähemmistöihin. Varsinkaan niin pieniin vähemmistöihin kuin autistiset ovat. Ikävä kyllä näin, vaikka assin äitinä toki toivoisin maailman muuttuvan.
Kyllä se edelleen on vähemmistön sopeuduttava, noin ensisijaisesti. Opeteltava perussäännöt ja noudatettava niitä. Siinä oppimisprosessissa lähiympäristö on pitkämielisyydellä ja ystävällisella selittämisellä isoksi avuksi.
Muistetaan vielä, mistä ap:n casessa olikaan kyse. Pienestä lapsesta, joka vierailee nyt aika usein ap:n luona ja käyttäytyy silloin ap: vierastamalla tavalla, joka vielä tuntuu ap:n omasta, nuoremmasta lapsesta oudolta.
Toki kannattaa ap:n ja tämän lapsen perehtyä autismiin ja tajuta, että todennäköisesti iso osa "outouksista" johtuu siitä, että vieras reagoi poikkeavasti asioihin.
Mutta jos siinä lähtisi siitä, että mihinkään ei-toivottuun käytökseen on turha tai väärin puuttua, kyläilyt loppuvat todennäköisesti ennen pitkää siihen, mikä olisi tosi iso vahinko autistisen lapsen kannalta. Hän hyötyy muiden lasten seurasta ja aikuisista, jotka jaksavat selittää ja vääntää rautalangasta, mikä käytös sopii mihinkin tilanteeseen!
Joten ei, autismi ei parane eikä häviä, mutta kasvattaa saa ja pitää.
En nyt huomaa, missä kohtaa olisimme eri mieltä. Pointtini oli, että vaikka aspergerlapsia saa ja pitää kasvattaa ja rankaiseminenkin voi olla joskus järkevää, ei pidä ajatella että kasvatus muuttaisi meidät ei-aspergereiksi. Ei myöskään ajatella että vanhempi on epäonnistunut jos tai siis KUN as-lapsesta kasvaa as-aikuinen.
Ymmärrän myös, että yhteiskunnassa mennään pääsääntöisesti enemmistön ehdoilla. Kuitenkin se ymmärrys mitä peräänkuulutan, on aika pieniä asioita, kuten tuota mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Jos nyt vertaan aspergeria vammaan vaikkei se sitä olekaan, niin vaikka suurin osa ihmisistä kävelee normaalisti, on ymmärretty ettei liikuntarajoite tee ihmisestä vihannesta vaan kaikille on parempi jos myös pyörätuolilla liikkuvat voivat opiskella, tehdä töitä ja elää mahdollisimman normaalisti. On ymmärretty että aika suuri rajoitteista lievittyy sillä että enemmistö tulee vähän vastaan siellä missä tarvitaan: rakentaa ramppeja, myöntää apuvälineitä jne. Tämä on tietysti enemmistönkin kannalta järkevää, koska näin maksimoidaan pyörätuolin käyttäjien omatoimisuus ja toimintakyky.
Autistitkin tarvitsevat lähinnä ymmärrystä ja mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Sitä ettei työmarkkinoilta syrjäytetä koska ei pysty olemaan sosiaalinen samalla lailla kuin enemmistö, sitä ettei koulussa ja työpaikalla kiusata, sitä että meillä on mahdollisuus väistää kuormittavia tilanteita kun siihen on tarvetta, siihen että aistikokemuksemme ylipäätään otetaan todesta eikä naureskella tai pidetä hankalina kun tarvitsemme korvatulppia tms. tilanteessa jossa muut eivät tarvitse. Nykytilanteessa jossa olemassaoloamme ei huomata, moni meistä syrjäytyy ja alisuoriutuu aivan turhaan.
t: palsta-asperger
Emme me eri mieltä olekaan, korkeintaan sävyeroja.
Asperger ja autismioireyhtymä ovat asioita, joihin haetaan terapiaa ja jonka perusteella saadaan vammaistukia ja erityisopetusta. Toki niihin liittyy myös positiivisia asioita ja kykyjä monella, mutta kyllä ne vammoja ovat siinä mielessä, että edellyttävät tukea ja hoitoa.
Tiedän, ettei moni tykkää noin sanoa, osin siksi, että se koetaan leimaavaksi. Mutta koen, että tuo on OSIN nykyajan ylikorrektia kaunistelemista. Osa autismikirjolaisista ei kykene edes itsenäiseen elämään aikuisena, joten kyse on oireyhtymästä, joka on syvimmillään hyvinkin kehitysvammaisdiagnoosiin oikeuttava vamma.
Väärin. Aspergeria ei edes saisi diagnosoida samanaikaisesti kehitysvamman kanssa. Myös syvemmässä autismissa kehitysvamma on erillinen diagnoosi.
Mikä oli väärin? Nyt oli kyse autistisista ja vieläpä syvästi autistisista, ei asseista. Vaan LFA-ihmisistä.
En minä sanonut, että ne ovat sama diagnoosi, totta kai ne ovat eri diagnooseja ja diagnoosikriteerit ovat eri. Mutta syvästi autistisilla on oikeastaan aina kehitysvammadiagnoosi ja kehitysvammaisilla on monella rinnakkaisdiagnoosi autistisista piirteistä ti autismista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ensimmäisenä aina peräänkuulutan erilaisuuden sietämistä. Varsinkin jos tietää, mistä toisen ihmisen omalaatuisilta tuntuvat reaktiot johtuvat, voi ottaa vähän selvää autismista.
Mutta maailma ei ikinä tule sopeutumaan vähemmistöihin. Varsinkaan niin pieniin vähemmistöihin kuin autistiset ovat. Ikävä kyllä näin, vaikka assin äitinä toki toivoisin maailman muuttuvan.
Kyllä se edelleen on vähemmistön sopeuduttava, noin ensisijaisesti. Opeteltava perussäännöt ja noudatettava niitä. Siinä oppimisprosessissa lähiympäristö on pitkämielisyydellä ja ystävällisella selittämisellä isoksi avuksi.
Muistetaan vielä, mistä ap:n casessa olikaan kyse. Pienestä lapsesta, joka vierailee nyt aika usein ap:n luona ja käyttäytyy silloin ap: vierastamalla tavalla, joka vielä tuntuu ap:n omasta, nuoremmasta lapsesta oudolta.
Toki kannattaa ap:n ja tämän lapsen perehtyä autismiin ja tajuta, että todennäköisesti iso osa "outouksista" johtuu siitä, että vieras reagoi poikkeavasti asioihin.
Mutta jos siinä lähtisi siitä, että mihinkään ei-toivottuun käytökseen on turha tai väärin puuttua, kyläilyt loppuvat todennäköisesti ennen pitkää siihen, mikä olisi tosi iso vahinko autistisen lapsen kannalta. Hän hyötyy muiden lasten seurasta ja aikuisista, jotka jaksavat selittää ja vääntää rautalangasta, mikä käytös sopii mihinkin tilanteeseen!
Joten ei, autismi ei parane eikä häviä, mutta kasvattaa saa ja pitää.
En nyt huomaa, missä kohtaa olisimme eri mieltä. Pointtini oli, että vaikka aspergerlapsia saa ja pitää kasvattaa ja rankaiseminenkin voi olla joskus järkevää, ei pidä ajatella että kasvatus muuttaisi meidät ei-aspergereiksi. Ei myöskään ajatella että vanhempi on epäonnistunut jos tai siis KUN as-lapsesta kasvaa as-aikuinen.
Ymmärrän myös, että yhteiskunnassa mennään pääsääntöisesti enemmistön ehdoilla. Kuitenkin se ymmärrys mitä peräänkuulutan, on aika pieniä asioita, kuten tuota mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Jos nyt vertaan aspergeria vammaan vaikkei se sitä olekaan, niin vaikka suurin osa ihmisistä kävelee normaalisti, on ymmärretty ettei liikuntarajoite tee ihmisestä vihannesta vaan kaikille on parempi jos myös pyörätuolilla liikkuvat voivat opiskella, tehdä töitä ja elää mahdollisimman normaalisti. On ymmärretty että aika suuri rajoitteista lievittyy sillä että enemmistö tulee vähän vastaan siellä missä tarvitaan: rakentaa ramppeja, myöntää apuvälineitä jne. Tämä on tietysti enemmistönkin kannalta järkevää, koska näin maksimoidaan pyörätuolin käyttäjien omatoimisuus ja toimintakyky.
Autistitkin tarvitsevat lähinnä ymmärrystä ja mainitsemaasi pitkämielisyyttä. Sitä ettei työmarkkinoilta syrjäytetä koska ei pysty olemaan sosiaalinen samalla lailla kuin enemmistö, sitä ettei koulussa ja työpaikalla kiusata, sitä että meillä on mahdollisuus väistää kuormittavia tilanteita kun siihen on tarvetta, siihen että aistikokemuksemme ylipäätään otetaan todesta eikä naureskella tai pidetä hankalina kun tarvitsemme korvatulppia tms. tilanteessa jossa muut eivät tarvitse. Nykytilanteessa jossa olemassaoloamme ei huomata, moni meistä syrjäytyy ja alisuoriutuu aivan turhaan.
t: palsta-asperger
Emme me eri mieltä olekaan, korkeintaan sävyeroja.
Asperger ja autismioireyhtymä ovat asioita, joihin haetaan terapiaa ja jonka perusteella saadaan vammaistukia ja erityisopetusta. Toki niihin liittyy myös positiivisia asioita ja kykyjä monella, mutta kyllä ne vammoja ovat siinä mielessä, että edellyttävät tukea ja hoitoa.
Tiedän, ettei moni tykkää noin sanoa, osin siksi, että se koetaan leimaavaksi. Mutta koen, että tuo on OSIN nykyajan ylikorrektia kaunistelemista. Osa autismikirjolaisista ei kykene edes itsenäiseen elämään aikuisena, joten kyse on oireyhtymästä, joka on syvimmillään hyvinkin kehitysvammaisdiagnoosiin oikeuttava vamma.
Väärin. Aspergeria ei edes saisi diagnosoida samanaikaisesti kehitysvamman kanssa. Myös syvemmässä autismissa kehitysvamma on erillinen diagnoosi.
Turha alapeukuttaa siellä debiili - kyseessä on fakta.
Vierailija kirjoitti:
Onko add autismidiagnoosi?
Ei ole, keskittymiskyvyn häiriö. On toki henkilöitä, joilla on molemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
”Osa autismikirjolaisista ei kykene edes itsenäiseen elämään aikuisena, joten kyse on oireyhtymästä, joka on syvimmillään hyvinkin kehitysvammaisdiagnoosiin oikeuttava vamma.”
Väärää tietoa ja VALEHTELUA SEKÄ KIUSAAMISTA!
Vierailija kirjoitti:
”Osa autismikirjolaisista ei kykene edes itsenäiseen elämään aikuisena, joten kyse on oireyhtymästä, joka on syvimmillään hyvinkin kehitysvammaisdiagnoosiin oikeuttava vamma.”
Väärää tietoa ja VALEHTELUA SEKÄ KIUSAAMISTA!
Tällaisella stigmatisoinnilla ja valehtelulla nentit juuri kirjoilaisia alentavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelleen, väittäisin ettei ap:n (ilmeisesti) kuvaamassa käytöksessä ole välttämättä kyse ilkeydestä, vaikka ap niin kokee. As-lapset ovat erilaisia, mutta ei ole tavatonta että as-ihminen (jopa aikuinen) "tokaisee" jotakin minkä vastapuoli kokee tunkeilevaksi, arvostelevaksi tai jopa häijyksi. Tällöin kyse on siitä että assilla on vaikea hahmottaa, mitkä aiheet ovat kiellettyjä tai miten ei ole sopivaa sanoa. On myös sitä että as-ihminen -kuten nentitkin- kuvittelevat että mut kokevat asiat suunnilleen samoin kuin ne itse kokee. Eli jos minä ajattelen että ap:n tukka on ruma, niin se on silloin samanlainen fakta kuin se että tukka olisi ruskea. Jos on kuullut keskusteltavan eri ihmisten hiuksista ja siitä missä ne eroavat toisistaan, niin miksi rumuudesta ei saisi sanoa jos ap:n tukka kerran lapsen mielestä erottuu rumuudellaan? Rumuudessa ei ikään kuin ole arvolatausta eikä tarkoitusta arvostella ap:n makua, se on vain ominaisuus muiden joukossa. Tätä voisi sanoa itsekeskeisyydeksi, vaikka eihän se eroa siitä että ap ajattelee lapsen olevan ilkeä koska jos AP sanoisi samalla tavalla, HÄN haluaisi loukata ja se että HÄNEN pienempi lapsensa ymmärtää tarkoittaa sitä että as-lapsikin varmaan ymmärtää. Vaan kun ei se välttämättä ymmärrä, koska ei oikeasti näe mikä ero on puhua rumasta tukasta ja ruskeasta tukasta. Se ero kun on sosiaalinen, ja as-lapsi on asiakeskeinen.
Tällaisia eroja as-lasten on usein vaikea hahmottaa jos ei opeteta - ja vaikka opetetaan, niin silloinkin ne asiat joutuu ikään kuin opettelemaan yksitellen, eli kaikkea ei koskaan opi. Kun ei osaa luontevasti nähdä eroa siinä onko tukka ruma vai ruskea, on myös vaikea päätellä mitä saa sanoa ja mitä ei.
Sama juttu laukunpenkomisen kanssa: ap:sta se on sinänsä ymmärrettävästi kurjaa, mutta lapsi ei sitä oma-aloitteisesti ymmärrä eikä kukaan häntä opeta. Silti lapsi ei tarkoita pahaa. Hänelle voisi sanoa ihan hyvin, että meillä saa leikkiä vain leluilla/ei saa penkoa tavaroita ja laatikoita. Se on selkeästi ja ymmärrettävästi sanottu normaaliälyiselle as-lapselle.
Pieneltä as-lapselta ei voi vaatia tuollaisten asioiden tajuamista itse. On aikuisten tehtävä opettaa ja kertoa esimerkiksi, että ei ole sopivaa puhua ihmisten ulkonäöstä/että ihmiset ovat eri mieltä siitä mikä on rumaa ja mikä nättiä ja siksi voivat loukkaantua jos sanot jotakin rumaksi jne. On aikuisten tehtävä laittaa penkomiselle rajat. Ap voisi ihan hyvin sanoa että *meillä* ei saa penkoa. Silloin vanhemmille jäisi päätettäväksi miten he penkomiseen muualla suhtautuvat, mutta ap saa tietysti määrätä siitä miten hänen luonaan käyttäydytään. As-lapsella ei luultavasti ole tämän asian kanssa mitään ongelmaa, korkeintaan vanhemmilla. Jos vanhemmille asia on ylitsepääsemätön, he voivat tuoda mukana omat pengottavansa tai olla tulematta kylään.
Bottom line: Jos ap kokee ettei pärjää as-lapsen kanssa eivätkä lapsen vanhemmat ohjeista lasta käyttäytymään mukavammin, tilannetta ei ole pakko sietää vain koska as-lapsiparka on niiiin erityinen raukkaparka. On kuitenkin paljon parempi tehdä asia selväksi kuin näyttää kärsivältä, kiristellä hampaitaan ja peitellä pahaa oloaan. As-lapsi tajuaa kyllä sen ettei kaikki ole kunnossa ja että jokin ap:ta vaivaa pahasti. Hän ahdistuu kun ei ymmärrä selvemmin mistä on kysymys, ja sen laatuista ahdistusta hänellä on ja tulee olemaan elämä täynnä. On paljon parempi että kiellät as-lasta suoraan tulemasta kylään syystä x kuin että siedät häntä vastentahtoisesti.
t: palsta-asperger
Vierailija kirjoitti:
En ehdi nyt lukea ketjua kokonaan, palaan illalla, mutta siis tarkennan, että tässä ei ole kyse misätän mun mieleni pahoittamisesta vaan siitä neuvottomuudesta, että kun he kyläilevät meillä, lapsi on suoranaisesti ilkeä, minusta EI siis aspergerilaisittain töksähtelevän epäkorrekti vaan ilkeä, pyrkii loukkaamaan ja jostain syystä minua. Tunnen pari aspergeria eikä mulla ole ongelmia kestää faktojen suoraa toteamista ja tiettyä töksähtävyyttä.
Vanhemmat tai toinen heistä on aina paikalla. Kotimme ei ole kovin suuri, koska asumme suuren kaupungin keskustassa emmekä ole miljonäärejä, niinpä lasten leikkiminen kuuluu siellä oleville aikuisille kyllä koko ajan. Oma lapseni sen verran pieni, että eivät voi kaksistaan olla vaikka pihalla. Lapsen äiti on sanonut, että osaan hyvin puhua ja perustella hänen lapselleen asioita, että ymmärrän häntä ja hän ymmärtää minun selostuksestani paremmin kuin joidenkin muiden, koska viestin hyvin suoraan ja perustellen ja ilmeisesti onnistun siinä ikätasoisessa selittämisessä ja hänen älynsä kunnioittamisessa. Mutta mun on ollut vaikea sanoa tosta käytöksestä, kun he sivuuttavat sen eli jotenkin eivät jaksa asiaa juuri nyt.
En siis hoida lasta koskaan yksin ja ongelma on se, että minun lapselleni on opetettu, että ilkeästi ei käyttäydytä ja sitten toinen lapsi hänen kodissaan niin tekee. Oma, pienempi lapseni kokee sen pelottavana. Hänen vanhempansa eivät sano mitään näissä tilanteissa, kun lapsi hyvin pisteliäästi vaikkapa tokaisee kesken leikin, että minulla on rumat hiukset. Itseäni ei moinen palaute haittaa ollenkaan, kyllä minun itsetuntoni kestää, naurattaa itse asiassa, mutta lapseni säpsähtää, me emme puhu ilkeästi toisillemme koskaan. Voi siisntietysti olla mielipahaa ja silloin tietysti äiti on kakka tms, mutta siis tässä on erilaisesta asiasta kyse.
Minusta laukunpenkominen on kurjaa, itse haluaisin estää jos oma lapseni niin tekisi vieraisilla, tosin oman lapseni kanssa se olisi tietty helpompaa, kun on perusterve ja rauhallinen luonne. Vanhemmat ovat lähteneet siitä, että kun hänellä on se diagnoosi, niin häntä kiinnostaa nää laukut, voivat jopa mennä oikein siihen projektiin mukaan, pitävät lasta hyvällä tuulrlla, ymmärrän sen. Minulla on tahtotila ymmärtää ja tukea perhettä jaksamaan eli olla puuttumatta tähän, mutta entäpä muut esim uude tkoulukaverit. Mietin siis sitäkin, että voiko lapselle just opettaa tiettyjä tapoja sillä logiikalla, että tää hämmentää ja harmittaa muita, että silloin voi jäädä yksin, jos toisille tulee aina kurja oli, vai kuormittaako se liikaa. Älyllisesti pystyy kyllä tuollaiseen jutteluun.
On jotenkin tosi yllättävän vaikeaa sanoa omille vierailleen, että hei, älkää antako lapsenne tonkia mun yksityisasioita ja hei, toi meikki on tosi kallis, säästin siihen, sitä ei saa sorkkia. Se, että kun eivät itse tajua, niin tuntuu tosi nolaavalta sanoa niin, koska siinä samalla sanon, että tää käytös ahdistaa ja haittaa mua ja kun ekalla kerralla en osannut puuttua vaan jotenkin vaistomaisesti odotin vanhempien kieltävän ja kun se meni ohi, ajattelin, että se oli siinä, mutta ei, se on ihan tapa lapsella joka vierailulla. Vaikka yritin laittaa laukkua syrjään. Musta he tekevät siinä virheen, että ikäänkuin melkein kanustavat lasta siihen, eihän kukaan tollaisesta tykkää. Mutta ehkä toinen vaihtoehto olisi pahempi, ehkä sen sijalla olisi joku muu vähän pakkomielteinen juttu sitten. En osaa tentata heitä, kun hakevat vielä itseään diagnoosin ja näiden haasteiden kanss,a ehkä myöhemmin.
Tietenkin vanhempien pitäisi itse puuttua asiaan. Ei lapsen kanssa voi toimia vaan pääsemällä helposti ja antamalla tehdä asioita, joita ei saisi. Iän myötä tuo ongelma vaan pahenee, jos siihen ei kukaan puutu.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen diagnosoimattoman (itse epäilen vahvasti autismin kirjoa) lapsen väsynyt äiti. Arvostan sitä, kun vaikka julkisella paikalla joku muu sanoo lapselle huonosta käytöksestä. Se jotenkin tehoaa paremmin. Meillä on päivän aikana useita raivokohtauksia sekä muutenkin epätoivottua käytöstä. Huomaan olevani vähän varpaillaan kaiken aikaa, koska en jaksa kuunnella huutoa vaikkapa siitä, kun kysyn että haluatko kurkkua vai tomaattia. Näinkin omituisista asioista hän saattaa suuttua. Jos kysyn, mikä oli kivointa tänään päiväkodissa, hän alkaa huutaa että "mitä siinä kyselet, en vastaa sulle, mä vihaan sua". Tulkitsen nämä niin, että hän on ylikuormittunut ja ehkä vihainenkin minulle kun joutuu pitkän päivän päiväkodissa viettämään (ja kohtaamaan konflikteja).
Suoraa puhetta ja lyhyet perustelut, niillä pärjää parhaiten jos jollain. Ja jos tietää mikä on juuri kyseisen lapsen erityiskiinnostuksenkohde, niin sitä voi yrittää käyttää jotenkin hyväkseen.
Anteeksi jos ylitulkitsen, mutta minusta kuulostaa siltä ettet alkuunkaan ymmärrä lastasi -etkä edes yritä.
Vakavasti: miksi kidutat autismikirjolaiseksi epäilemääsi lasta pitämällä häntä päiväkodissa? Päiväkoti on autismikirjon lapselle yleensä helvetti maan päällä. Kaikkea on aivan liikaa: ihmisiä, aistikuormitusta miksi metelin lisäksi lasketaan myös esim. tietyt värit ja epämiellyttävät materiaalit, sosiaalisia tilanteita joista todennäköisesti iso osa on negatiivisia, mihinkään ei pääse lepäämään kun tarvitsee, ruoka on kamalaa. Kukaan ei ymmärrä vaikka miten itket pahaa oloa, käsketään vaan olemaan reipas ja sanotaan että muillakin on kivaa. Koko ajan pakotetaan sietämään asioita jotka näin aikuisena autisminkirjolaisena lasken rikolliseksi kidutukseksi sen perusteella mitä muistan omasta lapsuudestani ja mitkä aikuistuttuani olen siivonnut elämästäni mahdollisimman tarkkaan. Lopputulos: vaikeasta lapsesta on kehittynyt erittäin rauhallinen, työtätekevä aikuinen joka ei ole saanut aikuisiällä yhtään kunnon raivaria.
Vähemmästäkin aletaan vihaamaan sitä ihmistä joka tuollaiseen paikkaan vie päivä ja viikko toisensa jälkeen. Perhepäivähoito tai pienryhmä ratkaisisi näitä ongelmia pitkälle. Minä käyn vielä aikuisena terapiassa parantelemassa henkisiä vaurioita jotka syntyivät päiväkotiaikana kun kukaan ei kunnioittanut rajojani juuri missään asiassa.
Tuo kurkku- ja tomaattijuttu voi olla jokin ruokaan liittyvä aistiherkkyysasia (erittäin yleistä) tai sitten kyse on siitä että päätöksenteko tilanteessa jossa vaihtoehdot eivät eroa paljon on usein autistille jossain määrin kuormittavaa. Jos lasta on ensin kidutettu tarpeeksi, se voi olla viimeinen korsi.
Näin alkajaisiksi: lakkaa rääkkäämästä sitä lastasi ja järjestä hänelle siedettävämpi hoitopaikka.
t: palsta-asperger.
Mäkin ihmettelin näiden pitkien sepostusten jälkeen että miksi ihmeessä sitten nuo ei toivottavat vanhemmat ja lapsi vierailee luonanne? Oletteko hyviäkin perhetuttuja? Minusta olisi parempi että lapset olisivat vain keskenään kavereita ja jos et jaksa vahtia vieraan lapsen tekemisiä niin älä anna leikkiä teillä kotona. Kyllä siinä on aina hirveästi valvomista kun on lapsilla kavereita kotona leikkimässä varsinkin jos ovat vähän villimpää tyyppiä vaikka eivät olisi erityislapsia. Paras ulkona jos säät sallii.
Oikeasti kyllä tuo haiskahtaa jo vähän provolta. Vähän vaikea uskoa että vanhempi vaan seuraisi vierestä kun toisen laukkua pengotaan ja lähtee siihen vielä mukaan. Sori en oikein usko tuota tarinaa. Sen sijaan varmaan aika yleinen ongelma varmaan onkin se että lapset eivät aina osaa käyttäytyä niin korrektisti kavereiden luona. Tällöin on tietenkin ok että se aikuinen siellä pistää stopin ei toivottavalle käytökselle.
Vierailija kirjoitti:
Mäkin ihmettelin näiden pitkien sepostusten jälkeen että miksi ihmeessä sitten nuo ei toivottavat vanhemmat ja lapsi vierailee luonanne? Oletteko hyviäkin perhetuttuja? Minusta olisi parempi että lapset olisivat vain keskenään kavereita ja jos et jaksa vahtia vieraan lapsen tekemisiä niin älä anna leikkiä teillä kotona. Kyllä siinä on aina hirveästi valvomista kun on lapsilla kavereita kotona leikkimässä varsinkin jos ovat vähän villimpää tyyppiä vaikka eivät olisi erityislapsia. Paras ulkona jos säät sallii.
Oikeasti kyllä tuo haiskahtaa jo vähän provolta. Vähän vaikea uskoa että vanhempi vaan seuraisi vierestä kun toisen laukkua pengotaan ja lähtee siihen vielä mukaan. Sori en oikein usko tuota tarinaa. Sen sijaan varmaan aika yleinen ongelma varmaan onkin se että lapset eivät aina osaa käyttäytyä niin korrektisti kavereiden luona. Tällöin on tietenkin ok että se aikuinen siellä pistää stopin ei toivottavalle käytökselle.
Provo tämä ketju onkin ja kiusaamista. Törkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen diagnosoimattoman (itse epäilen vahvasti autismin kirjoa) lapsen väsynyt äiti. Arvostan sitä, kun vaikka julkisella paikalla joku muu sanoo lapselle huonosta käytöksestä. Se jotenkin tehoaa paremmin. Meillä on päivän aikana useita raivokohtauksia sekä muutenkin epätoivottua käytöstä. Huomaan olevani vähän varpaillaan kaiken aikaa, koska en jaksa kuunnella huutoa vaikkapa siitä, kun kysyn että haluatko kurkkua vai tomaattia. Näinkin omituisista asioista hän saattaa suuttua. Jos kysyn, mikä oli kivointa tänään päiväkodissa, hän alkaa huutaa että "mitä siinä kyselet, en vastaa sulle, mä vihaan sua". Tulkitsen nämä niin, että hän on ylikuormittunut ja ehkä vihainenkin minulle kun joutuu pitkän päivän päiväkodissa viettämään (ja kohtaamaan konflikteja).
Suoraa puhetta ja lyhyet perustelut, niillä pärjää parhaiten jos jollain. Ja jos tietää mikä on juuri kyseisen lapsen erityiskiinnostuksenkohde, niin sitä voi yrittää käyttää jotenkin hyväkseen.
Anteeksi jos ylitulkitsen, mutta minusta kuulostaa siltä ettet alkuunkaan ymmärrä lastasi -etkä edes yritä.
Vakavasti: miksi kidutat autismikirjolaiseksi epäilemääsi lasta pitämällä häntä päiväkodissa? Päiväkoti on autismikirjon lapselle yleensä helvetti maan päällä. Kaikkea on aivan liikaa: ihmisiä, aistikuormitusta miksi metelin lisäksi lasketaan myös esim. tietyt värit ja epämiellyttävät materiaalit, sosiaalisia tilanteita joista todennäköisesti iso osa on negatiivisia, mihinkään ei pääse lepäämään kun tarvitsee, ruoka on kamalaa. Kukaan ei ymmärrä vaikka miten itket pahaa oloa, käsketään vaan olemaan reipas ja sanotaan että muillakin on kivaa. Koko ajan pakotetaan sietämään asioita jotka näin aikuisena autisminkirjolaisena lasken rikolliseksi kidutukseksi sen perusteella mitä muistan omasta lapsuudestani ja mitkä aikuistuttuani olen siivonnut elämästäni mahdollisimman tarkkaan. Lopputulos: vaikeasta lapsesta on kehittynyt erittäin rauhallinen, työtätekevä aikuinen joka ei ole saanut aikuisiällä yhtään kunnon raivaria.
Vähemmästäkin aletaan vihaamaan sitä ihmistä joka tuollaiseen paikkaan vie päivä ja viikko toisensa jälkeen. Perhepäivähoito tai pienryhmä ratkaisisi näitä ongelmia pitkälle. Minä käyn vielä aikuisena terapiassa parantelemassa henkisiä vaurioita jotka syntyivät päiväkotiaikana kun kukaan ei kunnioittanut rajojani juuri missään asiassa.
Tuo kurkku- ja tomaattijuttu voi olla jokin ruokaan liittyvä aistiherkkyysasia (erittäin yleistä) tai sitten kyse on siitä että päätöksenteko tilanteessa jossa vaihtoehdot eivät eroa paljon on usein autistille jossain määrin kuormittavaa. Jos lasta on ensin kidutettu tarpeeksi, se voi olla viimeinen korsi.
Näin alkajaisiksi: lakkaa rääkkäämästä sitä lastasi ja järjestä hänelle siedettävämpi hoitopaikka.
t: palsta-asperger.
Jos päiväkoti on asperger lapselle kidutusta niin silloin kyllä on mätä päiväkoti ja törkeän huono tehostettu tuki lapsella. Vai miten se nyt meni. Oliko ap:n tapauksessa siis asperger diagnoosi ja tukitoimet järjestetty?
Sen vielä haluaisin sanoa vanhempien puuttumattomuudesta, että tilanne voi olla myös se, että lapsi toimii taitoihinsa nähden todella hyvin, ei esim. lyö, kiroile, omi leluja tms. Tällöin lapsi ansaitsee kehut käytöksestään, ei pelkkää ohjausta tyyliin: Leikit todella hienosti ja jaoit lelutkin hyvin. Välillä sanoit rumasti, mutta jatka tähän suuntaan. Erityislasten kanssa kannattaa myös tietää vanhempien odotukset ko lapselta ennen kuin kuvittelee heidän sallivan kaiken. Se kaikki huono käytös, jonka satut näkemään, voi olla lapselta jo hieno saavutus.
Muusta olen pitkälti samaa mieltä aiempien kommenttien kanssa. Puutu, selitä ja ole konkreettinen. Yhden taskun kieltäminen vie toiselle taskulle ja kaikkien taskujen kieltäminen povarille (autistin maailmassa hyvinkin eri asia).