Kun kukaan kaveri ei soittele tai ota muuten yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-pommittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.

Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..

Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.

Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.

En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.

Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?

Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.

En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.

Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.

Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.

Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!

Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita. 

Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.

Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä

 

Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.

Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.

Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.

 

Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.

Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.

Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä. 

En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.

Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt. 

Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.

Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.

 

Kyllä. Minä olen joskus (vuosia sitten) katkaissut erään ystävyyssuhteen ja tulin sanoneeksi asioita, jotka nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat aika "rajuja". 

Tilanteessa, joka lopullisesti päätti ystävyytemme, minä koin, että olin ollut liian kauan suhteessa vain se antava osapuoli ja olin hyvin vihainen tästä. Sanoin aika jyrkästi, että en pitänyt ystäväni seurasta enkä koskaan ollut pitänyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllähän minä alkujaan olin pitänyt hänen seurastaan, mutta kokemut sen jo useamman vuoden ajan raskaakisi. Siinä vihastuneena vain tunsin, että kaikki oli aina ollut paskaa suhteessamme.No tähän ystäväni sanoi, että "hän luuli meidän olleen ystäviä" jonka minä kuittasin tyyliin "pah me mitään ystäviä ollaan oltu". Tarkoitin sillä sitä, etten kokenut hänen olleen minua kohtaan hyvä ystävä vaan kohdelleen väärin. Hän varmaan koki sen toisinpäin, että en koskaan ollut kokenut meidän olleen ystäviä ja olin vain teeskennellyt. 

Nää on näitä asioita, joita elämässä sattuu.

Keskustelitteko asiasta jälkeen päin vai jäikö se tuohon?

 

Se jäi tuohon. Olin vielä ainakin vuoden ajan välirikon jälkeen edelleen sitä mieltä, että ystäväni yksin oli syypää kaikkeen. Vasta pikkuhiljaa aloin huomata, että olihan minussakin vikaa. Sitten myöhemmin alkoi tuntua, että siitä on jo aikaa eikä siihen kannata enää palata. Nyt siitä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta.  En voi sanoa, että mitenkään aktiivisesti miettisin asiaa, mutta tällaisten keskustelujen yhteydessä se oma kokemus muistuu mieleen. Ja luultavasti jos sattumalta kohtaisin, haluaisin jutella asioista, jos toinenkin haluaisi.

Tuollaisen kokemuksen jälkeen ystävyys voi ajan saatossa olla muuttunut vihaksi.

Voi olla ja siksipä sanoin, että "jos toinenkin haluaisi". Itsekin vihasin häntä ennen, nykyään en. Hänen takiaan toivon, että on omasta puolestaan käsitellyt asian eikä vihaa. Eihän se viha minua mitenkään vahingoita, häntä itseään vain. Itse olen aika sinut tapahtuneen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-pommittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.

Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..

Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.

Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.

En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.

Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?

Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.

En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.

Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.

Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.

Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!

Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita. 

Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.

Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä

 

Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.

Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.

Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.

 

Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.

Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.

Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä. 

En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.

Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt. 

Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.

Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.

 

Kyllä. Minä olen joskus (vuosia sitten) katkaissut erään ystävyyssuhteen ja tulin sanoneeksi asioita, jotka nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat aika "rajuja". 

Tilanteessa, joka lopullisesti päätti ystävyytemme, minä koin, että olin ollut liian kauan suhteessa vain se antava osapuoli ja olin hyvin vihainen tästä. Sanoin aika jyrkästi, että en pitänyt ystäväni seurasta enkä koskaan ollut pitänyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllähän minä alkujaan olin pitänyt hänen seurastaan, mutta kokemut sen jo useamman vuoden ajan raskaakisi. Siinä vihastuneena vain tunsin, että kaikki oli aina ollut paskaa suhteessamme.No tähän ystäväni sanoi, että "hän luuli meidän olleen ystäviä" jonka minä kuittasin tyyliin "pah me mitään ystäviä ollaan oltu". Tarkoitin sillä sitä, etten kokenut hänen olleen minua kohtaan hyvä ystävä vaan kohdelleen väärin. Hän varmaan koki sen toisinpäin, että en koskaan ollut kokenut meidän olleen ystäviä ja olin vain teeskennellyt. 

Nää on näitä asioita, joita elämässä sattuu.

Keskustelitteko asiasta jälkeen päin vai jäikö se tuohon?

 

Se jäi tuohon. Olin vielä ainakin vuoden ajan välirikon jälkeen edelleen sitä mieltä, että ystäväni yksin oli syypää kaikkeen. Vasta pikkuhiljaa aloin huomata, että olihan minussakin vikaa. Sitten myöhemmin alkoi tuntua, että siitä on jo aikaa eikä siihen kannata enää palata. Nyt siitä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta.  En voi sanoa, että mitenkään aktiivisesti miettisin asiaa, mutta tällaisten keskustelujen yhteydessä se oma kokemus muistuu mieleen. Ja luultavasti jos sattumalta kohtaisin, haluaisin jutella asioista, jos toinenkin haluaisi.

Tuollaisen kokemuksen jälkeen ystävyys voi ajan saatossa olla muuttunut vihaksi.

 

Voi olla ja siksipä sanoin, että "jos toinenkin haluaisi". Itsekin vihasin häntä ennen, nykyään en. Hänen takiaan toivon, että on omasta puolestaan käsitellyt asian eikä vihaa. Eihän se viha minua mitenkään vahingoita, häntä itseään vain. Itse olen aika sinut tapahtuneen kanssa.

Miten hän voisi olla onnistunut käsittelemään ystävyytenne päättymisen ilman apuasi? Jos olet sanonut hänelle ettette ole edes olleetkaan ystäviä, niin se on varmasti ollut kova paikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-pommittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.

Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..

Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.

Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.

En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.

Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?

Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.

En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.

Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.

Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.

Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!

Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita. 

Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.

Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä

 

Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.

Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.

Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.

 

Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.

Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.

Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä. 

En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.

Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt. 

Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.

Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.

 

Kyllä. Minä olen joskus (vuosia sitten) katkaissut erään ystävyyssuhteen ja tulin sanoneeksi asioita, jotka nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat aika "rajuja". 

Tilanteessa, joka lopullisesti päätti ystävyytemme, minä koin, että olin ollut liian kauan suhteessa vain se antava osapuoli ja olin hyvin vihainen tästä. Sanoin aika jyrkästi, että en pitänyt ystäväni seurasta enkä koskaan ollut pitänyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllähän minä alkujaan olin pitänyt hänen seurastaan, mutta kokemut sen jo useamman vuoden ajan raskaakisi. Siinä vihastuneena vain tunsin, että kaikki oli aina ollut paskaa suhteessamme.No tähän ystäväni sanoi, että "hän luuli meidän olleen ystäviä" jonka minä kuittasin tyyliin "pah me mitään ystäviä ollaan oltu". Tarkoitin sillä sitä, etten kokenut hänen olleen minua kohtaan hyvä ystävä vaan kohdelleen väärin. Hän varmaan koki sen toisinpäin, että en koskaan ollut kokenut meidän olleen ystäviä ja olin vain teeskennellyt. 

Nää on näitä asioita, joita elämässä sattuu.

Keskustelitteko asiasta jälkeen päin vai jäikö se tuohon?

 

Se jäi tuohon. Olin vielä ainakin vuoden ajan välirikon jälkeen edelleen sitä mieltä, että ystäväni yksin oli syypää kaikkeen. Vasta pikkuhiljaa aloin huomata, että olihan minussakin vikaa. Sitten myöhemmin alkoi tuntua, että siitä on jo aikaa eikä siihen kannata enää palata. Nyt siitä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta.  En voi sanoa, että mitenkään aktiivisesti miettisin asiaa, mutta tällaisten keskustelujen yhteydessä se oma kokemus muistuu mieleen. Ja luultavasti jos sattumalta kohtaisin, haluaisin jutella asioista, jos toinenkin haluaisi.

Tuollaisen kokemuksen jälkeen ystävyys voi ajan saatossa olla muuttunut vihaksi.

 

Voi olla ja siksipä sanoin, että "jos toinenkin haluaisi". Itsekin vihasin häntä ennen, nykyään en. Hänen takiaan toivon, että on omasta puolestaan käsitellyt asian eikä vihaa. Eihän se viha minua mitenkään vahingoita, häntä itseään vain. Itse olen aika sinut tapahtuneen kanssa.

Miten hän voisi olla onnistunut käsittelemään ystävyytenne päättymisen ilman apuasi? Jos olet sanonut hänelle ettette ole edes olleetkaan ystäviä, niin se on varmasti ollut kova paikka.

Kyllähän ihmiset käsittelevät mitä rankimpia asioita ilman sen toisen osapuolen apua. Eli kyllä se on täysin mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-pommittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.

Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..

Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.

Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.

En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.

Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?

Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.

En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.

Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.

Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.

Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!

Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita. 

Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.

Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä

 

Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.

Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.

Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.

 

Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.

Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.

Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä. 

En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.

Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt. 

Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.

Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.

 

Kyllä. Minä olen joskus (vuosia sitten) katkaissut erään ystävyyssuhteen ja tulin sanoneeksi asioita, jotka nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat aika "rajuja". 

Tilanteessa, joka lopullisesti päätti ystävyytemme, minä koin, että olin ollut liian kauan suhteessa vain se antava osapuoli ja olin hyvin vihainen tästä. Sanoin aika jyrkästi, että en pitänyt ystäväni seurasta enkä koskaan ollut pitänyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllähän minä alkujaan olin pitänyt hänen seurastaan, mutta kokemut sen jo useamman vuoden ajan raskaakisi. Siinä vihastuneena vain tunsin, että kaikki oli aina ollut paskaa suhteessamme.No tähän ystäväni sanoi, että "hän luuli meidän olleen ystäviä" jonka minä kuittasin tyyliin "pah me mitään ystäviä ollaan oltu". Tarkoitin sillä sitä, etten kokenut hänen olleen minua kohtaan hyvä ystävä vaan kohdelleen väärin. Hän varmaan koki sen toisinpäin, että en koskaan ollut kokenut meidän olleen ystäviä ja olin vain teeskennellyt. 

Nää on näitä asioita, joita elämässä sattuu.

Keskustelitteko asiasta jälkeen päin vai jäikö se tuohon?

 

Se jäi tuohon. Olin vielä ainakin vuoden ajan välirikon jälkeen edelleen sitä mieltä, että ystäväni yksin oli syypää kaikkeen. Vasta pikkuhiljaa aloin huomata, että olihan minussakin vikaa. Sitten myöhemmin alkoi tuntua, että siitä on jo aikaa eikä siihen kannata enää palata. Nyt siitä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta.  En voi sanoa, että mitenkään aktiivisesti miettisin asiaa, mutta tällaisten keskustelujen yhteydessä se oma kokemus muistuu mieleen. Ja luultavasti jos sattumalta kohtaisin, haluaisin jutella asioista, jos toinenkin haluaisi.

Tuollaisen kokemuksen jälkeen ystävyys voi ajan saatossa olla muuttunut vihaksi.

 

Voi olla ja siksipä sanoin, että "jos toinenkin haluaisi". Itsekin vihasin häntä ennen, nykyään en. Hänen takiaan toivon, että on omasta puolestaan käsitellyt asian eikä vihaa. Eihän se viha minua mitenkään vahingoita, häntä itseään vain. Itse olen aika sinut tapahtuneen kanssa.

Miten hän voisi olla onnistunut käsittelemään ystävyytenne päättymisen ilman apuasi? Jos olet sanonut hänelle ettette ole edes olleetkaan ystäviä, niin se on varmasti ollut kova paikka.

 

Kyllähän ihmiset käsittelevät mitä rankimpia asioita ilman sen toisen osapuolen apua. Eli kyllä se on täysin mahdollista. 

Hyvin traumatisoivaa se on. Tuollaiset hylkäämiskokemukset jättävät ihmiseen pysyviä jälkiä. Niitä pystyy työstämään, mutta eivät ne koskaan täysin katoa tunnemuistista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-pommittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen nykyisin se kaveri joka ei koskaan soita, enkä välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tai no, saatan soittaa, mutta lyhyesti, ja silloinkin kyseessä on jokin lyhyt asia, ja kyseessä vain kaveri tai tuttu.

Muutama vuosi sitten elämässäni oli vielä ystäviä, mutta elämässä tapahtui paljon muutoksia. Sairastuin, erosin, lähiomainen sairastui, vaihdoin työpaikkaa, jäin sairauslomalle, menetin läheisen ja monta lemmikkiä, tuli rahahuolia, pettymyksiä myös ystäviin. Huomasin etten jaksa itse antaa itsestäni mitään, ja toisaalta, lataan akkujani yksin ( ja lasteni ja koirani kanssa). Ei minusta olisi iloa kenellekään, en tiedä nauttisinko itsekään mistään ”menoista”, häpeän myös itseäni, ei ole oikein rahaa, olen lihonut ja rupsahtanut..

Muutama vuosi sitten virittelin vanhaa ystävyyttä, mutta tämä ihminen loukkaantui, kun en muistanut vastata johonkin fb- viestiin ( jokin meemi, ei mikään ” tärkeä”), ja koki etten huomioi tarpeeksi. Hänenkin kanssaan olimme useasti puhuneet, että kumpikin viihtyy myös itsekseen ja on hankala vaihe elämässä, hänellä mm. pieni lapsi ja toinen tulossa.

Nykyään voin sulavasti keskustella naapureiden tai kaupankassan kanssa, mutta jos joku tuntuu haluavan lähentyä- jutella enemmän, soitella, kahvitella- menen karkuun. Saatan siis olla vastaamatta esim. puheluihin, vaikka small talk-tasolla jaksan olla näille ihmisille sosiaalinen.

En ole yksinäinen. Olen väsynyt ihmisiin, lörpöttelyyn, vaatimuksiin. Ja masentunut, kyllä. Mutta ennenkaikkea väsynyt. Minua tämä ei haittaa.

Mihin vaatimuksiin? Kuka sulta vaatii ja mitä?

Niin, juuri sitä seurustelua, keskustelua, tapaamista säännöllisesti jne. Niissähän ei ole mitään vikaa, kuuluvat ystävyyteen, mutta osa ihmisistä osaa olla niin vaativia että tukehtuu.

En ole tuo, jolle vastaat, mutta ymmärrän sinua siinä, että et halua olla tekemisissä tukahduttavien ihmisten kanssa. Olen itsekin ollut joskus ns. tukahduttava ihminen tai riippakivi, joka on liian lyhyen tutustumisen sisällä liian nopeasti yrittänyt luoda niin sanottua syvää ystävyyttä. Hyvän opetuksen sain kyseiseltä ihmiseltä ainakin sain: hyviksi ystäviksi ei tulla tuosta noin vain eikä niitä kasva joka oksalla. Jos haluaa sydänystäviä, kannattaa edetä rauhallisemmin eikä esimerkiksi pommittaa viesteillä ja soitella monta kertaa viikossa niin kuin minä tein tälle uudelle tuttavuudelle. Siinä missä virheeni tein tämän uuden tuttavuuden kohdalla oli nimenomaan pommittaminen puhelimella ja facebookilla. Lopulta hänellä mitä luultavammin meni hermot, sillä hän ei enää vastannut puheluihini eikä soittanut takaisin. En ole kuullut hänestä sen koommin. Jossain vaiheessa minä poistin hänet facebookkaverilistaltani.

Se minkä virheen tämä toinen osapuoli teki, oli se, että hän ei koskaan sanonut suoraan minulle sitä, että ei halua tutustua. Olisi kai pitänyt tajuta silloin, kun hän vielä vastasi puhelimeen ja sanoi, että on kiire, kun kysyin häntä johonkin.

Se mikä vastaukseni pointti oli, on se, että sanokaa suoraan, mikäli joku yrittää tunkeutua liian lähelle ja vaatii liikaa, älkääkä antako puhelinnumeroita sellaisille, joihin ette alunperinkään halua tehdä mitään tuttavuutta.

Noin voi kyllä käydä siltikin, vaikket mitenkään hillittömän paljon pommittaisi toista yhteydenotoilla. Tuo on huonoa tuuria!

Tämä on ihan selvääkin. Suurimmasta osasta ihmisiä, joihin elämänsä aikana tutustuu, ei tule ystäviä. Ei edes kavereita. 

Joo, mutta on se perkeleen huonoa tuuria, jos kaasosi paljastuu pari vuotta häiden jälkeen feikkiystäväksi. Ei se pitkä ystävyydestä vaikuttanut suhde välttämättä aina ole ollutkaan sitä.

Kaasous on kyllä paras tapa rikkoa ystävyyssuhde. Aika harva jaksaa vuotta katsoa hirviömorsianta ja keskittyä vain morsiamen päivään prinsessana, kun omakin elämä olisi elettävänä

 

Joo ja se että ystävänä tärkeyttä kuvataan sillä, että tämä on ollut kaaso, kertoo jo, että kertoja on tuollainen prinsessatyyppi. Oli mun paras ystäväni myös kaasoni, mutta jos mun pitäisi jollakin määrellä häntä kuvailla niin se olisi "pitkäaikaisin ystäväni" eikä "kaaso". Kas kun hän oli ystäväni jo kauan ennen tuota yhtä päivää.

Joopa joo. Tässä takerrutaan nyt yhteen sanaan.

Minustakin olisi mukavaa, jos hääkuvissani näkyisi seurassa pitkäaikainen ystäväni, mutta valitettavasti tämä henkilö ei sitä ollutkaan. Siksi kuvasin häntä tekstissäni kaasoksi. Hän on ihminen, jonka olisi pitänyt pysytellä kauempana elämästäni, jos hän ei ystäväni halunnut oikeasti missään vaiheessa olla.

 

Olen minäkin sellaisen ihmisen hääkuvassa, jota en ole edes tavannut kymmeneen vuoteen. So what? Se oli sitä aikaa.

Sitä aikaa, kun esitit vuosia olevasi sellaisen ihmisen läheinen ystävä, josta et pitänyt? Varmasti hienoja vuosia, joita muistelet jälkikäteen ylpeydellä.

Ohis...miten sulle selvisi, ettei kaasosi ollut koskaan halunnut olla ystäväsi? Kaasoushan on vähän niinkuin kummiuskin eli siitä kieltäytymistä pidetään epäkohteliaana, joten hän ei ehkä vaan kehdannut kieltäytyä. 

En halua puhua siitä. Kokemus on ollut minulle vaikea. Mikään muu päättynyt ystävyyssuhde ei ole tuntunut niin pahalta kuin tämä.

Ajoin takaa lähinnä sitä, että oliko tämä kaasosi aikoinaan (kun pyysit hänet kaasoksi) ystäväsi vai kuvittelitko vain hänen olleen, mutta hän ei siis ollut koskaan halunnutkaan olla ystäväsi? Kyllähän ystävyyssuhteita päättyy eikä sille mitään voi. Sain kuitenkin jostain aiemmasta käsityksen, ettei kaasosi ikinä edes halunnut olla ystäväsi. Ja kuten aiemmassa jo kirjoitin, kaasoksi pyytäminen on asia, josta voi olla vaikea kieltäytyä. Tilanne voi olla kaverille jopa erittäin kiusallinen, kun morsian pyytää kaasoksi eli pitää kaveria ystävänään, vaikka kaverille morsian on korkeintaan kaveri. Siinä tilanteessa saattaa ihan hyvin lupautua kaasoksi, jotta ei pahoittaisi toisen mieltä, vaikka tietenkin reilumpaa olisi kieltäytyä. Toinen vaihtoehto on, että tuolloin hän on ollut ystäväsi ja ihan halunnutkin olla ystäväsi, mutta ystävyytenne on jostain syystä myöhemmin päättynyt. 

Kuvittelin hänen olleen ystäväni, mutta hän oli ollut asiasta toista mieltä, minkä hän toi lopussa selvästi ilmi. Hän oli vain vuosia jostain syystä päätynyt esittämään ystävää. Aika uskottavasti jopa, koska moni oli hänen käytöksestään lopussa hämmentynyt. Ei ollut kyse siitä tavallisesta kuviosta, että ihmiset ovat ystäviä ja sitten elämässä tulee muuta ja ystävyys jää jossain vaiheessa taakse.

Ok, todella kurja tilanne :( Kävi vielä mielessäni, että jos ystävyytenne päättyi riitaisissa merkeissä, hän on voinut ihan kiukkupäissään ja lapsellisuuttaan sanoa, ettei ollut koskaan halunnutkaan ystävyyttäsi. Lapsethan saattavat hyvinkin sanoa jotain tuollaista ihan vain halutessaan loukata toista. Aikuisten pitäisi osata päättää ihmissuhteitaan rakentavamminkin, mutta kaikki eivät valitettavasti osaa vaan heittäydytään takaisin pikkutytöksi polkemaan jalkaa. Tietenkin on mahdollista, että hän on puhunut ihan tottakin, ja kenties esittänyt ystävääsi hyötyäkseen sinusta jollain tavalla. Ymmärrän hyvin, että olipa tilanne ollut mikä tahansa, olet pahoittanut mielesi.

 

Kyllä. Minä olen joskus (vuosia sitten) katkaissut erään ystävyyssuhteen ja tulin sanoneeksi asioita, jotka nyt jälkeenpäin ajateltuna olivat aika "rajuja". 

Tilanteessa, joka lopullisesti päätti ystävyytemme, minä koin, että olin ollut liian kauan suhteessa vain se antava osapuoli ja olin hyvin vihainen tästä. Sanoin aika jyrkästi, että en pitänyt ystäväni seurasta enkä koskaan ollut pitänyt. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kyllähän minä alkujaan olin pitänyt hänen seurastaan, mutta kokemut sen jo useamman vuoden ajan raskaakisi. Siinä vihastuneena vain tunsin, että kaikki oli aina ollut paskaa suhteessamme.No tähän ystäväni sanoi, että "hän luuli meidän olleen ystäviä" jonka minä kuittasin tyyliin "pah me mitään ystäviä ollaan oltu". Tarkoitin sillä sitä, etten kokenut hänen olleen minua kohtaan hyvä ystävä vaan kohdelleen väärin. Hän varmaan koki sen toisinpäin, että en koskaan ollut kokenut meidän olleen ystäviä ja olin vain teeskennellyt. 

Nää on näitä asioita, joita elämässä sattuu.

Keskustelitteko asiasta jälkeen päin vai jäikö se tuohon?

 

Se jäi tuohon. Olin vielä ainakin vuoden ajan välirikon jälkeen edelleen sitä mieltä, että ystäväni yksin oli syypää kaikkeen. Vasta pikkuhiljaa aloin huomata, että olihan minussakin vikaa. Sitten myöhemmin alkoi tuntua, että siitä on jo aikaa eikä siihen kannata enää palata. Nyt siitä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta.  En voi sanoa, että mitenkään aktiivisesti miettisin asiaa, mutta tällaisten keskustelujen yhteydessä se oma kokemus muistuu mieleen. Ja luultavasti jos sattumalta kohtaisin, haluaisin jutella asioista, jos toinenkin haluaisi.

Tuollaisen kokemuksen jälkeen ystävyys voi ajan saatossa olla muuttunut vihaksi.

 

Voi olla ja siksipä sanoin, että "jos toinenkin haluaisi". Itsekin vihasin häntä ennen, nykyään en. Hänen takiaan toivon, että on omasta puolestaan käsitellyt asian eikä vihaa. Eihän se viha minua mitenkään vahingoita, häntä itseään vain. Itse olen aika sinut tapahtuneen kanssa.

Miten hän voisi olla onnistunut käsittelemään ystävyytenne päättymisen ilman apuasi? Jos olet sanonut hänelle ettette ole edes olleetkaan ystäviä, niin se on varmasti ollut kova paikka.

 

Kyllähän ihmiset käsittelevät mitä rankimpia asioita ilman sen toisen osapuolen apua. Eli kyllä se on täysin mahdollista. 

Hyvin traumatisoivaa se on. Tuollaiset hylkäämiskokemukset jättävät ihmiseen pysyviä jälkiä. Niitä pystyy työstämään, mutta eivät ne koskaan täysin katoa tunnemuistista.

Kyllä. Minulla on itsellänikin hylkäämiskokemuksia muista ihmissuhteista ja tiedän mitä se on. Mutta olen kyllä kyennyt työstämään ne sille tasolle, että ne muistot kirpaisee enää vain harvoin. 

Yhden laulun sanoin: " Ei enää ehjä milloinkaan, mutta kelvollinen, vuotamaton. "

Vierailija kirjoitti:

Juu, mulla oli tässä nyt ehkä vaan tarkotuksena osottaa sitä, että sinällään baaritutut eivät ole ehkä paras ratkaisu yksinäisille. Onhan niistäkin joskus jotain iloa, ettei ihan yksinään tarvitse baarissa hiihdellä pitkin seiniä, mutta kohtuullisen pinnallista touhua. Tuuli voi myös kääntyä äkkiä: yhtenä iltana pidetään hauskaa, toisena iltana on jo uudet porukat. 

Minusta oleellisinta on miettiä, miksi on yksinäinen. Onko yksinäinen siksi, ettei ole koskaan seuraa missään eikä mihinkään? Vai onko yksinäinen siksi, ettei elämässä ole ketään tärkeää ja merkityksellistä ihmistä? Vai onko yksinäinen siksi, että on esim tärkeä ja merkityksellinen puoliso, mutta hän ei riitä yksinäisyyden poistamiseksi? Vai onko yksinäinen siksi, ettei kuulu mihinkään porukkaan? Keinot yksinäisyyden poistamiseenhan vaihtelevat sen mukaan, mikä on yksinäiseksi kokemisen syy, ja yksinäisiksi itsensä kokevia on hyvin erilaisia eikä kaikilla syy ole sama. Sen vuoksi keinot yksinäisyyden poistamiseenkaan eivät voi olla samat. 

Koen itseni aika onnekkaaksi, koska en ole koskaan kaivannut porukoihin kuulumista. On paljon helpompaa tutustua ja ystävystyä yhden kanssa kuin tehdä se sama viiden naisen tiiviin "tyttöporukan" kanssa. Jälkimmäiseen kun ei riitä, että ystävystyt porukan yhden tai kolmen naisen kanssa vaan sun pitää ystävystyä heidän kaikkien kanssa, jotta pääset yhdeksi heistä. Monet kuitenkin kaipaisivat juuri tällaista "tyttöporukkaa" ja sellaiseen pääseminen on ihan takuulla aikuisiällä haastavaa, koska kemioiden pitää natsata porukan kaikkien kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä aloitin myös testin vuosi sitten ja kyllä niin tapaamiset kuin muukin yhteydenpito on eri tahoilla hiipunut. Osa pitää edelleen harvakseltaan yhteyttä mutta on myös sellaisia, joiden kanssa yhteydenpito on täysin kuollut. Meillä oli eräs porukka, jolla oli tapana tavata 3-4 kertaa vuodessa. Huomasin, että minä olin usein se aloitteellinen näiden tapaamisten suhteen ja päätin katsoa kauanko menee kunnes joku muu ehdottaa. Vuosi on vierähtänyt, eikä minkäänlaista yhteydenottoa ole tullut kenenkään suunnasta.

Sama juttu täällä. En viitsi enää yrittää vaikka meillä oli aina hauskaa tavatessa. En järjestele enää mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

En ole tuo aiempi kirjoittaja, mutta toimin aika pitkälti kuten hänkin. Tapaan paljon ihmisiä ja yhden kautta usein tutustuu taas johonkin toiseen. Esim just baarissa on varsin tavallista, että kun joku tuttu on siellä jonkun toisen kanssa, niin tulee vaihdettua ainakin muutama sana ja jos joku kerta tämä toinen on siellä yksin, niin hyvin usein tulee istumaan samaan pöytään mun kanssani. 

Soitteleminen taitaa nykyisin jakaa porukkaa kahtia. Joidenkin mielestä on mukavaa rupatella puhelimessa, joillekin se taas on vain väline hoitaa kiireellisiä asioita. Kun on kaikki muutkin viestintäkeinot, niin osalle meistä puhelimessa puhuminen on muuttunut tarpeettomaksi. Mä ainakin tapaan ihmisiä mieluummin ihan kasvotusten ja jos se ei ole mahdollista, niin viestittely vaikkapa FB:n kautta ajaa ihan saman asian kuin soittaminenkin paitsi että pystyy välillä tekemään kaikkea muutakin odotellessaan toisen vastausta. Ei tarvitse antaa toiselle puhelinnumeroaan, jos voi laittaa viestin vaikka "Moi! Lähdetkö tänään X-baariin?" tai "Moi! Ei sua sattuis huvittaa lähteä lauantaina uimaan?". Tällaisia asioita ei ole mikään pakko soittaa puhelimella vaan laittaa viestiä ja toinen vastaa, kun ehtii. 

Juu, toimin tosiaan minäkin jossain määrin noin baarissa. Mutta eivät ne tyypit ole mun ystäviäni silti. Naamatuttuja, baarituttuja jne. Ei me siis mitään diippejä kontakteja luoda, että eiköhän tehdä sitä ja tätä ja tuutko vaikka käymään mun luona. Yhden aika hyvänkin tutun kanssa en ole ikinä vaihtanut puhnroita tai muutakaan yhteydenottoväylää. Kadulla moikkaan, jos törmään.

Niin, oli mullakin parikymppisenä näitä baari"kavereita", kaikki ne on jäänyt kun en itse käy nykyään kuin muutaman kerran kesällä terassilla parilla jos on hyvä ilma (useimmiten yksin). Huomasin ettei niitä kiinnostanut mun kanssa tehdä mitään muuta, en ole ilmeisesti niin kiinnostava niiden mielestä muuten kun itse ovat humalassa. No enpä minäkään niitä kaipaa. Toki moikataan ja lyhyesti kuulumisia vaihdetaan jos tavataan jossain sattumalta/jonkun yhteisen kaverin juhlissa. Ei oo enää jäljellä kuin 1 ystävä ja 1 kaveri joita näen muutaman kerran vuodessa. Niilläkin on elämä aika täys niin pitää aina sopia hyvissä ajoin tapaamiset, siksi nuo yksinäiset extempore terassireissut, kun ei ole ketään ketä pyytää.

Tätä ketjua lukiessani tulen koko ajan tyytyväisemmäksi siitä, että minulla on hyvä ja uskollinen ystävä: koirani. Todiste siitä, että rahalla pystyy ostamaan onnea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, mulla oli tässä nyt ehkä vaan tarkotuksena osottaa sitä, että sinällään baaritutut eivät ole ehkä paras ratkaisu yksinäisille. Onhan niistäkin joskus jotain iloa, ettei ihan yksinään tarvitse baarissa hiihdellä pitkin seiniä, mutta kohtuullisen pinnallista touhua. Tuuli voi myös kääntyä äkkiä: yhtenä iltana pidetään hauskaa, toisena iltana on jo uudet porukat. 

Minusta oleellisinta on miettiä, miksi on yksinäinen. Onko yksinäinen siksi, ettei ole koskaan seuraa missään eikä mihinkään? Vai onko yksinäinen siksi, ettei elämässä ole ketään tärkeää ja merkityksellistä ihmistä? Vai onko yksinäinen siksi, että on esim tärkeä ja merkityksellinen puoliso, mutta hän ei riitä yksinäisyyden poistamiseksi? Vai onko yksinäinen siksi, ettei kuulu mihinkään porukkaan? Keinot yksinäisyyden poistamiseenhan vaihtelevat sen mukaan, mikä on yksinäiseksi kokemisen syy, ja yksinäisiksi itsensä kokevia on hyvin erilaisia eikä kaikilla syy ole sama. Sen vuoksi keinot yksinäisyyden poistamiseenkaan eivät voi olla samat. 

 

Hmm, totta, että tilanteita on erilaisia, mutta miksi keinojen pitäisi vaihdella? Jos loppujen lopuksi halutaan kuitenkin lisää kontakteja. 

Esim. minun ystävilläni ja kavereillani on ruuhkaa elämässään, ja siksi voisin ottaa lisääkin ihmisiä elämääni. En silti näe, että ihminen, jolla ei ole yhtäkään ystävää, olisi kauheasti eri asemassa kuin minä siinä mielessä, että mitä me loppujen lopuksi haemme. No, voihan se olla, että minulle riittäisi aika random-seurakin. 

Itsellä myös pari kaveria, jotka eivät ota mitään yhteyttä ellen minä laita viestiä ensin eteenpäin. Ennen olin todella aktiivinen ottamaan yhteyttä, mutta iän karttuessa yksipuolisuus alkaa todellakin ottamaan melkoisesti otsalohkoon.

Pyydellyt olen heitä kyläilemään ja itsekkin käynyt heidän luonaan, mutta kun noiden visiittien aikana tuntuu molemmille kasvaneen kännykkä käteen eipä se paljon mieltä lämmitä, että kylään on edes vaivaannuttu kutsumaan.

Toinen hehkutti, että on lähentynyt aiemmin paljonkin aikaa viettämänsä kaverin kanssa uudelleen ja sitä viestiähän hälle sitten kännyyn pukkasi koko mun siellä olo ajan. Samaan hengenvetoon selitteli, että ovat aloittaneet yhteisen harrastuksen ja sitä sun tätä...Jep, todella mielenkiintoista.

Kaiken huippu oli, kun menin hälle ensimmäisen kerran kylään tuonne asuntoon eikä koko rivitalossa ollut yhdessäkään ovessa nimikylttiä eikä myöskään asunnon numeroa, niin menin logiisesti ajatellen rimpauttamaan oikeaksi luulemani oven kelloa ja kuinka ollakaan asunnon numerot olikin aivan päinvastaisessa järjestyksessä, joten hänen lukaali olikin aivan toisessa päässä rivaripötköä. Ja saatatteko kuvitella tää mun "frendi" oli vielä tuijotellut ikkunasta, kun olin auton parkkialueelle jättänyt ja katellut, kun mä olin kävellyt hänen asuntonsa ohi sinne väärään päähän rivaria??? Ei sitten tullu mieleen tulla avaamaan ovea jo siinä vaiheessa???

Viime kesänä laittelin viestiä, jotta voisi poiketa lomalla meille kylään ja vastauksena seuraavaa : Täytyy tulla. No ei täydy, himppasen outu sana tässä tapauksessa, mutta eipä ole myöskään naikkosta näkynyt.

Tää toinen kaveri lähettelee ystävänpäivinä aina samalla kaavalla kortin, jossa litania, että olet mielessä vaikkei aina nähtäisikään... Joopa, kyllästynyt noihin kortteihin, kun muuten muija niin "kiireinen", ettei edes viestiä saa kännyllä aikaiseksi. Ja tämäkin tapaus tosiaan sellainen, että siellä ollessa kännykkä on vahvasti kädessä tai sen ulottuvilla. Viimeksi oli uusi harrastus hälläkin niin tapetilla, että käsi kävi alati kännyn näytöllä harrastusvälineiden hankintaa tuumatessa...

Ei jaksa moisia perässävedettäviä ja ne ystävänpäivinä lähetettävät kortit on melkoisen korneja, kun muutoin ei saada aikaiseksi yhtään mitään sinne "ystävän" suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Sun kirjoituksestasi tulee kuva, että haluaisit tosiystävän, joka  olisi koko ajan tavoitettavissa ja jolle voisit aina soittaa, kun sulla on vaikea elämäntilanne. Ts jonkun päivystämään 24/7, aina valmiina kuuntelemaan, mitä sulla on sydämelläsi. Tavalliselle työssäkäyvälle perheelliselle ihmiselle olisi melkoinen haaste olla tällainen ystäväsi. 

Muutenkin tuo, että haluat jakaa asioitasi jonkun toisen naisen kanssa, niin sun pitäisi löytää sellainen ihminen, jolla olisi sekä halua jakaa omia asioitaan sun kanssa että olisi myös sellaisia asioita, joita olisi tarpeen jakaa. Muussa tapauksessa ystvyyssuhteesta ei tule vastavuoroista vaan sinä jaat ja toinen kuuntelee. Tällaisia suhteita taitaa olla aika paljonkin, myös itsellänikin ollut ja käy pidemmän päälle raskaaksi olla aina kuuntelijaosapuoli, koska omassa elämässä ei tapahdu mitään dramaattista eikä ole mitään samanlaista jaettavaa.

Olen nuorena ollut tuollainen alati kuunteleva tosiystävä, mutta ne ystävyyssuhteet ovat vähitellen muuttuneet yksipuolisiksi ja kariutuneet. En voi mitään sille, ettei elämässäni ole tapahtunut asioita, joista ei olisi voinut puhua puolison kanssa. Tai kenenkään muun kuin vain naispuoleisen tosiystävän kanssa. Lisäksi olen ihan liian ratkaisukeskeinen yksilö em tosiystävyyteen. Jos mulla on jokin ongelma, mietin siihen ratkaisun. Jos en pysty ratkaisemaan itse, etsin jonkun asiantuntijan, joka pystyy auttamaan ainakin ratkaisun keksimisessä (esim sijoitusneuvoja raha-asioissa) ellei jopa ratkaisemaan koko ongelmaani (esim lääkäri määrämällä lääkkeen). Mulla ei siis ole tarvetta em tosiystävyydelle, joten en pysty sellaista muillekaan antamaan niin, että suhde olisi vastavuoroinen. On totta, että harvojen kanssa synkkaa ja erityisesti niin, että ystävyyssuhteessa molemmat saisivat ja antaisivat yhtä paljon. Mulla on kaksi itseni kaltaista ystävää ja se riittää. Lisäksi kavereita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, mulla oli tässä nyt ehkä vaan tarkotuksena osottaa sitä, että sinällään baaritutut eivät ole ehkä paras ratkaisu yksinäisille. Onhan niistäkin joskus jotain iloa, ettei ihan yksinään tarvitse baarissa hiihdellä pitkin seiniä, mutta kohtuullisen pinnallista touhua. Tuuli voi myös kääntyä äkkiä: yhtenä iltana pidetään hauskaa, toisena iltana on jo uudet porukat. 

Minusta oleellisinta on miettiä, miksi on yksinäinen. Onko yksinäinen siksi, ettei ole koskaan seuraa missään eikä mihinkään? Vai onko yksinäinen siksi, ettei elämässä ole ketään tärkeää ja merkityksellistä ihmistä? Vai onko yksinäinen siksi, että on esim tärkeä ja merkityksellinen puoliso, mutta hän ei riitä yksinäisyyden poistamiseksi? Vai onko yksinäinen siksi, ettei kuulu mihinkään porukkaan? Keinot yksinäisyyden poistamiseenhan vaihtelevat sen mukaan, mikä on yksinäiseksi kokemisen syy, ja yksinäisiksi itsensä kokevia on hyvin erilaisia eikä kaikilla syy ole sama. Sen vuoksi keinot yksinäisyyden poistamiseenkaan eivät voi olla samat. 

 

Hmm, totta, että tilanteita on erilaisia, mutta miksi keinojen pitäisi vaihdella? Jos loppujen lopuksi halutaan kuitenkin lisää kontakteja. 

Esim. minun ystävilläni ja kavereillani on ruuhkaa elämässään, ja siksi voisin ottaa lisääkin ihmisiä elämääni. En silti näe, että ihminen, jolla ei ole yhtäkään ystävää, olisi kauheasti eri asemassa kuin minä siinä mielessä, että mitä me loppujen lopuksi haemme. No, voihan se olla, että minulle riittäisi aika random-seurakin. 

Juuri tästä on kyse. Osa yksinäisistä ei halua lisää kontakteja vaan yhden ainoan kontaktin, josta tulee sydänystävä. Ja sellaista on aikuisena aika vaikea löytää baareista, voi ehtiä maksa sanomaan poks ennenkuin löytyy. Paitsi jos hakee puolisoa. 

Vierailija kirjoitti:

Itsellä myös pari kaveria, jotka eivät ota mitään yhteyttä ellen minä laita viestiä ensin eteenpäin. Ennen olin todella aktiivinen ottamaan yhteyttä, mutta iän karttuessa yksipuolisuus alkaa todellakin ottamaan melkoisesti otsalohkoon.

Pyydellyt olen heitä kyläilemään ja itsekkin käynyt heidän luonaan, mutta kun noiden visiittien aikana tuntuu molemmille kasvaneen kännykkä käteen eipä se paljon mieltä lämmitä, että kylään on edes vaivaannuttu kutsumaan.

Toinen hehkutti, että on lähentynyt aiemmin paljonkin aikaa viettämänsä kaverin kanssa uudelleen ja sitä viestiähän hälle sitten kännyyn pukkasi koko mun siellä olo ajan. Samaan hengenvetoon selitteli, että ovat aloittaneet yhteisen harrastuksen ja sitä sun tätä...Jep, todella mielenkiintoista.

Kaiken huippu oli, kun menin hälle ensimmäisen kerran kylään tuonne asuntoon eikä koko rivitalossa ollut yhdessäkään ovessa nimikylttiä eikä myöskään asunnon numeroa, niin menin logiisesti ajatellen rimpauttamaan oikeaksi luulemani oven kelloa ja kuinka ollakaan asunnon numerot olikin aivan päinvastaisessa järjestyksessä, joten hänen lukaali olikin aivan toisessa päässä rivaripötköä. Ja saatatteko kuvitella tää mun "frendi" oli vielä tuijotellut ikkunasta, kun olin auton parkkialueelle jättänyt ja katellut, kun mä olin kävellyt hänen asuntonsa ohi sinne väärään päähän rivaria??? Ei sitten tullu mieleen tulla avaamaan ovea jo siinä vaiheessa???

Viime kesänä laittelin viestiä, jotta voisi poiketa lomalla meille kylään ja vastauksena seuraavaa : Täytyy tulla. No ei täydy, himppasen outu sana tässä tapauksessa, mutta eipä ole myöskään naikkosta näkynyt.

Tää toinen kaveri lähettelee ystävänpäivinä aina samalla kaavalla kortin, jossa litania, että olet mielessä vaikkei aina nähtäisikään... Joopa, kyllästynyt noihin kortteihin, kun muuten muija niin "kiireinen", ettei edes viestiä saa kännyllä aikaiseksi. Ja tämäkin tapaus tosiaan sellainen, että siellä ollessa kännykkä on vahvasti kädessä tai sen ulottuvilla. Viimeksi oli uusi harrastus hälläkin niin tapetilla, että käsi kävi alati kännyn näytöllä harrastusvälineiden hankintaa tuumatessa...

Ei jaksa moisia perässävedettäviä ja ne ystävänpäivinä lähetettävät kortit on melkoisen korneja, kun muutoin ei saada aikaiseksi yhtään mitään sinne "ystävän" suuntaan.

Tähän voisi lisätä nämä somettelijaystävät, jotka jakavat ihkuja ja niiiin koskettavia päivityksiään, missä tosiystävät ovat ne elämänsuola, ja jokainen kyllä tietää kuka itselle se tosiystävä on :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, mulla oli tässä nyt ehkä vaan tarkotuksena osottaa sitä, että sinällään baaritutut eivät ole ehkä paras ratkaisu yksinäisille. Onhan niistäkin joskus jotain iloa, ettei ihan yksinään tarvitse baarissa hiihdellä pitkin seiniä, mutta kohtuullisen pinnallista touhua. Tuuli voi myös kääntyä äkkiä: yhtenä iltana pidetään hauskaa, toisena iltana on jo uudet porukat. 

Minusta oleellisinta on miettiä, miksi on yksinäinen. Onko yksinäinen siksi, ettei ole koskaan seuraa missään eikä mihinkään? Vai onko yksinäinen siksi, ettei elämässä ole ketään tärkeää ja merkityksellistä ihmistä? Vai onko yksinäinen siksi, että on esim tärkeä ja merkityksellinen puoliso, mutta hän ei riitä yksinäisyyden poistamiseksi? Vai onko yksinäinen siksi, ettei kuulu mihinkään porukkaan? Keinot yksinäisyyden poistamiseenhan vaihtelevat sen mukaan, mikä on yksinäiseksi kokemisen syy, ja yksinäisiksi itsensä kokevia on hyvin erilaisia eikä kaikilla syy ole sama. Sen vuoksi keinot yksinäisyyden poistamiseenkaan eivät voi olla samat. 

 

Hmm, totta, että tilanteita on erilaisia, mutta miksi keinojen pitäisi vaihdella? Jos loppujen lopuksi halutaan kuitenkin lisää kontakteja. 

Esim. minun ystävilläni ja kavereillani on ruuhkaa elämässään, ja siksi voisin ottaa lisääkin ihmisiä elämääni. En silti näe, että ihminen, jolla ei ole yhtäkään ystävää, olisi kauheasti eri asemassa kuin minä siinä mielessä, että mitä me loppujen lopuksi haemme. No, voihan se olla, että minulle riittäisi aika random-seurakin. 

Juuri tästä on kyse. Osa yksinäisistä ei halua lisää kontakteja vaan yhden ainoan kontaktin, josta tulee sydänystävä. Ja sellaista on aikuisena aika vaikea löytää baareista, voi ehtiä maksa sanomaan poks ennenkuin löytyy. Paitsi jos hakee puolisoa. 

No joo, mutta on ne keinot minusta edelleen aika samoja eli työt, opiskelu, harrastukset jadajadajaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Sun kirjoituksestasi tulee kuva, että haluaisit tosiystävän, joka  olisi koko ajan tavoitettavissa ja jolle voisit aina soittaa, kun sulla on vaikea elämäntilanne. Ts jonkun päivystämään 24/7, aina valmiina kuuntelemaan, mitä sulla on sydämelläsi. Tavalliselle työssäkäyvälle perheelliselle ihmiselle olisi melkoinen haaste olla tällainen ystäväsi. 

Muutenkin tuo, että haluat jakaa asioitasi jonkun toisen naisen kanssa, niin sun pitäisi löytää sellainen ihminen, jolla olisi sekä halua jakaa omia asioitaan sun kanssa että olisi myös sellaisia asioita, joita olisi tarpeen jakaa. Muussa tapauksessa ystvyyssuhteesta ei tule vastavuoroista vaan sinä jaat ja toinen kuuntelee. Tällaisia suhteita taitaa olla aika paljonkin, myös itsellänikin ollut ja käy pidemmän päälle raskaaksi olla aina kuuntelijaosapuoli, koska omassa elämässä ei tapahdu mitään dramaattista eikä ole mitään samanlaista jaettavaa.

Olen nuorena ollut tuollainen alati kuunteleva tosiystävä, mutta ne ystävyyssuhteet ovat vähitellen muuttuneet yksipuolisiksi ja kariutuneet. En voi mitään sille, ettei elämässäni ole tapahtunut asioita, joista ei olisi voinut puhua puolison kanssa. Tai kenenkään muun kuin vain naispuoleisen tosiystävän kanssa. Lisäksi olen ihan liian ratkaisukeskeinen yksilö em tosiystävyyteen. Jos mulla on jokin ongelma, mietin siihen ratkaisun. Jos en pysty ratkaisemaan itse, etsin jonkun asiantuntijan, joka pystyy auttamaan ainakin ratkaisun keksimisessä (esim sijoitusneuvoja raha-asioissa) ellei jopa ratkaisemaan koko ongelmaani (esim lääkäri määrämällä lääkkeen). Mulla ei siis ole tarvetta em tosiystävyydelle, joten en pysty sellaista muillekaan antamaan niin, että suhde olisi vastavuoroinen. On totta, että harvojen kanssa synkkaa ja erityisesti niin, että ystävyyssuhteessa molemmat saisivat ja antaisivat yhtä paljon. Mulla on kaksi itseni kaltaista ystävää ja se riittää. Lisäksi kavereita. 

Ymmärsit nyt väärin ja takerruit tähän yhteen asiaan. Tarkoitin että jos mulla olisi joku hätä ja tarttisin ystävän apua, niin mulla on käytännössä vaan mies ja äiti joita voisin pyytää avuksi. Kun täälä joku kirjoitti että oli sairaana ja kukaan ei tullut kylään, mullakaan ei tulisi, mulla on vaan 2 kaveria jotka on kiireisiä ja näen niitä sen takia harvoin, toinen asuu 3h matkan päässä. Ja kyllä ystävän kanssa jakaa myös iloiset asiat, kun joku sitä ihmetteli. Yleensä niistä niillekin kerron, en viitsi ikävillä jutuilla kauheasti rasittaa. Tai että olisi joku kenen kanssa voisi lähteä vaikka shoppailee tai terassille 1-2 päivän varoitusajalla. Käydä kylässä ja pyytää kylmään. Näiden kavereiden kanssa se varoitusaika on vähintään 2vkoa. Mulla on myös ollut symbioosiystävä josta tästäkin oon avautunut ärsyttävyyteen asti (kun joku siitäkin huomautti). Se takertui muhun ihan liikaa ja se ahdisti. Pointtini oli se että olisi kiva jutella naisten juttuja naispuolisen ystävän kanssa, ja muutenkin jutella muidenkin kanssa kuin vaan miehen ja oman äitini kanssa. Kyllä mäkin haen apua lääkäristä ja terapeutista, niin kuin tähänkin asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?

Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei. 

Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle. 

Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen ja itkettää. Olen yrittänyt niin paljon; lapsettomana autan ystäviäni lastenhoidossa, olen aina muuttoapuna, talkoissa, you name it. Silti minut unohdetaan, jos en pidä itsestäni ääntä, jos en kysele kuulumisia tai ehdota tapaamista. Mitä teen väärin? Olen itsestäänselvyys kaikille.

Minä en ole yksinäinen, eikä minua itketä. Olen hoitanut kavereiden lapsia ja ollut muuttoapuna. Minulle ei kukaan soittele. En soittele minäkään pahemmin. Tapaan ihmisiä töissä, harrastuksissa, somen kautta, ravintoloissa. Joskus tuntuu, että ihan liikaakin, että pitää vetäytyä kotiin omaan rauhaan.

Vaikka en pidä itsestäni ääntä, on seuraelämäni vilkasta.

Asiat on niin kuin ne itse näkee ja haluaa tehdä. En ole itsekkään turhan puhelimessa lörpöttelijä ja treffien sopija. Tapaan ihmisiä aina, kun lähden kotoa ulos.

Tapaatko sinä vain ihmisiä vai tuleeko heistä hyviä kavereita ja ystäviä? Vaihdatteko numeroita? Onko kyseessä myös henkilöt, joista et ole kiinnostunut romanttisessa mielessä? Miten ravintoloissa (baareissa?) toteutat tämän kaverustumisen tai miten sinua lähestytään? Oletko poikkeuksellisen hyvännäköinen ja/tai nuori?

Ehkä minuun on siksi juuri helppo tutustua, etten kyttää ihmisiä, että vaihtaako he numeroita kanssani ja lähteekö kahville ja ovatko valmiita syventämään tunteita minua kohtaan ystäväksi.

Ihan tavallisesti tutustun ihmisiin juttelemalla heidän kanssaan. En tee mitään lähestymisjuttuja, vaan olen ja juttelen. Jonkun tunnen ja hänen kauttaan opin tuntemaan toisen ja hups, kohta huomaan tuntevani paljon ihmisiä. Joidenkin kanssa synkkaa paremmin, joidenkin huonommin. Otan asiat yksinkertaisina ja en odota mitään rituaaleja numeroiden vaihtamisesta ja oikeaoppisesta oikealla vuorolla tapahtuvasta vuorosoitteluista. Autan ihmisiä, jos on aikaa. Jos ei, en auta. 

Itse kierrän kyllä ne ihmiset, jotka tuntuvat elävän jonkun kaavan mukaan. Jutellaan, syvennytään, numerot, minä kutsun kahville ja odotan, että sinun pitää kutsua vähintään viikon sisällä, muuten et ole oikea ystäväksi kelpaava. Jos autan sinua kantamaan kassin, istun puhelimen ääressä odottamassa, että tarjoudut auttamaan viikon sisällä minua kassin kantamisessa.

Ottakaa asiat vähän rennommin, niin elämä on paljon helpompaa.

Kysymyksillä oli tarkoitus selventää sitä, saatko ihmisistä vain hetkellistä juttuseuraa vai saatko heistä ihmisiä, joiden kanssa voi puuhastella kaikenlaista? Eikä vain moikkailla kapakassa ja jutella sitä sun tätä. 

Ei ole kyse kaavoista, mutta jos haluaisi lisää kavereita, baarilätinät ei riitä siihen. On siis helppoa itse kunkin sanoa, että kyllä mä tapaan ihmisiä siellä sun täällä, mutta se ei takaa mitään siitä, onko paljon ihmisiä, joille voisi soitella ja joiden kanssa voisi tehdä yhtä sun toista. 

Nim. Jauhan ihmisten kanssa paskaa baarissa, mutta what happens in baari, stays in baari. No, lasketaan jatkotkin vielä mukaan. 

Niinpä... Sellaisia tosiystäviä on vaikea saada, joille voi vaikka soittaa jos on vaikea elämäntilanne. Kyllä mullakin niitä tuttuja on paljon mutta ystäviä vain yksi johon noin luottaa 100%:sti. Sekin on äiti eli ei koko ajan tavoitettavissa ja ymmärrän sen hyvin. Tunnen itseäni ajoittain yksinäiseksi, lähinnä olisi kiva jos olisi läheinen naispuolinen ystävä jonka kanssa voisi jakaa asioita, niitä joita ei viitti omalle kumppanille kertoa, tai se ei ehkä ymmärtäis niitä naisten juttuja. Mulla oli yks sellainen mutta se kariutui pari vuotta sitten. Enpä mä mitenkään aktiivisesti ystäviä etsi, ajattelen että se tulee jos on tullakseen, kun on kuitenkin koko ajan ihmisten ilmoilla, ei istu 4 seinän sisällä. Harvojen kanssa kuitenkin synkkaa.

Ohis....miksei kukaan koskaan kaipaa tosiystävää, jolle voi vaikka soittaa, jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa? Miksi tosiystäviä kaivataan aina vaikeita elämäntilanteita varten?

Hyvä kysymys. Ketään ei kiinnosta ne ihanat asiat. :D Ja jos on vaikeita elämäntilanteita, niin silloin kai väkisin jo rohkenee vain avautua toiselle, kiinnosti tai ei. 

Itse en tosin enää tee sitäkään nykyään. Oon menettänyt tietyn avoimuuden elämässä, mikä on vähän sääli. Oon saanut liian vähän vastavuoroisuutta tai kyselyitä, niin lopulta olen alkanut elää itse omien asioitteni ja salaisuuksieni kanssa. Ehkä tullut vähän erakoksikin muista syistä. Olin nuorempana sellainen, että kerroin kaiken itsestäni, ja tuntui, etten saanut sitä "takaisin". Ymmärrän, että kyse ei ole vaihtareista, mutta lopulta jotenkin kyllästyin heittämään itseäni alastomaksi. Alistuin siihen, että minä en tiedä ihmisistä asioita, ja lähdin itse samalle linjalle. 

Lähtökohtaisesti en ymmärrä, että tiedonvaihdosta tai sen puutteesta tulee eräänlaista valtapeliä, mutta niin, if you can't beat them, join them. 

Todella hyvin kiteytetty. Näin se vaan joskus menee.