Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Ja elämä menee eteenpäin. Sitä saa mitä sattuu saamaan. Onhan se aina mahdollista, että siinä vaiheessa, kun B:n elämässä kymmenen vuotta myöhemmin iskee päälle iso kriisi, niin A on myös samalla hetkellä niin syvän masennuksen kourissa, että joutuu häpeäkseen myöntämään sen, ettei kykenekään yhtä hyvin tukemaan ystäväänsä kuin mitä haluaisi. Näin saattaa toisinaan elämässä käydä, se etenee toisin kuin mitä toivoisi.

Aivan totta! Minusta tällainen tosiystävyydestä haaveilu on varsin itsekästä, koska siinä halutaan itselle erittäin hyvä ihmissuhde, mutta ei olla sitä sitten välttämättä tälle toiselle. 

Kaikki ihmiset ovat jossain määrin itsekkäitä. Itse käytin paljon paukkuja sellaisen ihmisen tukemiseen, joka tekikin itsemurhan. Kyllä siinä minua sitten jälkikäteen harmitti sekin, etten itse hyötynyt tähän ihmissuhteeseen käyttämistäni resursseista lainkaan, vaikka olin haaveillut vastavuoroisuudesta. Tukeni masentuneelle ei siis alunperin ollut ollut täysin epäitsekästä.

Ketjusta olen oppinut, että jotkut ihmiset eivät halua tuhlata aikaansa ihmisiin, joiden kanssa ihmissuhteista ei tule sellaisia kuin he haluavat. Mutta kuinka moni oikeasti pystyy lupaamaan, että voi täyttää odotukset? Kun huomisesta ei vielä tiedä mitään eikä ole kristallipalloakaan, josta voisi katsoa? 

Mun ystävyyssuhteeni taitavat olla aika erilaisia kuin monen muun. Autan ja tuen ystäviäni, mutta en tarvitse vastaavaa heiltä itse. Mulla on tiivis perhe-ja sukuyhteisö ja olipa kyse taloudellisesta, henkisestä tai jostain konkreettisesta avusta tai tuesta, saan sen aina perheeltäni ja suvultani eikä mun tarvitse edes pyytää sitä ystäviltäni. 

Olet onnekas! Moni saa apua sukulaisilta pyytäessään osakseen pääosin ei-vastauksia rajun kritiikin kera. Ei kaikilla ole mahdollisuutta tukeutua sukuunsa tai perheeseensä.

Tiedän olevani onnekas. Tämän onnekkuuteni vuoksi mun on joskus vähän vaikea ymmärtää joidenkin varsin kovia/ehdottomia vaatimuksia ihmissuhteilleen. Tavallaanhan voisin itsekin ajatella vastavuoroisuudesta, että koska en itse pyydä apua ystäviltäni, eivät hekään voi olettaa, että  minä auttaisin heitä. En kuitenkaan ajattele näin, koska en odota vastavuoroisuutta. Autan ja tuen ystäviäni ihan vain siksi, että haluan auttaa ja tukea. 

Jos sosiaaliset verkostot ovat heikot, niin jokainen huono ihmissuhdekokemus voi syöstä vointia voimakkaasti alaspäin. Siinä määrin jopa, että selvitäksesi elämässä toimintakykyisenä ilman näitä tukiverkkoja joudut turvautumaan ajoittain ammattiapuun. Mahdollisesti jopa vuosien ajan.

Ymmärrän tämän. Tästä syntyy kuitenkin noidankehä. Mitä enemmän ja vahvempia vaatimuksia ja odotuksia toista ihmistä kohtaan, sitä vähemmän on ihmisiä, jotka haluavat altistua näille vaatimuksille ja odotuksille. Käy juuri niin kuin jotkut yksinäiset ovat ketjussa kertoneetkin, että heihin ei oikein haluta edes tutustua. Muita kyllä pyydetään mukaan, mutta ei heitä. Ja jotkut ovat kertoneet, että eivät halua tutustua yksinäisiin, koska kokevat nämä ainakin jollain tavalla hankalina. Kyse ei ole edes siitä, että yksinäinen todellakin olisi mitenkään hankala vaan kyse on pikemminkin heihin liitetyistä mielikuvista, joita sitten tosielämän jotkut yksilöt osoittavat myös todeksi. 

Kyllä. Yleensä silti ihmiset elävät elämäänsä juuri niin hyvin kuin sen hetkisillä taidoillaan osaavat. Hyvää ja helppoa elämäähän ei ole kenellekään luvattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitänee varmaan sitten sanoa, että jos kaijat kerran normaalisti juttelevat ystävilleen diippejä, niin sitten on olemassa super-kaijojakin, jotka eivät puhu edes yli 30 vuoden jälkeen mitään syvällisempää tai eivät ota kantaa syvällisempiin aiheisiin. :D Vaan kiertelevät ja kaartelevat niitä ja ovat neutraaleina tyyppeinä mielistelemässä näin vähän kaikkia. 

Et varmaan kuulu tämän Kaijan ystäviin, vaan olet hänelle kaveri tai tuttava.

No, täytyy nyt sanoa, että ihan näin kyynisesti en sentään minäkään viitsisi lapsuudenystävästä ajatella, kun olemme kuitenkin yli 30 vuotta yhtä pitäneet. Erilaisia toki olemme, mutta rajansa kaikella. Järki käteen: on olemassa ihmisiä, jotka vain ovat yksityisiä ja eivät halua töräytellä mitään mielipiteitä monistakaan asioista. 

Mutta tekeekö se ihmisestä pinnallisen, ilkeän tai narsistin (kuten ketjussa on tällaisista ihmisistä sanottu)?

No, täytyy sanoa, että minä en kauheasti itse tykkää siitä, että aletaan pyöriskellä kuin puolukka jossakin, kun pitäisi sanoa oma selvä mielipide johonkin. Ei se niin vaikeata ole. En ole koskaan pystynyt itse samaistumaan siihen, että mikä siinä niin vaikeata on. Olen sitten tulkinnut juuri niin, että siinä on jokin pelko siitä, että joku voisi tykätä huonoa. Kyllä se vähän pinnallisen ihmisestä tekee, jos aina jää kakistelemaan, kun tulisi oma vuoro kertoa esim. omia poliittisia kantoja tai muita vastaavia näkemyksiä. Lisäksi voi olla myös niin, että tällaiset ihmiset eivät välitä toisten ns. hirveistäkään, toisia ihmisiä loukkaavista mielipiteistä. On se aika selkärangatonta ohittaa sellaiset vain olkia kohauttaen. Siinähän on juuri se koulukiusaamisenkin ydin: kävellä vain ohi, ehkä jopa vähä naurahtaen, eikä sanoa, että hei, sun toimintasi on perseestä. 

Okei, ymmärrän mitä tarkoitat. Mä olen erilainen kuin sinä. Esim läheisin ystäväni on muslimi, mutta me ihan tietoisesti vältämme sellaisia puheenaiheita, joissa arvomaailmamme törmää täysin (esim halal-teurastus). Hän kyllä tietää, että en jaa hänen elämänkatsomustaan ja minä tiedän, ettei hän jaa omaani. Meillä on kuitenkin lukematon määrä asioita, jotka yhdistävät meitä. Olet sikäli oikeassa, että vältän konflikteja näissä asioissa, mutta me pyrimmekin kunnioittamaan toistemme elämänkatsomusta. Mitä tulee muihin ihmisiin, niin tunnen kyllä monia idealisteja ja aika fanaattisiakin ihmisiä, joilla on kova tarve tuoda esille jotain agendaansa ja provosoida muita ihmisiä. Mä en lähde näihin provosointeihin mukaan. Voin keskustella politiikasta yleisellä tasolla ja eri näkökulmista (esim köyhät vs rikkaat), mutta useimmiten pidän omat poliittiset mielipiteeni ominani, koska olen huomannut, että osa ihmisistä hiiltyy, jos se mielipide ei olekaan sama kuin hänellä itsellään. Palkastani ja muusta varallisuudestani en halua puhua lainkaan, koska ikävä kyllä ne ovat asioita, jotka helposti aiheuttavat ennakkoluuloja ja siten  mutkistavat ihmissuhteita. En myöskään puhu omasta elämänkatsomuksestani kuin hyvin harvojen kanssa, mutta voin hyvin puhua monista eri uskonnoista ja niiden merkityksistä niihin uskoville. Ikävä kyllä usko ja elämänkatsomuskin ovat asioita, jotka saattavat saada toisen tuomitsemaan tai vähintään yrittämään käännyttää ja mä olen sitä shaissea kuunnellut joskus ihan kyllästymiseen asti. 

Joo. No mulla on monia vastaavia kavereita, mutta ovat hyvin länsimaalaistuneita. ;) Tai sitten ovat nykyään kristittyjä, jotka lyövät minua raamatulla päähän (hah!). Ollaan kuitenkin kränättykin tai kiistelty monista jutuista. No, ei niistä sen enempää, kun ei ole tarkoitus tehdä tästä mitään etnistä keskustelua, johon iskee moderointi. 

Mut joo, kuvasit tuossa edellä aika hyvin sellasen pinnallisen keskustelun. Tykkään faktoista, tieteestä ja objektiivisuudesta, mutta silti syvälliseen keskusteluun kuuluu mielestäni henkilökohtaisuuskin.  Ei pelkästään se, että luetellaan laista pykäliä tai mitä uutisissa on kerrottu yhteiskuntaluokkaerojen suurenemisesta. Voi tosiaan olla, että osa porukasta hiiltyy, jos sanoo niin tai näin, mutta ei sitä minusta kannata pelätä. Minä hiillyn vain oikeastaan siitä, jos ei perustele asioita. Joskus käy niin, että joku henkilö mielellään kuuntelee toisten salat, mutta sitten on itse hiljaa. Tämä on minusta vähän vapaamatkustamista. Ei toki muitakaan kukaan ole pakottanut sanomaan mitään. Joidenkin sitä keskustelua täytyy kuitenkin vähän vatkata, jotta siinä pysyy mielenkiinto. 

Mä taas tykkään mieluummin pohdiskella asioita monista eri näkökulmista kuin valita vain yksi eli oma mielipiteeni  ja alkaa perustelemaan sitä. Sitäpaitsi mielipiteenihän saattaa olla sama kuin toisella ja perustelutkin samat, joten mitäpä niitä perusteluja sitten toistamaan. 

Toisto ei haittaa, mutta senhän voi sanoa että olen samaa mieltä kuin tuo yksi. Moni ei sano edes sitä, vaan haluaa jäädä salamyhkäiseksi. 

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että mahdat olla aika vaativa luonne? Enkä tarkoita pahalla.

Mielestäni ketään ei voi vaatia kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita ei halua kertoa. Jos haluaa olla salamyhkäinen, niin sen pitäisi olla ihan ok.

Joo, olen sitäkin. Toisaalta tässä yhteydessä oli kuitenkin kyse toiveista eikä siitä, että menisi kuranssaamaan toista, jos tämä ei jotain sano. Keskusteluaiheita tällainen käytös valitettavasti rajaa reippaasti. 

Toki saa olla, mutta tässä olikin kai kyse siitä, mistä itse pitää ja mistä ei. Minkäs tekee, en ole salamyhkäisyyden ystävä, vaan keskustelujen, eivätkä ne oikein etene salamyhkäisyydellä. Toiseksi salamyhkäisyys on minusta monesti vähän sellaista, että sillä koitetaan nostaa itseä ikään kuin korkeammalle. Esim. joku voi todeta, että "minulla on menoa", mutta ei missään nimessä voi sanoa, että "minä menen salille". Mikä nyt on jo minusta melko naurettavaa tärkeilyä ja päähänpinttymää siitä, että "mut kun se meno ei vaan kuulu noille".

No se meno voi olla vaikka sitä, että haluaa kerrankin loikoilla sohvalla rauhassa ja lukea hyvää kirjaa. Kaikki ei ymmärrä tuollaisia kiireeitä ja jopa loukkaantuu siitä, että sohva houkuttaa enemmän kuin heidän seura, joten helpompi sanoa, että on menoa. :)

No niinpä, helpompi sanoa, mutta sehän on vähän huijausta. Koitetaan mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Minua ärsyttää, kun itse koittaa aina olla pilkun päälle rehellinen, niin tuntuu, että siitä lopulta kärsii vain itse! Kun ei kerran osaa ajatella, että tämä olisi nyt helpompaa minulle tehdä näin ja näin. Inhoan tällaisia pelejä. 

Kannattaa opettaa viljelemään valkoisia valheita tarvittaessa.

Minäkin olen opetellut: "Kiitos kutsusta, mutta olen valitettavasti sopinut muuta tuolle päivälle. Viettäkää mahtavat juhlat ja onnittelut päivänsankarille, nähdään toiste! :)"

Helpottaa elämää kummasti, kun pääsee niistä turhista kissanristiäisistä, mutta välit säilyy silti. En usko, että olen kenellekään niin merkittävä henkilö, että poissaoloni pilaisi juhlat - poislukien perhe ja lähimmät sukulaiset ja ystävät.

Sinua ei kohta enää kutsuta mihinkään, mutta sitä varmaan toivotkin?

Olet oikeassa, en juurikaan välitä juhlista. Näen ihmisiä mieluummin kahden kesken tai pienissä porukoissa, jolloin voi oikeasti vaihtaa kuulumiset. Enkä odota kakkukahveja, jos tuon lahjan tai kukan juhlien jälkeen, toisena päivänä.

Tälläiset kutsujen jälkeen erikseen poikkeavat ovat rasittavan itsekeskeisiä ihmisiä. He haluavat vain erityishuomiota. Eivät viitsi kunnioittaa juhlan aihetta, vaan tulevat kun lystäävät, täysin huolimatta siitä miten kiireistä isäntäväellä on.

Sanothan suoraan, jos et halua vieraita jälkikäteen? Kunnioitan sitä tietysti enkä tuppaudu! Itsekeskeisyydestä ei omalla kohdallani ole kyse, mutta jonkun toisen kohdalla voi olla.

Kohdallasi kyse on juuri itsekeskeisyydestä. Johon sinulla on tietenkin oikeus. Juhlien järjestäjä järjestää juhlat. Hän kutsuu paikalle sellaiset henkilöt, joiden kanssa haluaa juhlia. Hän valitsee ajan, joka sopii hänelle. Miettii juhlaan liittyvät asiat ja maksaa homman.

Jos sinä ajattelisit ei-itsekeskeisesti vaan vaikka juhlajärjestäjäkeskeisesti, saapuisit paikalle toivottuun aikaan. Miettisit mahdollisimman mieleisen lahjan vastaanottajan mielestä ja pitäisit juhlijaa keskipisteenä.

Nyt sen sijaan pohdit omia tunteitasi. Tykkäätkö sinä suurista vai pienistä ryhmistä. Kukkanen on sinusta kiva ja muutama päivä juhlien jälkeen on sinusta parempi ajankohta.

Jotta et nyt näyttäytyisi ihan itsekkäältä ja menisi turhaan, niin kysyt tietenkin etukäteen sopivatko ne SINUN suunnitelmasi juhlakalulle.

Olet todennäköisesti niin tottunut itsekeskeisyytesi, että ihmettelet miten joku muu voisi tehdä toisin. Ettei ensin mieti mikä itsestä tuntuu parhaimmalta ja toimi sen mukaan.

Oletko koskaan miettinyt miltä.jostain juhlan järjestäjältä mahtaa tuntua, kun "ystävät" miettivät hänen suurena päivänä kuinka heille on tärkeämpää saada olla pienryhmässä, sohva, salkkarit jne. kun saapua paikalle juhlimaan heille jotain tärkeää, johon on käytetty paljon aikaa ja voimia?

Mieti vaikka miltä monesta äidistä ja lapsesta tai vaikka 50-vuotis juhliaan viettävästä miehestä tuntuu, kun kohdalle osuu monta sinunlaista eikä juhliin saavu ketään? Luuletko, että joku kukkanen 3 päivän päästä merkitsee jotain enää?

Kiitos, pistit minut todella ajattelemaan!

Tunsin piston sydämessäni, mutta asiat eivät silti aina ole noin yksinkertaisia. Taustalla voi olla vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai muu terveyteen liittyvä asia. En kuitenkaan halua omaa tilannettani avata tämän enempää.

Kannattaisiko minun jatkossa suoraan kieltäytyä kaikista kutsuista ja unohtaa ne kukat ja lahjat kokonaan?

Etkö voi yksien juhlien vuoksi tsempata sen vertaa?!

No kun kyse ei ole mistään "yksistä" juhlista, vaan kutsuja tulee useamman kerran vuodessa ja joka vuosi. Ja kuten aiemmassa viestissäni kerroin, osallistun lähimpien ihmisteni juhliin.

Trust me, normaalissa arjessa riittää ihan tarpeeksi "tsempattavaa" minulle.

Ethän kutsu minua enää mihinkään, kiitos!

Kuka olet? Lopetan kutsumisesi heti, kun kerrot kuka olet. Näillä tiedoilla on hankala erottaa sinut muista vieraista.

Se, joka ei juuri koskaan osallistu...

Tunnen aika paljon tällaisia ihmisiä. Eri riitä tunnistamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitänee varmaan sitten sanoa, että jos kaijat kerran normaalisti juttelevat ystävilleen diippejä, niin sitten on olemassa super-kaijojakin, jotka eivät puhu edes yli 30 vuoden jälkeen mitään syvällisempää tai eivät ota kantaa syvällisempiin aiheisiin. :D Vaan kiertelevät ja kaartelevat niitä ja ovat neutraaleina tyyppeinä mielistelemässä näin vähän kaikkia. 

Et varmaan kuulu tämän Kaijan ystäviin, vaan olet hänelle kaveri tai tuttava.

No, täytyy nyt sanoa, että ihan näin kyynisesti en sentään minäkään viitsisi lapsuudenystävästä ajatella, kun olemme kuitenkin yli 30 vuotta yhtä pitäneet. Erilaisia toki olemme, mutta rajansa kaikella. Järki käteen: on olemassa ihmisiä, jotka vain ovat yksityisiä ja eivät halua töräytellä mitään mielipiteitä monistakaan asioista. 

Mutta tekeekö se ihmisestä pinnallisen, ilkeän tai narsistin (kuten ketjussa on tällaisista ihmisistä sanottu)?

No, täytyy sanoa, että minä en kauheasti itse tykkää siitä, että aletaan pyöriskellä kuin puolukka jossakin, kun pitäisi sanoa oma selvä mielipide johonkin. Ei se niin vaikeata ole. En ole koskaan pystynyt itse samaistumaan siihen, että mikä siinä niin vaikeata on. Olen sitten tulkinnut juuri niin, että siinä on jokin pelko siitä, että joku voisi tykätä huonoa. Kyllä se vähän pinnallisen ihmisestä tekee, jos aina jää kakistelemaan, kun tulisi oma vuoro kertoa esim. omia poliittisia kantoja tai muita vastaavia näkemyksiä. Lisäksi voi olla myös niin, että tällaiset ihmiset eivät välitä toisten ns. hirveistäkään, toisia ihmisiä loukkaavista mielipiteistä. On se aika selkärangatonta ohittaa sellaiset vain olkia kohauttaen. Siinähän on juuri se koulukiusaamisenkin ydin: kävellä vain ohi, ehkä jopa vähä naurahtaen, eikä sanoa, että hei, sun toimintasi on perseestä. 

Okei, ymmärrän mitä tarkoitat. Mä olen erilainen kuin sinä. Esim läheisin ystäväni on muslimi, mutta me ihan tietoisesti vältämme sellaisia puheenaiheita, joissa arvomaailmamme törmää täysin (esim halal-teurastus). Hän kyllä tietää, että en jaa hänen elämänkatsomustaan ja minä tiedän, ettei hän jaa omaani. Meillä on kuitenkin lukematon määrä asioita, jotka yhdistävät meitä. Olet sikäli oikeassa, että vältän konflikteja näissä asioissa, mutta me pyrimmekin kunnioittamaan toistemme elämänkatsomusta. Mitä tulee muihin ihmisiin, niin tunnen kyllä monia idealisteja ja aika fanaattisiakin ihmisiä, joilla on kova tarve tuoda esille jotain agendaansa ja provosoida muita ihmisiä. Mä en lähde näihin provosointeihin mukaan. Voin keskustella politiikasta yleisellä tasolla ja eri näkökulmista (esim köyhät vs rikkaat), mutta useimmiten pidän omat poliittiset mielipiteeni ominani, koska olen huomannut, että osa ihmisistä hiiltyy, jos se mielipide ei olekaan sama kuin hänellä itsellään. Palkastani ja muusta varallisuudestani en halua puhua lainkaan, koska ikävä kyllä ne ovat asioita, jotka helposti aiheuttavat ennakkoluuloja ja siten  mutkistavat ihmissuhteita. En myöskään puhu omasta elämänkatsomuksestani kuin hyvin harvojen kanssa, mutta voin hyvin puhua monista eri uskonnoista ja niiden merkityksistä niihin uskoville. Ikävä kyllä usko ja elämänkatsomuskin ovat asioita, jotka saattavat saada toisen tuomitsemaan tai vähintään yrittämään käännyttää ja mä olen sitä shaissea kuunnellut joskus ihan kyllästymiseen asti. 

Joo. No mulla on monia vastaavia kavereita, mutta ovat hyvin länsimaalaistuneita. ;) Tai sitten ovat nykyään kristittyjä, jotka lyövät minua raamatulla päähän (hah!). Ollaan kuitenkin kränättykin tai kiistelty monista jutuista. No, ei niistä sen enempää, kun ei ole tarkoitus tehdä tästä mitään etnistä keskustelua, johon iskee moderointi. 

Mut joo, kuvasit tuossa edellä aika hyvin sellasen pinnallisen keskustelun. Tykkään faktoista, tieteestä ja objektiivisuudesta, mutta silti syvälliseen keskusteluun kuuluu mielestäni henkilökohtaisuuskin.  Ei pelkästään se, että luetellaan laista pykäliä tai mitä uutisissa on kerrottu yhteiskuntaluokkaerojen suurenemisesta. Voi tosiaan olla, että osa porukasta hiiltyy, jos sanoo niin tai näin, mutta ei sitä minusta kannata pelätä. Minä hiillyn vain oikeastaan siitä, jos ei perustele asioita. Joskus käy niin, että joku henkilö mielellään kuuntelee toisten salat, mutta sitten on itse hiljaa. Tämä on minusta vähän vapaamatkustamista. Ei toki muitakaan kukaan ole pakottanut sanomaan mitään. Joidenkin sitä keskustelua täytyy kuitenkin vähän vatkata, jotta siinä pysyy mielenkiinto. 

Mä taas tykkään mieluummin pohdiskella asioita monista eri näkökulmista kuin valita vain yksi eli oma mielipiteeni  ja alkaa perustelemaan sitä. Sitäpaitsi mielipiteenihän saattaa olla sama kuin toisella ja perustelutkin samat, joten mitäpä niitä perusteluja sitten toistamaan. 

Toisto ei haittaa, mutta senhän voi sanoa että olen samaa mieltä kuin tuo yksi. Moni ei sano edes sitä, vaan haluaa jäädä salamyhkäiseksi. 

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että mahdat olla aika vaativa luonne? Enkä tarkoita pahalla.

Mielestäni ketään ei voi vaatia kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita ei halua kertoa. Jos haluaa olla salamyhkäinen, niin sen pitäisi olla ihan ok.

Joo, olen sitäkin. Toisaalta tässä yhteydessä oli kuitenkin kyse toiveista eikä siitä, että menisi kuranssaamaan toista, jos tämä ei jotain sano. Keskusteluaiheita tällainen käytös valitettavasti rajaa reippaasti. 

Toki saa olla, mutta tässä olikin kai kyse siitä, mistä itse pitää ja mistä ei. Minkäs tekee, en ole salamyhkäisyyden ystävä, vaan keskustelujen, eivätkä ne oikein etene salamyhkäisyydellä. Toiseksi salamyhkäisyys on minusta monesti vähän sellaista, että sillä koitetaan nostaa itseä ikään kuin korkeammalle. Esim. joku voi todeta, että "minulla on menoa", mutta ei missään nimessä voi sanoa, että "minä menen salille". Mikä nyt on jo minusta melko naurettavaa tärkeilyä ja päähänpinttymää siitä, että "mut kun se meno ei vaan kuulu noille".

No se meno voi olla vaikka sitä, että haluaa kerrankin loikoilla sohvalla rauhassa ja lukea hyvää kirjaa. Kaikki ei ymmärrä tuollaisia kiireeitä ja jopa loukkaantuu siitä, että sohva houkuttaa enemmän kuin heidän seura, joten helpompi sanoa, että on menoa. :)

No niinpä, helpompi sanoa, mutta sehän on vähän huijausta. Koitetaan mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Minua ärsyttää, kun itse koittaa aina olla pilkun päälle rehellinen, niin tuntuu, että siitä lopulta kärsii vain itse! Kun ei kerran osaa ajatella, että tämä olisi nyt helpompaa minulle tehdä näin ja näin. Inhoan tällaisia pelejä. 

Kannattaa opettaa viljelemään valkoisia valheita tarvittaessa.

Minäkin olen opetellut: "Kiitos kutsusta, mutta olen valitettavasti sopinut muuta tuolle päivälle. Viettäkää mahtavat juhlat ja onnittelut päivänsankarille, nähdään toiste! :)"

Helpottaa elämää kummasti, kun pääsee niistä turhista kissanristiäisistä, mutta välit säilyy silti. En usko, että olen kenellekään niin merkittävä henkilö, että poissaoloni pilaisi juhlat - poislukien perhe ja lähimmät sukulaiset ja ystävät.

Sinua ei kohta enää kutsuta mihinkään, mutta sitä varmaan toivotkin?

Olet oikeassa, en juurikaan välitä juhlista. Näen ihmisiä mieluummin kahden kesken tai pienissä porukoissa, jolloin voi oikeasti vaihtaa kuulumiset. Enkä odota kakkukahveja, jos tuon lahjan tai kukan juhlien jälkeen, toisena päivänä.

Tälläiset kutsujen jälkeen erikseen poikkeavat ovat rasittavan itsekeskeisiä ihmisiä. He haluavat vain erityishuomiota. Eivät viitsi kunnioittaa juhlan aihetta, vaan tulevat kun lystäävät, täysin huolimatta siitä miten kiireistä isäntäväellä on.

Sanothan suoraan, jos et halua vieraita jälkikäteen? Kunnioitan sitä tietysti enkä tuppaudu! Itsekeskeisyydestä ei omalla kohdallani ole kyse, mutta jonkun toisen kohdalla voi olla.

Kohdallasi kyse on juuri itsekeskeisyydestä. Johon sinulla on tietenkin oikeus. Juhlien järjestäjä järjestää juhlat. Hän kutsuu paikalle sellaiset henkilöt, joiden kanssa haluaa juhlia. Hän valitsee ajan, joka sopii hänelle. Miettii juhlaan liittyvät asiat ja maksaa homman.

Jos sinä ajattelisit ei-itsekeskeisesti vaan vaikka juhlajärjestäjäkeskeisesti, saapuisit paikalle toivottuun aikaan. Miettisit mahdollisimman mieleisen lahjan vastaanottajan mielestä ja pitäisit juhlijaa keskipisteenä.

Nyt sen sijaan pohdit omia tunteitasi. Tykkäätkö sinä suurista vai pienistä ryhmistä. Kukkanen on sinusta kiva ja muutama päivä juhlien jälkeen on sinusta parempi ajankohta.

Jotta et nyt näyttäytyisi ihan itsekkäältä ja menisi turhaan, niin kysyt tietenkin etukäteen sopivatko ne SINUN suunnitelmasi juhlakalulle.

Olet todennäköisesti niin tottunut itsekeskeisyytesi, että ihmettelet miten joku muu voisi tehdä toisin. Ettei ensin mieti mikä itsestä tuntuu parhaimmalta ja toimi sen mukaan.

Oletko koskaan miettinyt miltä.jostain juhlan järjestäjältä mahtaa tuntua, kun "ystävät" miettivät hänen suurena päivänä kuinka heille on tärkeämpää saada olla pienryhmässä, sohva, salkkarit jne. kun saapua paikalle juhlimaan heille jotain tärkeää, johon on käytetty paljon aikaa ja voimia?

Mieti vaikka miltä monesta äidistä ja lapsesta tai vaikka 50-vuotis juhliaan viettävästä miehestä tuntuu, kun kohdalle osuu monta sinunlaista eikä juhliin saavu ketään? Luuletko, että joku kukkanen 3 päivän päästä merkitsee jotain enää?

Kiitos, pistit minut todella ajattelemaan!

Tunsin piston sydämessäni, mutta asiat eivät silti aina ole noin yksinkertaisia. Taustalla voi olla vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai muu terveyteen liittyvä asia. En kuitenkaan halua omaa tilannettani avata tämän enempää.

Kannattaisiko minun jatkossa suoraan kieltäytyä kaikista kutsuista ja unohtaa ne kukat ja lahjat kokonaan?

Etkö voi yksien juhlien vuoksi tsempata sen vertaa?!

No kun kyse ei ole mistään "yksistä" juhlista, vaan kutsuja tulee useamman kerran vuodessa ja joka vuosi. Ja kuten aiemmassa viestissäni kerroin, osallistun lähimpien ihmisteni juhliin.

Trust me, normaalissa arjessa riittää ihan tarpeeksi "tsempattavaa" minulle.

Ethän kutsu minua enää mihinkään, kiitos!

Ja kohta täällä on otsikko "Kun kukaan kaveri ei kutsu juhliin tai ota muuten yhteyttä" :'(

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni teistä lukijoista kokee itsensä oikeasti yksinäiseksi? Itse koen vaikka olen parisuhteessa ja on muutama lapsikin. Asumme kaukana "sivistyksestä" ja itse olen ekstrovertti ja mies on introvertti. Älkää tarkertuko siihen " miksi valitsit tuollaisen miehen?" Vaan tuohon, koetteko perheelliset ihmiset itseänne yksinäiseksi?

Olisiko teidän mahdollista muuttaa jonnekin "ihmisten ilmoille"?

Ja kyllä, tunnen itseni yksinäiseksi.

Kuulostaako tutulta?

"1. Ystävä, joka ei kysele

Sinulla on hyvä päivä. Sinulla on huono päivä. Olet töissä tyytyväinen. Irtisanoudut. Rakastut. Yllätät rakkaasi pettämästä ja syyllistyt intohimomurhaan. Mutta mitä väliä! Tämä ystävä ei kysy ikinä mitään elämästäsi.

Vaihtoehtoja on kolme. Ystävä on joko äärimmäisen itsekeskeinen ja tahtoo puhua vain itsestään. Tai hän välttelee läheisiä suhteita. Tai hän pitää sinua omahyväisenä: jos pukahdat mitään elämästäsi, hän pelkää, ettei saa sen jälkeen suunvuoroa.

2. Ystävä, jonka kanssa ei voi jäädä kaksin

Onko kaveriporukassasi joku, jonka kanssa et oikein tule toimeen? Tai ehkä siedätte toisianne, mutta kemiat nyt vain eivät kohtaa? Pahinta on, jos porukan kolmas menee vessaan ja jäätte kaksin tai olette ravintolaillallisella paikalla puoli tuntia ennen muita.

3. Historiallinen ystävä

Tutustuitte, kun olitte polvenkorkuisia. Olette oikeastaan aika outo pari. Ette ikimaailmassa ystävystyisi, jos tapaisitte nyt. Silti hengailette – olette tunteneet niin pitkään, että ette oikein osaa muutakaan.

4. Rooli päälle -ystävä

Tämän ystävän kanssa ei voi olla kiusaantumatta ilman, että kummallakin on päällä aina sama rooli. Hän kammoaa vilpitöntä vuorovaikutusta. Usein teidän pitää esimerkiksi remahtaa nauramaan jokaiselle vitsille, nauratti tai ei.

Toinen versio on ironinen ystävä, joka järkyttyy, jos ikinä sanot mitään vilpittömästi. Hänelle on kauhistus, jos kukaan pääsee hänen roolinsa taakse.

5. Puoliavioliitto

Olette melkein naimisissa. Ikävä kyllä toista teistä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jos olet torjuttu osapuoli, tulet pettymään kerta toisensa jälkeen. Jos taas olet torjuva osapuoli, saatat jopa nauttia itsetuntobuustista, jonka toisen ihailu sinussa saa aikaan.

Kummassakaan tapauksessa ystävyytenne ei ole kovin terve. Etsikää mieluummin uusia kavereita ja siippaehdokkaita. Jos olet se torjuttu, pyristele omille jaloillesi – silloin ystäväsi saattaa oikeasti kiinnostuakin.

6. Vihollisystävä

Vihollisystävä tahtoo, että sinulle tapahtuu jotain pahaa. Suhteenne on yleensä pitkäikäinen, niin myös kitkanne. Viholliystävän kauna voi juontaa juurensa tämän omista vastoinkäymisistä ja kivusta. Jostain syystä pelkkä olemassaolosi osuu hänen herkkään kohtaansa.

Viholliystävä tietää paremmin kuin kukaan, miten sinua satutetaan: olette hyvinkin samanlaisia ja oudolla tavalla läheisiä. Hän satuttaa hyvinkin hienovaraisesti.

Hankkiudu tästä ihmisestä eroon tai kuro ainakin etäisyyttä. Kaukaisena kaverina hän pääsee ei pääse satuttamaan sinua niin tehokkaasti.

Jatkuu

 

7. Vinksahtanut ystävyyssuhde

Sinulle hän on lämmin ja rakas, mutta hän ei ajattele samoin. Tai päinvastoin. Hän viettäisi kanssasi aikaa hyvien elokuvien äärellä päivästä toiseen, sinulle riittäisi kahvit kerran kuussa.

50/50-symmetria on ideaali, mutta 65/35 voi vielä toimia. Mutta jos toinen teistä hoitaa puhumisen 90 prosenttia ajasta tai toinen kuuntelee vain 10-prosenttisesti, ollaan jo epäterveillä vesillä.

Usein näissä ystävyyssuhteissa keskustelut ovat yksipuolisia terapiasessioita. Niillä ei ole juurikaan tekemistä oikean ystävyyden kanssa, vaan toinen käyttää toista hyväkseen.

8. Facebookin julkkisystävä

Hän on julkkis, mutta vain sinulle. Tunnet hänen Facebook-seinänsä epämiellyttävän tarkasti. Hän ei tietenkään tiedä tästä mitään.

Sinäkin saatat olla seinästalkkauksen kohde. Jos tapaat kaukaisen kaverin vuosien tauon jälkeen ja tämä mainitsee heti ensitöikseen, missä ravintolassa kävit puoli vuotta sitten ja missä leikkautit hiuksesi viime kuussa, onneksi olkoon – olet todennäköisesti julkkisystävä."

Tunnistatteko itsenne tai jonkun toisen näistä kuvauksista?

(https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000001935719.html)

Vierailija kirjoitti:

7. Vinksahtanut ystävyyssuhde

Sinulle hän on lämmin ja rakas, mutta hän ei ajattele samoin. Tai päinvastoin. Hän viettäisi kanssasi aikaa hyvien elokuvien äärellä päivästä toiseen, sinulle riittäisi kahvit kerran kuussa.

50/50-symmetria on ideaali, mutta 65/35 voi vielä toimia. Mutta jos toinen teistä hoitaa puhumisen 90 prosenttia ajasta tai toinen kuuntelee vain 10-prosenttisesti, ollaan jo epäterveillä vesillä.

Usein näissä ystävyyssuhteissa keskustelut ovat yksipuolisia terapiasessioita. Niillä ei ole juurikaan tekemistä oikean ystävyyden kanssa, vaan toinen käyttää toista hyväkseen.

8. Facebookin julkkisystävä

Hän on julkkis, mutta vain sinulle. Tunnet hänen Facebook-seinänsä epämiellyttävän tarkasti. Hän ei tietenkään tiedä tästä mitään.

Sinäkin saatat olla seinästalkkauksen kohde. Jos tapaat kaukaisen kaverin vuosien tauon jälkeen ja tämä mainitsee heti ensitöikseen, missä ravintolassa kävit puoli vuotta sitten ja missä leikkautit hiuksesi viime kuussa, onneksi olkoon – olet todennäköisesti julkkisystävä."

Tunnistatteko itsenne tai jonkun toisen näistä kuvauksista?

(https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000001935719.html)

Jutun otsikko jäi uupumaan:

8 outoa ystävyyssuhdetta, jotka sinullakin on joskus ollut

Joskus kyseessä on sairastuminen ja siintä johtuva sosiaalinen erakoituminen. Voisitteko joskus laitta vaikka viestiä sille entiselle ystävälle ja kysyä miten menee? Nähtäiskö kahvilla...

Minä taidan olla tällainen ystävä, joka ei kysele! Ihmiset avautuvat minulle aivan liiankin helposti, niin yritän varoa ruokkimasta tätä käytöstä. Tajuan kyllä, että vaikutan ehkä itsekeskeiseltä.

En vain itse oikein pidä kuulumisten vaihtamisesta somessa. Haluaisin sopia siellä tapaamisista ja tavata sen verran usein, että olen spontaanin jutustelun kautta kartalla siitä, mitä toisen elämässä tapahtuu. Tällöin ei tarvitse erikseen aina vaihtaa muodollisesti kuulumisia.

Vierailija kirjoitti:

6. Vihollisystävä

Vihollisystävä tahtoo, että sinulle tapahtuu jotain pahaa. Suhteenne on yleensä pitkäikäinen, niin myös kitkanne. Viholliystävän kauna voi juontaa juurensa tämän omista vastoinkäymisistä ja kivusta. Jostain syystä pelkkä olemassaolosi osuu hänen herkkään kohtaansa.

Viholliystävä tietää paremmin kuin kukaan, miten sinua satutetaan: olette hyvinkin samanlaisia ja oudolla tavalla läheisiä. Hän satuttaa hyvinkin hienovaraisesti.

Hankkiudu tästä ihmisestä eroon tai kuro ainakin etäisyyttä. Kaukaisena kaverina hän pääsee ei pääse satuttamaan sinua niin tehokkaasti.

 

En tiedä, onko kyse tästä, mutta eräs ystäväni, lukuisista pyynnöistäni huolimatta, ottaa säännöllisesti erään asian esille tai jopa korostaa sitä. Asia on minulle todella arka ja ihmettelen, miten hän ei sitä muista tai huomioi.

Vai vaadinko liikaa; pitääkö toisen saada puhua kaikesta, vaikka se olisi toiselle vaikea asia?

Vierailija kirjoitti:

Minä taidan olla tällainen ystävä, joka ei kysele! Ihmiset avautuvat minulle aivan liiankin helposti, niin yritän varoa ruokkimasta tätä käytöstä. Tajuan kyllä, että vaikutan ehkä itsekeskeiseltä.

En vain itse oikein pidä kuulumisten vaihtamisesta somessa. Haluaisin sopia siellä tapaamisista ja tavata sen verran usein, että olen spontaanin jutustelun kautta kartalla siitä, mitä toisen elämässä tapahtuu. Tällöin ei tarvitse erikseen aina vaihtaa muodollisesti kuulumisia.

Minä olen samanlainen. Onneksi ystävänikin ovat. Puhelimet ja muut viestintävälineet ovat vain keino sopia tapaamisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

6. Vihollisystävä

Vihollisystävä tahtoo, että sinulle tapahtuu jotain pahaa. Suhteenne on yleensä pitkäikäinen, niin myös kitkanne. Viholliystävän kauna voi juontaa juurensa tämän omista vastoinkäymisistä ja kivusta. Jostain syystä pelkkä olemassaolosi osuu hänen herkkään kohtaansa.

Viholliystävä tietää paremmin kuin kukaan, miten sinua satutetaan: olette hyvinkin samanlaisia ja oudolla tavalla läheisiä. Hän satuttaa hyvinkin hienovaraisesti.

Hankkiudu tästä ihmisestä eroon tai kuro ainakin etäisyyttä. Kaukaisena kaverina hän pääsee ei pääse satuttamaan sinua niin tehokkaasti.

 

En tiedä, onko kyse tästä, mutta eräs ystäväni, lukuisista pyynnöistäni huolimatta, ottaa säännöllisesti erään asian esille tai jopa korostaa sitä. Asia on minulle todella arka ja ihmettelen, miten hän ei sitä muista tai huomioi.

Vai vaadinko liikaa; pitääkö toisen saada puhua kaikesta, vaikka se olisi toiselle vaikea asia?

Joidenkin mielestä ystävälle pitää saada puhua kaikesta ja ystävän tehtävä on kuunnella. Kun olen lukenut erilaisista "ystävyyksistä", tuntuu, että yllättävän monen ystävyyssuhteista puuttuu toisen kunnioittaminen. Mulle ihmissuhde, jossa ei kunnioiteta toista, ei koskaan voisi olla ystävyyssuhde. 

Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.

Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.

Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.

Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.

Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni. 

Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen

Mä en jaksa energiasyöppöjä. Yksi kaveri valittaa koko ajan sitä kun joku asia on vieläkin tekemättä? Koulu, työ tai vastaava juttu ja kysyy neuvoa. Kerron miten itse ratkaisisin asian että hän voisi miettiä vaikka siltä kannalta. No ei saa asiaa ratkottua/edistymään, seuraavalla kerralla ihan sama laulu. En vaan jaksa.

Jokaisella ihmisellä pitää olla 6 ystävää, eli arkunkantajat. Näin olen lukenut jostain. Tämä on toisaalta tosi. Ihmisen pitäisi pystyä antamaan itsestään kuudelle ihmiselle niin paljon, että nämä kuusi ihmistä ovat valmiita tekemään viimeisen palveluksen, eli kantamaan sinut hautaan.

Toki on sitten näitä itsekkäitä, jotka antavat polttohaudata itsensä ja heille riittää vain se yksi ihminen, joka kyllä jaksaa sen uurnan kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.

Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.

Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.

Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.

Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni. 

Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen

Joskus yksinäisyyden syy onkin, että odotukset ja toiveet eivät täyty. Koetaan, että kaikista tärkein puuttuu ja kun se puuttuu, mikään muu ei tunnu riittävältä. 

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella ihmisellä pitää olla 6 ystävää, eli arkunkantajat. Näin olen lukenut jostain. Tämä on toisaalta tosi. Ihmisen pitäisi pystyä antamaan itsestään kuudelle ihmiselle niin paljon, että nämä kuusi ihmistä ovat valmiita tekemään viimeisen palveluksen, eli kantamaan sinut hautaan.

Toki on sitten näitä itsekkäitä, jotka antavat polttohaudata itsensä ja heille riittää vain se yksi ihminen, joka kyllä jaksaa sen uurnan kantaa.

Itse asiassa yleensä polttohaudattavat vainajatkin siunataan ensin kirkossa arkussa. Siirtoihin tarvitaan kantajia. Uurnanlasku on sitten erikseen myöhemmin erillisenä tilaisuutena. Mutta oli miten oli, niin uurnaan haluan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.

Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.

Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.

Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.

Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni. 

Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen

Joskus yksinäisyyden syy onkin, että odotukset ja toiveet eivät täyty. Koetaan, että kaikista tärkein puuttuu ja kun se puuttuu, mikään muu ei tunnu riittävältä. 

Totta, mutta joskus niitä oikeasti merkittäviä asioita kannattaa yrittää etsiä elämäänsä jopa vuosien ajan. Onnellinen elämä ei välttämättä ole se, jossa on vain tyydytty johonkin vastaan osuneeseen asiaan, tuntui se hyvältä tai ei.

Olen pettynyt yhteen "ystävääni". Monta vuotta luulin olevani hänen ystävänsä. Tuin ja kuuntelin ja autoin, kun mies pieksi häntä ja hän tarvitsi keskellä yötä yöpaikkaa lasten kanssa. Tuin eron lävitse ja autoin uuden asunnon etsimisessä ja lapset olivat paljon meillä hoidossa.

Mutta olinkin se turha ihmissuhde, joka ei edennyt aitoon tosiystävyyteen ja minut heivattiin turhana pois. Tämä "ystävä" teki selväksi sen, että ystävyytemme ei ole päätynyt siihen kliimaksiin, mitä hän odottaa.

Tuntui aika surkealta kuulla olevansa vuosikausia se turha ihminen, jonka ystävyyttä testattiin, sopisinko hänelle tosiystäväksi ja tajuta, että ne yhteiset vuodet olikin vain testausta, olenko turha. Ja turhaksi ihmissuhteeksihan minut todettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.

Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.

Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.

Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.

Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni. 

Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen

Joskus yksinäisyyden syy onkin, että odotukset ja toiveet eivät täyty. Koetaan, että kaikista tärkein puuttuu ja kun se puuttuu, mikään muu ei tunnu riittävältä. 

Totta, mutta joskus niitä oikeasti merkittäviä asioita kannattaa yrittää etsiä elämäänsä jopa vuosien ajan. Onnellinen elämä ei välttämättä ole se, jossa on vain tyydytty johonkin vastaan osuneeseen asiaan, tuntui se hyvältä tai ei.

Mutta onnellista elämää ei ole sekään, että vuosien ajan odottaa löytävänsä jonkun toisen ihmisen, joka tekee elämästä onnellisen. Tai jonkun yksittäisen asian. Elämä on tässä ja nyt, ei "sitten kun". Valitettavan paljon on ihmisiä, jotka elävät "sitten kun" -elämää. "Olen onnellinen sitten, kun minulla on sitä ja tätä ja tuota". Voi kuitenkin käydä niin, ettei sellaista päivää koskaan tule. Minäkin olen ollut "sitten kun" -ihminen, kunnes sairastuin äkillisesti ja vakavasti. En mä silloin miettinyt, mitä kaikkea olen elämässäni tehnyt vaan mitä kaikkea olin jättänyt tekemättä. Tekemättä siksi, että olin odottanut "sitten kun" -päivää. Kun aloin elää tässä ja nyt, olen ollut onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.