Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

no eihän ne sillon oo mitään kavereita mä ainakaa en kärsi yhtään saapahan olla rauhassa ja netistä löytää helposti seuraa sekä ihan kaupasta :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitänee varmaan sitten sanoa, että jos kaijat kerran normaalisti juttelevat ystävilleen diippejä, niin sitten on olemassa super-kaijojakin, jotka eivät puhu edes yli 30 vuoden jälkeen mitään syvällisempää tai eivät ota kantaa syvällisempiin aiheisiin. :D Vaan kiertelevät ja kaartelevat niitä ja ovat neutraaleina tyyppeinä mielistelemässä näin vähän kaikkia. 

Et varmaan kuulu tämän Kaijan ystäviin, vaan olet hänelle kaveri tai tuttava.

No, täytyy nyt sanoa, että ihan näin kyynisesti en sentään minäkään viitsisi lapsuudenystävästä ajatella, kun olemme kuitenkin yli 30 vuotta yhtä pitäneet. Erilaisia toki olemme, mutta rajansa kaikella. Järki käteen: on olemassa ihmisiä, jotka vain ovat yksityisiä ja eivät halua töräytellä mitään mielipiteitä monistakaan asioista. 

Mutta tekeekö se ihmisestä pinnallisen, ilkeän tai narsistin (kuten ketjussa on tällaisista ihmisistä sanottu)?

No, täytyy sanoa, että minä en kauheasti itse tykkää siitä, että aletaan pyöriskellä kuin puolukka jossakin, kun pitäisi sanoa oma selvä mielipide johonkin. Ei se niin vaikeata ole. En ole koskaan pystynyt itse samaistumaan siihen, että mikä siinä niin vaikeata on. Olen sitten tulkinnut juuri niin, että siinä on jokin pelko siitä, että joku voisi tykätä huonoa. Kyllä se vähän pinnallisen ihmisestä tekee, jos aina jää kakistelemaan, kun tulisi oma vuoro kertoa esim. omia poliittisia kantoja tai muita vastaavia näkemyksiä. Lisäksi voi olla myös niin, että tällaiset ihmiset eivät välitä toisten ns. hirveistäkään, toisia ihmisiä loukkaavista mielipiteistä. On se aika selkärangatonta ohittaa sellaiset vain olkia kohauttaen. Siinähän on juuri se koulukiusaamisenkin ydin: kävellä vain ohi, ehkä jopa vähä naurahtaen, eikä sanoa, että hei, sun toimintasi on perseestä. 

Okei, ymmärrän mitä tarkoitat. Mä olen erilainen kuin sinä. Esim läheisin ystäväni on muslimi, mutta me ihan tietoisesti vältämme sellaisia puheenaiheita, joissa arvomaailmamme törmää täysin (esim halal-teurastus). Hän kyllä tietää, että en jaa hänen elämänkatsomustaan ja minä tiedän, ettei hän jaa omaani. Meillä on kuitenkin lukematon määrä asioita, jotka yhdistävät meitä. Olet sikäli oikeassa, että vältän konflikteja näissä asioissa, mutta me pyrimmekin kunnioittamaan toistemme elämänkatsomusta. Mitä tulee muihin ihmisiin, niin tunnen kyllä monia idealisteja ja aika fanaattisiakin ihmisiä, joilla on kova tarve tuoda esille jotain agendaansa ja provosoida muita ihmisiä. Mä en lähde näihin provosointeihin mukaan. Voin keskustella politiikasta yleisellä tasolla ja eri näkökulmista (esim köyhät vs rikkaat), mutta useimmiten pidän omat poliittiset mielipiteeni ominani, koska olen huomannut, että osa ihmisistä hiiltyy, jos se mielipide ei olekaan sama kuin hänellä itsellään. Palkastani ja muusta varallisuudestani en halua puhua lainkaan, koska ikävä kyllä ne ovat asioita, jotka helposti aiheuttavat ennakkoluuloja ja siten  mutkistavat ihmissuhteita. En myöskään puhu omasta elämänkatsomuksestani kuin hyvin harvojen kanssa, mutta voin hyvin puhua monista eri uskonnoista ja niiden merkityksistä niihin uskoville. Ikävä kyllä usko ja elämänkatsomuskin ovat asioita, jotka saattavat saada toisen tuomitsemaan tai vähintään yrittämään käännyttää ja mä olen sitä shaissea kuunnellut joskus ihan kyllästymiseen asti. 

Joo. No mulla on monia vastaavia kavereita, mutta ovat hyvin länsimaalaistuneita. ;) Tai sitten ovat nykyään kristittyjä, jotka lyövät minua raamatulla päähän (hah!). Ollaan kuitenkin kränättykin tai kiistelty monista jutuista. No, ei niistä sen enempää, kun ei ole tarkoitus tehdä tästä mitään etnistä keskustelua, johon iskee moderointi. 

Mut joo, kuvasit tuossa edellä aika hyvin sellasen pinnallisen keskustelun. Tykkään faktoista, tieteestä ja objektiivisuudesta, mutta silti syvälliseen keskusteluun kuuluu mielestäni henkilökohtaisuuskin.  Ei pelkästään se, että luetellaan laista pykäliä tai mitä uutisissa on kerrottu yhteiskuntaluokkaerojen suurenemisesta. Voi tosiaan olla, että osa porukasta hiiltyy, jos sanoo niin tai näin, mutta ei sitä minusta kannata pelätä. Minä hiillyn vain oikeastaan siitä, jos ei perustele asioita. Joskus käy niin, että joku henkilö mielellään kuuntelee toisten salat, mutta sitten on itse hiljaa. Tämä on minusta vähän vapaamatkustamista. Ei toki muitakaan kukaan ole pakottanut sanomaan mitään. Joidenkin sitä keskustelua täytyy kuitenkin vähän vatkata, jotta siinä pysyy mielenkiinto. 

Mä taas tykkään mieluummin pohdiskella asioita monista eri näkökulmista kuin valita vain yksi eli oma mielipiteeni  ja alkaa perustelemaan sitä. Sitäpaitsi mielipiteenihän saattaa olla sama kuin toisella ja perustelutkin samat, joten mitäpä niitä perusteluja sitten toistamaan. 

Toisto ei haittaa, mutta senhän voi sanoa että olen samaa mieltä kuin tuo yksi. Moni ei sano edes sitä, vaan haluaa jäädä salamyhkäiseksi. 

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että mahdat olla aika vaativa luonne? Enkä tarkoita pahalla.

Mielestäni ketään ei voi vaatia kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita ei halua kertoa. Jos haluaa olla salamyhkäinen, niin sen pitäisi olla ihan ok.

Joo, olen sitäkin. Toisaalta tässä yhteydessä oli kuitenkin kyse toiveista eikä siitä, että menisi kuranssaamaan toista, jos tämä ei jotain sano. Keskusteluaiheita tällainen käytös valitettavasti rajaa reippaasti. 

Toki saa olla, mutta tässä olikin kai kyse siitä, mistä itse pitää ja mistä ei. Minkäs tekee, en ole salamyhkäisyyden ystävä, vaan keskustelujen, eivätkä ne oikein etene salamyhkäisyydellä. Toiseksi salamyhkäisyys on minusta monesti vähän sellaista, että sillä koitetaan nostaa itseä ikään kuin korkeammalle. Esim. joku voi todeta, että "minulla on menoa", mutta ei missään nimessä voi sanoa, että "minä menen salille". Mikä nyt on jo minusta melko naurettavaa tärkeilyä ja päähänpinttymää siitä, että "mut kun se meno ei vaan kuulu noille".

No se meno voi olla vaikka sitä, että haluaa kerrankin loikoilla sohvalla rauhassa ja lukea hyvää kirjaa. Kaikki ei ymmärrä tuollaisia kiireeitä ja jopa loukkaantuu siitä, että sohva houkuttaa enemmän kuin heidän seura, joten helpompi sanoa, että on menoa. :)

No niinpä, helpompi sanoa, mutta sehän on vähän huijausta. Koitetaan mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Minua ärsyttää, kun itse koittaa aina olla pilkun päälle rehellinen, niin tuntuu, että siitä lopulta kärsii vain itse! Kun ei kerran osaa ajatella, että tämä olisi nyt helpompaa minulle tehdä näin ja näin. Inhoan tällaisia pelejä. 

Kannattaa opettaa viljelemään valkoisia valheita tarvittaessa.

Minäkin olen opetellut: "Kiitos kutsusta, mutta olen valitettavasti sopinut muuta tuolle päivälle. Viettäkää mahtavat juhlat ja onnittelut päivänsankarille, nähdään toiste! :)"

Helpottaa elämää kummasti, kun pääsee niistä turhista kissanristiäisistä, mutta välit säilyy silti. En usko, että olen kenellekään niin merkittävä henkilö, että poissaoloni pilaisi juhlat - poislukien perhe ja lähimmät sukulaiset ja ystävät.

Sinua ei kohta enää kutsuta mihinkään, mutta sitä varmaan toivotkin?

Olet oikeassa, en juurikaan välitä juhlista. Näen ihmisiä mieluummin kahden kesken tai pienissä porukoissa, jolloin voi oikeasti vaihtaa kuulumiset. Enkä odota kakkukahveja, jos tuon lahjan tai kukan juhlien jälkeen, toisena päivänä.

Tälläiset kutsujen jälkeen erikseen poikkeavat ovat rasittavan itsekeskeisiä ihmisiä. He haluavat vain erityishuomiota. Eivät viitsi kunnioittaa juhlan aihetta, vaan tulevat kun lystäävät, täysin huolimatta siitä miten kiireistä isäntäväellä on.

Sanothan suoraan, jos et halua vieraita jälkikäteen? Kunnioitan sitä tietysti enkä tuppaudu! Itsekeskeisyydestä ei omalla kohdallani ole kyse, mutta jonkun toisen kohdalla voi olla.

Kohdallasi kyse on juuri itsekeskeisyydestä. Johon sinulla on tietenkin oikeus. Juhlien järjestäjä järjestää juhlat. Hän kutsuu paikalle sellaiset henkilöt, joiden kanssa haluaa juhlia. Hän valitsee ajan, joka sopii hänelle. Miettii juhlaan liittyvät asiat ja maksaa homman.

Jos sinä ajattelisit ei-itsekeskeisesti vaan vaikka juhlajärjestäjäkeskeisesti, saapuisit paikalle toivottuun aikaan. Miettisit mahdollisimman mieleisen lahjan vastaanottajan mielestä ja pitäisit juhlijaa keskipisteenä.

Nyt sen sijaan pohdit omia tunteitasi. Tykkäätkö sinä suurista vai pienistä ryhmistä. Kukkanen on sinusta kiva ja muutama päivä juhlien jälkeen on sinusta parempi ajankohta.

Jotta et nyt näyttäytyisi ihan itsekkäältä ja menisi turhaan, niin kysyt tietenkin etukäteen sopivatko ne SINUN suunnitelmasi juhlakalulle.

Olet todennäköisesti niin tottunut itsekeskeisyytesi, että ihmettelet miten joku muu voisi tehdä toisin. Ettei ensin mieti mikä itsestä tuntuu parhaimmalta ja toimi sen mukaan.

Oletko koskaan miettinyt miltä.jostain juhlan järjestäjältä mahtaa tuntua, kun "ystävät" miettivät hänen suurena päivänä kuinka heille on tärkeämpää saada olla pienryhmässä, sohva, salkkarit jne. kun saapua paikalle juhlimaan heille jotain tärkeää, johon on käytetty paljon aikaa ja voimia?

Mieti vaikka miltä monesta äidistä ja lapsesta tai vaikka 50-vuotis juhliaan viettävästä miehestä tuntuu, kun kohdalle osuu monta sinunlaista eikä juhliin saavu ketään? Luuletko, että joku kukkanen 3 päivän päästä merkitsee jotain enää?

Kiitos, pistit minut todella ajattelemaan!

Tunsin piston sydämessäni, mutta asiat eivät silti aina ole noin yksinkertaisia. Taustalla voi olla vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai muu terveyteen liittyvä asia. En kuitenkaan halua omaa tilannettani avata tämän enempää.

Kannattaisiko minun jatkossa suoraan kieltäytyä kaikista kutsuista ja unohtaa ne kukat ja lahjat kokonaan?

Etkö voi yksien juhlien vuoksi tsempata sen vertaa?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Mua kiinnostikin tietää, mitä tosiystävää kaipaava haluaa. Eli haluaako hän, että hänen tosiystävänsä pitää myös häntä tosiystävänään? Vai riittääkö, että hän on tosiystävälleen vain tavallinen ystävä tai että hänen tosiystävänsä ei pohdi tällaisia asioita lainkaan? Tai että hänen tosiystävänsä tosiystävä onkin joku muu? 

Tämän sun antaman tosiystävä-määritelmän mukaan mulla ei ole tosiystäviä, koska en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa ystävieni luotettavuus olisi ollut koetuksella. Jos tosiystävyys edellyttää molemminpuolista tosiystävyyttä, silloin en voi olla tosiystävä kenellekään muullekaan, vaikka miten olisin luotettava ystävä toiselle. Ts jos joku kaipaa tosiystävää, musta ei voi tulla hänelle sellaista ja sen vuoksi voikin miettiä, kannattaako mun ja kenenkään tosiystävyyttä kaipaavan edes tutustua sen kummemmin.

Kuinka moni teistä lukijoista kokee itsensä oikeasti yksinäiseksi? Itse koen vaikka olen parisuhteessa ja on muutama lapsikin. Asumme kaukana "sivistyksestä" ja itse olen ekstrovertti ja mies on introvertti. Älkää tarkertuko siihen " miksi valitsit tuollaisen miehen?" Vaan tuohon, koetteko perheelliset ihmiset itseänne yksinäiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Ja elämä menee eteenpäin. Sitä saa mitä sattuu saamaan. Onhan se aina mahdollista, että siinä vaiheessa, kun B:n elämässä kymmenen vuotta myöhemmin iskee päälle iso kriisi, niin A on myös samalla hetkellä niin syvän masennuksen kourissa, että joutuu häpeäkseen myöntämään sen, ettei kykenekään yhtä hyvin tukemaan ystäväänsä kuin mitä haluaisi. Näin saattaa toisinaan elämässä käydä, se etenee toisin kuin mitä toivoisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Ja elämä menee eteenpäin. Sitä saa mitä sattuu saamaan. Onhan se aina mahdollista, että siinä vaiheessa, kun B:n elämässä kymmenen vuotta myöhemmin iskee päälle iso kriisi, niin A on myös samalla hetkellä niin syvän masennuksen kourissa, että joutuu häpeäkseen myöntämään sen, ettei kykenekään yhtä hyvin tukemaan ystäväänsä kuin mitä haluaisi. Näin saattaa toisinaan elämässä käydä, se etenee toisin kuin mitä toivoisi.

Aivan totta! Minusta tällainen tosiystävyydestä haaveilu on varsin itsekästä, koska siinä halutaan itselle erittäin hyvä ihmissuhde, mutta ei olla sitä sitten välttämättä tälle toiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Ja elämä menee eteenpäin. Sitä saa mitä sattuu saamaan. Onhan se aina mahdollista, että siinä vaiheessa, kun B:n elämässä kymmenen vuotta myöhemmin iskee päälle iso kriisi, niin A on myös samalla hetkellä niin syvän masennuksen kourissa, että joutuu häpeäkseen myöntämään sen, ettei kykenekään yhtä hyvin tukemaan ystäväänsä kuin mitä haluaisi. Näin saattaa toisinaan elämässä käydä, se etenee toisin kuin mitä toivoisi.

Aivan totta! Minusta tällainen tosiystävyydestä haaveilu on varsin itsekästä, koska siinä halutaan itselle erittäin hyvä ihmissuhde, mutta ei olla sitä sitten välttämättä tälle toiselle. 

Kaikki ihmiset ovat jossain määrin itsekkäitä. Itse käytin paljon paukkuja sellaisen ihmisen tukemiseen, joka tekikin itsemurhan. Kyllä siinä minua sitten jälkikäteen harmitti sekin, etten itse hyötynyt tähän ihmissuhteeseen käyttämistäni resursseista lainkaan, vaikka olin haaveillut vastavuoroisuudesta. Tukeni masentuneelle ei siis alunperin ollut ollut täysin epäitsekästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Ja elämä menee eteenpäin. Sitä saa mitä sattuu saamaan. Onhan se aina mahdollista, että siinä vaiheessa, kun B:n elämässä kymmenen vuotta myöhemmin iskee päälle iso kriisi, niin A on myös samalla hetkellä niin syvän masennuksen kourissa, että joutuu häpeäkseen myöntämään sen, ettei kykenekään yhtä hyvin tukemaan ystäväänsä kuin mitä haluaisi. Näin saattaa toisinaan elämässä käydä, se etenee toisin kuin mitä toivoisi.

Aivan totta! Minusta tällainen tosiystävyydestä haaveilu on varsin itsekästä, koska siinä halutaan itselle erittäin hyvä ihmissuhde, mutta ei olla sitä sitten välttämättä tälle toiselle. 

Kaikki ihmiset ovat jossain määrin itsekkäitä. Itse käytin paljon paukkuja sellaisen ihmisen tukemiseen, joka tekikin itsemurhan. Kyllä siinä minua sitten jälkikäteen harmitti sekin, etten itse hyötynyt tähän ihmissuhteeseen käyttämistäni resursseista lainkaan, vaikka olin haaveillut vastavuoroisuudesta. Tukeni masentuneelle ei siis alunperin ollut ollut täysin epäitsekästä.

Ketjusta olen oppinut, että jotkut ihmiset eivät halua tuhlata aikaansa ihmisiin, joiden kanssa ihmissuhteista ei tule sellaisia kuin he haluavat. Mutta kuinka moni oikeasti pystyy lupaamaan, että voi täyttää odotukset? Kun huomisesta ei vielä tiedä mitään eikä ole kristallipalloakaan, josta voisi katsoa? 

Mun ystävyyssuhteeni taitavat olla aika erilaisia kuin monen muun. Autan ja tuen ystäviäni, mutta en tarvitse vastaavaa heiltä itse. Mulla on tiivis perhe-ja sukuyhteisö ja olipa kyse taloudellisesta, henkisestä tai jostain konkreettisesta avusta tai tuesta, saan sen aina perheeltäni ja suvultani eikä mun tarvitse edes pyytää sitä ystäviltäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Ja elämä menee eteenpäin. Sitä saa mitä sattuu saamaan. Onhan se aina mahdollista, että siinä vaiheessa, kun B:n elämässä kymmenen vuotta myöhemmin iskee päälle iso kriisi, niin A on myös samalla hetkellä niin syvän masennuksen kourissa, että joutuu häpeäkseen myöntämään sen, ettei kykenekään yhtä hyvin tukemaan ystäväänsä kuin mitä haluaisi. Näin saattaa toisinaan elämässä käydä, se etenee toisin kuin mitä toivoisi.

Aivan totta! Minusta tällainen tosiystävyydestä haaveilu on varsin itsekästä, koska siinä halutaan itselle erittäin hyvä ihmissuhde, mutta ei olla sitä sitten välttämättä tälle toiselle. 

Kaikki ihmiset ovat jossain määrin itsekkäitä. Itse käytin paljon paukkuja sellaisen ihmisen tukemiseen, joka tekikin itsemurhan. Kyllä siinä minua sitten jälkikäteen harmitti sekin, etten itse hyötynyt tähän ihmissuhteeseen käyttämistäni resursseista lainkaan, vaikka olin haaveillut vastavuoroisuudesta. Tukeni masentuneelle ei siis alunperin ollut ollut täysin epäitsekästä.

Ketjusta olen oppinut, että jotkut ihmiset eivät halua tuhlata aikaansa ihmisiin, joiden kanssa ihmissuhteista ei tule sellaisia kuin he haluavat. Mutta kuinka moni oikeasti pystyy lupaamaan, että voi täyttää odotukset? Kun huomisesta ei vielä tiedä mitään eikä ole kristallipalloakaan, josta voisi katsoa? 

Mun ystävyyssuhteeni taitavat olla aika erilaisia kuin monen muun. Autan ja tuen ystäviäni, mutta en tarvitse vastaavaa heiltä itse. Mulla on tiivis perhe-ja sukuyhteisö ja olipa kyse taloudellisesta, henkisestä tai jostain konkreettisesta avusta tai tuesta, saan sen aina perheeltäni ja suvultani eikä mun tarvitse edes pyytää sitä ystäviltäni. 

Olet onnekas! Moni saa apua sukulaisilta pyytäessään osakseen pääosin ei-vastauksia rajun kritiikin kera. Ei kaikilla ole mahdollisuutta tukeutua sukuunsa tai perheeseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Ja elämä menee eteenpäin. Sitä saa mitä sattuu saamaan. Onhan se aina mahdollista, että siinä vaiheessa, kun B:n elämässä kymmenen vuotta myöhemmin iskee päälle iso kriisi, niin A on myös samalla hetkellä niin syvän masennuksen kourissa, että joutuu häpeäkseen myöntämään sen, ettei kykenekään yhtä hyvin tukemaan ystäväänsä kuin mitä haluaisi. Näin saattaa toisinaan elämässä käydä, se etenee toisin kuin mitä toivoisi.

Aivan totta! Minusta tällainen tosiystävyydestä haaveilu on varsin itsekästä, koska siinä halutaan itselle erittäin hyvä ihmissuhde, mutta ei olla sitä sitten välttämättä tälle toiselle. 

Kaikki ihmiset ovat jossain määrin itsekkäitä. Itse käytin paljon paukkuja sellaisen ihmisen tukemiseen, joka tekikin itsemurhan. Kyllä siinä minua sitten jälkikäteen harmitti sekin, etten itse hyötynyt tähän ihmissuhteeseen käyttämistäni resursseista lainkaan, vaikka olin haaveillut vastavuoroisuudesta. Tukeni masentuneelle ei siis alunperin ollut ollut täysin epäitsekästä.

Ketjusta olen oppinut, että jotkut ihmiset eivät halua tuhlata aikaansa ihmisiin, joiden kanssa ihmissuhteista ei tule sellaisia kuin he haluavat. Mutta kuinka moni oikeasti pystyy lupaamaan, että voi täyttää odotukset? Kun huomisesta ei vielä tiedä mitään eikä ole kristallipalloakaan, josta voisi katsoa? 

Mun ystävyyssuhteeni taitavat olla aika erilaisia kuin monen muun. Autan ja tuen ystäviäni, mutta en tarvitse vastaavaa heiltä itse. Mulla on tiivis perhe-ja sukuyhteisö ja olipa kyse taloudellisesta, henkisestä tai jostain konkreettisesta avusta tai tuesta, saan sen aina perheeltäni ja suvultani eikä mun tarvitse edes pyytää sitä ystäviltäni. 

Olet onnekas! Moni saa apua sukulaisilta pyytäessään osakseen pääosin ei-vastauksia rajun kritiikin kera. Ei kaikilla ole mahdollisuutta tukeutua sukuunsa tai perheeseensä.

Tiedän olevani onnekas. Tämän onnekkuuteni vuoksi mun on joskus vähän vaikea ymmärtää joidenkin varsin kovia/ehdottomia vaatimuksia ihmissuhteilleen. Tavallaanhan voisin itsekin ajatella vastavuoroisuudesta, että koska en itse pyydä apua ystäviltäni, eivät hekään voi olettaa, että  minä auttaisin heitä. En kuitenkaan ajattele näin, koska en odota vastavuoroisuutta. Autan ja tuen ystäviäni ihan vain siksi, että haluan auttaa ja tukea. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni teistä lukijoista kokee itsensä oikeasti yksinäiseksi? Itse koen vaikka olen parisuhteessa ja on muutama lapsikin. Asumme kaukana "sivistyksestä" ja itse olen ekstrovertti ja mies on introvertti. Älkää tarkertuko siihen " miksi valitsit tuollaisen miehen?" Vaan tuohon, koetteko perheelliset ihmiset itseänne yksinäiseksi?

Kyllä, koen oloni yksinäiseksi. Pienten lasten kanssa on vaikea löytää tarpeeksi aikaa ja energiaa ystävyyssuhteita varten. Ei oikein uskalla edes yrittää tutustua ihmisiin, kun tuntuu ettei näin väsyneenä jaksa kohdata mahdollista pettymystä siitä, ettei ihmissuhde etenkään mihinkään suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Ja elämä menee eteenpäin. Sitä saa mitä sattuu saamaan. Onhan se aina mahdollista, että siinä vaiheessa, kun B:n elämässä kymmenen vuotta myöhemmin iskee päälle iso kriisi, niin A on myös samalla hetkellä niin syvän masennuksen kourissa, että joutuu häpeäkseen myöntämään sen, ettei kykenekään yhtä hyvin tukemaan ystäväänsä kuin mitä haluaisi. Näin saattaa toisinaan elämässä käydä, se etenee toisin kuin mitä toivoisi.

Aivan totta! Minusta tällainen tosiystävyydestä haaveilu on varsin itsekästä, koska siinä halutaan itselle erittäin hyvä ihmissuhde, mutta ei olla sitä sitten välttämättä tälle toiselle. 

Kaikki ihmiset ovat jossain määrin itsekkäitä. Itse käytin paljon paukkuja sellaisen ihmisen tukemiseen, joka tekikin itsemurhan. Kyllä siinä minua sitten jälkikäteen harmitti sekin, etten itse hyötynyt tähän ihmissuhteeseen käyttämistäni resursseista lainkaan, vaikka olin haaveillut vastavuoroisuudesta. Tukeni masentuneelle ei siis alunperin ollut ollut täysin epäitsekästä.

Ketjusta olen oppinut, että jotkut ihmiset eivät halua tuhlata aikaansa ihmisiin, joiden kanssa ihmissuhteista ei tule sellaisia kuin he haluavat. Mutta kuinka moni oikeasti pystyy lupaamaan, että voi täyttää odotukset? Kun huomisesta ei vielä tiedä mitään eikä ole kristallipalloakaan, josta voisi katsoa? 

Mun ystävyyssuhteeni taitavat olla aika erilaisia kuin monen muun. Autan ja tuen ystäviäni, mutta en tarvitse vastaavaa heiltä itse. Mulla on tiivis perhe-ja sukuyhteisö ja olipa kyse taloudellisesta, henkisestä tai jostain konkreettisesta avusta tai tuesta, saan sen aina perheeltäni ja suvultani eikä mun tarvitse edes pyytää sitä ystäviltäni. 

Olet onnekas! Moni saa apua sukulaisilta pyytäessään osakseen pääosin ei-vastauksia rajun kritiikin kera. Ei kaikilla ole mahdollisuutta tukeutua sukuunsa tai perheeseensä.

Tiedän olevani onnekas. Tämän onnekkuuteni vuoksi mun on joskus vähän vaikea ymmärtää joidenkin varsin kovia/ehdottomia vaatimuksia ihmissuhteilleen. Tavallaanhan voisin itsekin ajatella vastavuoroisuudesta, että koska en itse pyydä apua ystäviltäni, eivät hekään voi olettaa, että  minä auttaisin heitä. En kuitenkaan ajattele näin, koska en odota vastavuoroisuutta. Autan ja tuen ystäviäni ihan vain siksi, että haluan auttaa ja tukea. 

Jos sosiaaliset verkostot ovat heikot, niin jokainen huono ihmissuhdekokemus voi syöstä vointia voimakkaasti alaspäin. Siinä määrin jopa, että selvitäksesi elämässä toimintakykyisenä ilman näitä tukiverkkoja joudut turvautumaan ajoittain ammattiapuun. Mahdollisesti jopa vuosien ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni teistä lukijoista kokee itsensä oikeasti yksinäiseksi? Itse koen vaikka olen parisuhteessa ja on muutama lapsikin. Asumme kaukana "sivistyksestä" ja itse olen ekstrovertti ja mies on introvertti. Älkää tarkertuko siihen " miksi valitsit tuollaisen miehen?" Vaan tuohon, koetteko perheelliset ihmiset itseänne yksinäiseksi?

Kyllä, koen oloni yksinäiseksi. Pienten lasten kanssa on vaikea löytää tarpeeksi aikaa ja energiaa ystävyyssuhteita varten. Ei oikein uskalla edes yrittää tutustua ihmisiin, kun tuntuu ettei näin väsyneenä jaksa kohdata mahdollista pettymystä siitä, ettei ihmissuhde etenkään mihinkään suuntaan.

Ohis....sepä se, että ystävyyssuhteen luominen ei tapahdu itsestään vaan se nimenomaan vaatii aikaa ja energiaa. On aika selvää, että jos ei sitä jaksa tehdä, ei ihmissuhde edes voi edetä mihinkään suuntaan. On ihan hyvä tiedostaa asia, koska silloin välttyy pettymyksiltä. Myös se toinen osapuoli. Luo uusia ihmissuhteita sitten, kun jaksat taas niihin panostaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitänee varmaan sitten sanoa, että jos kaijat kerran normaalisti juttelevat ystävilleen diippejä, niin sitten on olemassa super-kaijojakin, jotka eivät puhu edes yli 30 vuoden jälkeen mitään syvällisempää tai eivät ota kantaa syvällisempiin aiheisiin. :D Vaan kiertelevät ja kaartelevat niitä ja ovat neutraaleina tyyppeinä mielistelemässä näin vähän kaikkia. 

Et varmaan kuulu tämän Kaijan ystäviin, vaan olet hänelle kaveri tai tuttava.

No, täytyy nyt sanoa, että ihan näin kyynisesti en sentään minäkään viitsisi lapsuudenystävästä ajatella, kun olemme kuitenkin yli 30 vuotta yhtä pitäneet. Erilaisia toki olemme, mutta rajansa kaikella. Järki käteen: on olemassa ihmisiä, jotka vain ovat yksityisiä ja eivät halua töräytellä mitään mielipiteitä monistakaan asioista. 

Mutta tekeekö se ihmisestä pinnallisen, ilkeän tai narsistin (kuten ketjussa on tällaisista ihmisistä sanottu)?

No, täytyy sanoa, että minä en kauheasti itse tykkää siitä, että aletaan pyöriskellä kuin puolukka jossakin, kun pitäisi sanoa oma selvä mielipide johonkin. Ei se niin vaikeata ole. En ole koskaan pystynyt itse samaistumaan siihen, että mikä siinä niin vaikeata on. Olen sitten tulkinnut juuri niin, että siinä on jokin pelko siitä, että joku voisi tykätä huonoa. Kyllä se vähän pinnallisen ihmisestä tekee, jos aina jää kakistelemaan, kun tulisi oma vuoro kertoa esim. omia poliittisia kantoja tai muita vastaavia näkemyksiä. Lisäksi voi olla myös niin, että tällaiset ihmiset eivät välitä toisten ns. hirveistäkään, toisia ihmisiä loukkaavista mielipiteistä. On se aika selkärangatonta ohittaa sellaiset vain olkia kohauttaen. Siinähän on juuri se koulukiusaamisenkin ydin: kävellä vain ohi, ehkä jopa vähä naurahtaen, eikä sanoa, että hei, sun toimintasi on perseestä. 

Okei, ymmärrän mitä tarkoitat. Mä olen erilainen kuin sinä. Esim läheisin ystäväni on muslimi, mutta me ihan tietoisesti vältämme sellaisia puheenaiheita, joissa arvomaailmamme törmää täysin (esim halal-teurastus). Hän kyllä tietää, että en jaa hänen elämänkatsomustaan ja minä tiedän, ettei hän jaa omaani. Meillä on kuitenkin lukematon määrä asioita, jotka yhdistävät meitä. Olet sikäli oikeassa, että vältän konflikteja näissä asioissa, mutta me pyrimmekin kunnioittamaan toistemme elämänkatsomusta. Mitä tulee muihin ihmisiin, niin tunnen kyllä monia idealisteja ja aika fanaattisiakin ihmisiä, joilla on kova tarve tuoda esille jotain agendaansa ja provosoida muita ihmisiä. Mä en lähde näihin provosointeihin mukaan. Voin keskustella politiikasta yleisellä tasolla ja eri näkökulmista (esim köyhät vs rikkaat), mutta useimmiten pidän omat poliittiset mielipiteeni ominani, koska olen huomannut, että osa ihmisistä hiiltyy, jos se mielipide ei olekaan sama kuin hänellä itsellään. Palkastani ja muusta varallisuudestani en halua puhua lainkaan, koska ikävä kyllä ne ovat asioita, jotka helposti aiheuttavat ennakkoluuloja ja siten  mutkistavat ihmissuhteita. En myöskään puhu omasta elämänkatsomuksestani kuin hyvin harvojen kanssa, mutta voin hyvin puhua monista eri uskonnoista ja niiden merkityksistä niihin uskoville. Ikävä kyllä usko ja elämänkatsomuskin ovat asioita, jotka saattavat saada toisen tuomitsemaan tai vähintään yrittämään käännyttää ja mä olen sitä shaissea kuunnellut joskus ihan kyllästymiseen asti. 

Joo. No mulla on monia vastaavia kavereita, mutta ovat hyvin länsimaalaistuneita. ;) Tai sitten ovat nykyään kristittyjä, jotka lyövät minua raamatulla päähän (hah!). Ollaan kuitenkin kränättykin tai kiistelty monista jutuista. No, ei niistä sen enempää, kun ei ole tarkoitus tehdä tästä mitään etnistä keskustelua, johon iskee moderointi. 

Mut joo, kuvasit tuossa edellä aika hyvin sellasen pinnallisen keskustelun. Tykkään faktoista, tieteestä ja objektiivisuudesta, mutta silti syvälliseen keskusteluun kuuluu mielestäni henkilökohtaisuuskin.  Ei pelkästään se, että luetellaan laista pykäliä tai mitä uutisissa on kerrottu yhteiskuntaluokkaerojen suurenemisesta. Voi tosiaan olla, että osa porukasta hiiltyy, jos sanoo niin tai näin, mutta ei sitä minusta kannata pelätä. Minä hiillyn vain oikeastaan siitä, jos ei perustele asioita. Joskus käy niin, että joku henkilö mielellään kuuntelee toisten salat, mutta sitten on itse hiljaa. Tämä on minusta vähän vapaamatkustamista. Ei toki muitakaan kukaan ole pakottanut sanomaan mitään. Joidenkin sitä keskustelua täytyy kuitenkin vähän vatkata, jotta siinä pysyy mielenkiinto. 

Mä taas tykkään mieluummin pohdiskella asioita monista eri näkökulmista kuin valita vain yksi eli oma mielipiteeni  ja alkaa perustelemaan sitä. Sitäpaitsi mielipiteenihän saattaa olla sama kuin toisella ja perustelutkin samat, joten mitäpä niitä perusteluja sitten toistamaan. 

Toisto ei haittaa, mutta senhän voi sanoa että olen samaa mieltä kuin tuo yksi. Moni ei sano edes sitä, vaan haluaa jäädä salamyhkäiseksi. 

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että mahdat olla aika vaativa luonne? Enkä tarkoita pahalla.

Mielestäni ketään ei voi vaatia kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita ei halua kertoa. Jos haluaa olla salamyhkäinen, niin sen pitäisi olla ihan ok.

Joo, olen sitäkin. Toisaalta tässä yhteydessä oli kuitenkin kyse toiveista eikä siitä, että menisi kuranssaamaan toista, jos tämä ei jotain sano. Keskusteluaiheita tällainen käytös valitettavasti rajaa reippaasti. 

Toki saa olla, mutta tässä olikin kai kyse siitä, mistä itse pitää ja mistä ei. Minkäs tekee, en ole salamyhkäisyyden ystävä, vaan keskustelujen, eivätkä ne oikein etene salamyhkäisyydellä. Toiseksi salamyhkäisyys on minusta monesti vähän sellaista, että sillä koitetaan nostaa itseä ikään kuin korkeammalle. Esim. joku voi todeta, että "minulla on menoa", mutta ei missään nimessä voi sanoa, että "minä menen salille". Mikä nyt on jo minusta melko naurettavaa tärkeilyä ja päähänpinttymää siitä, että "mut kun se meno ei vaan kuulu noille".

No se meno voi olla vaikka sitä, että haluaa kerrankin loikoilla sohvalla rauhassa ja lukea hyvää kirjaa. Kaikki ei ymmärrä tuollaisia kiireeitä ja jopa loukkaantuu siitä, että sohva houkuttaa enemmän kuin heidän seura, joten helpompi sanoa, että on menoa. :)

No niinpä, helpompi sanoa, mutta sehän on vähän huijausta. Koitetaan mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Minua ärsyttää, kun itse koittaa aina olla pilkun päälle rehellinen, niin tuntuu, että siitä lopulta kärsii vain itse! Kun ei kerran osaa ajatella, että tämä olisi nyt helpompaa minulle tehdä näin ja näin. Inhoan tällaisia pelejä. 

Kannattaa opettaa viljelemään valkoisia valheita tarvittaessa.

Minäkin olen opetellut: "Kiitos kutsusta, mutta olen valitettavasti sopinut muuta tuolle päivälle. Viettäkää mahtavat juhlat ja onnittelut päivänsankarille, nähdään toiste! :)"

Helpottaa elämää kummasti, kun pääsee niistä turhista kissanristiäisistä, mutta välit säilyy silti. En usko, että olen kenellekään niin merkittävä henkilö, että poissaoloni pilaisi juhlat - poislukien perhe ja lähimmät sukulaiset ja ystävät.

Sinua ei kohta enää kutsuta mihinkään, mutta sitä varmaan toivotkin?

Olet oikeassa, en juurikaan välitä juhlista. Näen ihmisiä mieluummin kahden kesken tai pienissä porukoissa, jolloin voi oikeasti vaihtaa kuulumiset. Enkä odota kakkukahveja, jos tuon lahjan tai kukan juhlien jälkeen, toisena päivänä.

Tälläiset kutsujen jälkeen erikseen poikkeavat ovat rasittavan itsekeskeisiä ihmisiä. He haluavat vain erityishuomiota. Eivät viitsi kunnioittaa juhlan aihetta, vaan tulevat kun lystäävät, täysin huolimatta siitä miten kiireistä isäntäväellä on.

Sanothan suoraan, jos et halua vieraita jälkikäteen? Kunnioitan sitä tietysti enkä tuppaudu! Itsekeskeisyydestä ei omalla kohdallani ole kyse, mutta jonkun toisen kohdalla voi olla.

Kohdallasi kyse on juuri itsekeskeisyydestä. Johon sinulla on tietenkin oikeus. Juhlien järjestäjä järjestää juhlat. Hän kutsuu paikalle sellaiset henkilöt, joiden kanssa haluaa juhlia. Hän valitsee ajan, joka sopii hänelle. Miettii juhlaan liittyvät asiat ja maksaa homman.

Jos sinä ajattelisit ei-itsekeskeisesti vaan vaikka juhlajärjestäjäkeskeisesti, saapuisit paikalle toivottuun aikaan. Miettisit mahdollisimman mieleisen lahjan vastaanottajan mielestä ja pitäisit juhlijaa keskipisteenä.

Nyt sen sijaan pohdit omia tunteitasi. Tykkäätkö sinä suurista vai pienistä ryhmistä. Kukkanen on sinusta kiva ja muutama päivä juhlien jälkeen on sinusta parempi ajankohta.

Jotta et nyt näyttäytyisi ihan itsekkäältä ja menisi turhaan, niin kysyt tietenkin etukäteen sopivatko ne SINUN suunnitelmasi juhlakalulle.

Olet todennäköisesti niin tottunut itsekeskeisyytesi, että ihmettelet miten joku muu voisi tehdä toisin. Ettei ensin mieti mikä itsestä tuntuu parhaimmalta ja toimi sen mukaan.

Oletko koskaan miettinyt miltä.jostain juhlan järjestäjältä mahtaa tuntua, kun "ystävät" miettivät hänen suurena päivänä kuinka heille on tärkeämpää saada olla pienryhmässä, sohva, salkkarit jne. kun saapua paikalle juhlimaan heille jotain tärkeää, johon on käytetty paljon aikaa ja voimia?

Mieti vaikka miltä monesta äidistä ja lapsesta tai vaikka 50-vuotis juhliaan viettävästä miehestä tuntuu, kun kohdalle osuu monta sinunlaista eikä juhliin saavu ketään? Luuletko, että joku kukkanen 3 päivän päästä merkitsee jotain enää?

Kiitos, pistit minut todella ajattelemaan!

Tunsin piston sydämessäni, mutta asiat eivät silti aina ole noin yksinkertaisia. Taustalla voi olla vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai muu terveyteen liittyvä asia. En kuitenkaan halua omaa tilannettani avata tämän enempää.

Kannattaisiko minun jatkossa suoraan kieltäytyä kaikista kutsuista ja unohtaa ne kukat ja lahjat kokonaan?

Etkö voi yksien juhlien vuoksi tsempata sen vertaa?!

No kun kyse ei ole mistään "yksistä" juhlista, vaan kutsuja tulee useamman kerran vuodessa ja joka vuosi. Ja kuten aiemmassa viestissäni kerroin, osallistun lähimpien ihmisteni juhliin.

Trust me, normaalissa arjessa riittää ihan tarpeeksi "tsempattavaa" minulle.

Ethän kutsu minua enää mihinkään, kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

3. Todellinen ystävä hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.

Myrkyllinen ystävä yrittää hallita ja muuttaa sinua. Et ole ikinä riittävä, vaikka täyttäisit jokaisen hänen toiveistaan.

5. Todellinen ystävä saa sinusta esiin parhaat puolesi.

Myrkyllinen ystävä saa sinusta esiin huonoimmat puolesi. Alat ehkä huomaamatta vähätellä itseäsi ja vältellä hyvien uutisten kertomista.

Mielestäni nämä kohdat eivät pidä läheskään aina paikkaansa. Se ei ole myrkyllisyyttä, jos huomauttaa, ehkä toistuvastikin, toisen ikävistä ja loukkaavista teoista. Se on pyrkimystä pitää puolensa ja kertoa omista tarpeistaan. Toiveita saa olla, ja on yksioikoista sanoa, että kuitenkaan toinen ei riitä. 

Kohdasta viisi taas sanoisin, että en tiedä, onko ystävän tehtävä saada esille toisesta hyviä tai huonoja puolia. Henkilö on itse vastuussa itsestään. Usein kuulee, että "SINUN takiasi minä tulin vihaiseksi". Ei, vaan henkilö vihastui ihan itse. 

Olen eri mieltä. Kyllä muilla on vastuuta asioista, joita he tekevät toisille ja siitä syntyvistä reaktioista. Ajattele vaikka kuinka joku kaataisi toisen päälle kiuhuvaa vettä. Kohde tuntisi tietenkin suurta kipua. Onko uhri silloin vastuussa omasta kivustaan? Voisiko hän yrittää reagoida toisin? Tuntea vaikka mielihyvää, vaikka aivoihin johtavat hermot pakottavat tuntemaan kipua?

Kyllä tekijä on vastuussa teoistaan ja nämä teot aiheuttavat reaktion, kuten vaikka surun tai vihan. Ja kyllä tekijän pitäisi kyetä ymmärtämään se, eikä puolustautua raukkamaisesti sen taakse, että jokainen on vastuussa omasta reaktiostaan, kuten vaikka vihasta.

Eli jos tökit karhua kepillä ja karhu suuttuu ja syö sinut, niin voit katsoa peiliin.

Narsistiset ihmiset usein mielellään vetoavat siihen, että toiset ihmiset ovat itse vastuussa siitä, miten heidän käytökseensä reagoivat. Sen sijaan he kokevat itse, että heillä on oikeus käyttäytyä hyvinkin asiattomasti muita kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitänee varmaan sitten sanoa, että jos kaijat kerran normaalisti juttelevat ystävilleen diippejä, niin sitten on olemassa super-kaijojakin, jotka eivät puhu edes yli 30 vuoden jälkeen mitään syvällisempää tai eivät ota kantaa syvällisempiin aiheisiin. :D Vaan kiertelevät ja kaartelevat niitä ja ovat neutraaleina tyyppeinä mielistelemässä näin vähän kaikkia. 

Et varmaan kuulu tämän Kaijan ystäviin, vaan olet hänelle kaveri tai tuttava.

No, täytyy nyt sanoa, että ihan näin kyynisesti en sentään minäkään viitsisi lapsuudenystävästä ajatella, kun olemme kuitenkin yli 30 vuotta yhtä pitäneet. Erilaisia toki olemme, mutta rajansa kaikella. Järki käteen: on olemassa ihmisiä, jotka vain ovat yksityisiä ja eivät halua töräytellä mitään mielipiteitä monistakaan asioista. 

Mutta tekeekö se ihmisestä pinnallisen, ilkeän tai narsistin (kuten ketjussa on tällaisista ihmisistä sanottu)?

No, täytyy sanoa, että minä en kauheasti itse tykkää siitä, että aletaan pyöriskellä kuin puolukka jossakin, kun pitäisi sanoa oma selvä mielipide johonkin. Ei se niin vaikeata ole. En ole koskaan pystynyt itse samaistumaan siihen, että mikä siinä niin vaikeata on. Olen sitten tulkinnut juuri niin, että siinä on jokin pelko siitä, että joku voisi tykätä huonoa. Kyllä se vähän pinnallisen ihmisestä tekee, jos aina jää kakistelemaan, kun tulisi oma vuoro kertoa esim. omia poliittisia kantoja tai muita vastaavia näkemyksiä. Lisäksi voi olla myös niin, että tällaiset ihmiset eivät välitä toisten ns. hirveistäkään, toisia ihmisiä loukkaavista mielipiteistä. On se aika selkärangatonta ohittaa sellaiset vain olkia kohauttaen. Siinähän on juuri se koulukiusaamisenkin ydin: kävellä vain ohi, ehkä jopa vähä naurahtaen, eikä sanoa, että hei, sun toimintasi on perseestä. 

Okei, ymmärrän mitä tarkoitat. Mä olen erilainen kuin sinä. Esim läheisin ystäväni on muslimi, mutta me ihan tietoisesti vältämme sellaisia puheenaiheita, joissa arvomaailmamme törmää täysin (esim halal-teurastus). Hän kyllä tietää, että en jaa hänen elämänkatsomustaan ja minä tiedän, ettei hän jaa omaani. Meillä on kuitenkin lukematon määrä asioita, jotka yhdistävät meitä. Olet sikäli oikeassa, että vältän konflikteja näissä asioissa, mutta me pyrimmekin kunnioittamaan toistemme elämänkatsomusta. Mitä tulee muihin ihmisiin, niin tunnen kyllä monia idealisteja ja aika fanaattisiakin ihmisiä, joilla on kova tarve tuoda esille jotain agendaansa ja provosoida muita ihmisiä. Mä en lähde näihin provosointeihin mukaan. Voin keskustella politiikasta yleisellä tasolla ja eri näkökulmista (esim köyhät vs rikkaat), mutta useimmiten pidän omat poliittiset mielipiteeni ominani, koska olen huomannut, että osa ihmisistä hiiltyy, jos se mielipide ei olekaan sama kuin hänellä itsellään. Palkastani ja muusta varallisuudestani en halua puhua lainkaan, koska ikävä kyllä ne ovat asioita, jotka helposti aiheuttavat ennakkoluuloja ja siten  mutkistavat ihmissuhteita. En myöskään puhu omasta elämänkatsomuksestani kuin hyvin harvojen kanssa, mutta voin hyvin puhua monista eri uskonnoista ja niiden merkityksistä niihin uskoville. Ikävä kyllä usko ja elämänkatsomuskin ovat asioita, jotka saattavat saada toisen tuomitsemaan tai vähintään yrittämään käännyttää ja mä olen sitä shaissea kuunnellut joskus ihan kyllästymiseen asti. 

Joo. No mulla on monia vastaavia kavereita, mutta ovat hyvin länsimaalaistuneita. ;) Tai sitten ovat nykyään kristittyjä, jotka lyövät minua raamatulla päähän (hah!). Ollaan kuitenkin kränättykin tai kiistelty monista jutuista. No, ei niistä sen enempää, kun ei ole tarkoitus tehdä tästä mitään etnistä keskustelua, johon iskee moderointi. 

Mut joo, kuvasit tuossa edellä aika hyvin sellasen pinnallisen keskustelun. Tykkään faktoista, tieteestä ja objektiivisuudesta, mutta silti syvälliseen keskusteluun kuuluu mielestäni henkilökohtaisuuskin.  Ei pelkästään se, että luetellaan laista pykäliä tai mitä uutisissa on kerrottu yhteiskuntaluokkaerojen suurenemisesta. Voi tosiaan olla, että osa porukasta hiiltyy, jos sanoo niin tai näin, mutta ei sitä minusta kannata pelätä. Minä hiillyn vain oikeastaan siitä, jos ei perustele asioita. Joskus käy niin, että joku henkilö mielellään kuuntelee toisten salat, mutta sitten on itse hiljaa. Tämä on minusta vähän vapaamatkustamista. Ei toki muitakaan kukaan ole pakottanut sanomaan mitään. Joidenkin sitä keskustelua täytyy kuitenkin vähän vatkata, jotta siinä pysyy mielenkiinto. 

Mä taas tykkään mieluummin pohdiskella asioita monista eri näkökulmista kuin valita vain yksi eli oma mielipiteeni  ja alkaa perustelemaan sitä. Sitäpaitsi mielipiteenihän saattaa olla sama kuin toisella ja perustelutkin samat, joten mitäpä niitä perusteluja sitten toistamaan. 

Toisto ei haittaa, mutta senhän voi sanoa että olen samaa mieltä kuin tuo yksi. Moni ei sano edes sitä, vaan haluaa jäädä salamyhkäiseksi. 

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että mahdat olla aika vaativa luonne? Enkä tarkoita pahalla.

Mielestäni ketään ei voi vaatia kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita ei halua kertoa. Jos haluaa olla salamyhkäinen, niin sen pitäisi olla ihan ok.

Joo, olen sitäkin. Toisaalta tässä yhteydessä oli kuitenkin kyse toiveista eikä siitä, että menisi kuranssaamaan toista, jos tämä ei jotain sano. Keskusteluaiheita tällainen käytös valitettavasti rajaa reippaasti. 

Toki saa olla, mutta tässä olikin kai kyse siitä, mistä itse pitää ja mistä ei. Minkäs tekee, en ole salamyhkäisyyden ystävä, vaan keskustelujen, eivätkä ne oikein etene salamyhkäisyydellä. Toiseksi salamyhkäisyys on minusta monesti vähän sellaista, että sillä koitetaan nostaa itseä ikään kuin korkeammalle. Esim. joku voi todeta, että "minulla on menoa", mutta ei missään nimessä voi sanoa, että "minä menen salille". Mikä nyt on jo minusta melko naurettavaa tärkeilyä ja päähänpinttymää siitä, että "mut kun se meno ei vaan kuulu noille".

No se meno voi olla vaikka sitä, että haluaa kerrankin loikoilla sohvalla rauhassa ja lukea hyvää kirjaa. Kaikki ei ymmärrä tuollaisia kiireeitä ja jopa loukkaantuu siitä, että sohva houkuttaa enemmän kuin heidän seura, joten helpompi sanoa, että on menoa. :)

No niinpä, helpompi sanoa, mutta sehän on vähän huijausta. Koitetaan mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Minua ärsyttää, kun itse koittaa aina olla pilkun päälle rehellinen, niin tuntuu, että siitä lopulta kärsii vain itse! Kun ei kerran osaa ajatella, että tämä olisi nyt helpompaa minulle tehdä näin ja näin. Inhoan tällaisia pelejä. 

Kannattaa opettaa viljelemään valkoisia valheita tarvittaessa.

Minäkin olen opetellut: "Kiitos kutsusta, mutta olen valitettavasti sopinut muuta tuolle päivälle. Viettäkää mahtavat juhlat ja onnittelut päivänsankarille, nähdään toiste! :)"

Helpottaa elämää kummasti, kun pääsee niistä turhista kissanristiäisistä, mutta välit säilyy silti. En usko, että olen kenellekään niin merkittävä henkilö, että poissaoloni pilaisi juhlat - poislukien perhe ja lähimmät sukulaiset ja ystävät.

Sinua ei kohta enää kutsuta mihinkään, mutta sitä varmaan toivotkin?

Olet oikeassa, en juurikaan välitä juhlista. Näen ihmisiä mieluummin kahden kesken tai pienissä porukoissa, jolloin voi oikeasti vaihtaa kuulumiset. Enkä odota kakkukahveja, jos tuon lahjan tai kukan juhlien jälkeen, toisena päivänä.

Tälläiset kutsujen jälkeen erikseen poikkeavat ovat rasittavan itsekeskeisiä ihmisiä. He haluavat vain erityishuomiota. Eivät viitsi kunnioittaa juhlan aihetta, vaan tulevat kun lystäävät, täysin huolimatta siitä miten kiireistä isäntäväellä on.

Sanothan suoraan, jos et halua vieraita jälkikäteen? Kunnioitan sitä tietysti enkä tuppaudu! Itsekeskeisyydestä ei omalla kohdallani ole kyse, mutta jonkun toisen kohdalla voi olla.

Kohdallasi kyse on juuri itsekeskeisyydestä. Johon sinulla on tietenkin oikeus. Juhlien järjestäjä järjestää juhlat. Hän kutsuu paikalle sellaiset henkilöt, joiden kanssa haluaa juhlia. Hän valitsee ajan, joka sopii hänelle. Miettii juhlaan liittyvät asiat ja maksaa homman.

Jos sinä ajattelisit ei-itsekeskeisesti vaan vaikka juhlajärjestäjäkeskeisesti, saapuisit paikalle toivottuun aikaan. Miettisit mahdollisimman mieleisen lahjan vastaanottajan mielestä ja pitäisit juhlijaa keskipisteenä.

Nyt sen sijaan pohdit omia tunteitasi. Tykkäätkö sinä suurista vai pienistä ryhmistä. Kukkanen on sinusta kiva ja muutama päivä juhlien jälkeen on sinusta parempi ajankohta.

Jotta et nyt näyttäytyisi ihan itsekkäältä ja menisi turhaan, niin kysyt tietenkin etukäteen sopivatko ne SINUN suunnitelmasi juhlakalulle.

Olet todennäköisesti niin tottunut itsekeskeisyytesi, että ihmettelet miten joku muu voisi tehdä toisin. Ettei ensin mieti mikä itsestä tuntuu parhaimmalta ja toimi sen mukaan.

Oletko koskaan miettinyt miltä.jostain juhlan järjestäjältä mahtaa tuntua, kun "ystävät" miettivät hänen suurena päivänä kuinka heille on tärkeämpää saada olla pienryhmässä, sohva, salkkarit jne. kun saapua paikalle juhlimaan heille jotain tärkeää, johon on käytetty paljon aikaa ja voimia?

Mieti vaikka miltä monesta äidistä ja lapsesta tai vaikka 50-vuotis juhliaan viettävästä miehestä tuntuu, kun kohdalle osuu monta sinunlaista eikä juhliin saavu ketään? Luuletko, että joku kukkanen 3 päivän päästä merkitsee jotain enää?

Kiitos, pistit minut todella ajattelemaan!

Tunsin piston sydämessäni, mutta asiat eivät silti aina ole noin yksinkertaisia. Taustalla voi olla vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai muu terveyteen liittyvä asia. En kuitenkaan halua omaa tilannettani avata tämän enempää.

Kannattaisiko minun jatkossa suoraan kieltäytyä kaikista kutsuista ja unohtaa ne kukat ja lahjat kokonaan?

Etkö voi yksien juhlien vuoksi tsempata sen vertaa?!

No kun kyse ei ole mistään "yksistä" juhlista, vaan kutsuja tulee useamman kerran vuodessa ja joka vuosi. Ja kuten aiemmassa viestissäni kerroin, osallistun lähimpien ihmisteni juhliin.

Trust me, normaalissa arjessa riittää ihan tarpeeksi "tsempattavaa" minulle.

Ethän kutsu minua enää mihinkään, kiitos!

Kuka olet? Lopetan kutsumisesi heti, kun kerrot kuka olet. Näillä tiedoilla on hankala erottaa sinut muista vieraista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa puhutaan monesti "tosiystävästä". Selittäkää mulle, mitä eroa on tosiystävällä ja ystävällä?

Tosiystävä on paljastunut vuosien saatossa todella luotettavaksi. Ystävän luotettavuutta ei ole vielä samalla tavalla koeteltu.

Ystävät ovat siis tavallaan koeajalla ja heidän luotettavuuttaan testataan ja koetellaan? Pitävätkö nämä tosiystävää kaipaavat tilanteesta, jossa he itse ovat toiselle "vain" ystäviä ja heidän luotettavuuttaan koetellaan? Entä, jos ei koskaan tule tilannetta, jossa luotettavuutta voisi tuolla tavalla koetella? Vai tarvitseeko tosiystävyyden edes toimia molempiin suuntiin? A voi tuntea B:n tosiystäväkseen, vaikka B:lle A onkin vain tavallinen ystävä?

Vääntele sanoja miten lystäät. Eivät ne siitä kulu.

No mitä sitten tarkoitit? Jos tosiystävyys voi syntyä vasta vuosien päästä, kun toisen luotettavuutta on tarpeeksi koeteltu, niin voiko tosiystävyys olla yksisuuntaista? Jos A:n elämässä tapahtuu asioita, jolloin hänen ystävänsä B:n luotettavuutta koetellaan ja A toteaa, että B on todellakin tosiystävä, niin entä, jos B:n elämässä ei tapahdu mitään sellaista, jossa A:n luotettavuutta koeteltaisiin? Jos B:n elämä sujuu ilman mitään suurempia vaikeuksia tai B:llä on esimerkiksi puoliso, joka auttaa, tukee ja tekee asioita, joissa tuota luotettavuutta voitaisiin koetella. Silloinhan A on edelleenkin B:lle vain tavallinen ystävä, koska B ei ole voinut koetella A:n luotettavuutta?

Tämän keskustelun luulisi tehneen selväksi sen, että ihmiset arvioivat näitä asioita eri kiriteereillä. Ehkä B ei pohdi tällaisia asioita. Tai jos pohtii, niin ehkä hän on salassa jopa tyytyväinen siihen, että hänen elämänsä on mennyt helpommin kuin A:lla.

Ja elämä menee eteenpäin. Sitä saa mitä sattuu saamaan. Onhan se aina mahdollista, että siinä vaiheessa, kun B:n elämässä kymmenen vuotta myöhemmin iskee päälle iso kriisi, niin A on myös samalla hetkellä niin syvän masennuksen kourissa, että joutuu häpeäkseen myöntämään sen, ettei kykenekään yhtä hyvin tukemaan ystäväänsä kuin mitä haluaisi. Näin saattaa toisinaan elämässä käydä, se etenee toisin kuin mitä toivoisi.

Aivan totta! Minusta tällainen tosiystävyydestä haaveilu on varsin itsekästä, koska siinä halutaan itselle erittäin hyvä ihmissuhde, mutta ei olla sitä sitten välttämättä tälle toiselle. 

Kaikki ihmiset ovat jossain määrin itsekkäitä. Itse käytin paljon paukkuja sellaisen ihmisen tukemiseen, joka tekikin itsemurhan. Kyllä siinä minua sitten jälkikäteen harmitti sekin, etten itse hyötynyt tähän ihmissuhteeseen käyttämistäni resursseista lainkaan, vaikka olin haaveillut vastavuoroisuudesta. Tukeni masentuneelle ei siis alunperin ollut ollut täysin epäitsekästä.

Ketjusta olen oppinut, että jotkut ihmiset eivät halua tuhlata aikaansa ihmisiin, joiden kanssa ihmissuhteista ei tule sellaisia kuin he haluavat. Mutta kuinka moni oikeasti pystyy lupaamaan, että voi täyttää odotukset? Kun huomisesta ei vielä tiedä mitään eikä ole kristallipalloakaan, josta voisi katsoa? 

Mun ystävyyssuhteeni taitavat olla aika erilaisia kuin monen muun. Autan ja tuen ystäviäni, mutta en tarvitse vastaavaa heiltä itse. Mulla on tiivis perhe-ja sukuyhteisö ja olipa kyse taloudellisesta, henkisestä tai jostain konkreettisesta avusta tai tuesta, saan sen aina perheeltäni ja suvultani eikä mun tarvitse edes pyytää sitä ystäviltäni. 

Olet onnekas! Moni saa apua sukulaisilta pyytäessään osakseen pääosin ei-vastauksia rajun kritiikin kera. Ei kaikilla ole mahdollisuutta tukeutua sukuunsa tai perheeseensä.

Tiedän olevani onnekas. Tämän onnekkuuteni vuoksi mun on joskus vähän vaikea ymmärtää joidenkin varsin kovia/ehdottomia vaatimuksia ihmissuhteilleen. Tavallaanhan voisin itsekin ajatella vastavuoroisuudesta, että koska en itse pyydä apua ystäviltäni, eivät hekään voi olettaa, että  minä auttaisin heitä. En kuitenkaan ajattele näin, koska en odota vastavuoroisuutta. Autan ja tuen ystäviäni ihan vain siksi, että haluan auttaa ja tukea. 

Jos sosiaaliset verkostot ovat heikot, niin jokainen huono ihmissuhdekokemus voi syöstä vointia voimakkaasti alaspäin. Siinä määrin jopa, että selvitäksesi elämässä toimintakykyisenä ilman näitä tukiverkkoja joudut turvautumaan ajoittain ammattiapuun. Mahdollisesti jopa vuosien ajan.

Ymmärrän tämän. Tästä syntyy kuitenkin noidankehä. Mitä enemmän ja vahvempia vaatimuksia ja odotuksia toista ihmistä kohtaan, sitä vähemmän on ihmisiä, jotka haluavat altistua näille vaatimuksille ja odotuksille. Käy juuri niin kuin jotkut yksinäiset ovat ketjussa kertoneetkin, että heihin ei oikein haluta edes tutustua. Muita kyllä pyydetään mukaan, mutta ei heitä. Ja jotkut ovat kertoneet, että eivät halua tutustua yksinäisiin, koska kokevat nämä ainakin jollain tavalla hankalina. Kyse ei ole edes siitä, että yksinäinen todellakin olisi mitenkään hankala vaan kyse on pikemminkin heihin liitetyistä mielikuvista, joita sitten tosielämän jotkut yksilöt osoittavat myös todeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitänee varmaan sitten sanoa, että jos kaijat kerran normaalisti juttelevat ystävilleen diippejä, niin sitten on olemassa super-kaijojakin, jotka eivät puhu edes yli 30 vuoden jälkeen mitään syvällisempää tai eivät ota kantaa syvällisempiin aiheisiin. :D Vaan kiertelevät ja kaartelevat niitä ja ovat neutraaleina tyyppeinä mielistelemässä näin vähän kaikkia. 

Et varmaan kuulu tämän Kaijan ystäviin, vaan olet hänelle kaveri tai tuttava.

No, täytyy nyt sanoa, että ihan näin kyynisesti en sentään minäkään viitsisi lapsuudenystävästä ajatella, kun olemme kuitenkin yli 30 vuotta yhtä pitäneet. Erilaisia toki olemme, mutta rajansa kaikella. Järki käteen: on olemassa ihmisiä, jotka vain ovat yksityisiä ja eivät halua töräytellä mitään mielipiteitä monistakaan asioista. 

Mutta tekeekö se ihmisestä pinnallisen, ilkeän tai narsistin (kuten ketjussa on tällaisista ihmisistä sanottu)?

No, täytyy sanoa, että minä en kauheasti itse tykkää siitä, että aletaan pyöriskellä kuin puolukka jossakin, kun pitäisi sanoa oma selvä mielipide johonkin. Ei se niin vaikeata ole. En ole koskaan pystynyt itse samaistumaan siihen, että mikä siinä niin vaikeata on. Olen sitten tulkinnut juuri niin, että siinä on jokin pelko siitä, että joku voisi tykätä huonoa. Kyllä se vähän pinnallisen ihmisestä tekee, jos aina jää kakistelemaan, kun tulisi oma vuoro kertoa esim. omia poliittisia kantoja tai muita vastaavia näkemyksiä. Lisäksi voi olla myös niin, että tällaiset ihmiset eivät välitä toisten ns. hirveistäkään, toisia ihmisiä loukkaavista mielipiteistä. On se aika selkärangatonta ohittaa sellaiset vain olkia kohauttaen. Siinähän on juuri se koulukiusaamisenkin ydin: kävellä vain ohi, ehkä jopa vähä naurahtaen, eikä sanoa, että hei, sun toimintasi on perseestä. 

Okei, ymmärrän mitä tarkoitat. Mä olen erilainen kuin sinä. Esim läheisin ystäväni on muslimi, mutta me ihan tietoisesti vältämme sellaisia puheenaiheita, joissa arvomaailmamme törmää täysin (esim halal-teurastus). Hän kyllä tietää, että en jaa hänen elämänkatsomustaan ja minä tiedän, ettei hän jaa omaani. Meillä on kuitenkin lukematon määrä asioita, jotka yhdistävät meitä. Olet sikäli oikeassa, että vältän konflikteja näissä asioissa, mutta me pyrimmekin kunnioittamaan toistemme elämänkatsomusta. Mitä tulee muihin ihmisiin, niin tunnen kyllä monia idealisteja ja aika fanaattisiakin ihmisiä, joilla on kova tarve tuoda esille jotain agendaansa ja provosoida muita ihmisiä. Mä en lähde näihin provosointeihin mukaan. Voin keskustella politiikasta yleisellä tasolla ja eri näkökulmista (esim köyhät vs rikkaat), mutta useimmiten pidän omat poliittiset mielipiteeni ominani, koska olen huomannut, että osa ihmisistä hiiltyy, jos se mielipide ei olekaan sama kuin hänellä itsellään. Palkastani ja muusta varallisuudestani en halua puhua lainkaan, koska ikävä kyllä ne ovat asioita, jotka helposti aiheuttavat ennakkoluuloja ja siten  mutkistavat ihmissuhteita. En myöskään puhu omasta elämänkatsomuksestani kuin hyvin harvojen kanssa, mutta voin hyvin puhua monista eri uskonnoista ja niiden merkityksistä niihin uskoville. Ikävä kyllä usko ja elämänkatsomuskin ovat asioita, jotka saattavat saada toisen tuomitsemaan tai vähintään yrittämään käännyttää ja mä olen sitä shaissea kuunnellut joskus ihan kyllästymiseen asti. 

Joo. No mulla on monia vastaavia kavereita, mutta ovat hyvin länsimaalaistuneita. ;) Tai sitten ovat nykyään kristittyjä, jotka lyövät minua raamatulla päähän (hah!). Ollaan kuitenkin kränättykin tai kiistelty monista jutuista. No, ei niistä sen enempää, kun ei ole tarkoitus tehdä tästä mitään etnistä keskustelua, johon iskee moderointi. 

Mut joo, kuvasit tuossa edellä aika hyvin sellasen pinnallisen keskustelun. Tykkään faktoista, tieteestä ja objektiivisuudesta, mutta silti syvälliseen keskusteluun kuuluu mielestäni henkilökohtaisuuskin.  Ei pelkästään se, että luetellaan laista pykäliä tai mitä uutisissa on kerrottu yhteiskuntaluokkaerojen suurenemisesta. Voi tosiaan olla, että osa porukasta hiiltyy, jos sanoo niin tai näin, mutta ei sitä minusta kannata pelätä. Minä hiillyn vain oikeastaan siitä, jos ei perustele asioita. Joskus käy niin, että joku henkilö mielellään kuuntelee toisten salat, mutta sitten on itse hiljaa. Tämä on minusta vähän vapaamatkustamista. Ei toki muitakaan kukaan ole pakottanut sanomaan mitään. Joidenkin sitä keskustelua täytyy kuitenkin vähän vatkata, jotta siinä pysyy mielenkiinto. 

Mä taas tykkään mieluummin pohdiskella asioita monista eri näkökulmista kuin valita vain yksi eli oma mielipiteeni  ja alkaa perustelemaan sitä. Sitäpaitsi mielipiteenihän saattaa olla sama kuin toisella ja perustelutkin samat, joten mitäpä niitä perusteluja sitten toistamaan. 

Toisto ei haittaa, mutta senhän voi sanoa että olen samaa mieltä kuin tuo yksi. Moni ei sano edes sitä, vaan haluaa jäädä salamyhkäiseksi. 

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että mahdat olla aika vaativa luonne? Enkä tarkoita pahalla.

Mielestäni ketään ei voi vaatia kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita ei halua kertoa. Jos haluaa olla salamyhkäinen, niin sen pitäisi olla ihan ok.

Joo, olen sitäkin. Toisaalta tässä yhteydessä oli kuitenkin kyse toiveista eikä siitä, että menisi kuranssaamaan toista, jos tämä ei jotain sano. Keskusteluaiheita tällainen käytös valitettavasti rajaa reippaasti. 

Toki saa olla, mutta tässä olikin kai kyse siitä, mistä itse pitää ja mistä ei. Minkäs tekee, en ole salamyhkäisyyden ystävä, vaan keskustelujen, eivätkä ne oikein etene salamyhkäisyydellä. Toiseksi salamyhkäisyys on minusta monesti vähän sellaista, että sillä koitetaan nostaa itseä ikään kuin korkeammalle. Esim. joku voi todeta, että "minulla on menoa", mutta ei missään nimessä voi sanoa, että "minä menen salille". Mikä nyt on jo minusta melko naurettavaa tärkeilyä ja päähänpinttymää siitä, että "mut kun se meno ei vaan kuulu noille".

No se meno voi olla vaikka sitä, että haluaa kerrankin loikoilla sohvalla rauhassa ja lukea hyvää kirjaa. Kaikki ei ymmärrä tuollaisia kiireeitä ja jopa loukkaantuu siitä, että sohva houkuttaa enemmän kuin heidän seura, joten helpompi sanoa, että on menoa. :)

No niinpä, helpompi sanoa, mutta sehän on vähän huijausta. Koitetaan mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Minua ärsyttää, kun itse koittaa aina olla pilkun päälle rehellinen, niin tuntuu, että siitä lopulta kärsii vain itse! Kun ei kerran osaa ajatella, että tämä olisi nyt helpompaa minulle tehdä näin ja näin. Inhoan tällaisia pelejä. 

Kannattaa opettaa viljelemään valkoisia valheita tarvittaessa.

Minäkin olen opetellut: "Kiitos kutsusta, mutta olen valitettavasti sopinut muuta tuolle päivälle. Viettäkää mahtavat juhlat ja onnittelut päivänsankarille, nähdään toiste! :)"

Helpottaa elämää kummasti, kun pääsee niistä turhista kissanristiäisistä, mutta välit säilyy silti. En usko, että olen kenellekään niin merkittävä henkilö, että poissaoloni pilaisi juhlat - poislukien perhe ja lähimmät sukulaiset ja ystävät.

Sinua ei kohta enää kutsuta mihinkään, mutta sitä varmaan toivotkin?

Olet oikeassa, en juurikaan välitä juhlista. Näen ihmisiä mieluummin kahden kesken tai pienissä porukoissa, jolloin voi oikeasti vaihtaa kuulumiset. Enkä odota kakkukahveja, jos tuon lahjan tai kukan juhlien jälkeen, toisena päivänä.

Tälläiset kutsujen jälkeen erikseen poikkeavat ovat rasittavan itsekeskeisiä ihmisiä. He haluavat vain erityishuomiota. Eivät viitsi kunnioittaa juhlan aihetta, vaan tulevat kun lystäävät, täysin huolimatta siitä miten kiireistä isäntäväellä on.

Sanothan suoraan, jos et halua vieraita jälkikäteen? Kunnioitan sitä tietysti enkä tuppaudu! Itsekeskeisyydestä ei omalla kohdallani ole kyse, mutta jonkun toisen kohdalla voi olla.

Kohdallasi kyse on juuri itsekeskeisyydestä. Johon sinulla on tietenkin oikeus. Juhlien järjestäjä järjestää juhlat. Hän kutsuu paikalle sellaiset henkilöt, joiden kanssa haluaa juhlia. Hän valitsee ajan, joka sopii hänelle. Miettii juhlaan liittyvät asiat ja maksaa homman.

Jos sinä ajattelisit ei-itsekeskeisesti vaan vaikka juhlajärjestäjäkeskeisesti, saapuisit paikalle toivottuun aikaan. Miettisit mahdollisimman mieleisen lahjan vastaanottajan mielestä ja pitäisit juhlijaa keskipisteenä.

Nyt sen sijaan pohdit omia tunteitasi. Tykkäätkö sinä suurista vai pienistä ryhmistä. Kukkanen on sinusta kiva ja muutama päivä juhlien jälkeen on sinusta parempi ajankohta.

Jotta et nyt näyttäytyisi ihan itsekkäältä ja menisi turhaan, niin kysyt tietenkin etukäteen sopivatko ne SINUN suunnitelmasi juhlakalulle.

Olet todennäköisesti niin tottunut itsekeskeisyytesi, että ihmettelet miten joku muu voisi tehdä toisin. Ettei ensin mieti mikä itsestä tuntuu parhaimmalta ja toimi sen mukaan.

Oletko koskaan miettinyt miltä.jostain juhlan järjestäjältä mahtaa tuntua, kun "ystävät" miettivät hänen suurena päivänä kuinka heille on tärkeämpää saada olla pienryhmässä, sohva, salkkarit jne. kun saapua paikalle juhlimaan heille jotain tärkeää, johon on käytetty paljon aikaa ja voimia?

Mieti vaikka miltä monesta äidistä ja lapsesta tai vaikka 50-vuotis juhliaan viettävästä miehestä tuntuu, kun kohdalle osuu monta sinunlaista eikä juhliin saavu ketään? Luuletko, että joku kukkanen 3 päivän päästä merkitsee jotain enää?

Kiitos, pistit minut todella ajattelemaan!

Tunsin piston sydämessäni, mutta asiat eivät silti aina ole noin yksinkertaisia. Taustalla voi olla vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai muu terveyteen liittyvä asia. En kuitenkaan halua omaa tilannettani avata tämän enempää.

Kannattaisiko minun jatkossa suoraan kieltäytyä kaikista kutsuista ja unohtaa ne kukat ja lahjat kokonaan?

Etkö voi yksien juhlien vuoksi tsempata sen vertaa?!

No kun kyse ei ole mistään "yksistä" juhlista, vaan kutsuja tulee useamman kerran vuodessa ja joka vuosi. Ja kuten aiemmassa viestissäni kerroin, osallistun lähimpien ihmisteni juhliin.

Trust me, normaalissa arjessa riittää ihan tarpeeksi "tsempattavaa" minulle.

Ethän kutsu minua enää mihinkään, kiitos!

Kuka olet? Lopetan kutsumisesi heti, kun kerrot kuka olet. Näillä tiedoilla on hankala erottaa sinut muista vieraista.

Se, joka ei juuri koskaan osallistu...