Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.
Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.
Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.
Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.
Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni.
Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen
Joskus yksinäisyyden syy onkin, että odotukset ja toiveet eivät täyty. Koetaan, että kaikista tärkein puuttuu ja kun se puuttuu, mikään muu ei tunnu riittävältä.
Totta, mutta joskus niitä oikeasti merkittäviä asioita kannattaa yrittää etsiä elämäänsä jopa vuosien ajan. Onnellinen elämä ei välttämättä ole se, jossa on vain tyydytty johonkin vastaan osuneeseen asiaan, tuntui se hyvältä tai ei.
Mutta onnellista elämää ei ole sekään, että vuosien ajan odottaa löytävänsä jonkun toisen ihmisen, joka tekee elämästä onnellisen. Tai jonkun yksittäisen asian. Elämä on tässä ja nyt, ei "sitten kun". Valitettavan paljon on ihmisiä, jotka elävät "sitten kun" -elämää. "Olen onnellinen sitten, kun minulla on sitä ja tätä ja tuota". Voi kuitenkin käydä niin, ettei sellaista päivää koskaan tule. Minäkin olen ollut "sitten kun" -ihminen, kunnes sairastuin äkillisesti ja vakavasti. En mä silloin miettinyt, mitä kaikkea olen elämässäni tehnyt vaan mitä kaikkea olin jättänyt tekemättä. Tekemättä siksi, että olin odottanut "sitten kun" -päivää. Kun aloin elää tässä ja nyt, olen ollut onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Tämän moni huomaa vasta vanhana. Kun koko elämä on vältelty turhia ihmisiä,jotka on kavereita ja syytetty seurallisia ihmisiä itsekkäiksi sukanvaihtajiksi, jotka ei välitä aidoista ihmisistä, huomataan, että olisi ehkä kannattanut tutustua niihin tuttuihinkin ja kavereihin.
Kun sitä ainoaa oikeaa ystävää ei tullutkaan vastaan, joka olisi seisonut rinnalla loppuelämän ja täyttänyt kaikki toiveet. Sillä itsekkäällä paskiaisella, jolla oli paljon tuttuja, vanhanakin pitää tutut yhteyttä ja on sosiaalista elämää ja kavereita. Ei tarvitse yksin kykkiä kotona odottamassa kotipalvelua, vaan voi vielä sillä koukkuisella, reumaattisella sormella nakutella viestejä niille tutuille ja kavereille siinä odotellessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.
Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.
Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.
Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.
Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni.
Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen
Joskus yksinäisyyden syy onkin, että odotukset ja toiveet eivät täyty. Koetaan, että kaikista tärkein puuttuu ja kun se puuttuu, mikään muu ei tunnu riittävältä.
Totta, mutta joskus niitä oikeasti merkittäviä asioita kannattaa yrittää etsiä elämäänsä jopa vuosien ajan. Onnellinen elämä ei välttämättä ole se, jossa on vain tyydytty johonkin vastaan osuneeseen asiaan, tuntui se hyvältä tai ei.
Mutta onnellista elämää ei ole sekään, että vuosien ajan odottaa löytävänsä jonkun toisen ihmisen, joka tekee elämästä onnellisen. Tai jonkun yksittäisen asian. Elämä on tässä ja nyt, ei "sitten kun". Valitettavan paljon on ihmisiä, jotka elävät "sitten kun" -elämää. "Olen onnellinen sitten, kun minulla on sitä ja tätä ja tuota". Voi kuitenkin käydä niin, ettei sellaista päivää koskaan tule. Minäkin olen ollut "sitten kun" -ihminen, kunnes sairastuin äkillisesti ja vakavasti. En mä silloin miettinyt, mitä kaikkea olen elämässäni tehnyt vaan mitä kaikkea olin jättänyt tekemättä. Tekemättä siksi, että olin odottanut "sitten kun" -päivää. Kun aloin elää tässä ja nyt, olen ollut onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Tämän moni huomaa vasta vanhana. Kun koko elämä on vältelty turhia ihmisiä,jotka on kavereita ja syytetty seurallisia ihmisiä itsekkäiksi sukanvaihtajiksi, jotka ei välitä aidoista ihmisistä, huomataan, että olisi ehkä kannattanut tutustua niihin tuttuihinkin ja kavereihin.
Kun sitä ainoaa oikeaa ystävää ei tullutkaan vastaan, joka olisi seisonut rinnalla loppuelämän ja täyttänyt kaikki toiveet. Sillä itsekkäällä paskiaisella, jolla oli paljon tuttuja, vanhanakin pitää tutut yhteyttä ja on sosiaalista elämää ja kavereita. Ei tarvitse yksin kykkiä kotona odottamassa kotipalvelua, vaan voi vielä sillä koukkuisella, reumaattisella sormella nakutella viestejä niille tutuille ja kavereille siinä odotellessaan.
Ihan kiva kärjistys. Ihmiset elävät aika erilaiset elämät. Itse luultavasti lähden eutanasian avulla siinä vaiheessa, kun olen tästä kaikesta saanut tarpeekseni.
Vierailija kirjoitti:
Olen pettynyt yhteen "ystävääni". Monta vuotta luulin olevani hänen ystävänsä. Tuin ja kuuntelin ja autoin, kun mies pieksi häntä ja hän tarvitsi keskellä yötä yöpaikkaa lasten kanssa. Tuin eron lävitse ja autoin uuden asunnon etsimisessä ja lapset olivat paljon meillä hoidossa.
Mutta olinkin se turha ihmissuhde, joka ei edennyt aitoon tosiystävyyteen ja minut heivattiin turhana pois. Tämä "ystävä" teki selväksi sen, että ystävyytemme ei ole päätynyt siihen kliimaksiin, mitä hän odottaa.
Tuntui aika surkealta kuulla olevansa vuosikausia se turha ihminen, jonka ystävyyttä testattiin, sopisinko hänelle tosiystäväksi ja tajuta, että ne yhteiset vuodet olikin vain testausta, olenko turha. Ja turhaksi ihmissuhteeksihan minut todettiin.
Sanoiko hän sen suoraan? :O
Olen myös surullinen yhdestä ystävästäni. Olemme tunteneet teineistä asti ja elämää on eletty molemmat opiskellen, työtä tehden j on siinä perhettäkin perustettu. Tavattiin kuitenkin silloin tällöin ja juttu jatkui mihin viimeksi jäi. Hän on oike valon pilkahdus. Nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana ystävyys on hiipunut. Hän elää hienostorouvan elämää ja minä olen vähän eri kategoriassa. Surullista. Aina kun tavataan joka kerta puhutaan kuinka ihanaa taas oli. Olen kuitenkin laittanut ystävyytemme testiin koska minä olen aina se yhteyden ottaja. Eipä ole hänestä kuulunut ja annan sen niin ollakin. Joskus olin ymmärtäväinen kodka hän eli perheensä ruuhkavuosia ja minun lapsen i ovat isompia. Nyt hänellä ei ole sekään syynä. No, hänen intressinsä ovat muualla ja tietysti yritän olla onnellinen hänen puolestaan
Nämä yksinäiset Maijat paasaavat, että he eivät ota elämäänsä turhia ihmisiä. Siksi he eivät välitä muista kuin niistä yhdestä tai kahdesta ystävästä. He eivät halua tuhlata arvokasta aikaa muihin tuttuihin.
Eikö se ole aika itsekästä. He kääntävät selän heihin tutustumista haluaviin ihmisiin, koska eivät koe klikkiä.
Mutta jos joku ei soittele heille, itkevät, että miksi se ei vastaa. No ihan samalla tavalla hän voi ajatella, että ei tarvitse sinua ja olet vain kaveri ja hän ei halua tuhlata aikaansa sinuun turhaan, kun ei ole klikkiä ja et ole se ainoa aito tosiystävä.
Minusta nämä yksinäiset ihmiset vaikuttaa aika itsekkäiltä. He käyttävät vain ihmisiä testatakseen, onko tuo tarpeeksi hyvä minulle. Kun ei ole, niin se on turha ajankulu vain, ei muuta kuin viemäriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pettynyt yhteen "ystävääni". Monta vuotta luulin olevani hänen ystävänsä. Tuin ja kuuntelin ja autoin, kun mies pieksi häntä ja hän tarvitsi keskellä yötä yöpaikkaa lasten kanssa. Tuin eron lävitse ja autoin uuden asunnon etsimisessä ja lapset olivat paljon meillä hoidossa.
Mutta olinkin se turha ihmissuhde, joka ei edennyt aitoon tosiystävyyteen ja minut heivattiin turhana pois. Tämä "ystävä" teki selväksi sen, että ystävyytemme ei ole päätynyt siihen kliimaksiin, mitä hän odottaa.
Tuntui aika surkealta kuulla olevansa vuosikausia se turha ihminen, jonka ystävyyttä testattiin, sopisinko hänelle tosiystäväksi ja tajuta, että ne yhteiset vuodet olikin vain testausta, olenko turha. Ja turhaksi ihmissuhteeksihan minut todettiin.
Sanoiko hän sen suoraan? :O
No aika suoraan, kun olimme baarissa ja hän oli ottanut muutaman viinilasillisen. Oli kuulemma löytänyt aidon ystävän ja ei kokenut minua oikeaksi ystäväksi, joka jaksaa seisoa hänen rinnallaan. Joten parempi, että en soittele enää, enkä pidä yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.
Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.
Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.
Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.
Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni.
Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen
Joskus yksinäisyyden syy onkin, että odotukset ja toiveet eivät täyty. Koetaan, että kaikista tärkein puuttuu ja kun se puuttuu, mikään muu ei tunnu riittävältä.
Totta, mutta joskus niitä oikeasti merkittäviä asioita kannattaa yrittää etsiä elämäänsä jopa vuosien ajan. Onnellinen elämä ei välttämättä ole se, jossa on vain tyydytty johonkin vastaan osuneeseen asiaan, tuntui se hyvältä tai ei.
Mutta onnellista elämää ei ole sekään, että vuosien ajan odottaa löytävänsä jonkun toisen ihmisen, joka tekee elämästä onnellisen. Tai jonkun yksittäisen asian. Elämä on tässä ja nyt, ei "sitten kun". Valitettavan paljon on ihmisiä, jotka elävät "sitten kun" -elämää. "Olen onnellinen sitten, kun minulla on sitä ja tätä ja tuota". Voi kuitenkin käydä niin, ettei sellaista päivää koskaan tule. Minäkin olen ollut "sitten kun" -ihminen, kunnes sairastuin äkillisesti ja vakavasti. En mä silloin miettinyt, mitä kaikkea olen elämässäni tehnyt vaan mitä kaikkea olin jättänyt tekemättä. Tekemättä siksi, että olin odottanut "sitten kun" -päivää. Kun aloin elää tässä ja nyt, olen ollut onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Minulla on aika vahva kuolemanpelko, joka lähes joka päivä saa miettimään elänkö elämääni riittävän hyvin vai en, olenko riittävästi läsnä tässä ja nyt. Yksinäisyyden pelostani huolimatta olen todella tyytyväinen siihen, että olen osannut sanoa joillekin huonoille ihmissuhteille "kiitos ei" tietämättä sitä tuleeko tilalle jotain parempaa vai ei.
Voi olla, että kuolemanpelkosi estää sua olemasta onnellinen. Joudut päivittäin miettimään, elätkö elämääsi riittävän hyvin. Mä en mieti, koska tuon tapahtuman jälkeen lakkasin miettimästä, miten elämää pitäisi elää tai mitä kaikkea mun pitäisi vielä tehdä. Entinen minäni olisi sairaalasängyssä maatessaan miettinyt, mitä teen sitten, kun pääsen kotiin. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että loppuelämäni koti saattoi olla sänky, jossa sillä hetkellä makasin, koska elinaikaa ei välttämättä ollut enää kuin muutama päivä. Totaalinen luopuminen oman elämänsä hallinnasta - jopa mahdollisuudesta vaihtaa asentoa - on varsin erikoinen kokemus. Sitä vaan makaa paikoillaan, katselee ympärilleen sen mitä pystyy ja kuuntelee ääniä, jotka kuuluvat jostain. Miettii, mitähän seuraavaksi tapahtuu, kuka tulee seuraavaksi huoneen ovesta sisään ja mitähän ruokaa sairaala tänään tarjoaa. Itse ei voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Ja sitten, kun huomaa voivansa liikuttaa varpaitaan, tuntee rehellisesti sanottuna lapsellista iloa heilutellessaan varpaitaan. Niitä heiluttelee, koska voi ja se on ainoa asia, mitä voi.
Tuon tapahtuman jälkeen olen joka ainoa päivä tehnyt asioita, isompia ja pienempia, joita voin tehdä ja jotka tuottavat mulle iloa. En mieti, teenkö ne oikein, täysillä tai hyvin tai pitäisikö mun tehdä jotain muuta. Suhtaudun niihin samalla tavalla kuin aikoinaan varpaiden heilutteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.
Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.
Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.
Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.
Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni.
Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen
Joskus yksinäisyyden syy onkin, että odotukset ja toiveet eivät täyty. Koetaan, että kaikista tärkein puuttuu ja kun se puuttuu, mikään muu ei tunnu riittävältä.
Totta, mutta joskus niitä oikeasti merkittäviä asioita kannattaa yrittää etsiä elämäänsä jopa vuosien ajan. Onnellinen elämä ei välttämättä ole se, jossa on vain tyydytty johonkin vastaan osuneeseen asiaan, tuntui se hyvältä tai ei.
Mutta onnellista elämää ei ole sekään, että vuosien ajan odottaa löytävänsä jonkun toisen ihmisen, joka tekee elämästä onnellisen. Tai jonkun yksittäisen asian. Elämä on tässä ja nyt, ei "sitten kun". Valitettavan paljon on ihmisiä, jotka elävät "sitten kun" -elämää. "Olen onnellinen sitten, kun minulla on sitä ja tätä ja tuota". Voi kuitenkin käydä niin, ettei sellaista päivää koskaan tule. Minäkin olen ollut "sitten kun" -ihminen, kunnes sairastuin äkillisesti ja vakavasti. En mä silloin miettinyt, mitä kaikkea olen elämässäni tehnyt vaan mitä kaikkea olin jättänyt tekemättä. Tekemättä siksi, että olin odottanut "sitten kun" -päivää. Kun aloin elää tässä ja nyt, olen ollut onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Minulla on aika vahva kuolemanpelko, joka lähes joka päivä saa miettimään elänkö elämääni riittävän hyvin vai en, olenko riittävästi läsnä tässä ja nyt. Yksinäisyyden pelostani huolimatta olen todella tyytyväinen siihen, että olen osannut sanoa joillekin huonoille ihmissuhteille "kiitos ei" tietämättä sitä tuleeko tilalle jotain parempaa vai ei.
Voi olla, että kuolemanpelkosi estää sua olemasta onnellinen. Joudut päivittäin miettimään, elätkö elämääsi riittävän hyvin. Mä en mieti, koska tuon tapahtuman jälkeen lakkasin miettimästä, miten elämää pitäisi elää tai mitä kaikkea mun pitäisi vielä tehdä. Entinen minäni olisi sairaalasängyssä maatessaan miettinyt, mitä teen sitten, kun pääsen kotiin. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että loppuelämäni koti saattoi olla sänky, jossa sillä hetkellä makasin, koska elinaikaa ei välttämättä ollut enää kuin muutama päivä. Totaalinen luopuminen oman elämänsä hallinnasta - jopa mahdollisuudesta vaihtaa asentoa - on varsin erikoinen kokemus. Sitä vaan makaa paikoillaan, katselee ympärilleen sen mitä pystyy ja kuuntelee ääniä, jotka kuuluvat jostain. Miettii, mitähän seuraavaksi tapahtuu, kuka tulee seuraavaksi huoneen ovesta sisään ja mitähän ruokaa sairaala tänään tarjoaa. Itse ei voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Ja sitten, kun huomaa voivansa liikuttaa varpaitaan, tuntee rehellisesti sanottuna lapsellista iloa heilutellessaan varpaitaan. Niitä heiluttelee, koska voi ja se on ainoa asia, mitä voi.
Tuon tapahtuman jälkeen olen joka ainoa päivä tehnyt asioita, isompia ja pienempia, joita voin tehdä ja jotka tuottavat mulle iloa. En mieti, teenkö ne oikein, täysillä tai hyvin tai pitäisikö mun tehdä jotain muuta. Suhtaudun niihin samalla tavalla kuin aikoinaan varpaiden heilutteluun.
Lähtökohtaisesti koen itseni onnelliseksi. Koen joka päivä onnen hetkiä. Kuolemanpelko liittyy traumoihin. Ne eivät pilaa elämää, mutta heittävät siihen ajoittain synkkiä varjoja. Elän eri hetkinä eri paikoissa ja ajoissa. Ja tämä hiukan eristää minua muista ihmisistä, koska äärimmäisen harvoin viitsin kovin paljon muiden kanssa menneistä puhua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.
Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.
Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.
Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.
Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni.
Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen
Joskus yksinäisyyden syy onkin, että odotukset ja toiveet eivät täyty. Koetaan, että kaikista tärkein puuttuu ja kun se puuttuu, mikään muu ei tunnu riittävältä.
Totta, mutta joskus niitä oikeasti merkittäviä asioita kannattaa yrittää etsiä elämäänsä jopa vuosien ajan. Onnellinen elämä ei välttämättä ole se, jossa on vain tyydytty johonkin vastaan osuneeseen asiaan, tuntui se hyvältä tai ei.
Mutta onnellista elämää ei ole sekään, että vuosien ajan odottaa löytävänsä jonkun toisen ihmisen, joka tekee elämästä onnellisen. Tai jonkun yksittäisen asian. Elämä on tässä ja nyt, ei "sitten kun". Valitettavan paljon on ihmisiä, jotka elävät "sitten kun" -elämää. "Olen onnellinen sitten, kun minulla on sitä ja tätä ja tuota". Voi kuitenkin käydä niin, ettei sellaista päivää koskaan tule. Minäkin olen ollut "sitten kun" -ihminen, kunnes sairastuin äkillisesti ja vakavasti. En mä silloin miettinyt, mitä kaikkea olen elämässäni tehnyt vaan mitä kaikkea olin jättänyt tekemättä. Tekemättä siksi, että olin odottanut "sitten kun" -päivää. Kun aloin elää tässä ja nyt, olen ollut onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Minulla on aika vahva kuolemanpelko, joka lähes joka päivä saa miettimään elänkö elämääni riittävän hyvin vai en, olenko riittävästi läsnä tässä ja nyt. Yksinäisyyden pelostani huolimatta olen todella tyytyväinen siihen, että olen osannut sanoa joillekin huonoille ihmissuhteille "kiitos ei" tietämättä sitä tuleeko tilalle jotain parempaa vai ei.
Voi olla, että kuolemanpelkosi estää sua olemasta onnellinen. Joudut päivittäin miettimään, elätkö elämääsi riittävän hyvin. Mä en mieti, koska tuon tapahtuman jälkeen lakkasin miettimästä, miten elämää pitäisi elää tai mitä kaikkea mun pitäisi vielä tehdä. Entinen minäni olisi sairaalasängyssä maatessaan miettinyt, mitä teen sitten, kun pääsen kotiin. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että loppuelämäni koti saattoi olla sänky, jossa sillä hetkellä makasin, koska elinaikaa ei välttämättä ollut enää kuin muutama päivä. Totaalinen luopuminen oman elämänsä hallinnasta - jopa mahdollisuudesta vaihtaa asentoa - on varsin erikoinen kokemus. Sitä vaan makaa paikoillaan, katselee ympärilleen sen mitä pystyy ja kuuntelee ääniä, jotka kuuluvat jostain. Miettii, mitähän seuraavaksi tapahtuu, kuka tulee seuraavaksi huoneen ovesta sisään ja mitähän ruokaa sairaala tänään tarjoaa. Itse ei voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Ja sitten, kun huomaa voivansa liikuttaa varpaitaan, tuntee rehellisesti sanottuna lapsellista iloa heilutellessaan varpaitaan. Niitä heiluttelee, koska voi ja se on ainoa asia, mitä voi.
Tuon tapahtuman jälkeen olen joka ainoa päivä tehnyt asioita, isompia ja pienempia, joita voin tehdä ja jotka tuottavat mulle iloa. En mieti, teenkö ne oikein, täysillä tai hyvin tai pitäisikö mun tehdä jotain muuta. Suhtaudun niihin samalla tavalla kuin aikoinaan varpaiden heilutteluun.
Lähtökohtaisesti koen itseni onnelliseksi. Koen joka päivä onnen hetkiä. Kuolemanpelko liittyy traumoihin. Ne eivät pilaa elämää, mutta heittävät siihen ajoittain synkkiä varjoja. Elän eri hetkinä eri paikoissa ja ajoissa. Ja tämä hiukan eristää minua muista ihmisistä, koska äärimmäisen harvoin viitsin kovin paljon muiden kanssa menneistä puhua.
Oletko hakenut ammattiapua kuolemanpelkoosi? Mietin vaan, että sulla voi olla posttraumaattinen stressireaktio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kysyi aiemmin, olemmeko tunteneet itsemme yksinäiseksi. Olen muistaakseni joskus 70-luvulla, kun 11 vuotiaana yritin kaverustua yhteen tyttöön, joka oli luokan suosituimpia. Tungin hänen luokseen ja kävin koputtelemassa ovelle ja pyysin kylään. Ihmettelin, kun en saanut vastakaikua ja silloin tunsin itseni yksinäiseksi, kun tämä luokan suosituin tyttö ei alkanut ystäväkseni.
Sen jälkeen ei ole sellaista oloa ollut. Koska en odota ihmissuhteilta oletusarvoisesti ja ennakkoon, että ne päätyvät johonkin ja tutustun vain hyödyllisiin ihmisiin, joiden kanssa juttu etenee johonkin päätepisteeseen ja sitten ollaan onnellisia.
Olen ollut pitkiäkin aikoja elämässäni ilman ns. ystäviä (jos siis ystävyyden kriteerit on näitä, mitä täällä kerrotaan uskotumisesta ja yhteydenpidosta yms). Mutta en ole tuntenut silti itseäni yksinäiseksi.
Nykyään olen näitä ikäviä ihmisiä joidenkin mielestä, jotka tykkää somesta ja viestittelystä sitä kautta. Olen lankapuhelinnuorisoa, joka vastasi puhelimeen, kun oli kotona. Nyt kun tulen salilta tai olen kaupassa tms. soi puhelin. En pysty ja halua siihen vastata. Mutta koska kännykkäaikana näkyy soittaja, odotetaan, että se soittaa takaisin. Jos ei soita, loukkaannutaan. Viestit ovat helpompia. Voin vastata niihin, kun on aikaa. Joko lyhyemmin tai sitten pidemmin.
Fb nyt alkaa olla menneen talven lumia. Mutta minulle riitti kiirevuosina oikein oivallisesti yhteydenpidot fb.n kautta. Lisäksi tuli sitä kautta löydettyä monia uusiakin tuttuja eri ryhmien kautta. Mutta heiltäkään en koskaan ole odottanut mitään, että tämä jatkuu jonkun kaavan mukaan ja etenee määränpäähän, muuten olet turha ihminen. Turhia ihmisiä ei ole ympärilläni.
Siksi kai en ole kuin kerran 11-vuotiaana kokenut olevani yksinäinen
Joskus yksinäisyyden syy onkin, että odotukset ja toiveet eivät täyty. Koetaan, että kaikista tärkein puuttuu ja kun se puuttuu, mikään muu ei tunnu riittävältä.
Totta, mutta joskus niitä oikeasti merkittäviä asioita kannattaa yrittää etsiä elämäänsä jopa vuosien ajan. Onnellinen elämä ei välttämättä ole se, jossa on vain tyydytty johonkin vastaan osuneeseen asiaan, tuntui se hyvältä tai ei.
Mutta onnellista elämää ei ole sekään, että vuosien ajan odottaa löytävänsä jonkun toisen ihmisen, joka tekee elämästä onnellisen. Tai jonkun yksittäisen asian. Elämä on tässä ja nyt, ei "sitten kun". Valitettavan paljon on ihmisiä, jotka elävät "sitten kun" -elämää. "Olen onnellinen sitten, kun minulla on sitä ja tätä ja tuota". Voi kuitenkin käydä niin, ettei sellaista päivää koskaan tule. Minäkin olen ollut "sitten kun" -ihminen, kunnes sairastuin äkillisesti ja vakavasti. En mä silloin miettinyt, mitä kaikkea olen elämässäni tehnyt vaan mitä kaikkea olin jättänyt tekemättä. Tekemättä siksi, että olin odottanut "sitten kun" -päivää. Kun aloin elää tässä ja nyt, olen ollut onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Minulla on aika vahva kuolemanpelko, joka lähes joka päivä saa miettimään elänkö elämääni riittävän hyvin vai en, olenko riittävästi läsnä tässä ja nyt. Yksinäisyyden pelostani huolimatta olen todella tyytyväinen siihen, että olen osannut sanoa joillekin huonoille ihmissuhteille "kiitos ei" tietämättä sitä tuleeko tilalle jotain parempaa vai ei.
Voi olla, että kuolemanpelkosi estää sua olemasta onnellinen. Joudut päivittäin miettimään, elätkö elämääsi riittävän hyvin. Mä en mieti, koska tuon tapahtuman jälkeen lakkasin miettimästä, miten elämää pitäisi elää tai mitä kaikkea mun pitäisi vielä tehdä. Entinen minäni olisi sairaalasängyssä maatessaan miettinyt, mitä teen sitten, kun pääsen kotiin. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että loppuelämäni koti saattoi olla sänky, jossa sillä hetkellä makasin, koska elinaikaa ei välttämättä ollut enää kuin muutama päivä. Totaalinen luopuminen oman elämänsä hallinnasta - jopa mahdollisuudesta vaihtaa asentoa - on varsin erikoinen kokemus. Sitä vaan makaa paikoillaan, katselee ympärilleen sen mitä pystyy ja kuuntelee ääniä, jotka kuuluvat jostain. Miettii, mitähän seuraavaksi tapahtuu, kuka tulee seuraavaksi huoneen ovesta sisään ja mitähän ruokaa sairaala tänään tarjoaa. Itse ei voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Ja sitten, kun huomaa voivansa liikuttaa varpaitaan, tuntee rehellisesti sanottuna lapsellista iloa heilutellessaan varpaitaan. Niitä heiluttelee, koska voi ja se on ainoa asia, mitä voi.
Tuon tapahtuman jälkeen olen joka ainoa päivä tehnyt asioita, isompia ja pienempia, joita voin tehdä ja jotka tuottavat mulle iloa. En mieti, teenkö ne oikein, täysillä tai hyvin tai pitäisikö mun tehdä jotain muuta. Suhtaudun niihin samalla tavalla kuin aikoinaan varpaiden heilutteluun.
Lähtökohtaisesti koen itseni onnelliseksi. Koen joka päivä onnen hetkiä. Kuolemanpelko liittyy traumoihin. Ne eivät pilaa elämää, mutta heittävät siihen ajoittain synkkiä varjoja. Elän eri hetkinä eri paikoissa ja ajoissa. Ja tämä hiukan eristää minua muista ihmisistä, koska äärimmäisen harvoin viitsin kovin paljon muiden kanssa menneistä puhua.
Oletko hakenut ammattiapua kuolemanpelkoosi? Mietin vaan, että sulla voi olla posttraumaattinen stressireaktio.
Ei ole enää tätä diagnoosia ja pahin oireilu on mennyt ohi, kiitos ammattiavun ja ajan kulumisen. En vain siltikään ole vielä täysin oireeton. Nykyisin käyn ahdistuneisuushäiriön takia keskustelemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pettynyt yhteen "ystävääni". Monta vuotta luulin olevani hänen ystävänsä. Tuin ja kuuntelin ja autoin, kun mies pieksi häntä ja hän tarvitsi keskellä yötä yöpaikkaa lasten kanssa. Tuin eron lävitse ja autoin uuden asunnon etsimisessä ja lapset olivat paljon meillä hoidossa.
Mutta olinkin se turha ihmissuhde, joka ei edennyt aitoon tosiystävyyteen ja minut heivattiin turhana pois. Tämä "ystävä" teki selväksi sen, että ystävyytemme ei ole päätynyt siihen kliimaksiin, mitä hän odottaa.
Tuntui aika surkealta kuulla olevansa vuosikausia se turha ihminen, jonka ystävyyttä testattiin, sopisinko hänelle tosiystäväksi ja tajuta, että ne yhteiset vuodet olikin vain testausta, olenko turha. Ja turhaksi ihmissuhteeksihan minut todettiin.
Sanoiko hän sen suoraan? :O
No aika suoraan, kun olimme baarissa ja hän oli ottanut muutaman viinilasillisen. Oli kuulemma löytänyt aidon ystävän ja ei kokenut minua oikeaksi ystäväksi, joka jaksaa seisoa hänen rinnallaan. Joten parempi, että en soittele enää, enkä pidä yhteyttä.
Voi ei miten kamalaa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli pitkähkö vaihe, kun olin kyllästynyt kavereihini ja en halunnut soitella tai muuten ottaa yhteyttä. Syynä pettyminen heihin ja yleensä ihmisiin. Alkoi tuntua, että ihmiset ovat pääsääntöisesti inhottavan itsekkäitä, hyväksikäyttäviä, vahingoniloisia, kiinnostuneita vain omista asioistaan tai toisen asioista vain siinä määrin kun siitä on jotain iloa ja hyötyä heille itselleen. Pahimpia oli ne kaverit, jotka innokkaimmin piti yhteyttä. Näin musta tuli juuri sellainen huono kaveri joka ei soita eikä ota yhteyttä.
Olen myöhemmin tehnyt sen linjauksen, että lähelläni pidän vain tietyt lähisukulaiset (omat lapseni, vanhempani yms) sekä ystävistä harvoja valittuja helmiä, jotka oikeasti ovat vilpittömän hyväntahtoisia ja kiinnostuneita minusta. Näitä on harvassa. Siispä suurin osa nyt jää sellaiselle tasolle, että voidaan kyllä harvakseltaan viestitellä ja käydä vaikka leffassa tai kahvilla, mutta kovin lähelle en enää päästä. Sori nyt vaan.
Mitä olen ollut huomaavinani, niin aika moni kypsään ja aikuiseen ikään ehtinyt on tehnyt saman päätöksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3. Todellinen ystävä hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.
Myrkyllinen ystävä yrittää hallita ja muuttaa sinua. Et ole ikinä riittävä, vaikka täyttäisit jokaisen hänen toiveistaan.
5. Todellinen ystävä saa sinusta esiin parhaat puolesi.
Myrkyllinen ystävä saa sinusta esiin huonoimmat puolesi. Alat ehkä huomaamatta vähätellä itseäsi ja vältellä hyvien uutisten kertomista.
Mielestäni nämä kohdat eivät pidä läheskään aina paikkaansa. Se ei ole myrkyllisyyttä, jos huomauttaa, ehkä toistuvastikin, toisen ikävistä ja loukkaavista teoista. Se on pyrkimystä pitää puolensa ja kertoa omista tarpeistaan. Toiveita saa olla, ja on yksioikoista sanoa, että kuitenkaan toinen ei riitä.
Kohdasta viisi taas sanoisin, että en tiedä, onko ystävän tehtävä saada esille toisesta hyviä tai huonoja puolia. Henkilö on itse vastuussa itsestään. Usein kuulee, että "SINUN takiasi minä tulin vihaiseksi". Ei, vaan henkilö vihastui ihan itse.
Olen eri mieltä. Kyllä muilla on vastuuta asioista, joita he tekevät toisille ja siitä syntyvistä reaktioista. Ajattele vaikka kuinka joku kaataisi toisen päälle kiuhuvaa vettä. Kohde tuntisi tietenkin suurta kipua. Onko uhri silloin vastuussa omasta kivustaan? Voisiko hän yrittää reagoida toisin? Tuntea vaikka mielihyvää, vaikka aivoihin johtavat hermot pakottavat tuntemaan kipua?
Kyllä tekijä on vastuussa teoistaan ja nämä teot aiheuttavat reaktion, kuten vaikka surun tai vihan. Ja kyllä tekijän pitäisi kyetä ymmärtämään se, eikä puolustautua raukkamaisesti sen taakse, että jokainen on vastuussa omasta reaktiostaan, kuten vaikka vihasta.
Eli jos tökit karhua kepillä ja karhu suuttuu ja syö sinut, niin voit katsoa peiliin.
Taidetaan mallailla mielessämme vähän erilaisia tilanteita.
Mutta se vähän, mitä filosofiaa olen lukenut, niin minun ymmärtääkseni reaktiosta vastuu on aina reagoijalla (ainakin jonkin teorian mukaan), vaikka se kuulostaisi joskus inhottavaltakin. Esim. jos toinen valehtelee, niin kyllähän se loukkaa, mutta aina itse voi valita, miten silti toimii. Tavallaan tuossa on ajatuksena se, että sillä toisella ei ole niin paljon valtaa sinuun, että voisi määrätä, miten käyttäydyt. Olen valitettavasti hukannut aiheesta hyvän linkin, jossa asiaa selitettiin.
Minusta kipureaktio ei ole nyt oikein hyvä esimerkki, koska sillehän ihminen ei oikein voi mitään, kuten ei myöskään esim. nälän tuntemukselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli pitkähkö vaihe, kun olin kyllästynyt kavereihini ja en halunnut soitella tai muuten ottaa yhteyttä. Syynä pettyminen heihin ja yleensä ihmisiin. Alkoi tuntua, että ihmiset ovat pääsääntöisesti inhottavan itsekkäitä, hyväksikäyttäviä, vahingoniloisia, kiinnostuneita vain omista asioistaan tai toisen asioista vain siinä määrin kun siitä on jotain iloa ja hyötyä heille itselleen. Pahimpia oli ne kaverit, jotka innokkaimmin piti yhteyttä. Näin musta tuli juuri sellainen huono kaveri joka ei soita eikä ota yhteyttä.
Olen myöhemmin tehnyt sen linjauksen, että lähelläni pidän vain tietyt lähisukulaiset (omat lapseni, vanhempani yms) sekä ystävistä harvoja valittuja helmiä, jotka oikeasti ovat vilpittömän hyväntahtoisia ja kiinnostuneita minusta. Näitä on harvassa. Siispä suurin osa nyt jää sellaiselle tasolle, että voidaan kyllä harvakseltaan viestitellä ja käydä vaikka leffassa tai kahvilla, mutta kovin lähelle en enää päästä. Sori nyt vaan.
Mitä olen ollut huomaavinani, niin aika moni kypsään ja aikuiseen ikään ehtinyt on tehnyt saman päätöksen.
Hyvä kirjoitus! Aika usein ajatellaan, että yksinäinen tai se, joka yksipuolisesti joutuu pitämään yhteyttä, olisi jotenkin erityisen ihana, avulias, luotettava ja kaikin puolin helmi ystävänä. Totuus on kuitenkin usein ihan toinen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli pitkähkö vaihe, kun olin kyllästynyt kavereihini ja en halunnut soitella tai muuten ottaa yhteyttä. Syynä pettyminen heihin ja yleensä ihmisiin. Alkoi tuntua, että ihmiset ovat pääsääntöisesti inhottavan itsekkäitä, hyväksikäyttäviä, vahingoniloisia, kiinnostuneita vain omista asioistaan tai toisen asioista vain siinä määrin kun siitä on jotain iloa ja hyötyä heille itselleen. Pahimpia oli ne kaverit, jotka innokkaimmin piti yhteyttä. Näin musta tuli juuri sellainen huono kaveri joka ei soita eikä ota yhteyttä.
Olen myöhemmin tehnyt sen linjauksen, että lähelläni pidän vain tietyt lähisukulaiset (omat lapseni, vanhempani yms) sekä ystävistä harvoja valittuja helmiä, jotka oikeasti ovat vilpittömän hyväntahtoisia ja kiinnostuneita minusta. Näitä on harvassa. Siispä suurin osa nyt jää sellaiselle tasolle, että voidaan kyllä harvakseltaan viestitellä ja käydä vaikka leffassa tai kahvilla, mutta kovin lähelle en enää päästä. Sori nyt vaan.
Mitä olen ollut huomaavinani, niin aika moni kypsään ja aikuiseen ikään ehtinyt on tehnyt saman päätöksen.
Olen luisumassa samaan näin yli kolmekymppisenä. Kunhan vain löytyisi vielä ne pari helmeä miehen ja perheen lisäksi :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3. Todellinen ystävä hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.
Myrkyllinen ystävä yrittää hallita ja muuttaa sinua. Et ole ikinä riittävä, vaikka täyttäisit jokaisen hänen toiveistaan.
5. Todellinen ystävä saa sinusta esiin parhaat puolesi.
Myrkyllinen ystävä saa sinusta esiin huonoimmat puolesi. Alat ehkä huomaamatta vähätellä itseäsi ja vältellä hyvien uutisten kertomista.
Mielestäni nämä kohdat eivät pidä läheskään aina paikkaansa. Se ei ole myrkyllisyyttä, jos huomauttaa, ehkä toistuvastikin, toisen ikävistä ja loukkaavista teoista. Se on pyrkimystä pitää puolensa ja kertoa omista tarpeistaan. Toiveita saa olla, ja on yksioikoista sanoa, että kuitenkaan toinen ei riitä.
Kohdasta viisi taas sanoisin, että en tiedä, onko ystävän tehtävä saada esille toisesta hyviä tai huonoja puolia. Henkilö on itse vastuussa itsestään. Usein kuulee, että "SINUN takiasi minä tulin vihaiseksi". Ei, vaan henkilö vihastui ihan itse.
Olen eri mieltä. Kyllä muilla on vastuuta asioista, joita he tekevät toisille ja siitä syntyvistä reaktioista. Ajattele vaikka kuinka joku kaataisi toisen päälle kiuhuvaa vettä. Kohde tuntisi tietenkin suurta kipua. Onko uhri silloin vastuussa omasta kivustaan? Voisiko hän yrittää reagoida toisin? Tuntea vaikka mielihyvää, vaikka aivoihin johtavat hermot pakottavat tuntemaan kipua?
Kyllä tekijä on vastuussa teoistaan ja nämä teot aiheuttavat reaktion, kuten vaikka surun tai vihan. Ja kyllä tekijän pitäisi kyetä ymmärtämään se, eikä puolustautua raukkamaisesti sen taakse, että jokainen on vastuussa omasta reaktiostaan, kuten vaikka vihasta.
Eli jos tökit karhua kepillä ja karhu suuttuu ja syö sinut, niin voit katsoa peiliin.Narsistiset ihmiset usein mielellään vetoavat siihen, että toiset ihmiset ovat itse vastuussa siitä, miten heidän käytökseensä reagoivat. Sen sijaan he kokevat itse, että heillä on oikeus käyttäytyä hyvinkin asiattomasti muita kohtaan.
Jos näitä keittiöpsykologisia narsistikommentteja lähdetään heittelemään, niin minusta taas asia on nimenomaan toisin: narsistisia piirteitä omaava henkillö tai epävakaa ihminen pyrkii syyttelemään omasta pahastaolosta aina toisia. Muut tekevät hänestä vihaisen, ilkeän ja kaikkea mahdollista. Muutenhan hän olisi herranterttu, mutta muut pilaavat hänen elämänsä sanomalla vääriä sanoja ja tekemällä vääriä tekoja. Siispä suhteettomat raivokohtaukset ym. ovat täysin oikeutettuja, sillä muuthan tekivät väärin.
Tai ehkä sen kuitenkin oikeasti voi valita, onko muita syyttelevä raivokas ihmisolento, jolla itsehillintä on jotakuinkin nolla, vai kanavoiko aggrensa hieman maltillisemmin. Tunteethan ovat tunteita, mutta käytös on aina eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3. Todellinen ystävä hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.
Myrkyllinen ystävä yrittää hallita ja muuttaa sinua. Et ole ikinä riittävä, vaikka täyttäisit jokaisen hänen toiveistaan.
5. Todellinen ystävä saa sinusta esiin parhaat puolesi.
Myrkyllinen ystävä saa sinusta esiin huonoimmat puolesi. Alat ehkä huomaamatta vähätellä itseäsi ja vältellä hyvien uutisten kertomista.
Mielestäni nämä kohdat eivät pidä läheskään aina paikkaansa. Se ei ole myrkyllisyyttä, jos huomauttaa, ehkä toistuvastikin, toisen ikävistä ja loukkaavista teoista. Se on pyrkimystä pitää puolensa ja kertoa omista tarpeistaan. Toiveita saa olla, ja on yksioikoista sanoa, että kuitenkaan toinen ei riitä.
Kohdasta viisi taas sanoisin, että en tiedä, onko ystävän tehtävä saada esille toisesta hyviä tai huonoja puolia. Henkilö on itse vastuussa itsestään. Usein kuulee, että "SINUN takiasi minä tulin vihaiseksi". Ei, vaan henkilö vihastui ihan itse.
Olen eri mieltä. Kyllä muilla on vastuuta asioista, joita he tekevät toisille ja siitä syntyvistä reaktioista. Ajattele vaikka kuinka joku kaataisi toisen päälle kiuhuvaa vettä. Kohde tuntisi tietenkin suurta kipua. Onko uhri silloin vastuussa omasta kivustaan? Voisiko hän yrittää reagoida toisin? Tuntea vaikka mielihyvää, vaikka aivoihin johtavat hermot pakottavat tuntemaan kipua?
Kyllä tekijä on vastuussa teoistaan ja nämä teot aiheuttavat reaktion, kuten vaikka surun tai vihan. Ja kyllä tekijän pitäisi kyetä ymmärtämään se, eikä puolustautua raukkamaisesti sen taakse, että jokainen on vastuussa omasta reaktiostaan, kuten vaikka vihasta.
Eli jos tökit karhua kepillä ja karhu suuttuu ja syö sinut, niin voit katsoa peiliin.Narsistiset ihmiset usein mielellään vetoavat siihen, että toiset ihmiset ovat itse vastuussa siitä, miten heidän käytökseensä reagoivat. Sen sijaan he kokevat itse, että heillä on oikeus käyttäytyä hyvinkin asiattomasti muita kohtaan.
Jos näitä keittiöpsykologisia narsistikommentteja lähdetään heittelemään, niin minusta taas asia on nimenomaan toisin: narsistisia piirteitä omaava henkillö tai epävakaa ihminen pyrkii syyttelemään omasta pahastaolosta aina toisia. Muut tekevät hänestä vihaisen, ilkeän ja kaikkea mahdollista. Muutenhan hän olisi herranterttu, mutta muut pilaavat hänen elämänsä sanomalla vääriä sanoja ja tekemällä vääriä tekoja. Siispä suhteettomat raivokohtaukset ym. ovat täysin oikeutettuja, sillä muuthan tekivät väärin.
Tai ehkä sen kuitenkin oikeasti voi valita, onko muita syyttelevä raivokas ihmisolento, jolla itsehillintä on jotakuinkin nolla, vai kanavoiko aggrensa hieman maltillisemmin. Tunteethan ovat tunteita, mutta käytös on aina eri asia.
Joo, taistelunsa voi valita. Olen heittänyt itse mukahauskat piilovittuilijat pois elämästäni. Kyllästyin olemaan seurassa se ainoa aikuinen.
ootko kattonu et sun puhelin toimii ja on päällä ja ottaa vastaan puheluita?? ja sit et se ei oo äänettömällä. Onks sulla kavereita sit yhtään ei voi kaverit soittaa jos niitä ei ole. Laita johki numeroon textaria et soita nii sit joku varmaan soitaa sulle, tai soita johki asiakaspalveluun yms sieltä saat juttu seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pettynyt yhteen "ystävääni". Monta vuotta luulin olevani hänen ystävänsä. Tuin ja kuuntelin ja autoin, kun mies pieksi häntä ja hän tarvitsi keskellä yötä yöpaikkaa lasten kanssa. Tuin eron lävitse ja autoin uuden asunnon etsimisessä ja lapset olivat paljon meillä hoidossa.
Mutta olinkin se turha ihmissuhde, joka ei edennyt aitoon tosiystävyyteen ja minut heivattiin turhana pois. Tämä "ystävä" teki selväksi sen, että ystävyytemme ei ole päätynyt siihen kliimaksiin, mitä hän odottaa.
Tuntui aika surkealta kuulla olevansa vuosikausia se turha ihminen, jonka ystävyyttä testattiin, sopisinko hänelle tosiystäväksi ja tajuta, että ne yhteiset vuodet olikin vain testausta, olenko turha. Ja turhaksi ihmissuhteeksihan minut todettiin.
Sanoiko hän sen suoraan? :O
No aika suoraan, kun olimme baarissa ja hän oli ottanut muutaman viinilasillisen. Oli kuulemma löytänyt aidon ystävän ja ei kokenut minua oikeaksi ystäväksi, joka jaksaa seisoa hänen rinnallaan. Joten parempi, että en soittele enää, enkä pidä yhteyttä.
Voi ei miten kamalaa :(
Minulle on myös käynyt noin. Ihminen, jota olin pitänyt ystäväni vuosia, antoi kerran tulla oikein täyslaidallisen. Ei onneksi kasvotusten, mutta kuitenkin. Hän sanoi, ettei ole koskaan pitänyt minua aitona ystävänään, että minun kanssani on ollut välillä tosi kiusallista koska olen ollut sellainen ja tällainen (en enää muista sanatarkkaan mitä hän kirjoitti). Hänellä oli kuulemma ollut aina olo että arvostelen häntä, ja että olen oikeastaan aika moraaliton ja tehnyt vääriä valintoja elämässäni. Hän sanoi kaiken tämän ja enemmänkin, koska oli päättänyt ettei ole enää tossu eikä suostu siihen että häntä käsketään elämään ja tekemään asioita mitä hän ei halua.
Kaikki tämä lähti oudosta tilanteesta, jossa koin tulleeni loukatuksi. Kerroin että tämä on aika loukkaavaa käytöstä häneltä, ja siitä se sitten lähti.
Myöhemmin jouduin vastaavaan tilanteeseen uudelleen, kun sanoin että tämä ei ole ihan reilua minua kohtaan. Taas sain kuulla miten olen oikeastaan aika paska tyyppi ja että ei tarvitse edes moikata kun nähdään.
Ja ennen kuin kukaan irvileuka tulee sanomaan mitään peiliin katsomisesta, niin kyllä, olen sinne tuijotellut pitkään. Peili ei aina vain anna kaikkeen vastausta. Nyt olen tehnyt hiljaisen päätöksen olla yrittämättä sen kummempaa kenenkään kanssa. Elämässäni on ihmisiä lasten kautta, kun he ovat vielä sen verran pieniä että pitää sopia näkemisiä ja kyläilyjä. Joskus joku jää juttelemaan hetkeksi. Se on ok, muuten en elelen eläämäni perheeni kanssa (omani, vanhempieni kanssa ei voi olla tekemisissä. Ovat alkoholisteja).
Minulla on aika vahva kuolemanpelko, joka lähes joka päivä saa miettimään elänkö elämääni riittävän hyvin vai en, olenko riittävästi läsnä tässä ja nyt. Yksinäisyyden pelostani huolimatta olen todella tyytyväinen siihen, että olen osannut sanoa joillekin huonoille ihmissuhteille "kiitos ei" tietämättä sitä tuleeko tilalle jotain parempaa vai ei.