Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vanda kirjoitti:

Mut jos on tyytyväinen siihen, ettei kauheasti pidä yhteyttä ystäviinsä ja sosiaaliset piirit on enimmäkseen työn parissa, niin miksi se ei saisi olla niin? Mun ystävät asuvat kaukana ja meillä kaikilla on omat ruuhkavuotemme menossa. Me tavataan 1-2 kertaa vuodessa ja aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja koska me ollaan kaikki samalla alalla, niin enimmäkseen keskustellaan töistä. Eikä nää harvat tapaamiset tee meistä yhtään sen vähempää ystäviä.

172

No jos se on aina ollut näin ja kaikille tämä sopii niin sithän siinä ei ole mitään ongelmaa. Itselleni on käynyt niin että osa kavereista vaan katosi, vaikka ennen pidettiin yhteyttä, elämäntilanteet muuttui jne. Itse yritin pitää aluksi yhteyttä mutta sitten huomasin ettei löydy kiinnostusta niin luovutin. Sen verran pitää löytyä itsearvostusta ettei jää roikkumaan yksipuolisesti ihmissuhteisiin.

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Vierailija kirjoitti:

Vanda kirjoitti:

Mut jos on tyytyväinen siihen, ettei kauheasti pidä yhteyttä ystäviinsä ja sosiaaliset piirit on enimmäkseen työn parissa, niin miksi se ei saisi olla niin? Mun ystävät asuvat kaukana ja meillä kaikilla on omat ruuhkavuotemme menossa. Me tavataan 1-2 kertaa vuodessa ja aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja koska me ollaan kaikki samalla alalla, niin enimmäkseen keskustellaan töistä. Eikä nää harvat tapaamiset tee meistä yhtään sen vähempää ystäviä.

172

No jos se on aina ollut näin ja kaikille tämä sopii niin sithän siinä ei ole mitään ongelmaa. Itselleni on käynyt niin että osa kavereista vaan katosi, vaikka ennen pidettiin yhteyttä, elämäntilanteet muuttui jne. Itse yritin pitää aluksi yhteyttä mutta sitten huomasin ettei löydy kiinnostusta niin luovutin. Sen verran pitää löytyä itsearvostusta ettei jää roikkumaan yksipuolisesti ihmissuhteisiin.

Ja mulla siis on myös tällainen ystävä joka asuu eri puolella Suomea ja nähdään kerran vuodessa tai kahdessa, soitellaan sitten muutaman kerran vuodessa ja joskus 2kk välein whatsupissa jutellaan, silti on aina kiva huomata että juttu jatkuu siitä mihin jäätiin ja ystäviä tässä edelleen ollaan. Tämä on ollut tällaista jo n. 15v siitä asti kun muutin teininä eri paikkakunnalle. Sitä ennen oltiin kuin paita ja peppu.

Vierailija kirjoitti:

Minä aloitin myös testin vuosi sitten ja kyllä niin tapaamiset kuin muukin yhteydenpito on eri tahoilla hiipunut. Osa pitää edelleen harvakseltaan yhteyttä mutta on myös sellaisia, joiden kanssa yhteydenpito on täysin kuollut. Meillä oli eräs porukka, jolla oli tapana tavata 3-4 kertaa vuodessa. Huomasin, että minä olin usein se aloitteellinen näiden tapaamisten suhteen ja päätin katsoa kauanko menee kunnes joku muu ehdottaa. Vuosi on vierähtänyt, eikä minkäänlaista yhteydenottoa ole tullut kenenkään suunnasta.

Mahtoi olla hauska testi . Ja vuosi.

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Tässä onkin se ero että tiedät tämän tilanteen ja hyväksyt sen, väsyttävä ruuhkavuosielämä on eri asia kuin välinpitämättömyys. Kyllä sen huomaa kun toista ei enää kiinnosta yhteydenpito, ei ikinä "ehdi" näkemään eikä itse oteta yhteyttä kuin korkeintaan jos itse tarvitsee jotain tai kaipaa seuraa johonkin nyt heti, kun ketään muutakaan ei löytynyt niin otetaan sitten suhun yhteyttä, muuten ei pyydetä mihinkään eikä paljon kuulumisia kysellä. Aika hyväksikäytöltä mun mielestä vaikuttaa.

Mulla vähän sama, tai ainakin hyvin harvoin kaverit ottavat minuun yhteyttä oma-aloitteisesti. Minun on oltava kaikkien kanssa se aktiivisempi osapuoli - tosin meillä on aina tosi mukavaa sitten kun näemme. 

Parhaimmat kaverini ovat kyllä itsekin melko omissa oloissaan viihtyviä tai sitten kiireisiä milloin minkäkin projektin tai työn kanssa. Silti tulee usein sellainen olo, että en ole kenellekään se ykkösvaihtoehto, johon otetaan yhteyttä. Harmittaahan se toisinaan, mutta minulla on onneksi ihana puoliso, jonka kanssa voi keksiä kaikenlaista kivaa ja voimme puhuakin mistä vain.

Tuttua on. Minulle ei ole soittanut omaa äitiä (ja joitakin viranomaisia ja puhelinmyyjiä) lukuunottamatta kukaan moneen vuoteen. Ainoa sisaruksenikaan ei ole soittanut yli kahteen vuoteen. Joskus laitan hänelle viestiä whatsappissa, mutta sielläkin laittamani viestit voivat roikkua lukemattomamina kuukausikaupalla. On tullut hyvin selväksi, että kukaan ei minua kaipaa. Vielä parikymppisenä yritin ylläpitää ystävyyssuhteita yllä, mutta harvemmin kukaan ehti tavata. On jäänyt jostain syystä elävästi mieleen, kun yksi näistä "ystävistä" harmitteli kerran kuinka ei ehdi tapaamaan edes parempia kavereitaan, eikä näin ollen ollut mahdollista tavata minuakaan. Onneksi sentään olen naimisissa, että on elämässä edes yksi ihminen joka välittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanda kirjoitti:

Mut jos on tyytyväinen siihen, ettei kauheasti pidä yhteyttä ystäviinsä ja sosiaaliset piirit on enimmäkseen työn parissa, niin miksi se ei saisi olla niin? Mun ystävät asuvat kaukana ja meillä kaikilla on omat ruuhkavuotemme menossa. Me tavataan 1-2 kertaa vuodessa ja aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja koska me ollaan kaikki samalla alalla, niin enimmäkseen keskustellaan töistä. Eikä nää harvat tapaamiset tee meistä yhtään sen vähempää ystäviä.

172

No jos se on aina ollut näin ja kaikille tämä sopii niin sithän siinä ei ole mitään ongelmaa. Itselleni on käynyt niin että osa kavereista vaan katosi, vaikka ennen pidettiin yhteyttä, elämäntilanteet muuttui jne. Itse yritin pitää aluksi yhteyttä mutta sitten huomasin ettei löydy kiinnostusta niin luovutin. Sen verran pitää löytyä itsearvostusta ettei jää roikkumaan yksipuolisesti ihmissuhteisiin.

Ja mulla siis on myös tällainen ystävä joka asuu eri puolella Suomea ja nähdään kerran vuodessa tai kahdessa, soitellaan sitten muutaman kerran vuodessa ja joskus 2kk välein whatsupissa jutellaan, silti on aina kiva huomata että juttu jatkuu siitä mihin jäätiin ja ystäviä tässä edelleen ollaan. Tämä on ollut tällaista jo n. 15v siitä asti kun muutin teininä eri paikkakunnalle. Sitä ennen oltiin kuin paita ja peppu.

Miten juttu voi jatkua siitä mihin se jäi, jos ette kovin hyvin ole perillä siitä mitä toistemme elämässä on tapaamisten ja yhteydenottojen välillä tapahtunut? Koskevatko jutut aina säätä yms.? Eiväthän ihmiset pysy kaiken aikaa samanlaisina vuodesta toiseen. Miten huomaatte muutokset, jos ette juurikaan ole läsnä toistenne elämässä? Vai oletteko sittenkin ystävien sijaan vain tuttavia, joiden kanssa jutellaan silloin tällöin niitä näitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanda kirjoitti:

Mut jos on tyytyväinen siihen, ettei kauheasti pidä yhteyttä ystäviinsä ja sosiaaliset piirit on enimmäkseen työn parissa, niin miksi se ei saisi olla niin? Mun ystävät asuvat kaukana ja meillä kaikilla on omat ruuhkavuotemme menossa. Me tavataan 1-2 kertaa vuodessa ja aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja koska me ollaan kaikki samalla alalla, niin enimmäkseen keskustellaan töistä. Eikä nää harvat tapaamiset tee meistä yhtään sen vähempää ystäviä.

172

No jos se on aina ollut näin ja kaikille tämä sopii niin sithän siinä ei ole mitään ongelmaa. Itselleni on käynyt niin että osa kavereista vaan katosi, vaikka ennen pidettiin yhteyttä, elämäntilanteet muuttui jne. Itse yritin pitää aluksi yhteyttä mutta sitten huomasin ettei löydy kiinnostusta niin luovutin. Sen verran pitää löytyä itsearvostusta ettei jää roikkumaan yksipuolisesti ihmissuhteisiin.

Ja mulla siis on myös tällainen ystävä joka asuu eri puolella Suomea ja nähdään kerran vuodessa tai kahdessa, soitellaan sitten muutaman kerran vuodessa ja joskus 2kk välein whatsupissa jutellaan, silti on aina kiva huomata että juttu jatkuu siitä mihin jäätiin ja ystäviä tässä edelleen ollaan. Tämä on ollut tällaista jo n. 15v siitä asti kun muutin teininä eri paikkakunnalle. Sitä ennen oltiin kuin paita ja peppu.

Miten juttu voi jatkua siitä mihin se jäi, jos ette kovin hyvin ole perillä siitä mitä toistemme elämässä on tapaamisten ja yhteydenottojen välillä tapahtunut? Koskevatko jutut aina säätä yms.? Eiväthän ihmiset pysy kaiken aikaa samanlaisina vuodesta toiseen. Miten huomaatte muutokset, jos ette juurikaan ole läsnä toistenne elämässä? Vai oletteko sittenkin ystävien sijaan vain tuttavia, joiden kanssa jutellaan silloin tällöin niitä näitä?

Ohis. ... silloinhan juttua vasta riittääkin, kun ei olla koko ajan rivillä, mitä toisen elämässä on tapahtunut. Hyvä ystävyys kyllä kestää pitkätkin erot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Minäkin olen joskus kannatellut ystävyyttä toisen eläessä haastavaa vaihetta elämässään. Siitä oltiin ilahtuneita, mutta itse vastaavaan tilanteeseen joutuessani tämä ystävä heittikin minut pois kuin vanhan rukkasen. Ilmeisesti hän oli liian tottunut siihen, että ystävyys oli muodostunut hänelle niin helpoksi. Hän ei enää ollut valmis näkemään sen eteen vaivaa silloin, kun minun voimani olivat vähissä ja hänellä olisi aikaa ollut.

Minä haluan, että ystävän kanssa olemme molemmat läsnä toistemme elämässä. Ei ystävyyteen mielestäni riitä pelkästään se, että annetaan ajoittain tilannekatsauksia tapahtumista kummankin elämässä. Ei se riitä pitämään yllä läheisyyden tunnetta kahden ihmisen välillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Minäkin olen joskus kannatellut ystävyyttä toisen eläessä haastavaa vaihetta elämässään. Siitä oltiin ilahtuneita, mutta itse vastaavaan tilanteeseen joutuessani tämä ystävä heittikin minut pois kuin vanhan rukkasen. Ilmeisesti hän oli liian tottunut siihen, että ystävyys oli muodostunut hänelle niin helpoksi. Hän ei enää ollut valmis näkemään sen eteen vaivaa silloin, kun minun voimani olivat vähissä ja hänellä olisi aikaa ollut.

Mitä sitten? Sulla on käynyt huono tuuri. Ei se tarkoita, että kaikilla muillakin kävisi.

Seuraan Facebookissa välillä erästä kiireistä ystävääni, jolla aikaa ei riitä yhteydenpitoon tai tapaamisiin "kun on tämä vaihe". Kaikkkien muiden ihmisten tapaamiseen sitä aikaa kyllä näyttää riittävän. Johtopäätös on selvä: en vain ole hänestä riittävän kiinnostava, jotta aikaa kannattaisi käyttää minuun.

Lähiaikoina tulenkin varmasti poistamaan hänet FB-kavereistani. Miksi ihmeessä seuraisin sellaisen ihmisen elämää, joka ei enää välitä minusta? Olimme joskus läheisiä ystäviä, mutta nykyään korkeintaan tuttavia. Tämä ihmissuhde ei enää tuota minulle tässä muodossa iloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Minäkin olen joskus kannatellut ystävyyttä toisen eläessä haastavaa vaihetta elämässään. Siitä oltiin ilahtuneita, mutta itse vastaavaan tilanteeseen joutuessani tämä ystävä heittikin minut pois kuin vanhan rukkasen. Ilmeisesti hän oli liian tottunut siihen, että ystävyys oli muodostunut hänelle niin helpoksi. Hän ei enää ollut valmis näkemään sen eteen vaivaa silloin, kun minun voimani olivat vähissä ja hänellä olisi aikaa ollut.

Mitä sitten? Sulla on käynyt huono tuuri. Ei se tarkoita, että kaikilla muillakin kävisi.

Ei, vaan on vaikea enää myöhemmin saada ihmissuhdetta takaisin tasapainoon, jos se on vahingossa ajautunut kauas siitä. Jopa niin vaikea, että tällaiseen tilanteeseen päätymistä kannattaa tietoisesti välttää. Pitää kiinnittää huomiota pieniin merkkeihin ja kuunnella tarkasti omia tuntemuksiaan, myös niitä, jotka eivät ole itselle niin mieluisia.

Vierailija kirjoitti:

Seuraan Facebookissa välillä erästä kiireistä ystävääni, jolla aikaa ei riitä yhteydenpitoon tai tapaamisiin "kun on tämä vaihe". Kaikkkien muiden ihmisten tapaamiseen sitä aikaa kyllä näyttää riittävän. Johtopäätös on selvä: en vain ole hänestä riittävän kiinnostava, jotta aikaa kannattaisi käyttää minuun.

Lähiaikoina tulenkin varmasti poistamaan hänet FB-kavereistani. Miksi ihmeessä seuraisin sellaisen ihmisen elämää, joka ei enää välitä minusta? Olimme joskus läheisiä ystäviä, mutta nykyään korkeintaan tuttavia. Tämä ihmissuhde ei enää tuota minulle tässä muodossa iloa.

Lopeta facebookin käyttäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seuraan Facebookissa välillä erästä kiireistä ystävääni, jolla aikaa ei riitä yhteydenpitoon tai tapaamisiin "kun on tämä vaihe". Kaikkkien muiden ihmisten tapaamiseen sitä aikaa kyllä näyttää riittävän. Johtopäätös on selvä: en vain ole hänestä riittävän kiinnostava, jotta aikaa kannattaisi käyttää minuun.

Lähiaikoina tulenkin varmasti poistamaan hänet FB-kavereistani. Miksi ihmeessä seuraisin sellaisen ihmisen elämää, joka ei enää välitä minusta? Olimme joskus läheisiä ystäviä, mutta nykyään korkeintaan tuttavia. Tämä ihmissuhde ei enää tuota minulle tässä muodossa iloa.

Lopeta facebookin käyttäminen.

Siis yhden ihmisen takia? Miksi ihmeessä? Ei minun tarvitse hänen kanssaan siellä kaveerata.

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Eikö siihen oman elämänsä elämiseen kuuluu myös ystävien näkeminen ja asioiden tekeminen/harrastaminen yhdessä? Sitähän se elämä just on, kokonaisuus, jossa on itselle sopivassa suhteessa niin perhettä, parisuhdetta, ystäviä, harrastuksia, omaa aikaa kuin työtäkin. Perusarkea höystettynä juhlalla.

N42

Vierailija kirjoitti:

Minä haluan, että ystävän kanssa olemme molemmat läsnä toistemme elämässä. Ei ystävyyteen mielestäni riitä pelkästään se, että annetaan ajoittain tilannekatsauksia tapahtumista kummankin elämässä. Ei se riitä pitämään yllä läheisyyden tunnetta kahden ihmisen välillä.

Tässä varmaan on isohko eroavaisuus. Itselle ystävyys on, kuten joku toinenkin täällä sanoi, vähän samanlainen juttu kuin rakkaus. Eli ystävän kanssa on samanlainen sielunmaisema, ajatusmaailma ja yhteneväisiä kiinnostuksen kohteita, joista jutellaan. Ei näitä asioita heilauta se, että ei ole ihan taagilla, onko toinen käynyt kolmeen kuukauteen Tallinnassa tai muut vastaavat pienet yksityiskohdat. Ei silloin keskustelu ole mitään tilannekatsauksia, vaan elämän virran tuumailua, missä nyt mennään ja mitkä on tunnelmat. Ne ovat tärkeämpiä kuin jokapäiväiset tai -viikkoiset tavan tapahtumat, jotka nyt ovat aika samanlaisia kaikilla. Läheisyyden tunne siis joko on tai ei, itselleni se ei synny minkään jokapäiväisen läsnäolon kautta. Muutoinhan olisinkin ystävä kaikkien työkavereideni kanssa, mitä tietenkään en ole.

Sitten yhteydenotoista: olen kuollakseni poikki siihen, että juuri tälläisiä "mitä kuuluu? meillä marsu voi vitsi söi taas salaattia!" joihin odotetaan vastausta. Ne ovat mielestäni sitä facekamaa, sinne voi päivitellä näitä jokapäiväisyyksiä ja toivottavasti niille on vastaajansa ja juttelijansa. Mutta ei näitä tarvitse tekstailla vastauksia odottaen.

Lisäksi on tosiaankin vaikeaa, jos itse on mielestään vaan jonkun tuttava, tutustuttu pintapuolisesti jossakin, ja toinen alkaakin pommittaa mökkikutsuilla, tms. Vaikka olen suoraan sanonut, että viikonloppuni ovat aika kiinni nyt = haluan nyt tehdä kotona juuri sitä, mitä teen (remonttia), silti tulee kutsuja sinne tänne tonne ja yleensä vielä parin yön yli juttuihin tms. Ja tietysti loukkaannutaan verisesti, kun TAAS sanon, että niin mulle siis ei nyt käy.