Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Minäkin olen joskus kannatellut ystävyyttä toisen eläessä haastavaa vaihetta elämässään. Siitä oltiin ilahtuneita, mutta itse vastaavaan tilanteeseen joutuessani tämä ystävä heittikin minut pois kuin vanhan rukkasen. Ilmeisesti hän oli liian tottunut siihen, että ystävyys oli muodostunut hänelle niin helpoksi. Hän ei enää ollut valmis näkemään sen eteen vaivaa silloin, kun minun voimani olivat vähissä ja hänellä olisi aikaa ollut.

Mitä sitten? Sulla on käynyt huono tuuri. Ei se tarkoita, että kaikilla muillakin kävisi.

Ei, vaan on vaikea enää myöhemmin saada ihmissuhdetta takaisin tasapainoon, jos se on vahingossa ajautunut kauas siitä. Jopa niin vaikea, että tällaiseen tilanteeseen päätymistä kannattaa tietoisesti välttää. Pitää kiinnittää huomiota pieniin merkkeihin ja kuunnella tarkasti omia tuntemuksiaan, myös niitä, jotka eivät ole itselle niin mieluisia.

Tuo vaikeus on ihan ihmisistä kiinni. Ymmärrän, että jollekin voi olla vaikeaa olla ystävä sellaisen kanssa, jolla on elämässään sillä hetkellä tärkeämpiäkin asioita kuin ystävät. Aikoinaan, kun yksinhuoltajana ryhdyin yrittäjäksi, tämä ystäväni ymmärsi, ettei mulla ole kamalasti aikaa soitella ja kysellä kuulumisia. Silloin hän kannatteli ystävyyttämme. Nyt on mun vuoroni. Kummallakaan ei ole ollut mitään vaikeuksia. Toisaalta kummallekin ystävyys ei ole mikään parisuhde, jossa olisi tarkoituskaan olla lähes koko ajan toisen iholla kiinni. Pystymme antamaan toisillemme tilaa muuhunkin elämään ja ymmärrämme, että eri elämänvaiheissa erilaiset asiat vievät aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seuraan Facebookissa välillä erästä kiireistä ystävääni, jolla aikaa ei riitä yhteydenpitoon tai tapaamisiin "kun on tämä vaihe". Kaikkkien muiden ihmisten tapaamiseen sitä aikaa kyllä näyttää riittävän. Johtopäätös on selvä: en vain ole hänestä riittävän kiinnostava, jotta aikaa kannattaisi käyttää minuun.

Lähiaikoina tulenkin varmasti poistamaan hänet FB-kavereistani. Miksi ihmeessä seuraisin sellaisen ihmisen elämää, joka ei enää välitä minusta? Olimme joskus läheisiä ystäviä, mutta nykyään korkeintaan tuttavia. Tämä ihmissuhde ei enää tuota minulle tässä muodossa iloa.

Lopeta facebookin käyttäminen.

Siis yhden ihmisen takia? Miksi ihmeessä? Ei minun tarvitse hänen kanssaan siellä kaveerata.

Kuulostaa siltä, että facebook ei tee sun elämästä parempaa. Jos poistat sieltä yhden ihmisen, alat kohta seurata jotakuta toista, jonka elämä näyttää paremmalta kuin sinun. Facebook on vain mainos ihmisistä. Ei kannata perustaa yhteydenpitoa sinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Minulla on vanhemmat, jotka ovat aina korostaneet sitä kuinka itsekseen pitää pärjätä ja muille (erityisesti heille) ei saa olla minkälaiseksi rasitteeksi. En kaipaa elämääni yhtään enempää sellaisia ihmissuhteita, jossa en saa kaivata toisilta apua, tukea tai läheisyyttä. Haluan kokea ystävyyssuhteissani olevani pidetty ja voivani luottaa toisiin. Haluan olla elämässäni muutakin kuin se ikuinen itsenäinen pärjääjä, joka hoitaa välittänytkään aina kaiken yksin. Haluan ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa minulla on oikeus olla tunteva ihminen suorittajan sijasta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vanhemmat, jotka ovat aina korostaneet sitä kuinka itsekseen pitää pärjätä ja muille (erityisesti heille) ei saa olla minkälaiseksi rasitteeksi. En kaipaa elämääni yhtään enempää sellaisia ihmissuhteita, jossa en saa kaivata toisilta apua, tukea tai läheisyyttä. Haluan kokea ystävyyssuhteissani olevani pidetty ja voivani luottaa toisiin. Haluan olla elämässäni muutakin kuin se ikuinen itsenäinen pärjääjä, joka hoitaa välittänytkään aina kaiken yksin. Haluan ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa minulla on oikeus olla tunteva ihminen suorittajan sijasta.

* Valittamatta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Vierailija kirjoitti:

Minä haluan, että ystävän kanssa olemme molemmat läsnä toistemme elämässä. Ei ystävyyteen mielestäni riitä pelkästään se, että annetaan ajoittain tilannekatsauksia tapahtumista kummankin elämässä. Ei se riitä pitämään yllä läheisyyden tunnetta kahden ihmisen välillä.

Mä taas en ymmärrä koko ystävyyttä jossa kumpikin elää tahoillaan sitä omaa elämäänsä ja sitten säännöllisesti raportoidaan (eli vaihdetaan kuulumisia) joko puhelimitse tai kasvotusten mitä siinä omassa elämässä on tapahtunut. Mikä tuossa oikein on ideana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Ymmärrän mitä tarkoitat. Kerroin yhdessä kommentissani tästä ystävästäni joka asuu eri paikkakunnalla ja johon pidän yhteyttä lähinnä puhelimitse ja nähdään sitten kerran 1-2 vuodessa. Mä olen myös se joka pitää häneen enemmän yhteyttä, hänellä on pieni vaativa lapsi ja vaativa työ, lisäksi toki muitakin ystäviä siellä. Kuitenkin aina kun ollaan yhteydessä niin mulle tulee olo että hän on minun ystävä ja on kiinnostunut mun asioista. Ja tämä merkitsee paljon. Viimeksikin viime kesällä käytiin mun miehen kanssa heidän luona ja oltiin yötä ja he tapasivat miehensä kanssa mun mieheni ekaa kertaa, silti oli vieraanvaraisia ja oli tunne että olimme tervetulleita.

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Eikö siihen oman elämänsä elämiseen kuuluu myös ystävien näkeminen ja asioiden tekeminen/harrastaminen yhdessä? Sitähän se elämä just on, kokonaisuus, jossa on itselle sopivassa suhteessa niin perhettä, parisuhdetta, ystäviä, harrastuksia, omaa aikaa kuin työtäkin. Perusarkea höystettynä juhlalla.

N42

Ei kaikkien elämä ole jatkuvasti perusarkea. Nelikymppisenä olin kahden lapsen yh, kokopäivätöissä ja työn ohessa opiskelin ammattikorkeakoulussa paremmin palkatulle alalle. Kyllä siinä vaan lapset, koti ja opiskelut meni tärkeysjärjestyksessä kevyesti ystävien ja kavereiden ohi. Muutama vuosia valmistumisen jälkeen ostin osakkuuden eräästä firmasta ja aloitin yrittäjän elämän. Silloinkin lapset, koti ja työ vei suurimman osan ajastani ja ennenkaikkea voimavaroistani. Nyt on lapset isoja, firma pyörii hyvin ja mulla on sekä vapaa-aikaa että rahaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mulla on ystävä, joka juuri vähän aikaa sitten aloitti työn ohessa opiskelun. Tiedän kokemuksesta, että perhe, kokopäivätyö ja opiskelu siihen päälle vie kyllä aika hyvin mehut. En ala vaatimaan ystävältäni, että hänen pitäisi mun takiani vähentää vielä lisää yöuniaan, kyllä hän joutuu vähentämään niitä nyt jo muutenkin. Jaksan odottaa, että hän saa opintonsa suoritettua ja sitten on mahdollisesti taas enemmän aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanda kirjoitti:

Mut jos on tyytyväinen siihen, ettei kauheasti pidä yhteyttä ystäviinsä ja sosiaaliset piirit on enimmäkseen työn parissa, niin miksi se ei saisi olla niin? Mun ystävät asuvat kaukana ja meillä kaikilla on omat ruuhkavuotemme menossa. Me tavataan 1-2 kertaa vuodessa ja aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja koska me ollaan kaikki samalla alalla, niin enimmäkseen keskustellaan töistä. Eikä nää harvat tapaamiset tee meistä yhtään sen vähempää ystäviä.

172

No jos se on aina ollut näin ja kaikille tämä sopii niin sithän siinä ei ole mitään ongelmaa. Itselleni on käynyt niin että osa kavereista vaan katosi, vaikka ennen pidettiin yhteyttä, elämäntilanteet muuttui jne. Itse yritin pitää aluksi yhteyttä mutta sitten huomasin ettei löydy kiinnostusta niin luovutin. Sen verran pitää löytyä itsearvostusta ettei jää roikkumaan yksipuolisesti ihmissuhteisiin.

Ja mulla siis on myös tällainen ystävä joka asuu eri puolella Suomea ja nähdään kerran vuodessa tai kahdessa, soitellaan sitten muutaman kerran vuodessa ja joskus 2kk välein whatsupissa jutellaan, silti on aina kiva huomata että juttu jatkuu siitä mihin jäätiin ja ystäviä tässä edelleen ollaan. Tämä on ollut tällaista jo n. 15v siitä asti kun muutin teininä eri paikkakunnalle. Sitä ennen oltiin kuin paita ja peppu.

Miten juttu voi jatkua siitä mihin se jäi, jos ette kovin hyvin ole perillä siitä mitä toistemme elämässä on tapaamisten ja yhteydenottojen välillä tapahtunut? Koskevatko jutut aina säätä yms.? Eiväthän ihmiset pysy kaiken aikaa samanlaisina vuodesta toiseen. Miten huomaatte muutokset, jos ette juurikaan ole läsnä toistenne elämässä? Vai oletteko sittenkin ystävien sijaan vain tuttavia, joiden kanssa jutellaan silloin tällöin niitä näitä?

Mä kerroin että viestittelemme whatsupissa n. Kk välein ja soitellaan 2-3kk välein ja silloin puhelu kestää n. 2h tai enemmänkin ja vaihdetaan kuulumisia. Meille tämä riittää hyvin, toki jos olisi vähemmän välimatkaa niin tulisi nähtyä useammin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Olisikin kiva, jos ystävyyttä voisi ylläpitää lyhyellä meilillä kerran viikossa. Mutta ei se tunnu yleensä riittävän monillekaan. Itsellä se lapsiperhearki on kyllä ihan todellinen syy, eikä tekosyy. Ei vain ehdi ja toisaalta on aina vähän väsynyt. Joskus sitä sitten vaan luovuttaa ja ajattelee että elämä on nyt tällaista, pääasia että jaksan ja pystyn hoitamaan edes lapset.

Juuripa näin, kunpa näille aikalaskureille riittäisikin sitten ystävyydeksi se, mitä pystyy antamaan, eli kahvit silloin tällöin tai lyhyt meili. Mutta kun, samaan aikaan kytätään, onko muiden kanssa käyty jossakin tai kuulostellaan muuten vaan, että mihin se aika muka kuluu.

Minä ajattelen, että olen ystävilleni tärkeä heidän kiireistään huolimatta. Jos oikeasti tarvitsen apua, saan sitä varmasti. Mutta toki mietin, voinko hoitaa asiani muutoin kuin ainakaan sitä tällä hetkellä kiireisintä vaivaamalla. Sekin on vastavuoroisuutta, jota kaivataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haluan, että ystävän kanssa olemme molemmat läsnä toistemme elämässä. Ei ystävyyteen mielestäni riitä pelkästään se, että annetaan ajoittain tilannekatsauksia tapahtumista kummankin elämässä. Ei se riitä pitämään yllä läheisyyden tunnetta kahden ihmisen välillä.

Mä taas en ymmärrä koko ystävyyttä jossa kumpikin elää tahoillaan sitä omaa elämäänsä ja sitten säännöllisesti raportoidaan (eli vaihdetaan kuulumisia) joko puhelimitse tai kasvotusten mitä siinä omassa elämässä on tapahtunut. Mikä tuossa oikein on ideana?

En tiedä. Itse olen tuollaiseen liian epäsosiaalinen. Kasvokkain tapaaminen ja asioiden yhdessä tekeminen on minulle tärkeää. Ilman sitä kiinnostukseni toiseen ihmiseen ei pysy yllä. En jaksa olla kiinnostunut heidän kuulumisistaan mikäli emme myöskin säännöllisesti tapaa. Tuntuukin, että elän aivan väärällä aikakaudella. En sovi someaikaan lainkaan.

Tuli niistä juhlistä mieleen.Olin vähän aikaa sitten eräissä "pakollisissa" juhlissa joissa oli paljon äitini sukua. Oli se kamala tunne istua siellä kuin vieraiden ihmisten joukossa. Ihmiset istuivat omissa pöydissään  ja juttelivat vain oman joukkonsa kanssa. Kuin eivät olisi olleet sukua lainkaan. Osa kävi tosin vaihtamassa muutaman sanan ja itsekin yritin nyt tervehtimässä käydä. Ikävää vaan, että miellä ei ole mitään "yhteistä" ja koko suku kuin lauma vieraita ihmisiä, jotka ovat nyt vain pakolla yhdessä sen hetken kun täytyy. Syytä tähän en täysin tiedä. Olemme välillä kutsuneet kylään ja välillä käyneet siellä, mutta viime vuosina kaikki on hiipunut. Toisaalta nämä ihmiset ovat muutenkin sellaisia, että heillä on oma tärkeä porukkansa suvusta, jonka kanssa pitävät yhteyttä ja muut saavat jäädä. Oli se vaan kamalaa huomata, että on kuin vieras vaikka sukua ollaan. Ei tämä tosin ole yllätys ja meillä on muutenkin hankala suku. En varmaan tosin voi itseäni enää pistää tuohon tilanteeseen. Tuossakin juhlassa oli ihan kuppikunnat erikseen ja sitten oli vain pari ihmistä,  jotka ylittivät rajat ja juttelivat "normaalisti" muille. Varsinainen sukujuhla. Joku vieras ihminen olisi varmaan ajatellut, että olemme kaikki ihan outoja ihmisiä toisillemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Herätä siihen ettei ystäväsi ole tarpeeksi kiinnostunut enää seurastasi ottaakseen yhteyttä. Vaikka olisi kuinka kiireinen niin aina löytää  aikaa sellaiseen mihin haluaa. Vaikka kahvittelut kerran kuussa, ei ole mahdotonta jos haluaa. Nämä lasten harrastukset ja läksyjenteot ovat vain käteviä tekosyitä. Lyhyen meilinkin ehtii kirjoittamaan vähintään kerran viikossa.

Sä lähdet siitä oletuksesta, että on vain yksi ystävä. Kahvittelut kerran kuukaudessa kun tarkoittaa jo neljän ystävän kohdalla kahvitteluja kerran viikossa. Joillain ihmisillä on myös muita ihmissuhteita kuten vanhemmat ja sisarukset, puolison vanhemmat ja sisarukset, joihin on myös pidettävä yhteyttä. 

Mitä tulee lyhyen meilin kirjoittamiseen, niin varmaan sellaisen ehtisi jokainen tehdä vaikka kerran päivässä. Mutta mitä merkitystä sellaisella hätäisesti kyhätyllä meilillä ("Moi! Mitä kuuluu? Mulle samaa kuin ennenkin,") ihan oikeasti on? Onko oikeasti ihmisiä, jotka tuollainen meili saisi itsensä tuntemaan tärkeäksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haluan, että ystävän kanssa olemme molemmat läsnä toistemme elämässä. Ei ystävyyteen mielestäni riitä pelkästään se, että annetaan ajoittain tilannekatsauksia tapahtumista kummankin elämässä. Ei se riitä pitämään yllä läheisyyden tunnetta kahden ihmisen välillä.

Mä taas en ymmärrä koko ystävyyttä jossa kumpikin elää tahoillaan sitä omaa elämäänsä ja sitten säännöllisesti raportoidaan (eli vaihdetaan kuulumisia) joko puhelimitse tai kasvotusten mitä siinä omassa elämässä on tapahtunut. Mikä tuossa oikein on ideana?

En tiedä. Itse olen tuollaiseen liian epäsosiaalinen. Kasvokkain tapaaminen ja asioiden yhdessä tekeminen on minulle tärkeää. Ilman sitä kiinnostukseni toiseen ihmiseen ei pysy yllä. En jaksa olla kiinnostunut heidän kuulumisistaan mikäli emme myöskin säännöllisesti tapaa. Tuntuukin, että elän aivan väärällä aikakaudella. En sovi someaikaan lainkaan.

Sama juttu, en ymmärrä miksi minun pitäisi (enää) edes olla kiinnostunut "ystävän" elämästä ja tekemisistä jos en kuulu kyseisen ihmisen elämään missään muussa muodossa kuin tällaisen raportointipuhelun vastaanottajana. Millainen ihminen kuvittelee tuollaisen olevan ystävyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Tuli niistä juhlistä mieleen.Olin vähän aikaa sitten eräissä "pakollisissa" juhlissa joissa oli paljon äitini sukua. Oli se kamala tunne istua siellä kuin vieraiden ihmisten joukossa. Ihmiset istuivat omissa pöydissään  ja juttelivat vain oman joukkonsa kanssa. Kuin eivät olisi olleet sukua lainkaan. Osa kävi tosin vaihtamassa muutaman sanan ja itsekin yritin nyt tervehtimässä käydä. Ikävää vaan, että miellä ei ole mitään "yhteistä" ja koko suku kuin lauma vieraita ihmisiä, jotka ovat nyt vain pakolla yhdessä sen hetken kun täytyy. Syytä tähän en täysin tiedä. Olemme välillä kutsuneet kylään ja välillä käyneet siellä, mutta viime vuosina kaikki on hiipunut. Toisaalta nämä ihmiset ovat muutenkin sellaisia, että heillä on oma tärkeä porukkansa suvusta, jonka kanssa pitävät yhteyttä ja muut saavat jäädä. Oli se vaan kamalaa huomata, että on kuin vieras vaikka sukua ollaan. Ei tämä tosin ole yllätys ja meillä on muutenkin hankala suku. En varmaan tosin voi itseäni enää pistää tuohon tilanteeseen. Tuossakin juhlassa oli ihan kuppikunnat erikseen ja sitten oli vain pari ihmistä,  jotka ylittivät rajat ja juttelivat "normaalisti" muille. Varsinainen sukujuhla. Joku vieras ihminen olisi varmaan ajatellut, että olemme kaikki ihan outoja ihmisiä toisillemme.

Ollaankohan me sukulaisia? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

k kirjoitti:

Ehkä ihmisillä on ylipäätään kiireitä ja hoitavat omia asioitaan omassa elämässään päivittäin.

Miks pitää alkaa pelaamaa egon pelejä ja suuttua toisille ihmisille, jotka tod näk vain elävät omaa elämäänsä ja pitävät teitä mukavana ihmisenä, vaikka eivät yhteyttä tajuakaan ottaa.

Mikä motivaatio teillä oikeasti sit on, kun soittelette ystäville?

Ihmiset ovat erilaisia. Joillekin ystävyys on tosiaan ihmissuhdepeli, jossa pelaajien oletetaan vuorollaan tekevän siirtoja. Mulle ystävyys on pikemminkin tunne, vähän niinkuin rakkauskin. Ja mulle ystävyyteen kuuluu hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Hyvä ystäväni on introvertti, kiireinen perheenäiti, jonka kalenteri on täynnä vapaa-ajallakin lasten harrastuksia ja perheen muita menoja. Vaikka en itse olekaan introvertti, ymmärrän hyvin, että hänelle hänen tämän hetkinen ruuhkavuosielämänsä on aika väsyttävää. Olen elänyt sen vaiheen elämässäni itsekin ja sen vuoksi ystävyytemme säilyy, vaikka minä olenkin aina yhteydenottaja. 

Kaikkeen muuhun siis tällä "ystävällä" on intoa ja aikaa, mutta ei halua pitää yhteyttä sinuun. Herää jo.

Mihin mun pitäisi herätä? Siihen, että olen ekstrovertti ja ystäväni ei? Vai siihen, että mulla on enemmän vapaa -aikaa? Tottakai ystäväni prioriteeteissä ykkösenä ovat puoliso, lapset ja työ, niin itsellänikin oli silloin, kun lapseni vielä tarvitsivat harrastuksiin kuskaamista, apua läksyjenteossa jne. Ei mua haittaa pitää yhteyttä tähän ystävääni. Tapaamme silloin, kun hänelle sopii, ja muulloin tapaan muita ystäviäni. Päinvastoin kuin sinä, mä näen tämän niin, että kannattelen ystävyyttämme hänen kiireisen elämänvaiheensa yli enkä lopeta ystävyyttämme vain siksi, että elämme erilaisissa elämänvaiheissa. Voisin toki senkin tehdä, mutta miksi tekisin?

Minäkin olen joskus kannatellut ystävyyttä toisen eläessä haastavaa vaihetta elämässään. Siitä oltiin ilahtuneita, mutta itse vastaavaan tilanteeseen joutuessani tämä ystävä heittikin minut pois kuin vanhan rukkasen. Ilmeisesti hän oli liian tottunut siihen, että ystävyys oli muodostunut hänelle niin helpoksi. Hän ei enää ollut valmis näkemään sen eteen vaivaa silloin, kun minun voimani olivat vähissä ja hänellä olisi aikaa ollut.

Mitä sitten? Sulla on käynyt huono tuuri. Ei se tarkoita, että kaikilla muillakin kävisi.

Ei, vaan on vaikea enää myöhemmin saada ihmissuhdetta takaisin tasapainoon, jos se on vahingossa ajautunut kauas siitä. Jopa niin vaikea, että tällaiseen tilanteeseen päätymistä kannattaa tietoisesti välttää. Pitää kiinnittää huomiota pieniin merkkeihin ja kuunnella tarkasti omia tuntemuksiaan, myös niitä, jotka eivät ole itselle niin mieluisia.

Tuo vaikeus on ihan ihmisistä kiinni. Ymmärrän, että jollekin voi olla vaikeaa olla ystävä sellaisen kanssa, jolla on elämässään sillä hetkellä tärkeämpiäkin asioita kuin ystävät. Aikoinaan, kun yksinhuoltajana ryhdyin yrittäjäksi, tämä ystäväni ymmärsi, ettei mulla ole kamalasti aikaa soitella ja kysellä kuulumisia. Silloin hän kannatteli ystävyyttämme. Nyt on mun vuoroni. Kummallakaan ei ole ollut mitään vaikeuksia. Toisaalta kummallekin ystävyys ei ole mikään parisuhde, jossa olisi tarkoituskaan olla lähes koko ajan toisen iholla kiinni. Pystymme antamaan toisillemme tilaa muuhunkin elämään ja ymmärrämme, että eri elämänvaiheissa erilaiset asiat vievät aikaa. 

Tämä👍🏽 Siitä aidon ystävän tunnistaa, että pitkänkin hiljaiselon jälkeen juttu luistaa taas ihan kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan.

Mulla on ollut "ystävä" kenen kanssa pidettiin whatsupilla yhteyttä lähes joka päivä, soiteltiin usein, nähtiin useammin kuin kenenkään muun kanssa, sitten kun tapasin mieheni, ystävä otti etäisyyttä ja muuttui ihan oudoksi, ihan kuin mieheni olisi vienyt sen paikan. Alkoi haastaa mustasukkaisesti riitaa joka asiasta. Yhtäkkiä ei nähny sen mielestä tarpeeksi vaikka yhtä paljon nähtiin kuin ennenkin, ennen kuin tapasin mieheni. Vaikka ehdotin tapaamista niin ei mikään muu käynyt kuin bilettäminen, hänen kun oli pakko päästä baariin iskemään miehiä. Hän halusi olla ykkönen eikä kukaan mies saanut tulla "väliin". Ehdotin myös kerran kun hän piti juhlia ja lähdettiin sieltä jatkoille baariin että mieheni tulisi samaan paikkaan sen ystävien kanssa ja ehkä hän tutustuisi johonkin sen miespuoliseen ystävään, muttei se käynyt kun hänen mielestä roikkuisin vaan miehessäni koko ajan vaikkei ole kyllä tapaistani. Tällainen painostelu ja syyttäminen ei tuntunut kauhean mukavalta ja lopulta riideltiin ja se pisti välit kokonaan poikki, en ollut kuulemma enää hänen ystävä kun kehtasin kritisoida sen käytöstä (mielestäni oikea ystävä sanoo suoraan ne ikävätkin asiat eikä vain mielistele). Ja hänellä on mennyt vastaavalla tavalla välit poikki jo useamman "bestiksen" kanssa aiemmin, aina haukkui mulle niitä ex bestiksiä jotka niin ilkeästi haukkui sen ja kylmästi jätti miehensä tavattuaan, kunnes sain itse kokea sen. Eli "ystävä" toteutti ihan itse sen pahimman pelkonsa. Myöhemmin yritin vielä selvittää välejämme ja sopia, ei halunnut enää keskustella asiasta. Ehdottelin tapaamisia joihin vastasi että joo ilmoittaa kun käy, no eipä ole enää kuulunut. Annoin olla, sainpahan hyvän miehen, kun taas tää entinen ystäväni edelleen sinkkuna jo 8.tta vuotta, haukkumassa miehiä kusipäiksi ja ystäviä jotka "hylkää" sen. Huoh. Oon niin kiitollinen näistä ystävistä jotka antaa tilaa ja ymmärtää että elämässä on muitakin tärkeitä asioita, eikä ne vähennä heidän omaa tärkeyttään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haluan, että ystävän kanssa olemme molemmat läsnä toistemme elämässä. Ei ystävyyteen mielestäni riitä pelkästään se, että annetaan ajoittain tilannekatsauksia tapahtumista kummankin elämässä. Ei se riitä pitämään yllä läheisyyden tunnetta kahden ihmisen välillä.

Mä taas en ymmärrä koko ystävyyttä jossa kumpikin elää tahoillaan sitä omaa elämäänsä ja sitten säännöllisesti raportoidaan (eli vaihdetaan kuulumisia) joko puhelimitse tai kasvotusten mitä siinä omassa elämässä on tapahtunut. Mikä tuossa oikein on ideana?

En tiedä. Itse olen tuollaiseen liian epäsosiaalinen. Kasvokkain tapaaminen ja asioiden yhdessä tekeminen on minulle tärkeää. Ilman sitä kiinnostukseni toiseen ihmiseen ei pysy yllä. En jaksa olla kiinnostunut heidän kuulumisistaan mikäli emme myöskin säännöllisesti tapaa. Tuntuukin, että elän aivan väärällä aikakaudella. En sovi someaikaan lainkaan.

Sama juttu, en ymmärrä miksi minun pitäisi (enää) edes olla kiinnostunut "ystävän" elämästä ja tekemisistä jos en kuulu kyseisen ihmisen elämään missään muussa muodossa kuin tällaisen raportointipuhelun vastaanottajana. Millainen ihminen kuvittelee tuollaisen olevan ystävyyttä?

Olen välillä epäillyt, että osa ihmisistä kokee tällaisen yhteydenoton jollain tavalla terapeuttisena toimintana. Saat viestin tai puhelun koottua ajatuksesi siitä, mitä kaikkea elämässäsi sillä hetkellä on meneillään. Puhelun jälkeen arki tuntuu taas hiukan jäsentyneemmältä ja tarpeesi olla yhteydessä toiseen ihmiseen onkin sillä kertaa tyydytetty.

Kai tällainen ihminen sitten miettii puhelun tai viestittelyn jälkeen, että turha enää tavata kun kaikki olennainen tulikin jo toiselle äsken kerrottua. Heille ilmeisesti yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole niin tärkeää kuin tämä mahdollisuus purkaa sydäntään ja koota ajatuksiaan yhteen yhteydenoton aikana.

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

No hanki elämä äläkä ruikuta jotain puhelintuttuja. Meikäläisellä ei ole yhtään ketään, missään, ja elämä on fantastista kun voi mennä ja tehdä niinkuin ITSE haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.

Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.

No hanki elämä äläkä ruikuta jotain puhelintuttuja. Meikäläisellä ei ole yhtään ketään, missään, ja elämä on fantastista kun voi mennä ja tehdä niinkuin ITSE haluaa.

Ellet kenenkään seuraa kaipaakaan, niin tilanteesi on aika erilainen kuin tuolla kirjoittajalla. Ei kaikille ihmisille sovi yksinäisyys yhtä hyvin.