Lue keskustelun säännöt.
Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä
Yritin kaverille soittaa ja varattua tuuttasi puhelin. Pähkäilin sitten että soittaisin jollekin muulle, mutta oikeasti sitten hätkähdin siihen ettei minulle soitella. Miesystäväni soittelee lähes päivittäin, mutta muuten edellisistä kaverien soitoista on kuukausia. Sitten on heitä, jotka ei koskaan soittele minulle, vaikka itse soitan n. puolen vuoden välein.
Yksinäinen olo on. Uusia kavereita en ole saanut yrityksistä huolimatta. Vanhat on muuttaneet pois ja puhelin ei korvaa nokatusten näkemistä. Heillä uudet kaverit uusilla paikkakunnilla.
Kommentit (6552)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.
Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.
Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!
Minkä arvoista on kaveruus, joka on täysin toisen vaivannäön varassa? Ei minkään, ihan niinkuin ei sellainen seurustelusuhdekaan jota vain toinen ylläpitää. Ei aitoa ihmissuhdetta ole olemassa, jos se on (ilman hyvää syytä jatkuvasti) vain toisen varassa - eihän silloin merkitse sille toiselle yhtään mitään.
Olen täysin eri mieltä. Minä koen, että minulla on aito ihmissuhde, kun tapaan ystävääni ja meillä synkkää hyvin. Se, kenen aloitteesta tapaamiset järjestyvät, ei millään lailla omalla kohdallani vaikuta tähän tunteeseen.
Taidat olla ystävyyssuhteesi vapaamatkustaja? Tai sitten sellainen ihminen, jolta omanarvontunto puuttuu täysin...
Hmm... Saatan olla kumpaakin. Joissain ihmissuhteissani olen selkeästi "saavana" osapuolena. Toisissa taas "antajana". Kyllä minulla on ongelmia omanarvontunteeni kanssa. Toisaalta koen, että ne ihmissuhteet, joita minulla nyt on, tyydyttävät laadultaan. En ole koskaan jämähtänyt esim. huonoon parisuhteeseen ja lopulta löysin kumppanin, joka on kohdellut arvostavasti.
Omanarvontunnetta voi näköjään pönkittää monella tavalla. Jotkut tekee sen somessa (tässä ketjussa siitä on keskusteltu). Mielestäni tämäkin on sitä; että ei haluta pitää yhteyttä ihmisiin, joista pitää ja joiden kanssa on hyvä olla. Samaa omanarvontunteen pönkittämistä sekin on, itselle luultavasti paljon vahingollisempaa kuin ne somekuvat. Onko tässä somen haukkumisessakin lopulta taustalla se, että koetaan osattomuutta ja ollaan kateellisia toisten some-elämälle?
Ei ole kyse siitä, ettei haluta pitää yhteyttä ihmisiin joiden kanssa on hyvä olla. Päinvastoin, ystävyyssuhde on mennyt pilalle toisen osapuolen passiivisuuden takia. Vastavuoroisuuden puutteen takia ei ole enää hyvä olla toisen kanssa.
Okei, tuon ymmärrän, että jos toisen kanssa ei tosiaan enää tunnu tavatessa hyvältä, niin eihän sitä sitten ole mitään järkeä jatkaa. Varmaan silloin yksinäisyys tai uuden ystävyyssuhteen rakentaminen on tosiaan järkevintä. Ehkä me vaan laitetaan aika erilainen painoarvo tietyille asioille ystävyyssuhteissa. Ehkä minunkin pitäisi "kohottaa omanarvontunnettani" ja ryhtyä pitämään kirjaa, miten vastavuoroisuus toteutuu ystävyyssuhteideni eri alueilla.
Jokainen taaplaa tyylillään. Itse olen kokenut helpommaksi sen, etten ole mukana sellaisissa ystävyyssuhteissa, joissa vastavuoroisuutta on hyvin vähän. Tällaiset ihmissuhteet tuovat minun elämääni ahdistusta. Olen yrittänyt aikani ja sen jälkeen todennut, ettei tällaista ihmissuhdetta enää ole syytä jatkaa.
Miksi toisen passiivinen tyyli muuttuisi kesken kaiken aivan toisenlaiseksi? Ilmeisesti hän kokee kaiken toimivan hyvin, vaikka minä en. Ehkä kumpikin löytää itselleen muualta sopivampaa seuraa.
Minulle on tärkeää, että ihmissuhteessa minulla on sellainen olo, että myös toinen toiminnallaan selvästi vaikuttaa kaipaavan seuraani ja pitävänsä siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!
Kun rajallista aikaa joutuu priorisoimaan, niin ei oikein jaksaisi lätistä tosiaan tuntikausia puhelimessa jonkun ihmisen kanssa, joka ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Toinen, mikä ärsyttää, on se, että jos ei vastaa, ollaan vihassa kostamassa, että miksi et vastannut, kun soitin. Nyt en oo enää ystävä ja en ota yhteyttä. Ihan vapaasti. Minulla ei ole puhelin koko ajan matkassa ja kädessä. Monissa tilanteissa en voi vastata. Tai puhelin on jossain laukun pohjalla tuntikausia.
Ennen lankapuhelimien aikaan oli paljon helpompaa, kun ei ollut tätä pakkokuvitelmaa, että kaikkien pitää olla just tällä sekunnolla valmis lärpättämään puhelimessa tms. kun minulla on yksinäinen olo. Voit pitää minua halveksittavana ihan vapaasti, mutta en ole pyytänyt ketään soittelemaan minulle tai tahtomaan kahville tms. Pakko rajata, mitä ehtii tehdä elämässään. Ihan hyvä, jos energiasyöpöt kostavat ja eivät pidä enää yhteyttä.
Ongelma ei ole se, ettet halua olla jonkun ihmisen seurassa, vaan passiivis-aggressiivinen tyylisi. Mikset voi suoraan tehdä selväksi sitä, että toivo tältä ystävyyssuhteelta samoja asioita kuin tämä toinen osapuoli? Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita. Toimintatyylisi on ikävä.
Tajusin myös, että mulla ei ole oikeastaan yhtään ystävää. Tai sellaista, jolle voisin puhua ja jonka kanssa voisi parantaa maailmaa.
Ihmiset pitää minua varmaan aika sosiaalisena, koska olen monessa mukana ja työni on myös pitkälti eri ihmisjoukkojen kanssa toimimista.
Tunnen tosi paljon porukkaa, mutta lähinnä työn ja harrastusten kautta. Mutta jos mulle tulee vaikka iloja tai suruja, ei ole oikein ketään, kelle soittaisin. Ei ole sellaista ”omaa ihmistä”.
Ei ole puolisoakaan, niin olen aika yksin monen asian kanssa. Vapaa-ajan vietän kotona lasten kanssa. Mutta ei kukaan koskaan pyydä mihinkään iltaa istumaan tai kylään, ihan yksityishenkilönä.
Saan kyllä aikani kulumaan, keksin tekemistä ja ajoittain olen oikein mielelläni yksin. Välillä vain mietityttää että mitähän sitten, kun lapset lähtee kotoa.. olen varmaan aika surullinen. Olisi kiva jutella ihmisten kanssa muustakin kuin käytännön asioista työn ja harrastusten puitteissa. Että joku olisi kiinnostunut minusta ihmisenä, ja minä voisin olla kiinnostunut toisesta.
Surkuhupaisaa kuinka ihmiset eivät nyt ymmärrä, ettei kyse ole siitä ettei juuri puheluita tule - vaan siitä, ettei tule muitakaan yhteydenottoja. Joku jopa sanoi että puhelimessa voi olla kymmenen whatsapp viestiä, johon mihin sitä puhelua tarvitsee 😂. Tai joku luettelee sukulaiset, tuttavat, lasten kaverit, työkaverit ja harrasteryhmät, että kuinka "ei sitä enää kavereita jaksaisi lisäksi". Niin... Olisikohan kyse siitä, ettei oikeasti yksinäisella ole näitä ryhmiä, ei whatsapp viestejä, ei välttämättä mitään vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa koko päivänä??
Minuun otetaan yhteyttä yleensä silloin, kun ihmiset haluavat tilittää WhatsAppin kautta jotain surkeasta työpaikastaan tai rasittavasta puolisostaan. Todella kuormittavaa. En siksi nykyään oikein halua enää pitää yhteyttä keneenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmissuhteet ovat vaikeita. Tässäkin asiassa osa ihmisistä saa etumatkaa sillä, kun heille on kertynyt paljon myönteisiä kokemuksia ihmisistä lapsuudesta alkaen. Silloin on nuoresta asti enemmän hyviä toimintamalleja käytössä ihmissuhteita varten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.
Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.
Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!
Minkä arvoista on kaveruus, joka on täysin toisen vaivannäön varassa? Ei minkään, ihan niinkuin ei sellainen seurustelusuhdekaan jota vain toinen ylläpitää. Ei aitoa ihmissuhdetta ole olemassa, jos se on (ilman hyvää syytä jatkuvasti) vain toisen varassa - eihän silloin merkitse sille toiselle yhtään mitään.
Olen täysin eri mieltä. Minä koen, että minulla on aito ihmissuhde, kun tapaan ystävääni ja meillä synkkää hyvin. Se, kenen aloitteesta tapaamiset järjestyvät, ei millään lailla omalla kohdallani vaikuta tähän tunteeseen.
Taidat olla ystävyyssuhteesi vapaamatkustaja? Tai sitten sellainen ihminen, jolta omanarvontunto puuttuu täysin...
Hmm... Saatan olla kumpaakin. Joissain ihmissuhteissani olen selkeästi "saavana" osapuolena. Toisissa taas "antajana". Kyllä minulla on ongelmia omanarvontunteeni kanssa. Toisaalta koen, että ne ihmissuhteet, joita minulla nyt on, tyydyttävät laadultaan. En ole koskaan jämähtänyt esim. huonoon parisuhteeseen ja lopulta löysin kumppanin, joka on kohdellut arvostavasti.
Omanarvontunnetta voi näköjään pönkittää monella tavalla. Jotkut tekee sen somessa (tässä ketjussa siitä on keskusteltu). Mielestäni tämäkin on sitä; että ei haluta pitää yhteyttä ihmisiin, joista pitää ja joiden kanssa on hyvä olla. Samaa omanarvontunteen pönkittämistä sekin on, itselle luultavasti paljon vahingollisempaa kuin ne somekuvat. Onko tässä somen haukkumisessakin lopulta taustalla se, että koetaan osattomuutta ja ollaan kateellisia toisten some-elämälle?
Ei ole kyse siitä, ettei haluta pitää yhteyttä ihmisiin joiden kanssa on hyvä olla. Päinvastoin, ystävyyssuhde on mennyt pilalle toisen osapuolen passiivisuuden takia. Vastavuoroisuuden puutteen takia ei ole enää hyvä olla toisen kanssa.
Okei, tuon ymmärrän, että jos toisen kanssa ei tosiaan enää tunnu tavatessa hyvältä, niin eihän sitä sitten ole mitään järkeä jatkaa. Varmaan silloin yksinäisyys tai uuden ystävyyssuhteen rakentaminen on tosiaan järkevintä. Ehkä me vaan laitetaan aika erilainen painoarvo tietyille asioille ystävyyssuhteissa. Ehkä minunkin pitäisi "kohottaa omanarvontunnettani" ja ryhtyä pitämään kirjaa, miten vastavuoroisuus toteutuu ystävyyssuhteideni eri alueilla.
Jokainen taaplaa tyylillään. Itse olen kokenut helpommaksi sen, etten ole mukana sellaisissa ystävyyssuhteissa, joissa vastavuoroisuutta on hyvin vähän. Tällaiset ihmissuhteet tuovat minun elämääni ahdistusta. Olen yrittänyt aikani ja sen jälkeen todennut, ettei tällaista ihmissuhdetta enää ole syytä jatkaa.
Miksi toisen passiivinen tyyli muuttuisi kesken kaiken aivan toisenlaiseksi? Ilmeisesti hän kokee kaiken toimivan hyvin, vaikka minä en. Ehkä kumpikin löytää itselleen muualta sopivampaa seuraa.
Minulle on tärkeää, että ihmissuhteessa minulla on sellainen olo, että myös toinen toiminnallaan selvästi vaikuttaa kaipaavan seuraani ja pitävänsä siitä.
Minullekin se on tärkeää, siksi olen lopettanut yhteydenpidon näihin ihmisiin jotka ei itse ota koskaan yhteyttä. Sen jälkeen tuli pari kertaa kyselyjä että vois nähdä ja kun ehdotin aikaa niin ei käynyt, sovittiin että ottaa yhteyttä kun sopii, ei enää kuulunut. Yks toinen otti yllättäin yhteyttä ja olin iloinen että joku kaipaa mua, hetken päästä selvisi että kaipaili seuraa terassille just nyt ma-iltana. En vaan kaipaa tuollaista pinnallista meininkiä, mieluummin oon sit yksin kuin satunnainen terassituttu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, paitsi että olen itse aloitteellinen, niin aloitettani ei tunnuta edes juurikaan arvostavan. Aina kun soitan ja kysyn tai lähetän viestiä, niin hyvä kun tunti tai pari ehditään nähdä, kun koko ajan on niin kauhea kiire. On mullakin kiire, käyn töissä, kasvatan, vaatetan ja ruokin lapseni ja öisin opiskelen ja paikkaan vaatteita. En silti koskaan valittele näille kavereilleni omista kiireistäni. Nämä samat ihmiset kuitenkin ehtivät harrastamaan ja nauttimaan elämästään, mulla sellaisia huveja ei edes ole, ellei perusarkea lapsen kanssa lasketa siihen.
KAikista rasittavimpia oharin tekijöitä ovat toisten lasten äidit. Minä aina kiltisti kutsun kylään, että lapsi saisi seuraa, kun tuntuvat yhdessä viihtyvän. Ei sitten mua eikä lastani kukaan oma-aloitteisesti ikinä mihinkään kutsu. On todella ärsyttävää, että oma lapsi koko ajan kutsuisi kavereita kylään, mutta mun lastani ei kukaan. Ei silti, että nämä toiset äidit mitään ilopillereitä olisi, lähinnä avautuvat minulle omista ongelmistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa nähdä kavereita, ei kannata tehdä mitään testejä tai pelata pelejä, vaan miettiä, haluaako itde nähdä kaveria tai jutella hänelle. Ei kannata antaa oman egon ylläpitää yksinäisyyttä.
Mitä väliä sillä on, vaikka itse olisin aina aloitteellinen? Jos tietää mitä haluaa (nähdä kaveria vai eikö), niin kannattaa olla hyvä itselleen ja toimia oman tunteen mukaan.
Jos kavereita ei halua nähdä, koska se tuo itselle liikaa vaivaa, niin yksinäisyyteen on tyytyminen. Muista, että kukaan ei ole sinulle mitään velkaa!
Minkä arvoista on kaveruus, joka on täysin toisen vaivannäön varassa? Ei minkään, ihan niinkuin ei sellainen seurustelusuhdekaan jota vain toinen ylläpitää. Ei aitoa ihmissuhdetta ole olemassa, jos se on (ilman hyvää syytä jatkuvasti) vain toisen varassa - eihän silloin merkitse sille toiselle yhtään mitään.
Olen täysin eri mieltä. Minä koen, että minulla on aito ihmissuhde, kun tapaan ystävääni ja meillä synkkää hyvin. Se, kenen aloitteesta tapaamiset järjestyvät, ei millään lailla omalla kohdallani vaikuta tähän tunteeseen.
Taidat olla ystävyyssuhteesi vapaamatkustaja? Tai sitten sellainen ihminen, jolta omanarvontunto puuttuu täysin...
Hmm... Saatan olla kumpaakin. Joissain ihmissuhteissani olen selkeästi "saavana" osapuolena. Toisissa taas "antajana". Kyllä minulla on ongelmia omanarvontunteeni kanssa. Toisaalta koen, että ne ihmissuhteet, joita minulla nyt on, tyydyttävät laadultaan. En ole koskaan jämähtänyt esim. huonoon parisuhteeseen ja lopulta löysin kumppanin, joka on kohdellut arvostavasti.
Omanarvontunnetta voi näköjään pönkittää monella tavalla. Jotkut tekee sen somessa (tässä ketjussa siitä on keskusteltu). Mielestäni tämäkin on sitä; että ei haluta pitää yhteyttä ihmisiin, joista pitää ja joiden kanssa on hyvä olla. Samaa omanarvontunteen pönkittämistä sekin on, itselle luultavasti paljon vahingollisempaa kuin ne somekuvat. Onko tässä somen haukkumisessakin lopulta taustalla se, että koetaan osattomuutta ja ollaan kateellisia toisten some-elämälle?
Ei ole kyse siitä, ettei haluta pitää yhteyttä ihmisiin joiden kanssa on hyvä olla. Päinvastoin, ystävyyssuhde on mennyt pilalle toisen osapuolen passiivisuuden takia. Vastavuoroisuuden puutteen takia ei ole enää hyvä olla toisen kanssa.
Okei, tuon ymmärrän, että jos toisen kanssa ei tosiaan enää tunnu tavatessa hyvältä, niin eihän sitä sitten ole mitään järkeä jatkaa. Varmaan silloin yksinäisyys tai uuden ystävyyssuhteen rakentaminen on tosiaan järkevintä. Ehkä me vaan laitetaan aika erilainen painoarvo tietyille asioille ystävyyssuhteissa. Ehkä minunkin pitäisi "kohottaa omanarvontunnettani" ja ryhtyä pitämään kirjaa, miten vastavuoroisuus toteutuu ystävyyssuhteideni eri alueilla.
Jokainen taaplaa tyylillään. Itse olen kokenut helpommaksi sen, etten ole mukana sellaisissa ystävyyssuhteissa, joissa vastavuoroisuutta on hyvin vähän. Tällaiset ihmissuhteet tuovat minun elämääni ahdistusta. Olen yrittänyt aikani ja sen jälkeen todennut, ettei tällaista ihmissuhdetta enää ole syytä jatkaa.
Miksi toisen passiivinen tyyli muuttuisi kesken kaiken aivan toisenlaiseksi? Ilmeisesti hän kokee kaiken toimivan hyvin, vaikka minä en. Ehkä kumpikin löytää itselleen muualta sopivampaa seuraa.
Minulle on tärkeää, että ihmissuhteessa minulla on sellainen olo, että myös toinen toiminnallaan selvästi vaikuttaa kaipaavan seuraani ja pitävänsä siitä.
Minullekin se on tärkeää, siksi olen lopettanut yhteydenpidon näihin ihmisiin jotka ei itse ota koskaan yhteyttä. Sen jälkeen tuli pari kertaa kyselyjä että vois nähdä ja kun ehdotin aikaa niin ei käynyt, sovittiin että ottaa yhteyttä kun sopii, ei enää kuulunut. Yks toinen otti yllättäin yhteyttä ja olin iloinen että joku kaipaa mua, hetken päästä selvisi että kaipaili seuraa terassille just nyt ma-iltana. En vaan kaipaa tuollaista pinnallista meininkiä, mieluummin oon sit yksin kuin satunnainen terassituttu...
Minullakin on kokemuksia näistä ihmisistä, jotka lupaavat (esimerkiksi ohareidensa jälkeen) olla yhteyksissä, mutta joista ei sen jälkeen enää kuulu mitään. Erittäin ikävältä tuntuva tyyli lopettaa ihmissuhde!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten te sit järjestätte juhlia, vai järjestättekö mitään? Mulla on sukulaisia ympäri Suomea ja ulkomailla, muttei kovin läheisiä, läheisimmät isovanhemmat on kuollut, ei oo sisaruksia, serkkuja ulkomailla, jotka ei varmaan edes pääsisi paikalle jos järjestäisit häitä. Sanoin miehelle etten halua pitää häitä kun paikalle tulisi 3-4 sukulaista ja 2 kaveria. Ja miehellä iso suku lähellä ja enemmän kavereita. Tuntuisi ikävältä😞 Hän sitten keksi että pidetään vaan sukulaisille juhlat, no ei niitäkään olis montaa paikalla mut parempi sekin 😄 Vaikka arki vielä menee Ok, mut lomilla ja isoissa juhlissa tuo yksinäisyyden tunne korostuu😞
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!
Kun rajallista aikaa joutuu priorisoimaan, niin ei oikein jaksaisi lätistä tosiaan tuntikausia puhelimessa jonkun ihmisen kanssa, joka ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Toinen, mikä ärsyttää, on se, että jos ei vastaa, ollaan vihassa kostamassa, että miksi et vastannut, kun soitin. Nyt en oo enää ystävä ja en ota yhteyttä. Ihan vapaasti. Minulla ei ole puhelin koko ajan matkassa ja kädessä. Monissa tilanteissa en voi vastata. Tai puhelin on jossain laukun pohjalla tuntikausia.
Ennen lankapuhelimien aikaan oli paljon helpompaa, kun ei ollut tätä pakkokuvitelmaa, että kaikkien pitää olla just tällä sekunnolla valmis lärpättämään puhelimessa tms. kun minulla on yksinäinen olo. Voit pitää minua halveksittavana ihan vapaasti, mutta en ole pyytänyt ketään soittelemaan minulle tai tahtomaan kahville tms. Pakko rajata, mitä ehtii tehdä elämässään. Ihan hyvä, jos energiasyöpöt kostavat ja eivät pidä enää yhteyttä.
Ongelma ei ole se, ettet halua olla jonkun ihmisen seurassa, vaan passiivis-aggressiivinen tyylisi. Mikset voi suoraan tehdä selväksi sitä, että toivo tältä ystävyyssuhteelta samoja asioita kuin tämä toinen osapuoli? Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita. Toimintatyylisi on ikävä.
Ohis...miksi se toinen osapuoli ei voisi tehdä selväksi, miten paljon ystävyyssuhteiltaan haluaa tai vaatii?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten te sit järjestätte juhlia, vai järjestättekö mitään? Mulla on sukulaisia ympäri Suomea ja ulkomailla, muttei kovin läheisiä, läheisimmät isovanhemmat on kuollut, ei oo sisaruksia, serkkuja ulkomailla, jotka ei varmaan edes pääsisi paikalle jos järjestäisit häitä. Sanoin miehelle etten halua pitää häitä kun paikalle tulisi 3-4 sukulaista ja 2 kaveria. Ja miehellä iso suku lähellä ja enemmän kavereita. Tuntuisi ikävältä😞 Hän sitten keksi että pidetään vaan sukulaisille juhlat, no ei niitäkään olis montaa paikalla mut parempi sekin 😄 Vaikka arki vielä menee Ok, mut lomilla ja isoissa juhlissa tuo yksinäisyyden tunne korostuu😞
Tai siis en voi mitenkään olla varma että nämä kaveritkaan pääsisi paikalle...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!
Kun rajallista aikaa joutuu priorisoimaan, niin ei oikein jaksaisi lätistä tosiaan tuntikausia puhelimessa jonkun ihmisen kanssa, joka ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Toinen, mikä ärsyttää, on se, että jos ei vastaa, ollaan vihassa kostamassa, että miksi et vastannut, kun soitin. Nyt en oo enää ystävä ja en ota yhteyttä. Ihan vapaasti. Minulla ei ole puhelin koko ajan matkassa ja kädessä. Monissa tilanteissa en voi vastata. Tai puhelin on jossain laukun pohjalla tuntikausia.
Ennen lankapuhelimien aikaan oli paljon helpompaa, kun ei ollut tätä pakkokuvitelmaa, että kaikkien pitää olla just tällä sekunnolla valmis lärpättämään puhelimessa tms. kun minulla on yksinäinen olo. Voit pitää minua halveksittavana ihan vapaasti, mutta en ole pyytänyt ketään soittelemaan minulle tai tahtomaan kahville tms. Pakko rajata, mitä ehtii tehdä elämässään. Ihan hyvä, jos energiasyöpöt kostavat ja eivät pidä enää yhteyttä.
Ongelma ei ole se, ettet halua olla jonkun ihmisen seurassa, vaan passiivis-aggressiivinen tyylisi. Mikset voi suoraan tehdä selväksi sitä, että toivo tältä ystävyyssuhteelta samoja asioita kuin tämä toinen osapuoli? Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita. Toimintatyylisi on ikävä.
Ohis...miksi se toinen osapuoli ei voisi tehdä selväksi, miten paljon ystävyyssuhteiltaan haluaa tai vaatii?
Hänhän tekee sen selväksi pitämällä yhteyttä ja ehdottamalla tekemistä. Mistä hän voisi tietää että toinen ei ole tyytyväinen, jos vastaukseksi tulee tällaista: "Olipa kiva kun otit yhteyttä! Joo, voisi kyllä nähdä! Miten olisi tämä päivä..." 🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!
Kun rajallista aikaa joutuu priorisoimaan, niin ei oikein jaksaisi lätistä tosiaan tuntikausia puhelimessa jonkun ihmisen kanssa, joka ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Toinen, mikä ärsyttää, on se, että jos ei vastaa, ollaan vihassa kostamassa, että miksi et vastannut, kun soitin. Nyt en oo enää ystävä ja en ota yhteyttä. Ihan vapaasti. Minulla ei ole puhelin koko ajan matkassa ja kädessä. Monissa tilanteissa en voi vastata. Tai puhelin on jossain laukun pohjalla tuntikausia.
Ennen lankapuhelimien aikaan oli paljon helpompaa, kun ei ollut tätä pakkokuvitelmaa, että kaikkien pitää olla just tällä sekunnolla valmis lärpättämään puhelimessa tms. kun minulla on yksinäinen olo. Voit pitää minua halveksittavana ihan vapaasti, mutta en ole pyytänyt ketään soittelemaan minulle tai tahtomaan kahville tms. Pakko rajata, mitä ehtii tehdä elämässään. Ihan hyvä, jos energiasyöpöt kostavat ja eivät pidä enää yhteyttä.
Ongelma ei ole se, ettet halua olla jonkun ihmisen seurassa, vaan passiivis-aggressiivinen tyylisi. Mikset voi suoraan tehdä selväksi sitä, että toivo tältä ystävyyssuhteelta samoja asioita kuin tämä toinen osapuoli? Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita. Toimintatyylisi on ikävä.
Ohis...miksi se toinen osapuoli ei voisi tehdä selväksi, miten paljon ystävyyssuhteiltaan haluaa tai vaatii?
Hänhän tekee sen selväksi pitämällä yhteyttä ja ehdottamalla tekemistä. Mistä hän voisi tietää että toinen ei ole tyytyväinen, jos vastaukseksi tulee tällaista: "Olipa kiva kun otit yhteyttä! Joo, voisi kyllä nähdä! Miten olisi tämä päivä..." 🤔
No mä lähinnä tarkoitinkin ihmissuhteen alkuvaiheessa. Siis vähän niinkuin treffeilläkin pyritään ja varhaisessa vaiheessa selvittämään, miten tositarkoituksella toinen on mukana ja kerrotaan, mitä itse odotetaan ko ihmissuhteelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut pari tällaista tuttua, jotka soitteli koko ajan ja kutsui joka paikkaan. Minun on pakko tunnustaa, ettei kauheasti kiinnostanut. Oli omiakin hommia niin paljon. En olisi jaksanut lärpättää puhelimessa tuntikausia tai lähteä kahville tyhjää lätisemään.
Mutta koska olen kiltti ihminen, en viitsinyt heille sanoa, että ovat aika yhdentekeviä minulle. Kaipa hekin sitten kiukuspäissään päättivät kostaa minulle ja olla soittamatta. Oikeasti se oli helpotus, kun jossain vaiheessa huomasin, etten ole kuullut heistä puoleen vuoteen.
Eli siis kilttinä oleminen tarkoittaa mielestäsi hyvää syytä sille, että sinä voit sen varjolla loputtomiin vältellä sinulle epämukavia sosiaalisia tilanteita? Sinä voit ihmissuhteissa pelailla roolipelejä, jotta sinun ei tarvitsisi nähdä toisten pettymystä siihen, ettet missään välissä välittänytkään heistä aidosti, vaikka sitä jaksoit tavatessa esittää, koska mielsit sen kuuluvan asiaan? Halusit vain itse olla pidetty ja saada myönteistä huomiota toisilta, vähät heidän tunteistaan. Olet halveksittava ihminen!
Kun rajallista aikaa joutuu priorisoimaan, niin ei oikein jaksaisi lätistä tosiaan tuntikausia puhelimessa jonkun ihmisen kanssa, joka ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Toinen, mikä ärsyttää, on se, että jos ei vastaa, ollaan vihassa kostamassa, että miksi et vastannut, kun soitin. Nyt en oo enää ystävä ja en ota yhteyttä. Ihan vapaasti. Minulla ei ole puhelin koko ajan matkassa ja kädessä. Monissa tilanteissa en voi vastata. Tai puhelin on jossain laukun pohjalla tuntikausia.
Ennen lankapuhelimien aikaan oli paljon helpompaa, kun ei ollut tätä pakkokuvitelmaa, että kaikkien pitää olla just tällä sekunnolla valmis lärpättämään puhelimessa tms. kun minulla on yksinäinen olo. Voit pitää minua halveksittavana ihan vapaasti, mutta en ole pyytänyt ketään soittelemaan minulle tai tahtomaan kahville tms. Pakko rajata, mitä ehtii tehdä elämässään. Ihan hyvä, jos energiasyöpöt kostavat ja eivät pidä enää yhteyttä.
Ongelma ei ole se, ettet halua olla jonkun ihmisen seurassa, vaan passiivis-aggressiivinen tyylisi. Mikset voi suoraan tehdä selväksi sitä, että toivo tältä ystävyyssuhteelta samoja asioita kuin tämä toinen osapuoli? Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita. Toimintatyylisi on ikävä.
Ohis...miksi se toinen osapuoli ei voisi tehdä selväksi, miten paljon ystävyyssuhteiltaan haluaa tai vaatii?
Hänhän tekee sen selväksi pitämällä yhteyttä ja ehdottamalla tekemistä. Mistä hän voisi tietää että toinen ei ole tyytyväinen, jos vastaukseksi tulee tällaista: "Olipa kiva kun otit yhteyttä! Joo, voisi kyllä nähdä! Miten olisi tämä päivä..." 🤔
No mä lähinnä tarkoitinkin ihmissuhteen alkuvaiheessa. Siis vähän niinkuin treffeilläkin pyritään ja varhaisessa vaiheessa selvittämään, miten tositarkoituksella toinen on mukana ja kerrotaan, mitä itse odotetaan ko ihmissuhteelta.
Tuo ei vain ole tapana. Noin voi toimia, mutta vaikuttaa silloin omituiselta ja sitten ystävystyminen voi päättyä siihen. Alkuvaiheessa vasta tarkastellaan sitä, että voisiko tuttavuus edes ylipäätään syventyä. Joskus toinen ihminen paljastuukin alkuvaiheessa hyvästä ensivaikutelmasta huolimatta sittenkin sellaiseksi tosi oudoksi tyypiksi, jonka kanssa ei teekään mieli olla tekemisissä. Tuttavuuden päättäminen olisi silloin vielä nolompaa, jos olisi jo ehtinyt hehkuttaa sitä, että haluaa läheisen ystävyyssuhteen tämän ihmisen kanssa ja toivoo, että nähtäisiin vaikka viikoittain.
Vierailija kirjoitti:
En ole nyt pariin kuukauteen soitellut kenellekään. Kaikki lähti siitä että oli tuossa eräs tapahtuma, johon oli tärkeää saada ihmisiä paikalle. 3 kaveriani sanoi tulevansa ehdottomasti. Kukaan heistä ei tullut. Yhden piti mennä minun kanssani, mutta hänellä oli "kiireitä töissä" kaksi tuntia ennen tapahtumaa, mutta tulee kyllä sieltä sitten heti kun pääsee. Tapahtuman aikaan hän oli kuitenkin päivittänyt someen olevansa jossain ihan muualla kuin kiireisissä töissä. Toisen näistä satuin näkemään samana päivänä, hän sanoi että haluaa ehdottomasti tulla, mutta hänellä on lastenhoito-ongelma (kyllä joo, 13-vuotiaalle rauhalliselle pojalle, jolla on isä kuitenkin paikalla) Näin hänet tuhannen känässä grillijonossa tunti tapahtuman jälkeen.
Kolmas näistä kyseli vielä 2h ennen tapahtuman alkua että monelta se olikaan. Vastasin kellonajan hänelle. Sen jälkeen ei kuulunut mitään, ei tullut myöskään paikalle.
Ihan tarkoituksella en ole näihin pitänyt nyt enää yhteyttä itse. Grillijonoilija on soittanut pari kertaa ja käynyt kylässäkin, työkiireisestä ei ole kuulunut yhtään mitään, ja tämä ajan kyselijä laittoi 3 viikkoa tapahtuman jälkeen viestiä jostain omasta asiastaan, johon vastasin peukulla, ja lisäviestiinsä en vastannut enää mitään.
En aio tulevaisuudessakaan enää pitää yhteyttä keneenkään, mullakin on täällä omat hommat, työt, mies, talo, ja kaikkea tekemistä, joten en viitsi enää kysyä ketään mihinkään. AINA joko luvataan tulla, ja ilmoitetaan että pitääkin katsella maalinkuivumista juuri silloin, tai sitten ei edes ilmoiteta ettei tulla. Onneksi mies lähtee mielellään, ja hänen kaverinsakaan eivät tee ohareita, toisin kuin minun "ystäväni".
No jos tuo tapahtuma oli emännöimäsi verkostomarkkinointitilaisuus, niin ymmärrän hyvin kavereitasi. Jos taas ei ollut sen luonteinen juttu, niin olivat törkeitä.
Ap jatkaa vielä. Lähetin sitten tälle kaverille whatsapp -viestin ja soitinpa toisellekin kaverille, joka ei vastannut. Viesti on luettu ja siihen olisi voinut vaikka hymiöllä vastata. Näin surkea näköjään olen.
Ymmärrän, että ärsyttää olla aina se aloitteellinen osapuoli, ja että ystävyyden pitäisi olla vastavuoroista.
Mutta kannattaa muistaa, että iso osa ihmisistä on ihan hemmetin passiivisia nykyään. Joku tuttu, joka ei itse ota ikinä yhteyttä, voi hyvinkin olla töiden jälkeen jumissa sohvallaan AV:tä selailemassa, uupuneena ja aivot nollilla. Ja oho, siinä meni taas yksi päivä - eikä edes tullut korjattua sitä rikki olevaa pientä juttua x, joka on pitänyt korjata jo helmikuusta lähtien.
Tuollaisissa tapauksissa ei ole kyse siitä, ettei ystävä ole tarpeeksi tärkeä mahtuakseen aikatauluun, vaan elämä itse mahtuu hädintuskin aikatauluun. Toiveena on, että joskus ehtisi ja jaksaisi ottaa yhteyttä rakkaisiin ystäviinkin, mutta kun mistään ei tule mitään.
Tiedän tämän, koska olen itse tällainen.
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa vielä. Lähetin sitten tälle kaverille whatsapp -viestin ja soitinpa toisellekin kaverille, joka ei vastannut. Viesti on luettu ja siihen olisi voinut vaikka hymiöllä vastata. Näin surkea näköjään olen.
Hei, et sinä ole surkea. Sinulla on vain kurjasti käyttäytyviä kavereita. Et ole vastuussa toisten huonosta käytöksestä missään määrin.
Kun rajallista aikaa joutuu priorisoimaan, niin ei oikein jaksaisi lätistä tosiaan tuntikausia puhelimessa jonkun ihmisen kanssa, joka ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Toinen, mikä ärsyttää, on se, että jos ei vastaa, ollaan vihassa kostamassa, että miksi et vastannut, kun soitin. Nyt en oo enää ystävä ja en ota yhteyttä. Ihan vapaasti. Minulla ei ole puhelin koko ajan matkassa ja kädessä. Monissa tilanteissa en voi vastata. Tai puhelin on jossain laukun pohjalla tuntikausia.
Ennen lankapuhelimien aikaan oli paljon helpompaa, kun ei ollut tätä pakkokuvitelmaa, että kaikkien pitää olla just tällä sekunnolla valmis lärpättämään puhelimessa tms. kun minulla on yksinäinen olo. Voit pitää minua halveksittavana ihan vapaasti, mutta en ole pyytänyt ketään soittelemaan minulle tai tahtomaan kahville tms. Pakko rajata, mitä ehtii tehdä elämässään. Ihan hyvä, jos energiasyöpöt kostavat ja eivät pidä enää yhteyttä.