Lue keskustelun säännöt.
Emme sitten selviytyneet ruuhkavuosista
17.06.2018 |
En jaksa enää yrittää pitää perhettä väkisin kasassa, jos ja kun se tuntuu vaativan sitä että luovun kaikista omista tarpeistani - tai ainakin selvästi enemmän kuin mies, jolta lisäksi joudun ottamaan jatkuvasti paskaa niskaan. Mies esimerkiksi alkaa syytellä minua jostain tai yrittää osoittaa huonouttani lastenkin kuullen kun lapset ovat sairastuneet ja sitä härdelliä hoidetaan yöllä tai kun joku muu akuutti stressitilanne tulee niin eivät vain hermot sillä pidä. Mies ei myöskään halua seksiä lainkaan ja suhtautuu minuun muutenkin sillä tavalla inhottavasti usein etten viihdy kotona enää vaan olen koska lasten takia pakko. Eniten elämässä minua motivoi nyt suunnitella uutta elämää vapaana. Olen kestänyt jo liiankin pitkään.
Kommentit (166)
Vierailija kirjoitti:
Aamiainen Strindbergillä, siitä pyörällä Kaivariin leikkipuistoon, ihana katsella iloisia lapsia ja oman pikkuisen reipasta menoa. samppanjapiknik onnistuu hyvin lapsen ottaessa päiväunet. Iltapäivällä veneilemään. Onneksi mulla on ihana mies ja puolitoistavuotias pikkumies. Elämä on tosiaan täynnä omia valintoja!
14:lle tiedoksi että mukavaa kaupunkielämää voi viettää myös lapsen kanssa, eivät kaikki lapsiperheet asu Espoossa tai lähiöissä.
Sinulle tulee varmasti järkytyksenä se, että isolle osalle ihmistä Helsingin kantakaupunki edustaa painajaista asumispaikkana. Likainen, sasteinen, ruuhkainen, äänekäs...
Itse käyn Helsingissä vain lentäen satunaisilla työmatkoilla ja olen lähinnä onnellinen tullessani takaisin kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän tossakin on, että niitä lapsia niin halutaan, ja sitten ei muka osatakaan hoitaa, ja vastuu vieritetään toiselle vanhemmalle (yleensä naiselle)? Mies ihan alusta asti vauvaa hoitamaan, niin saa itsevarmuutta. Imetys on ainoa asia, mihin vain nainen kykenee. Mutta jos vauvalle kelpaa pullo, niin mieskin voi ottaa vastuuta syöttöhommista.
Pointtina siis, lapset hommataan yhdessä, eli ne myös hoidetaan yhdessä. 'En osaa' ei kelpaa tekosyyksi, siinä sen oppii, kun vaan tekee.
Meillä mies on hoitanut lasta alusta asti, ja pärjää lapsen kanssa hyvin. MUTTA mitään asiota ei hoida, eikä jousta yhtään missään. Eli mies kyllä viettää lapsen kanssa aikaa ja pärjäävät hyvin kahdestaan. Silloin kun miehelle sopii.
Se, joka muuttaa heinäkuussa pois.
Mutta eikös se asioiden hoitaminenkin ole osa lastenhoitoa? Pitäähän molempien olla tietoisia neuvoloista yms? Tuo joustaminen/joustamattomuus on paha, valitettavasti kompromissien teko kuuluu parisuhteeseen, oli lapsia tai ei. Ala menemään, ja lapselle viikko-viikko hoitosysteemi miehen kanssa, niin mies tajuaa, että lasten ehdoilla mennään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sulla edes ole ruuhkavuosia! Ne on vasta sitten, kun lasten, perheen, liiton, kodin, työn,harrastusten ja oman elämän lisäksi huolehtit apua tarvitsevista vanhemmista.
Miksi ihmiset ei enää viitsi tavallista elämää?
Ei omista vanhemmista ole koskaan mitään juridista huolehtimisvelvollisuutta. Ap
Kykenette ilmeisesti miehesi kanssa lähinnä huolehtimaan itse itsestänne, kaikki muu rasittaa ja on ylimääräistä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata jäädä liittoon joka on loppuun eletty. Itse lähdin juuri tuollaisesta liitosta enkä ole katunut päivääkään. Tosin ei ollut aina helppoa kun kaksi murkkuikäistä lasta jäi minulle, silti tunsin ja tunnen edelleen olevani vapaa! Sain mielenrauhan takaisin, ei tarvitse enää katella ketään ukkoo perseen juures naama norsun just sillä. Suosittelen tekemään rohkeasti päätöksiä!
Miksi niin monet antaa niin pian periksi? Sitäkö rakkaus teidän mielestänne on? Niin kauan kuin on helppoa ja kivaa niin jatketaan, kun tulee vaikeaa niin ei tietenkään haluta jatkaa enää?
En ihmettele isoja erolukuja, kun ei ole yhtään haluja nähdä vaivaa suhteen eteen :( Tottakai vaatii sen, että molemmat haluavat yrittää. Mutta edes itse ensin, jos toisella on vaikea vaihe.
Yksin on mahdotonta yrittää parisuhteen eteen mitään, jos toinen ei enää halua edes yrittää. Jos se toinen ei ole koskaan kotona, on etukäteen ilmoittamatta öitä pois ja kun asiasta yrittää keskustella, niin alkaa vaan raivota ja ilmoittaa haluavansa mennä ja tulla miten haluaa eikä elää vankilassa, niin ihan sama, vaikka päälläsi seisoisit.
Totta tämäkin. Mutta miksi mies käyttäytyy noin? Onko käytös muuttunut sitten seurustelun, vai miksi edes mennä noin epäkypsän kanssa naimisiin? Eikä ole tarkoitus syyllistää, mietin vain syitä ja seurauksia.
Hyvä kysymys, sitä mietin itsekin, että miksi menin hänen kanssaan naimisiin ja tein lapsia. Hän ei vaan kestänyt sitä, että pitäisi elää perhe-elämää. Ennen lapsia hehkutti aina, että haluaa perheen. Se oli vaan puhetta se.
Meillä sama tilanne. Mies halusi perheen, muttei perhe-elämää.
Se on ihan hemmetin raastavaa. Mutta toistaiseksi sinnittelen. Mies hoitaa taloutta (ruokakaupat, ruoat jne), mutta lapsi on täysin "vieras" hänelle.
Ei tätä voinut tietää etukäteen. Semminkin kun hän itse halusi perustaa perheen.
Surullista - mutta en aio rikkoa perhettä vielä. Sen aika on parin vuoden kuluttua, kun lapsi on noin 12 v ja ymmärtää jo itsekin, miksi ero on välttämätön. En myöskään ikinä pistäisi pientä lasta johonkin viikko-viikko-moodiin. Haluatko itse vaihtaa kotia joka viikko?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän tossakin on, että niitä lapsia niin halutaan, ja sitten ei muka osatakaan hoitaa, ja vastuu vieritetään toiselle vanhemmalle (yleensä naiselle)? Mies ihan alusta asti vauvaa hoitamaan, niin saa itsevarmuutta. Imetys on ainoa asia, mihin vain nainen kykenee. Mutta jos vauvalle kelpaa pullo, niin mieskin voi ottaa vastuuta syöttöhommista.
Pointtina siis, lapset hommataan yhdessä, eli ne myös hoidetaan yhdessä. 'En osaa' ei kelpaa tekosyyksi, siinä sen oppii, kun vaan tekee.
Meillä mies on hoitanut lasta alusta asti, ja pärjää lapsen kanssa hyvin. MUTTA mitään asiota ei hoida, eikä jousta yhtään missään. Eli mies kyllä viettää lapsen kanssa aikaa ja pärjäävät hyvin kahdestaan. Silloin kun miehelle sopii.
Se, joka muuttaa heinäkuussa pois.
Mutta eikös se asioiden hoitaminenkin ole osa lastenhoitoa? Pitäähän molempien olla tietoisia neuvoloista yms? Tuo joustaminen/joustamattomuus on paha, valitettavasti kompromissien teko kuuluu parisuhteeseen, oli lapsia tai ei. Ala menemään, ja lapselle viikko-viikko hoitosysteemi miehen kanssa, niin mies tajuaa, että lasten ehdoilla mennään.
Minun milelestä asioiden hoitaminen nimenomaan on osa lapsen hoitamista. Miehen mielestä ei.
Olen siis lähdössä heinäkuussa.
Mies ei halua viikko-viikko systeemiä, ei edes viikonloppuja. Ei voi, kun on töissä. (Niin olen siis minäkin).
Minä otan lapsen kokonaan. On vasta 4v, joten lapsen etu edellä mennään.
Tämä keskustelu siis käyty keväällä. Todennäköisesti miehen mielipide edelleen sama, nyt kun oikeasti lähden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen myös jaksamiseni ehtyvän ja ahdistukseni lisääntyvän miehen läsnäollessa, koska suhtautumisensa minuun on ollut niin negatiivista niin pitkään niin ison osan ajasta. Tunnen oloni vapautuneemmaksi kun mies on muualla, oli lasten kanssa millainen tilanne tahansa. En pysty käytännön syistä lähtemään tästä nyt heti, mutta tosiaan en näe enää toivoa saada suhdetta muuttumaan niin hyväksi etten lopulta haluaisi erota. Ap
Siis onko sulla lapsi vai lapsia vai miksi puhut osassa viesteissä lapsista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis onko sulla lapsi vai lapsia vai miksi puhut osassa viesteissä lapsista?
On lapsia. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko sulla lapsi vai lapsia vai miksi puhut osassa viesteissä lapsista?
On lapsia. Ap
Mutta vain tuon 4 vuotiaan haluat luoksesi ja puhut siitä kuin muita lapsia ei olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko sulla lapsi vai lapsia vai miksi puhut osassa viesteissä lapsista?
On lapsia. Ap
Mutta vain tuon 4 vuotiaan haluat luoksesi ja puhut siitä kuin muita lapsia ei olisi.
Tässä ketjussa käsitellään muidenkin tilannetta näköjään. Kyse eri kirjoittajasta. Ap
Vierailija kirjoitti:
Pari viikkoa tästä olisi pitänyt ostaa kesälle uusia vaatteita. Pyysin miestä. Kaksi viikkoa tästä vaatteet edelleen ostamatta. Kysyi minulta sitten missä on uudet shortsit kun tuli kuumat kelit. Sanoin että kaupassa, jos hän ei ole niitä vielä ostanut kuten lupasi. No, tämän jälkeen kysyi miten hän niitä voisi ostaa kun ei tiedä mitä kokoa lapsi on, tai mistä niitä lastenvaatteita saa.
:D
Anna kun arvaan: jos olisit kertonut, mistä vaatteet kannattaa käydä ostamassa ja mitä kokoa, mies olisi valittanut, ettei huvita kun ei kerran saa tehdä omalla tavallaan vaan sinä sanelet kaiken. Näin meillä ainakin... Puoliso luisti omista tehtävistään ja syy oli aina minun (joko homma oli liian vaikea ja olisi tarvinnut minulta apua, tai vaihtoehtoisesti pänni se että minä annoin neuvoja). Me saimme tämän asian onneksi lopulta selvitettyä. Vaati mm. sitä että tehtiin lista asioista, mitä kumpikin hoitaa ilman toisen puuttumista, ja elämä meni hetkeksi ihan sekaisin kun puoliso ei hoitanut osaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten se tuleekin yllätyksenä toiselle osapuolelle, että toinen on onneton ja haluaa lähteä? Monasti lukee näitä että mies on ihmeissään kun vaimo oikeasti jättää hänet.. tai mies on hämmästynyt koska ei ole ymmärtänyt, että toinen oikeasti voi huonosti ja tarvii apua ja vuorovaikutusta? Siis silloin kun tilanteesta on sanottu ja jauhettu. Niin ei, hämmästelyä tulee että mikäs nyt tuli.
Kuulostaa ihan joltain vajakeilta tai autisteilta jotka ei sitten varmaan ikinä siitä muutu ja jää hämmästelemään yksinään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata jäädä liittoon joka on loppuun eletty. Itse lähdin juuri tuollaisesta liitosta enkä ole katunut päivääkään. Tosin ei ollut aina helppoa kun kaksi murkkuikäistä lasta jäi minulle, silti tunsin ja tunnen edelleen olevani vapaa! Sain mielenrauhan takaisin, ei tarvitse enää katella ketään ukkoo perseen juures naama norsun just sillä. Suosittelen tekemään rohkeasti päätöksiä!
Miksi niin monet antaa niin pian periksi? Sitäkö rakkaus teidän mielestänne on? Niin kauan kuin on helppoa ja kivaa niin jatketaan, kun tulee vaikeaa niin ei tietenkään haluta jatkaa enää?
En ihmettele isoja erolukuja, kun ei ole yhtään haluja nähdä vaivaa suhteen eteen :( Tottakai vaatii sen, että molemmat haluavat yrittää. Mutta edes itse ensin, jos toisella on vaikea vaihe.
Yksin on mahdotonta yrittää parisuhteen eteen mitään, jos toinen ei enää halua edes yrittää. Jos se toinen ei ole koskaan kotona, on etukäteen ilmoittamatta öitä pois ja kun asiasta yrittää keskustella, niin alkaa vaan raivota ja ilmoittaa haluavansa mennä ja tulla miten haluaa eikä elää vankilassa, niin ihan sama, vaikka päälläsi seisoisit.
Tutulta kuulostaa. Mutta miksi se tuntuu olevan aina mies, joka ei halua nähdä mitään vaivaa suhteen eteen? Haluaisi, että kaikki olisi kivaa, mutta ei ymmärrä, että sen eteen pitää tehdä töitä. Ja että se kiva ja paska pitää jakaa molemmille, eikä vaan niin, että toinen ottaa sen kivan, kun toiselle jää paska.
Me erottiin ja nyt mies itkee kun ei tajunnut ajoissa ja on niin kamalaa kun kaikki loppuikin yhtäkkiä. Voi kyynel, kyllä sitä kesti vuosia. Hänellä vaan oli itsellään niin hauskaa elää sitä vapaan miehen elämää perheen rinnalla, kun minä tein kaikki hommat kotona. Ja kyllä, kaikin keinoin yritin saada hänet ymmärtämään, että näin ei voi jatkua. Käänsin jokaisen kiven. En tiedä mitä ihmettä olisin voinut tehdä toisin, ehkä erota aiemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pari viikkoa tästä olisi pitänyt ostaa kesälle uusia vaatteita. Pyysin miestä. Kaksi viikkoa tästä vaatteet edelleen ostamatta. Kysyi minulta sitten missä on uudet shortsit kun tuli kuumat kelit. Sanoin että kaupassa, jos hän ei ole niitä vielä ostanut kuten lupasi. No, tämän jälkeen kysyi miten hän niitä voisi ostaa kun ei tiedä mitä kokoa lapsi on, tai mistä niitä lastenvaatteita saa.
:D
Anna kun arvaan: jos olisit kertonut, mistä vaatteet kannattaa käydä ostamassa ja mitä kokoa, mies olisi valittanut, ettei huvita kun ei kerran saa tehdä omalla tavallaan vaan sinä sanelet kaiken. Näin meillä ainakin... Puoliso luisti omista tehtävistään ja syy oli aina minun (joko homma oli liian vaikea ja olisi tarvinnut minulta apua, tai vaihtoehtoisesti pänni se että minä annoin neuvoja). Me saimme tämän asian onneksi lopulta selvitettyä. Vaati mm. sitä että tehtiin lista asioista, mitä kumpikin hoitaa ilman toisen puuttumista, ja elämä meni hetkeksi ihan sekaisin kun puoliso ei hoitanut osaansa.
En puutu. Mies on aina saanut hoitaa kaikki lapseen liittyvät asiat omalla tavallaan. Vaatteiden merkillä, värillä tai tyylillä ei ole mulle mitään väliä. Mutta kun hän ei ehdi, kun työt. Ei voi, kun ei tiedä kokoa.
Vierailija kirjoitti:
Teit varmasti oikean päätöksen. Olet kuitenkin ansainnut elämän jossa voi olla onnellinen ja tasapainoinen ilman että joutuu luopumaan itsestään täysin.
Itse lähdin vastaavasta perus - ok avioliitosta 24v sitten. Onneksi.
Kaikki "toimi" hyvin, mies toi palkan kotiin, teki osuutensa kotona mutta ei koskaan osannut osoittaa tunteitaan tai arvostustaan. Ehkei niitä tosiaan ollut edes. Hiljaista tuomitsemista kylläkin, suoraan ei koskaan sanonut pahasti (eikä hyvääkään).
Vuosia eron jälkeen tajusin kyllä että hänellä oli jo uusi nainen katsottuna mutta ei sitten saanut aikaiseksi lähteä.
Olen onnellinen siitä että uskalsin
Miinuspeukuttajille tiedoksi: 15 vuotta yritin pitää pakan kasassa ja saada liiton toimimaan lasten takia. Mutta rakkauden ja arvostuksen puute sitten ratkaisi tilanteen. Eli ihan kevyin perustein en lähtenyt
Jos on tuollainen heikko valittaja, niin ei olisi pitänyt lapsiakaan tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Emme mekään. Jätin lapsetkin miehelle, koska itsellä nousi sellaisia juttuja, jotka tekivät minusta huonon äidin, samanlaisen, kuin äitinikin oli ollut. Oma äitini vain ei ikinä myöntänyt, että hän on huono äiti.
Älä Kkä taas aloita.
Vierailija kirjoitti:
Jos on tuollainen heikko valittaja, niin ei olisi pitänyt lapsiakaan tehdä.
En olisi tehnytkään ellei mies olisi enemmän halunnut ja suorastaan edellyttänyt. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata jäädä liittoon joka on loppuun eletty. Itse lähdin juuri tuollaisesta liitosta enkä ole katunut päivääkään. Tosin ei ollut aina helppoa kun kaksi murkkuikäistä lasta jäi minulle, silti tunsin ja tunnen edelleen olevani vapaa! Sain mielenrauhan takaisin, ei tarvitse enää katella ketään ukkoo perseen juures naama norsun just sillä. Suosittelen tekemään rohkeasti päätöksiä!
Miksi niin monet antaa niin pian periksi? Sitäkö rakkaus teidän mielestänne on? Niin kauan kuin on helppoa ja kivaa niin jatketaan, kun tulee vaikeaa niin ei tietenkään haluta jatkaa enää?
En ihmettele isoja erolukuja, kun ei ole yhtään haluja nähdä vaivaa suhteen eteen :( Tottakai vaatii sen, että molemmat haluavat yrittää. Mutta edes itse ensin, jos toisella on vaikea vaihe.
Saako sitten antaa periksi jos on ollut vaikeaa viimeiset 15 vuotta vai olisiko sekin luovuttamista? Mikä on sopiva aika?
Se miten mies minuun asennoituu ei ole Ok. Ja vielä lastenkin aikana. Olen myöskin vuosien aikana varoittanut asiasta monta kertaa jo. Ap